Part 18

Luonnollista oli että se kritiikki, josta viime luvun lopussa puhuttiin, ei tulisi säästämään Jalmari Finneä, joka, tapausten johdosta, odottamatta oli joutunut teatterin v.t. johtajan asemaan. Niinkuin tiedämme, onnistui hän kuitenkin syyspuolella niin hyvin, että hänen osakseen tullut tunnustus ehdottomasti voitti moitteet. Toisin kävi uudella vuodella, etenkin kun hän helmikuulla oli kaksi kertaa peräkkäin erehtynyt kappalten valinnassa, nimittäin ottaessaan ohjelmistoon näytelmät Paolo ja Francesca ja Rhodon valtias. Jollei sitä olisi tapahtunut, olisi kenties hälinä ollut nousematta. Totta kyllä oli jo sitä ennen esim. Julius Caesarin näyttämöllepanoa armottomasti arvosteltu, mutta toiselta puolen oli sitä kiitettykin, ja yleisö sitä puolustanut käymällä näytelmää katsomassa.[75] Kieltämättä siis helmikuulla käänne oikeastaan tapahtui. Finne tuomittiin aivan kelvottomaksi hoitamaan teatteritoiminnan taiteellista puolta, hän piti muka silmällä ainoastaan näyttämöllepanon, näyttämöllisen esityksen kuorta, hän vain "pelasi teatteria", ilman taiteellista päämäärää taikka edes edesvastuuntunnetta! Luonnollista on, että nuori mies, joka ensi kerran kokeili teatterin johtajana, ei voinut olla antamatta aiheita oikeutettuihinkin muistutuksiin; mutta ilmeistä on, että kritiikki teki hänelle vääryyttä, kun se jätti huomaamatta hänen asemansa tavattoman vaikeuden, hän kun yks kaks oli pantu yksin suorittamaan sen työn, mistä sisarukset Bergbom ja hän itse kolmantena (ohjaajana) ennen olivat yhdessä vastanneet, kun hänelle, joka ennen oli toverina elänyt näyttelijäin kanssa, välittömästi oli annettu täysi johtaja- ja käskijävalta piirissä, jonka jäsenet eivät lainkaan aina ole taipuvaisia perustetumpaakaan auktoriteettia tunnustamaan. Kaikessa tapauksessa oli tuomio kovin hätäinen ja tuskin selitettävissä muuten kuin lukuunottamalla ajan kiihkomielen, puolue-elämän vaikutuksen taideoloihimmekin sekä personalliset suhteet. Varmaa on että tämän kirjoittaja kuuli yhden etevimmistä näytelijöistämme (B. Leinon) syyspuolella hyvin suosiollisesti ja kiittäen arvostelevan Finnen toimintaa ja ehdottomasti moittivan erään arvostelijan, näyttelijöitten mieltä ja työtä häiritseviä hyökkäyksiä häntä ja teatteria vastaan, mutta pari tai kolmatta kuukautta myöhemmin nousi näyttelijäkuntakin v.t. johtajaa ahdistamaan tavalla, joka sai hänet luopumaan teatterista. Näyttelijät kääntyivät nimittäin maaliskuun alussa johtokunnan puoleen kirjallisella vaatimuksella, että teatteriin oli hankittava uusi "taiteellisesti kykenevä apujohtaja". Se oli alku monivaiheiseen jupakkaan, joka huhtikuun lopussa päättyi niin, että Finne vapaaehtoisesti erosi teatterista [ruvetakseen Maaseututeatterin johtajaksi] ja että johtokunta, sitten kun se itse oli turhaan koettanut parastaan hankkiakseen taiteellista apujohtajaa, antoi Bergbomille asiaksi ennen näytäntötoimen alkua ensi syksynä valita ja sen hyväksyttäväksi esittää semmoisen apulaisen. Sitä paitse johtokunta alkoi valmistaa oppilaskoulun aikaansaantia, siten että se jo ennen näytäntökauden päättymistä tarkasti ja lopullisesti muodosti Finnen laatiman ehdotuksen semmoisen laitoksen säännöiksi sekä tiedusteli sopivia opettajavoimia. -- Jalmari Finnen eroamisen johdosta lisättäköön, että se epäilemättä oli vahinko teatterille. Myönnettävä on, että hän tuskin vielä oli luonteensa ja taiteellisen kehityksensä puolesta kypsynyt tulemaan teatterin pääjohtajaksi, mutta toiselta puolen hänellä luonnostaan on, niinkuin on tapa sanoa, "teatteriverta", hän on monipuolisesti lahjakas ja kekseliäs ja on hänellä Bergbomin 7-vuotisena oppilaana runsaasti teatterikokemusta, puhumatta kirjallisista tiedoista sillä alalla. Tämmöisenä miehenä hän olisi ollut suureksi hyödyksi teatterille. Vanhalle johtajalle, joka oli ajatellut Finneä seuraajakseen, oli hänen eroamisensa yksi pettynyt toivo lisää.

Sen tehtävän, jonka johtokunta oli Bergbomille antanut, tämä -- turhaan kuulusteltuaan erinäisiltä, kirjallisia edellytyksiä omaavilta henkilöiltä, tahtoivatko ruveta teatterin palvelukseen -- jo ennen toukokuun loppua täytti niin, että ehdotti otettavaksi kaksi avustajaa, _Adolf Lindforsin_ ja teatterissa ennen näyttelijänä olleen _Anton Franckin_. Näistä oli edellinen lupautunut harjottamaan useita näytelmiä ja jälkimäinen tarjoutunut ohjaajaksi. Hyväksyen ehdotuksen johtokunta teki sitoumuksen Lindforsin ja Franckin kanssa tulevaksi näytäntökaudeksi.

Taloudellisista oloista mainittakoon seuraavaa. Syksyllä puheena olleesta yleisestä rahankeräyksestä ei tullut mitään, sillä vastaus luvanpyyntiin kenraalikuvernööriltä saatiin vasta helmikuulla ja oli se -- kieltävä. Jo sitä ennen, tammikuulla, johtokunta laati uuden valtioavun pyynnön, joka perusteluiltaan oli yhtäpitävä edellisen kanssa ja jossa anottiin, että teatterille myönnettäisiin kerta kaikkiaan 70,000 mk muuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä entisen vuotuisen 32,000 mkan suuruisen valtioavun lisäksi 25,000 mk, laskettuna kesäkuusta 1903. Kirjelmään oli liitetty seuraava "tulo ja menoarvio", jonka me valaisevana todistuskappaleena otamme tähän:

_Tuloja_.

164 näytäntöä à 1,000 .... 164,000 Valtioapu ................ 32,000 Kenraalikuvernöörin kautta 4,000 Osakemaksuja ............. 15,500 212,500 Vajaus 27,500 Summa 240,000

_Menoja_.

Palkat ........... 98,000 Palkkiot ......... 18,000 Opetus ........... 8,000 Tekijäpalkkiot ... 7,000 Suomennokset ..... 2,000 Kirjasto ......... 3,000 Puvusto .......... 5,000 Dekorationit ..... 5,000 Päiväkustannukset. 20,000 Vuokra ........... 22,000 Valaistus ja lämpö 21,000 Statistit ........ 6,000 Musiikki ......... 8,000 Ilmotukset ....... 5,000 Huonekaluja ...... 2,000 Resetit .......... 6,000 Korkoja .......... 1,000 Kaikenlaisiin .... 3,000 Summa 240,000

Maaliskuulla saatiin tieto, että senaatti oli päättänyt kannattaa anomusta siinä muodossa, että teatterille myönnettäisiin 70,000 mk muuttokustannuksiin ja 30,000 velkojen suorittamiseen, siis kerta kaikkiaan 100,000 mk. Myöhemmin kuultiin, että tämä ehdotus oli korkeimmassa paikassa vahvistettu ja jo ennen näytäntökauden loppua, toukokuulla, saatiin koko mainittu summa nostaakin. Tämä tuntuva apu, lopullinen tulos kahdesti uudistetusta anomuksesta, sai teatterin raha-asiat jälleen tyydyttävälle kannalle; mutta vielä oli ratkaisematta kysymys vuotuisen valtioavun korotuksesta, josta, niinkuin johtokunta oli esittänyt, taidelaitoksen jatkettu toiminta kuitenkin empimättä oli riippuvainen. Se tiesi että teatterin toimeentulo ei edes viimeisenä vuotena, minä Bergbom-sisarukset sitä johtivat, ollut riittävällä valtioavulla turvattu, vaan koitti se onni vasta ensimäisenä näytäntökautena sen jälkeen kun he olivat toimestaan luopuneet! -- Tässä on lopuksi merkittävä, että maisteri _Ivar Wilskman_, joka erityisestä pyynnöstä vielä tänäkin näytäntökautena oli hoitanut teatterin raha-asioita, nyt lopullisesti erosi, ja otettiin hänen sijaansa rahastonhoitajaksi maisteri _Reinhold Lagus_.

Ennen on kerrottu, että jo avajaisjuhlassa Kansallisteatterin akustiikka huomattiin hyväksi; tänä näytäntökautena saatiin kokea, miten tämä oli omansa vaikuttamaan taidelaitoksen oloihin. Kun näet uusi sali sitä paitse oli avarampi ja kodikkaampi kuin yliopiston juhlasali, jota ennen oli katsottu parhaimmaksi musiikkihuoneeksi, rupesivat laulu- ja soittotaiteilijat siellä pitämään konserttejansa. Niin tekivät syksyllä 1903 rouvat Aino Ackté ja Maikki Järnefelt ja heidän esimerkkiänsä seurasivat muut. Mutta muitakin vieraita veti uusi teatteritalo puoleensa. "Tournée Coquelin ainé" vieraili siellä 9 ja 10 p. lokak., ja maaliskuulla toimeenpani Armas Järnefelt rouvineen siellä sarjan oopperanäytäntöjä, joissa ensi kerran Helsingissä esitettiin kokonainen Wagnerin ooppera, Tannhäuser. Nämä näytännöt, joita varten ei käytetty ainoastaan teatterin huoneustoa vaan myöskin sen dekorationeja ja puvustoa ja joissa yleisö hartaasti kävi, todistivat, että mieltymys oopperaan oli entisellään -- eikä kumma, sillä kovin vähän oli Helsingissä sentapaista ollut tarjona Suomalaisen oopperan vaiettua, ja kumminkin oli säveltaide maassamme muutoin kohonnut kerrassaan kukoistavalle kannalle. Eikä näytäntökausi ollut lopussa, kun Armas Järnefelt ja Robert Kajanus jo olivat suunnitelleet kumpikin eri oopperanäytäntösarjan tulevaksi näytäntökaudeksi, anoen edellinen että hän saisi sitä varten vuokrata teatterin helmikuun alusta maaliskuun puoliväliin, sekä jälkimäinen marraskuun lopulta neljä viikkoa eteenpäin. Nämä anomukset -- joihin Kajanuksen puolelta vielä liittyi huomautus, että hänen mielestään olisi luonnollista ja asianmukaisinta, että kansallinen näyttämö vastedes niinkuin kerran ennenkin ottaisi ylläpitääkseen oopperankin (samoin kuin Kuninkaallisessa teatterissa Kööpenhaminassa vaihdellen esittäen puhekappaleita ja oopperoita) -- saivat johtokunnan periaatteelliselta kannalta käsittelemään kysymystä puhenäyttämön suhteesta niihin lyyrillisen näyttämön elvyttämisyrityksiin, jotka uusi teatteritalo välillisesti oli aiheuttanut. Keskustelu johti siihen yksimieliseen tulokseen, että Kansallisteatterin, huolimatta siitä että oopperanäyttämön perustaminen sen yhteyteen nykyään ei ollut ajateltavissakaan ja pitkiin aikoihin tuskin suotavakaan, kumminkin tuli mahdollisuuden mukaan edistää yksityisten sensuuntaisia yrityksiä. Näin tehden oli sen velvollisuus sentään ensi kädessä pitää puhenäyttämön etuja silmällä. Kansalliselle sivistyselämälle oli puhenäyttämön kehitys kieltämättä lyyrillistä näyttämöä tärkeämpi, ja 1870-luvulta vanhempi polvi vielä hyvin muisti kuinka jälkimäinen, loistavana kaiken maailman lumoojana, oli omansa varjoon saattamaan ja vahingoittamaan edellistä, vakavampaa, rajotetumpaa kuulijakuntaa viehättävää. Siitä johtui ettei johtokunta katsonut mahdolliseksi oopperaa varten luovuttaa teatteria puhenäyttämölle edullisimpina kuukausina, vaan ainoastaan syyskauden ensimäisenä taikka viimeisenä kuukautena sekä kevätkauden kahtena viimeisenä kuukautena. Pääasiassa tämän mukaan vastattiin ylempänä mainituille anojille, että he saisivat käyttää teatteria oopperanäytäntöihinsä, Kajanus marraskuun lopulta jouluun asti ja Järnefelt huhtikuun alusta. Mitä vuokraan tulee, oli se, teatterin vastatessa päiväkustannuksista, oleva 1,000 mk arkipäivä- ja 1,500 pyhäpäiväillasta. Erotuksen perustuksena oli se, että teatteri oli ottanut tavakseen pyhäpäivinä toimeenpanna kaksi näytäntöä, jotka molemmat menetettiin, jos oli oopperanäytäntö.

Teatterin johtokunnan kokoonpanossa tapahtui tänä keväänä se muutos, että _Antti Jalava_, joka ensi ajoilta viimeiseen saakka oli ollut innokkaimpia miehiä laitoksen johdossa, terveydellisistä syistä pyysi ettei häntä enää valittaisi. Sen johdosta valittiin varsinaisiksi jäseniksi, paitse K. Bergbomia, Eliel Aspelin, B. F. Godenhjelm, O. E. Tudeer ja Santeri Ingman sekä varajäseniksi Emilie Bergbom ja Kaarle Krohn. Uusi johtokunta, joka otti puheenjohtajakseen Aspelinin, päätti antaa Jalavalle, tunnustuksena hänen erinomaisista ansioistaan suomalaiseen näyttämöön nähden, pysyvän vapaalipun teatterin näytäntöihin.

Näytäntöjä annettiin 154[76] ja niissä: 11 kertaa Vasantasena, Onnen Pekan matka; 10 _Tukkijoella_; 9 Maria Magdalasta; 8 Julius Caesar; 7 _Lyyli_, Orleansin neitsyt, Avioeron selkkaukset; 6 _Kuolema_, Pohjalla; 5 _Nummisuutarit, Hemming Gad_, Hannele. Kesäyön unelma, Oppineita naisia; 4 _Regina von Emmeritz_, Figaron häät, Jeppe Niilonpoika, Antigone, Rouva Suorasuu, Sisar Beatrice. Blanchette; 3 _Herra Valtuusmies, Rhodon valtias_, Juhannustulilla, Professori Crampton; 2 _Kovan onnen lapsia, Postikonttorissa_, Paolo ja Francesca, Vapunpäivänä, Armoton arvostelija; 1 _Murtovarkaus, Salamiin kuninkaat_, Kylmää vettä, Sirkka.

Näistä 35 kappaleesta oli kotimaisia 12 ja uusia 15 (4 kotimaista).

XXXIII.

Kolmaskymmeneskolmas näytäntökausi, 1904-05.

Oltuansa kotona lähes neljä kuukautta Bergbom-sisarukset kesäkuun ensi päivinä jälleen lähtivät yhdessä ulkomaille, ja 7/6 Emilie Berlinistä ilmottaa heidän onnellisesti saapuneen sinne. Aikaisemmin he kyllä olivat ajatelleet mennä joko Savonlinnaan taikka Heinolaan, mutta kun lääkärit pitivät Wiesbadenia Kaarlolle sopivampana, Emilie -- miten olikaan väsynyt ulkomaanmatkoihin -- ei epäillyt seurata häntä. Nti Nevanderille hän kirjoittaa 12/6:

-- "Kun on täyttänyt 70 vuotta, näyttävät elämän värit sangen sameilta ja tummilta. Kaarlo voi jotenkin hyvin, kirjava levoton vilinä Unter den Lindenillä, Friedrichstrassella y.m. tuottaa hänelle iloa ja nautintoa; mutta minua tämä myllerrys väsyttää, mielentilani on ristiriidassa sen kanssa ja hyvin mielelläni matkustan hiljaisempaan ja vaatimattomampaan Wiesbadeniin. Olimme jo aikoneet lähteä huomenna, mutta silloin annetaan Lohengrin, ja velvollisuus käskee meitä jäämään siksi." R. Kajanus ja rva Ackté-Renvall olivat syksyksi suunnitelleet sarjan Lohengrin-näytäntöjä Kansallisteatterissa, ja Kaarlo tahtoi valmistautua avustamaan heitä näyttämöllepanossa. -- Muuten mainitaan kirjeessä, että Kaarlo taas mietti Henrik IV:n esittämistä, jollei Ida Aalberg tulisi syksyllä vierailemaan niinkuin kevätpuolella oli sovittu. -- Eräässä toisessa kirjeessä Emilie lausuu ajatuksensa mainitusta laulajattaresta seuraavin sanoin: "Kuka se on, joka niin uljaasti U. S:ssa arvostelee Tannhäuseria Parisin oopperassa? Pistää minua vallan vihaksi, että Aino Acktéta kohdellaan sillä tavoin. Totta kyllä hän ei ole mikään ihanteellinen Wagnerlaulajatar, mutta suuri taiteilijatar hän on sittenkin, ja meidän pitäisi olla iloisia siitä, että maallamme on tämä tytär. Nuorisomme meillä on kuitenkin nykyään kovin halukas vetämään alas kaikki, mikä vähän kohoaa joukkoa ylemmäs, jos nimittäin sillä ei ole etu kuulua läheisimpään ryhmään."

Viisi päivää myöhemmin (17/6) Emilie Wiesbadenista kirjoittaa heidän saaneen asunnon entisessä paikassa, Pension Victoriassa. Siitä hän on mielissään, "minä pidän tunnetuista oloista ja ihmisistä". Syvästi heihin oli koskenut sanoma Waldemar Enebergin kuolemasta (joka oli sattunut 7/6). Eikä ihme, menettivätpä he hänessä jälleen vanhan, luotettavan ystävän, samalla kun hän, yleiseltä kannalta arvostellen, "ihmisellisesti nähden jätti täyttämättömän aukon jälkeensä". "Mutta toivokaamme", Emilie lisää, "ettei Herra jätä meitä vaivaisia turvattomiksi, miten pimeältä kaikki näyttäneekään." -- Tuskin sisarukset olivat asettuneet Wiesbadeniin, kun heidät saavutti tieto Bobrikoffin murhasta (16/6), sekin tärisyttävä sanoma, joskin toisella tavalla. Mitä sisarukset siitä ajattelivat, aavistaa seuraavasta kysymyksestä ja mietelmästä: "Mitä kagaali sanoo, tiedän jotakuinkin; mutta mitä sanovat ne ihmiset, jotka ymmärtävät, että jokaisella teolla on seurauksensa? -- Miten liekään: salamurha on ja tulee aina olemaan salamurha."

Kaarlo menestyi ylipäätään hyvin Wiesbadenissa. Hän piti kylvyistä ja luotti niiden hyvään vaikutukseen, hän teki pitkiä kävelyjä tuntematta väsymystä ja puhuikin usein aika sujuvasti vieraittenkin kanssa, vaikka kieli taas seuraavana päivänä saattoi olla kankeanlainen. Wiesbadenissa sisarukset viipyivät 18:een päivään heinäk., jolloin kuumuus teki siellä olon tuskalliseksi. He lähtivät silloin Schwarzwaldin Sankt Blasieniin, viettääkseen siellä, viileämmässä ilmanalassa, jonkun aikaa neitien Birkmanien kanssa, jotka jo aikaisemmin olivat asettuneet sinne. Vaihdos tuntui miellyttävältä. Päästä pois sietämättömästä kuumuudesta ja vieraista ihmisistä raittiiseen ilmaan ja ystävien seuraan vaikutti virkistävästi, mutta itse paikka ei näy suuresti viehättäneen ainakaan Emilietä:

-- "Täällä ei saa kävellä tasaisella maalla, vaan aina mäkeä ylös taikka alas. Kaunista täällä on, ilma on kevyt ja kirkas, mutta en minä kauvan voisi viihtyä tämmöisissä ahtaissa, kapeissa laaksoissa. Muutamia pensioni-[täyshoitola-]taloja, muutamia hotelleja, yksi koulutalo, joka samalla on raatihuone, kaunis, Rooman Pietarinkirkon mukaan rakennettu kirkko, joka olisi hyvin tyylikäs muualla, mutta ei sovi tänne -- siinä koko kaupunki!" -- Seuraus olikin, että sisarukset pian päättivät lähteä paluumatkalle. "Minä ikävöin niin kauheasti kotia ja, merkillistä kyllä. Kaarlokin. Hän tahtoo hyvissä ajoin ryhtyä kaikkiin valmistustöihin; nyt kun syyssuunnitelmamme on kokonaan muuttunut, on hänellä paljo järjestettävänä. Emme saa, ei oopperaa eikä Ida Aalbergia! Hän sanoo tosin tulevansa keväällä, mutta 'nästa gång är en, skälm' (vasta kerta valehtelija). Ikävä että ennätimme tilata kahdet koristukset Grabowilta, egyptiläinen on yksinomaisesti Kleopatraa varten."

Viimeinen kirje on Berlinistä 2/8. Viikon päästä sisarukset toivovat olevansa kotona. "Hupaista on jälleen tulla kotia, miten huolestuttavaa, epäsopuista ja vaikeaa siellä lienekään."

Tavalliseen aikaan, 28/8, alkoi näytäntökausi, joka oli oleva Kaarlo ja Emilie Bergbomin viimeinen. Oli jo toista vuotta kulunut iskun jälkeen, joka mursi Kaarlon terveyden, mutta vaikka hän oli jotakuinkin toipunut, ei hän kumminkaan ollut entisellään. Sen huomasi parhaiten siitä että hän puhui niin kankeasti taikka niin lyhyesti, varsinkin vieraampien seurassa, sekä siitä että pitempi keskustelu häntä hermostutti tai väsytti. Työhalu oli kumminkin sama kuin aina, ja niin asiat suoriutuivat paremmin kuin varmuudella oli osattu toivoa. Tietenkin tämä riippui siitä että Emilie yhä jatkoi avustajatointaan -- tuskin on ajateltavissa että toinen enemmän kuin toinenkaan yksinänsä olisi saanut mitään aikaan.

Ensiksi annettiin tavan mukaan vanhoja kappaleita, Murtovarkaus, Nummisuutarit ja Tukkijoella, mutta jo 7/9 oli ensi-ilta, nimittäin Eljas Erkon suomentama Ibsenin _Kummittelijoita_. Tämä kappale, joka 1880-luvulla oli jätetty näyttelemättä sentähden että johtokunta ei ollut yksimielisesti puoltanut sen ottamista, asetettiin nyt näyttämölle sen johdosta, että kaksi maaseututeatterista tullutta uutta näyttelijää, nti _Hilda Martin_[77] ja _Aapo Pihlajamäki_,[78] saisi ensi kerran esiintyä Helsingissä näytelmän päärooleissa, edellinen rva Alvingina ja jälkimäinen pastori Mandersina. Molemmat onnistuivat hyvin, ja tunnustettiin heidät arvokkaiksi, kokeneiksi lisävoimiksi seurueelle. Oswaldia näytteli Kilpi, Reginaa rva Rautio ja Engstrandia Rautio. Tärisyttävä draama meni kolme kertaa. -- Toisenlainen menestys oli Romeolla ja Julialla, joka uusintona ilmestyi näyttämölle 14/9 ja syksyllä näyteltiin 11 kertaa. Kun jo 12 vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin, oli se nuoremmalle polvelle aivan uusi, jota paitse näyttämöllepano ja esitys olivat oivallisia. Romeona esiintyi niinkuin ennen Axel Ahlberg, mutta Juliana nti Lilli Högdahl, joka näytteli varsin välittömällä tunteenilmaisulla. Rva Suonio oli etevä imettäjänä, Lindfors kelpo Mercutio, joskin pannen liiaksi painoa luonteen veitikkamaisuuteen.

Kaksi merkillistä konserttia annettiin Kansallisteatterissa syyskuun 20 ja 22 p. Mainio laulajattaremme _Alma Fohström-Rohde_ oli näet tullut Helsinkiin viimeisen kerran esiintyäkseen kotikaupungissaan (kolmas konsertti Palokunnantalolla 25/9). Hän oli päättänyt laulaa jäähyväiset ihailijoilleen, ennen kun ne luopuisivat hänestä, ja tahtoi tehdä sen samalla näyttämöllä, jolla hän muinoin oli ensi kerran astunut yleisön eteen. Kun ajattelee laulajaisten merkitystä sekä sitä että taiteilijatar, mitä äänen tuoreuteen ja kirkkauteen tulee, ei vielä ollut mitään menettänyt ja että esityksen taiteellisuus oli mitä täydellisintä meillä on kuultu, niin on helppo ymmärtää minkä ihastuksen ja liikutuksen hän yleisössä herätti. Suosionosotukset olivat tunnelman mukaisia. Erittäin on tässä mainittava, että suuren laulajattaren käynti Suomessa ja se että hän hyvästijättöänsä varten oli valinnut juuri Kansallisteatterin esiintymispaikakseen, tiesi kaunista kunnianosotusta Bergbom-sisaruksille, jotka, niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan taiteen uralla. Taiteilijatar oli heille aina ollut kiitollinen ystävä, samoin kuin he olivat häntä rakkaana pitäneet.

Syyskauden toinen uutuus oli kotimainen alkuteos, Yrjö Weijolan 4-näytöksinen kansannäytelmä _Nuori luotsi_, joka esitettiin ensi kerran 30/9 ja meni kaikkiaan 5 kertaa. Menestys ei siis ollut huono, vaikka kappale enemmän kuvaili saaristoelämää, kuin esitti traagillista aihetta kiinteässä toiminnassa. Evert Suonio oli onnistunut nimiroolissa ja samoin nti Tähtinen onnettomana, petettynä Annikkina. Kun sen jälkeen 7/10 oli annettu Kumarrusmatka ja Amalia ystävämme Robert Kiljanderin hyväksi sekä 10/10 Lea, Yö ja päivä ja Kihlaus Aleksis Kiven syntymäpäivän muistoksi, tuli 12/10 neljäs uutuus, Maila Talvion suomentama Stanislaw Przybyszewskin 3-näytöksinen näytelmä _Kultainen talja_.

Synkkä aviorikosdraama, jossa huomattiin toisiinsa sekaantuneena ranskalaisia ja Ibseniläisiä vaikutuksia, näyteltiin vain kahtena iltana. (Ohimennen huomautettakoon, että 17/10 näytettäessä Gorkin Pikkuporvareja oli runoilija itse saapuvilla.) -- Viides uutuus oli sekin taas kotimainen ja niinkuin Nuori luotsi Yrjö Weijolan tekemä, 3-näytöksinen ilveily _Nuoruus ja hulluus_, ensi-ilta 28/10. Tämä vallaton, hyvin naturalistisilla piirteillä höystetty kuvaus ylioppilaselämästä näyteltiin 9 kertaa, jonka paremmin selittänee aiheen kotimaisuus kuin mikään taiteellinen ansiopuoli -- ihme vain ettei tekijän esimerkkiä ole noudatettu. Tietysti oli esitys asianmukaisesti vilkas ja repäisevä. -- Tämän ensi-illan jälkeen seurasi 29/10 _Taavi Pesosen_ viime ilta, hän kun esiintyen rovastina Kuopion takana jätti hyvästi teatterille ja yleisölle. Pesonen oli seurueen vanhimpia jäseniä, joka kolmena vuosikymmenenä oli kestänyt kaikki tuulet ja tuiskut, joskin samalla nauttinut harvemmat päivänpaisteiset hetket. Suurta mainetta hän ei ollut saanut, mutta, vaatimaton kun oli, hän oli tyytynyt siihen vilpittömään myötätuntoon, jota häneltä ei milloinkaan oltu kielletty. Sillä sekä pienemmissä lauluosissa että koomillisissa tehtävissä hänen luontaiset lahjansa, miellyttävä lauluääni ja lystillinen huumori, aina vaikuttivat siihen osaan yleisöä, joka teatterilta pyytää enemmän hupia kuin korkeata taidetta. Jäähyväisiltana olivat suosionosotukset katsomon puolelta erittäin lämpimiä.

Kuudes uusi kappale esitettiin ensi kerran 10/11, nimittäin Irene Mendelinin suomentama Otto Ludwigin murhenäytelmä _Makkabealaiset_. Nerokkaan, aitodraamallisen runoilijan pääteoksena oli tämä näytelmä kauvan ollut Bergbomin mielessä ohjelmistoon otettavana. Näyttämöllepano olikin huolella toimitettu ja kaunis, niinikään harjotukseen työtä pantu; mutta vaikka esitys siten oli sangen tyydyttävä, ei draamalla ollut suurempaa menestystä -- se meni vain 4 kertaa. Roolijaosta mainittakoon, että Salo oli Judah ja rva Rautio Lea. -- Pääsyy siihen ettei etevä näytelmä täyttänyt useampia huoneita oli kai se, että juuri tähän aikaan (4:n ja 18:n päivän välillä) _Ida Aalberg_ esiintyi Kansallisteatterissa sarjassa vierailunäytäntöjä saksalaisen näyttelijäseurueen kanssa, näytellen sitten myöskin kolmena iltana (23/11-27/11) kansallisen näyttämön vieraana Schillerin Maria Stuartissa. Emme tarvitse sanoa että taiteilijatar käyttäessään äidinkieltään oli tavallisten lämpimien suosionosotusten esineenä.