Part 17

Syksyn tapahtumista, mikäli ne koskivat Kansallisteatteriakin, mainitsemme vain _Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen_ kuoleman 13 p. marrask. Niinkuin tämän teoksen alkuosista tiedetään, oli Yrjö-Koskinen aikoinaan nuoren taidelaitoksen hartaimpia ystäviä eikä hän myöhemminkään laannut sitä suosimasta, vaan nähtiin hänen vielä monesti uudessakin talossa tarkkaavaisesti seuraavan näytännöitä. Tosin tältä suomalaisuuden tarmokkaalta, uupumattomalta sankarilta riitti vähän aikaa taidenautintoon, mutta milloin hänelle vapaa ilta sattui, hän mielellään vietti sen kansallisessa teatterissa; hän oivalsi täydellisesti miten sekin oli tärkeä puoli sitä sivistyselämää, jonka kehittäminen ja vahvistaminen oli ollut hänen toimintansa päämääränä. -- Johtokunnan päätöksen johdosta peruutettiin jo mainitun kuolinpäivän illaksi ilmotettu näytäntö ja laski sen esimies, Antti Jalava, vainajan haudalle seppeleen, jonka nauhoihin oli painettu sanat: "Suosijalleen ja ensimäisen johtokuntansa jäsenelle Suomen Kansallisteatteri"; samanlaisen kiitollisuuden ja kunnioituksen merkin esiinkantoi Benjamin Leino toveriensa, näyttelijäkunnan edustajana.

Palaamme jälleen Bergbom-sisarusten luokse, joiden ulkomaillaolo jatkui jatkumistaan, vaikka Emilie aikaisemmin oli kuvitellut mahdolliseksi, että Kaarlo lokakuulla kykenisi lähtemään kotimatkalle. Jo syyskuun alusta sairas kyllä saattoi vapaasti tehdä yhä pitempiäkin kävelyjä, mutta (oikea) käsi ja kieli toipuivat hitaasti. Sitä paitse oli muisti heikontunut, niin että puhuessa sanoja puuttui. Toiselta puolen Kaarlo kohta tunsi ja osasi nimittää sävelmät, jotka orkesteri soitti iltapäiväkonserteissa. Pahinta oli että hänen mielensä oli yhtä mittaa masennuksissa, ja enemmän kuin mikään muu teki se Emilien hoitajatoimen raskaaksi. Syyskuun lopussa Kaarlo ensi kerran kävi oopperassa, jossa annettiin Weberin Oberon, hän istui siellä näytännön loppuun, olematta sentään tavallista väsyneempi seuraavana päivänä.

Mitä sisarukset kuulivat Kaarlon 60-vuotisjuhlan valmistuksista -- muun muassa että aikomus oli esittää Paola Moroni -- ei heitä suuresti ilahduttanut. Siitä Emilie kirjoittaa 15/9 Alma Birkmanille:

"Sinä iloitset Paola Moronista; me sitä vastoin olemme sangen tyytymättömiä sen näyttelemisestä, mutta emme voi emmekä tahdo kieltää sitä; on aina helpompi tehdä muistutuksia kuin panna muuta sijaan. Eihän kappaleella ole mitään kirjallista ansiota. Se tekaistiin 33 vuotta sitten, silloisten vaatimusten mukaan, rva Raata ja amatöörejä varten, tarkottamatta mitään merkityksellistä, eikä se siis tuota kunniaa tekijälle. Sitä paitse ovat nykyisissä raskaissa ja tukalissa oloissa kaikki juhlat tarpeettomia, eikä meillä voida viettää semmoisia ilman viiltäviä soraääniä. On hyvä olla poissa sinä päivänä, niin ettei ihmisillä ole pakko vastoin tahtoansa osottaa ystävällisyyttä."

Tämä on yksi niitä harvoja kohtia, joissa tulee tuntuviin mielen katkeruus, johon sisaruksilta (niinkuin viime luvun lopussa esitetyistä seikoista näkyy) ei puuttunut aihetta. Yleensä he ihmeen johdonmukaisesti välttivät senlaatuisia purkauksia, ymmärtäen että vaikeneminen ja unohtaminen on paras keino vastustaa elämän viheliäisyyttä. -- Itse he viettivät juhlapäivän pienillä kahvikekkereillä, joissa olivat läsnä heidän kälynsä, Agnes Vuorenheimo, ja kauppaneuvoksen rouva Eva Ahlström ja hänen tyttärensä Hjördis. Rva Ahlströmin ystävällisyyttä ja rakastettavaisuutta Emilie useassa kirjeessään mainitsee. Kaarloa ilahduttivat monet sähkösanomat ja kirjeet kotimaasta.

Lokakuun alussa ilmat muuttuivat sateisiksi, ja kun Wiesbaden muutenkin oli alkanut heitä kyllästyttää, sisarukset päättivät muuttaa olopaikkaa. Emilie olisi tahtonut jäädä Saksaan, mutta Kaarlo ikävöi etelään, ainoastaan lämmöstä ja auringonpaisteesta hän toivoi paranevansa. Kälynsä seurassa he 9/10 matkustivat Wiesbadenista ja saapuivat 13/10 onnellisesti Nizzaan. Valitettavasti täytyi rva Vuorenheimon kuitenkin kohta lähteä paluumatkalle, ja silloin jäivät Kaarlo ja Emilie jälleen kahdenkesken vieraaseen maahan. Tämä heidän yksinäisyytensä huolestutti Emilietä ylen määrin, mutta siihen ei ollut mitään apua, ja onneksi hän koko ajan pysyi terveenä. -- Matkalla Kaarlo oli ollut erittäin voimissaan. "Milanossa", Emilie kirjoittaa, "hän oli niin merkillisen pirteä ja reipas, elämänhaluinen ja valpas, että kokonaan unohti, että hän oli sairas. Sanomatta mitään meille, hän meni ja haki erään pienen teatterin, missä Zacconi seurueineen esiintyi ja osti meille pääsylippuja, ja muutenkin hän käveli paljon yksin hauskassa kaupungissa." Nizzassa oli matkalla saadun katarrin tähden ensi aika vähemmän myötäinen. Ilma oli ihanaa, mutta suuresti sisarukset kaipasivat seuraa, heillä kun ei ollut ketään kenen kanssa olisivat voineet vaihtaa ymmärtämyksen sanaa. Sitä tervetulleemmat olivat kirjeet kotimaasta, omaisilta ja ystäviltä teatterin ulkopuolella ja itse teatterissa (Cilla Silén ja Kirsti Suonio), ja Emilieltä meni melkoinen aika kirjeenvaihtoon. Enimmäkseen hän kertoo Kaarlosta ja olosuhteista missä elivät, lausuu ajatuksiaan kotimaan viesteistä ja mainitsee havaintojaan sikäläisestä luonnosta. Niin esim. 27/10 Aini Nevanderille:

"Tiedät kuinka ihana Välimeri on tyynellä ilmalla, pinta metallin kiiltoinen, emaljoitu, väriloisteessa hohtava; eilen, kun oli kova myrsky, menin rannalle katsomaan, miltä se silloin näytti. Se oli jos mahdollista vieläkin loistokkaampi. Pitkissä suorissa riveissä rantaa kohti rientävät aallot vyöryivät kuin suuret, siniset ja valkoiset lumivuoret; kohina, pauhu ja kamppailu olivat aivan hurmaavia, huumaavia. Oli kuin taikavoima olisi houkutellut alas rantaan, jotta aallot saisivat huuhtoa pois kaiken pienen, likaisen ja alhaisen; ainoastaan se mikä oli suurta, jaloa ja katoamatonta saattoi vastustaa sen valtaa ja mahtia. Ihme että etelämaitten kansansadut ovat niin köyhiä ja proosamaisia, mitä tulee Ahtiin, vedenneitoihin j.n.e." -- Nti Silénille 30/10: "Ette tiedä, kuinka suuren ilon teitte meille [kirjeellänne]. Aina ovat ajatuksemme kotimaassa ja teatterissa. Että olot rakkaassa isänmaassa ovat synkät ja huolestuttavat, tekee sen vain kaksinkerroin kalliiksi. Jumala varjelkoon ja auttakoon sitä kaikessa hädässä ja surussa. -- Nyt on syksy tullut tännekin; kumminkin on lämmin, mutta pyhästä saakka on joka päivä satanut. Puiden väriloisto on mitä ihanin, ja tuuli ajaa kirjavia, punaisia, keltaisia ja pronssinvärisiä lehtiä katuja pitkin. Olemme sentään joka päivä olleet ulkona 3-5 tuntia, ilma on erittäin miellyttävä ja lempeä. Kun sade on liian kova taikka kun emme enää jaksa kävellä, asetumme istumaan jonkun kahvilan edustalle, missä telttakatos suojaa meidät sateelta, juomme pienen lasin kahvia ja katselemme miten ihmiset kulkevat edestakaisin. Muita huvituksia meillä ei ole, mutta eihän tarkotus olekaan huvitella. Koko tämän viikon Kaarlo on ollut reipas ja sangen hyvällä tuulella; viime viikolla päinvastoin." -- --

Oltuaan kuukauden ajan Nizzassa sisarukset muuttivat 12/11 Sestri Levanteen, joka kyläntapainen paikkakunta, Genovan ja Spezian keskivälillä, on Rivieran pienimpiä ja hiljaisimpia. Ensimäisiä kirjeitä mitä he siellä saivat, oli Antti Jalavalta Kaarlolle. Siinä kirjoittaja ensin ilmottaa tulon näytännöstä 2/10 tekevän 1600 mk (tieto oli myöhästynyt sentähden että orkesterin laskua oli odotettu, siksi kun lopulta R. Kajanus oli antanut sanan, ettei siitä otettu mitään maksua) ja kehottaa Kaarloa määräämään, mihin rahat ovat käytettävät. Sitte hän jatkaa teatterioloista:

"Mitä muuten teatterin asioihin tulee, niin ne ovat olleet varsin hyvät niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Vaikka täällä on annettu Coquelin-näytäntöjä sekä Aino Ackté- ja Maikki Järnefelt-konsertteja tukevilla hinnoilla, sinfonia- ja populäri-konserteista puhumatta, ja vaikka täällä on tuo kirottu sirkus, jossa joka ilta kuuluu olevan täysi huone, sekä varietéfröökinöitä Fenniassa, Kämpissä, Stavenoffilla y.m., vieläpä unkarilaista mustalaismusiikkia Seurahuoneella, niin siitä huolimatta on meillä ollut ylimalkaan hyviä huoneita, niin että keskiluku on pysynyt 1000 markassa illasta, kun sitä vastoin ruotsalaisessa teatterissa kuuluu käyvän kovin vähän väkeä. Ihmiset ovat myöskin, mikäli minä tiedän, olleet tyytyväisiä annettuihin kappaleihin ja siihen tapaan, millä ne on esitetty. Tosin Eino Leino ja Hbln arvostelija asettuivat korkeille hevosilleen 'Onnen Pekkaan' nähden ja moittivat sen ottamista ohjelmistoon, koska se muka jo on liian vanha -- edellinen olisi tahtonut 'Mäster Olofin' -- mutta se, joka ei ottanut ollakseen samaa mieltä kuin he, oli yleisö, joka eilen illalla tuli jo kuudennen kerran, silloinkin vielä hyvin lukuisana, kappaletta katselemaan. Ensi keskiviikkona on taas ensi-ilta: 'Les femmes savantes', jonka Manninen on kääntänyt niin mestarillisesti, että, kuten väitetään, se tuntuu alkuteokselta, jonka vuoksi hän onkin pyytänyt ja, tosin vastustelemisen jälkeen, saanut saman honorarion kuin minkä alkuteoksista maksetaan.

"Finne on siis tähän asti spesimineerannut sangen hyvin. -- -- Erittäin näyttää hänellä olevan kykyä säästäväisyyteen, joka näinä ahtaina aikoina tietysti on mainio ominaisuus. Seurauksena siitä on esim. että jo näiden kahden kuukauden kuluessa on maksettu vuokraa 8,000 mk., ja eilen illalla, kun hänen kanssaan keskustelin teatterin asioista, hän uhkasi saada jouluk. 1 p. nostettavan 8,000 markan valtioavun kokonaan säästymään velkojen maksamiseen.

"Tuo säästäväisyys ei kumminkaan tule näkyviin yleisölle kappaleitten 'ylöspanemisessa'. Niinpä näytti esim. 'Onnen Pekka' niin komealta, että itse Eino Leino -- joka muuten ei ole liioin parantanut tapojaan, vaan yhä edelleen jatkaa nalkutuksiaan ja letkauksiaan teatteria vastaan -- antoi houkutella itsensä kiittämään sen kauniita koristuksia ja komeata näyttämöllepanoa, vaikka tämä ei ole maksanut enempää kuin -- 500 markkaa!" -- --

Teatterin menestys ilahdutti sisaruksia, mutta useammin he saivat sanomia, jotka lisäsivät heidän alakuloisuuttaan. Semmoinen oli muitten edellä tieto Yrjö-Koskisen kuolemasta, ja oli se saapunut kun Emilie 19/11 vastaa Jalavan kirjeeseen:

"Rakas, koeteltu vanha ystävä! Rivimme harvenevat -- katkeraa ja raskasta on tietää, että hän, joka niin uskollisesti ja niin menestyksellisesti on taistellut maamme ja kansamme hyväksi, nyt on poissa ja suru on kahta raskaampi ja katkerampi, kun hänen viimeisinä päivinäänkin täytyi kokea niin paljon kiittämättömyyttä. Minusta on kuin olisimme kaikki siitä vastuunalaisia. Kenties emme ole olleet niin rohkeita, niin voimakkaita ja niin toimeliaita kuin meidän olisi pitänyt olla. Miten suuri osa kateudella ja alhaisella itsekkäisyydellä on ollut niissä parjauksissa, jotka tulivat hänen osakseen, senhän me kaikki tiedämme. Levätköön hän rauhassa armaan isänmaan povella; lukuisat sen pojat ja tyttäret siunaavat kiitollisuudella hänen muistoansa." --

Kaarlon mielestä oli tulo juhlanäytännöstä pantava siihen rahastoon, joka Martti Vuoren alotteesta oli perustettu kirjallisia palkintoja varten, mutta lopullinen päätös sai kuitenkin jäädä suullisen neuvottelun varaan -- se on tammikuun loppuun. -- -- "Tahtoohan Finne olla johtajana helmikuuhun asti,[74] eikä Kaarlo suinkaan varhemmin kykene mihinkään työhön. Onni, jos hän silloin kykenee. Hänen parannuksensa edistyy niin hitaasti: surusanoma kotoa on tehnyt, että hän eilen ja tänään on ollut aivan menehtynyt, ei ole voinut syödä eikä nukkuakaan yöllä, vaan lakkaamatta yskinyt. Sitä paitse on ilma kolme päivää ollut sateinen, niin ettemme ole voineet olla ulkona, ja voitte käsittää kuinka aika tuntuu pitkältä tässä pienessä kylässä. Kun Kaarlo koettaa soittaa jotain, niin käy alku oivallisesti, mutta sitte hän häiriintyy eikä muista jatkoa; samoin on hänen puhuessaankin, että hän kesken unohtaa mitä aikoi sanoa. Semmoisina hetkinä hän aina tulee niin huolestuneeksi ja murheelliseksi, että on vaikea uudestaan herättää hänessä rohkeutta ja toivoa. Kumminkin olemme kiitollisia, että kaikki on niinkin hyvin, vaikka Kaarlon kärsivällisyys tavasta loppuu. Hän tervehtii Teitä, Almaa ja nuoria mitä lämpimimmin. Jumala siunatkoon Teitä kaikkia. Teidän murheellinen vanha ystävänne Emilie Bergbom."

-- "Miten olemme olleet mukana suurissa hautajaisissa", Emilie kirjoittaa 25/11 nti Nevanderille ikäänkuin jatkona siihen, mitä ennen oli Jalavalle maininnut Yrjö-Koskisen kuoleman johdosta, "sen kyllä tiedät. Onpa meille suuressa surussamme ollut valonvälähdys nähdä, kuinka yleistä osanotto on ollut ja kuinka syvästi ja tuskallisesti kaikki tuntevat mitä kadotettu on. Miksei vainajan eläessä julkilausuttu paljo siitä mitä nyt on sanottu. Miten oli mahdollista että yliopisto saattoi tehdä itsensä syypääksi semmoiseen häväistykseen yhtä maamme suurinta miestä kohtaan! Mummo Gaddilla oli tapa sanoa 'palkitsija elää' ja miten pahoin liekään, sanon minä samoin. Rehtorin oli kai suurin syy; kyllä hänen sentään olisi pitänyt aikaansaada, että yliopisto olisi laskenut seppeleen etevimmän suomalaisen historiankirjoittajan haudalle. Hän luonnollisesti ei uskaltanut, nämä ajat vievät meiltä rohkeuden. Kuinka hyvä olikaan että [J. R.] Danielsonilla ja A. H. Snellmanilla (Wirkkunen) oli uskallusta ja voimaa sanoa mitä sanoivat. Suuresti on meitä ilahduttanut, että Y. L. ei pettänyt." -- Tähän lisättäköön vain, että Kaarlo ja Emilie Bergbominkin nimet yhdessä heidän tätinsä, Sofie Sanmarkin, ja Augusta af Heurlinin nimien kanssa luettiin seppeleessä, jossa oli kirjoitus:

"Nukkuos, siunattu, helmassa Suomen, Mahtavan henkesi työstä on huomen Syntymämaallesi koituva kerran. Nukkuos rauhassa Herran."

Marraskuun viimeisinä taikka joulukuun ensi päivinä sisarukset muuttivat Nerviin, lähellä Genovaa, ja siellä he oleskelivat loppuaikansa Italiassa. Kun olivat näin lähellä Genovaa, kävivät he sielläkin ja "kummallista", Emilie kirjoittaa nti Birkmanille, "oli nyt hänen [Kaarlon] kanssa kävellä niitä teitä, joilla me kesällä astuimme niin monta raskasta askelta; kuinpa vain voisin oikein kiittää Jumalaa tästä armosta." Yhdessä kohden oli Nervissä olo onnellinen, nimittäin siinä että ndit Paula af Heurlin ja Alma Birkman tulivat varta vasten jouluksi ja uudeksi vuodeksi seurallaan ilahduttamaan vanhoja sisaruksia. Mutta Kaarlolle tämä aika jälleen oli epäsuotuisa. Hän vilustui ja hänellä oli sitä paitse "entisentapaisia sydänkohtauksia", niin että hänen sekä ruumiilliset että henkiset voimansa alenivat. Kumminkin hän uuden vuoden alussa halusi lähteä kotia -- ennen hän oli ollut sitä vastaan -- ja kotia päin sitä lähdettiinkin, hiljalleen, jotta Kaarlo ei kärsisi äkkinäisestä ilmanalan vaihdoksesta. Nti Heurlinin täytyi sentään matkustaa nopeammin, mutta nti Birkman seurasi sisaruksia, ollen heille suureksi avuksi ja lohdutukseksi. Ensin pysähdyttiin Milanoon, josta Emilie 10/1 kirjoitti surullisen kirjeen Antti Jalavalle, ilmottaen että toivo Kaarlon kykenemisestä ryhtymään työhönsä oli pettänyt. Toinen pysähdys tapahtui Münchenissä, ja kolmas Berlinissä, josta Emilie kirjoittaa 25/1 nti Nevanderille:

"Täällä on lempeä ja kaunis ilma, eikä Kaarlo ole tuntenut mitään haittaa pohjoisesta ilmanalasta; päin vastoin on hän täällä Berlinissä ollut sangen reipas. -- Eilen Ida Aalberg esiintyi muutamissa hyväntekeväisyyshuveissa klo 12 päivällä Rebekka Westinä Rosmersholmissa. Hän onnistui hyvin, varsinkin kahdessa viimeisessä näytöksessä, mutta kyllä hänen lausumistapansa erosi niin paljon toisten puheesta, etten voi käsittää että _saksalainen_ yleisö olisi siihen tyytyväinen: tosin kyllä jonkun kerran, mutta ei ajan pitkään. Me lähetimme hänelle kukkia, mutta emme ole tahtoneet häiritä häntä käynnillä." --

Kotia saapuivat matkustajat Kööpenhaminan, Tukholman ja Turun kautta 9 p. helmik.

Kaksi päivää ennen, 7/2, _Emilie Bergbom_ oli täyttänyt 70 vuotta. Samoin kuin teatteri syksyllä oli viettänyt Kaarlon 61:stä syntymäpäivää juhlanäytännöllä, vietettiin sisarenkin merkkipäivää antamalla näytäntö (Regina von Emmeritz), jonka tulo oli käytettävä teatterin hyväksi hänen määräyksensä mukaan. Ennen näytelmän alkua Kirsti Suonio lausui sen runoelman, jonka J. H. Erkko oli sepittänyt Emilien 60-vuotisjuhlaksi. Täksi päiväksi oli Alpo Noponen kirjoittanut seuraavan kauniin sonetin, jonka U. S. julkaisi:

Olla mulla kultakannel hellä, Nyt sen kunniaksi Suomen naisen, jalon, uurastavan, uhraavaisen Kielin kaikin täytyis värähdellä.

Häntä muistain kiel' ei liikkuis kellä? Mistä tapaa toisen hänen laisen: ilon valmisti -- ja muut ne sai sen, toisten ratto ain' on sydämellä.

Vuodet vierii, hän on silti sama. Parhaimpia harrastuksiamme empimättä tukevi hän aina;

runotarten hengen nuorentama käsi hellä taiteen tarhassamme, taivaan lähettämä kallis laina.

Tulon tästä juhlanäytännöstä määräsi Emilie Bergbom pantavaksi rahastoon, josta oli palkintoja jaettava suomalaisille näytelmärunoilijoille. Samoin teki Kaarlo hänen kunniakseen toimeenpannun juhlanäytännön tuloon nähden. Sisarukset ilmottivat päätöksensä toukokuun lopussa.

Asiat kehittyivät niin, että Finne jäi koko näytäntökaudeksi johtaja-asemaansa, sillä osaksi heikkoudesta, osaksi varovaisuudesta Bergbom pysyi miltei kokonaan erillään teatterin asioista. Edelliselle olisi kuitenkin ollut onneksi, jos hän olisi aikaisemmin päässyt vapaaksi vastuunalaisesta tehtävästään, sillä kevätpuoli tuotti hänelle ikäviä vastoinkäymisiä. --

Mainitsemme tässä ohjelmiston pääpiirteet. Alkuvuoden merkkipäivät vietettiin vanhaan tapaan, niin että uudenvuoden päivänä esitettiin Nummisuutarit, 14/1 Regina von Emmeritz ja 5/2 Salamiin kuninkaat. Viime mainittu oli tänä vuonna erittäin tärkeä, se kun oli _Runebergin 101:nen syntymäpäivä_, jota suurenmoisesti vietettiin ympäri koko maan. Ennen kun itse näytäntö alkoi, lauloi Y. L. seisten näyttämöllä runoilijan rintakuvan ympärillä Maamme-laulun. Merkille pantiin myös, että 20 vuotta oli kulunut siitä kun Salamiin kuninkaat ensi kerran esitettiin suomenkielellä, ja nähtiin nyt ensi-illan esiintyjistä B. Leino (Leiokritos), A. Ahlberg (Leontes) ja E. Falck (Eubulos) vielä entisissä rooleissaan. -- Ensimäinen uuden vuoden uutuus 15/1 oli Jalmari Finnen suomentama Maeterlinckin 3-näytöksinen näytelmä _Sisar Beatrice_, joka, nti Lilli Högdahl nimiroolissa, yhdessä Hannelen kanssa meni 4 kertaa. Sen jälkeen tuli 27/1 huomattavana uusintona Shakespearen Julius Caesar, jolla oli hyvä menestys, se kun näyteltiin 8 kertaa. Sitä onnettomammin kävi kahden seuraavan uuden kappaleen, Jalmari Finnen suomentaman englantilaisen S. Phillipsin murhenäytelmän _Paolo ja Francesca_ 12/2 ja kotimaisen alkuteoksen, Elvira Willmanin näytelmän _Rhodon valtias_ 24/2, joista edellinen meni vain kaksi ja jälkimäinen kolme kertaa, ilman että kumpikaan tositeossa enempää ansaitsi.

Näitä vastoinkäymisiä seurasi maaliskuulla yksitoista taiteilijapari _Armas ja Maikki Järnefeltin_ toimeenpanemaa _oopperanäytäntöä_, joissa Wagnerin _Tannhäuser_ esitettiin suurella menestyksellä. Puhenäyttämölle siitä tietenkään ei ollut etua, mikä taiteellinen merkitys yrityksellä muuten liekään ollut. Se selittää, että koko maaliskuulta on merkittävänä ainoastaan yksi ensi-ilta -- kevätlukukauden kolmas -- nimittäin 12/3, jolloin näyteltiin A. Pihlajamäen suomentama Brissonin ja Marsin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Avioeron selkkaukset_. Siinä Weckman, rvat Suonio ja Salo, muita mainitsematta, vilkkaasti suorittivat osansa hullunkurisessa toiminnassa, ja kokosi näytelmä 7 huonetta. -- Uusintona on samalta kuulta mainittava Kovan onnen lapset. Se annettiin 19/3 jolloin 60 vuotta oli kulunut _Minna Canthin_ syntymästä, ja, vaikka se näyteltiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla", ei se _nyt_ herättänyt erikoisempaa huomiota. Kappale meni vain kaksi kertaa.

Torstaina 7/4, pääsiäisten jälkeen, tuli neljäs premiääri: F. Brofeldtin ja Eero Alpin suomentama Brieux'n 3-näytöksinen huvinäytelmä _Blanchette_, joka vakavasisältöisenä tarjosi hyviä tehtäviä, ja olivat varsinkin nti Högdahl nimiroolissa ja Adolf Lindfors Rousset-ukkona oivallisia. -- Lähinnä sen jälkeen tuli Shakespeare-uusinto, Kesäyön unelma, jonka ikuinen runollisuus ei nytkään ollut tehoamatta. Esiintyjistä mainittakoon Lilli Högdahl -- Oberon, nti Helenius -- Titania, Olga Leino -- Puck, Lindfors -- Pulma. Merkittävä on, että kappaleen olivat näyttämölle asettaneet Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka siis silloin uudestaan ryhtyivät teatterityöhön, ja kumpaakin tervehdittiin innostunein mielin.

Toukokuulta on vielä muistaminen kaksi uutta kappaletta: Larin Kyöstin 2-näytöksinen huvinäytelmä _Herra Valtuusmies_, 6/5, ja Anni Levanderin suomentama J. Echegarayn _Armoton arvostelija_, 20/5. Edellisessä kunnostivat itseään etupäässä Lindfors, rva Suonio ja nti Tähtinen, ja jälkimäisessä B. Leino pääosassa ja nti Tähtinen eräässä ingénueroolissa. Niinkuin kahtena edellisenä vuotena annettiin tänäkin vuonna maksuton näytäntö työväelle, nimittäin 11/5 Orleansin neitsyt. Viimeinen näytäntö oli 27/5 (Sirkka).

Niinkuin tästä katsauksesta näkyy, ei kevätpuolen toiminnassa enää vallinnut sama virkeä, luottamuksellinen henki kuin syksyllä. Uutuudet olivat vähemmän mieltäkiinnittäviä ja menestyskin pienempi. Pääsyynä tähän saattaa pitää niitä ikäviä selkkauksia, jotka tänä aikana tekivät tasaisen työn teatterissa mahdottomaksi ja hervaisivat Finnen yritteliäisyyttä. Niistä on tässä vain lyhyesti huomautettava -- toiseksi sentähden että tapahtumat ovat liian läheisiä, toiseksi sen vuoksi että epäillä saattaa, ansaitsevatko ne seikkaperäisempää esitystä kuin entiset samantapaiset.