Part 16

Mutta vaikka arvostelija yleensä mitä tärkeimmissä asioissa tekee teatterille vääryyttä, niin on totuuden mukaan myönnettävä, että taiteellisessa työssä juuri näihin aikoihin oli huomattavana paljon epäkypsää, epätasaista, heikkoa. Tämä on kumminkin selitettävissä muullakin tavoin kuin syyttämällä johtoa. Teatteriin oli näet viime aikoina vastaanotettu tavattoman paljon uusia jäseniä ja täytyi näitä nuoria käyttää vanhempien rinnalla, joista useat jo olivat tulleet siihen ikään, missä esitystapa enemmän tai vähemmän on maneeriksi kangistunut. Kun tähän tulee Söderhjelmin huomauttama seikka, että yleisön vähälukuisuus harvoin salli kauvan näytellä suosiollisestikaan kohdeltua kappaletta, ja siis monesti uusi oli esitettävä ennen kun se oli täysin valmistettu, niin on itsestään ymmärrettävää että aihetta oli muistutuksiin. Jopa on sekin mahdollista ja sangen luultavaa, että Bergbom ei enää jaksanut yksityiskohdittain seurata joka kappaleen harjotuksia niin tarkasti kuin ennen (että hän valmisti ainakin muutamia entisellä huolella, sen muun muassa Juhani Ahon Panu todistaa). Hän oli jo ikämies ja terveydeltään heikontunut ja olihan -- vaikkei kukaan muu kuin kenties hän itse sitä aavistanut -- tämä näytäntökausi viimeinen, jolloin hän näennäisesti murtumattomana hoiti teatteria. Jo kesällä 1892 hän itse oli ennustanut, että hän korkeintaan kymmenkunnan vuotta eteenpäin saattaisi jatkaa tointaan! Siitä oli jo yksitoista vuotta kulunut eikä hän parempaa toivonut kuin päästä vapaaksi, mutta kelle jättää ohjakset? Kun hän itse teatteria läheisissä piireissä ehdotti toisen tai toisen, sai hän aina saman vastauksen: "Ei, se on mahdotonta, kuinka voisi uskoa teatterin sille tai sille -- sinunhan täytyy vielä kestää!" Vaikka ymmärrettiin, ettei seuraajalta saataisikaan pyytää Bergbomin tietoja, eikä hänen kokemustaan, eikä hänen uhrautuvaisuuttaan, oli hän kuitenkin saanut ystävänsä asettamaan semmoisia vaatimuksia teatterin johtajaan, ettei nuoremmissa huomattu ketään mahdollista. -- Kaarlo Bergbom jäi siis vieläkin paikalleen, mutta kun hän niin teki, hän ei enempää kuin ilmottaessaan halunsa erota taikka kärsiessään kohtuuttomasta, pahansuovasta kritiikistä ajatellut omaa itseänsä vaan luomaansa laitosta, jossa, kun sitä noin revittiin ja raadeltiin, menestyksellinen työ kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Kun Betty Elfving häneltä kerran kysyi, eikö hän joskus tahtonut mieluummin heittää kaikki sikseen kuin nähdä että hänen harrastuksiansa ja hänen työtänsä niin vääristeltiin, kuului vastaus: "En! itseäni minä en ole ajatellut. Ei koskaan saa huomioonottaa omaa personaansa; ainakaan en minä voisi sitä tehdä."

Näytäntöjen luku oli 168 ja näyteltiin niissä: 13 kertaa Orleansin neitsyt; 12 _Tukkijoella_; 10 _Sanny Kortmanin koulu, Lyyli_; 8 _Regina von Emmeritz_; 7 Myrsky; 6 Vetten yli, Hänsel ja Gretel; 5 _Aino, Panu_, Kuningas Lear; 4 _Nummisuutarit, Kustaa Eerikinpoika, Pärttylin yö, Orjan oppi_, Jeppe Niilonpoika, Yli voimain II, Pikkuporvareja; 3 _Hyrrä, Juhannustulilla_, Viola, Setä Bräsig, Elämä on unelma, Puoliylhäisöä, Kyynelten hirmuvalta, Mestari Gert, Vapunpäivänä; 2 _Kihlaus, Pohjolan häät, Saimaan rannalla, Salamiin kuninkaat, Papin perhe_ Scapinin vehkeilyt, Saituri, Luulosairas, Angelo, Lemmen leikki, Kylmää vettä; 1 _Murtovarkaus, Kauppaneuvoksen härkä, Anna Liisa_, Kuinka äkäpussi kesytetään, Sota rauhan aikana, Kristitty, Sydämen oikeudet.

Näistä 45 kappaleesta oli kotimaisia 20 ja uusia 18 (kotimaisia 8).

XXXII.

Kolmaskymmenestoinen näytäntökausi, 1903-04.

Tänä keväänä Bergbom lähti tavalliselle ulkomaanmatkalleen aivan toukokuun alussa -- luultavasti 2 p. Ensimäinen kirje on Berlinistä ("lauvantaina" -- arvattavasti 9/5). Siinä hän muun muassa kirjoittaa:

"Matkani on mennyt säännöllisesti. Tukholmassa muutamia tuntia, Kööpenhaminassa pari päivää. Nyt Berlinissä, jossa odotan illan näytäntöä. Sitten etelää kohti. Kööpenhaminassa näin Drachmanin uuden kappaleen. Pötyä. Täällä Berlinissä minulla tavan mukaan on ollut parempi onni. Gorkin Nachtasyl (Pohjalla). Repäisevämpi ja näyttämöllisempi kuin Pikkuporvarit, mutta yhtä kehityksetön. Lähetän siitä huomenna viehättäviä valokuvia. Tänä iltana olen näkevä ei vähempää kuin Kalidasan Sakuntalan. Laitos on melkoista lähempänä alkuteosta kuin Vasantasena. Huomenna Maeterlinckin Pelléas ja Melisande". -- (Sitten teatterijuttuja, joita Tallroth oli kertonut höyrylaivalla, niin esim. että Ida Aalberg ja Aug. Arppe olivat neuvotteluissa saksalaisesta turneesta.) -- -- "Voit kirjoittaa Genovaan. Poste restante. Luultavasti pysähdyn Speziaan, mutta kyllä kirjoitan sitä ennen." --

Seuraavakin kirje on vielä Berlinistä, koska Bergbom siinä puhuu ainoastaan näkemistään siellä:

"Armahin. En tiedä mitä minun on sanottava Sakuntalasta uudenaikaisella näyttämöllä. Mieleeni muistui Söderhjelmin sanat murteesta näyttämöllä. Asiantuntijoille se ei riitä, ei-asiantuntijoille se on liikaa, niin ettei sitä ymmärretä. Lyyriikka vaikutti tosin huumaavalla voimalla, niinkuin musiikki. Mutta ratkaiseva ristiriita on kuitenkin liian bramalaisteologinen saadakseen meitä moderneja vakuutetuksi.

"Olen myöskin nähnyt Maeterlinckin Pelléas ja Mélisanden. Se oli minulle yhtä vieras kuin kaikki mitä olen häneltä lukenut. Mutta -- emme me hänestä mitenkään pääse. Hän lumoaa ihmisiä tällä hetkellä. Monna Vanna menee jo 140:ntä kertaa Deutsches Theaterissa ja menestyi Tukholmassakin, vaikka kritiikki oli kylmä ja näytteleminen kaikkien arvostelujen mukaan heikkoa. Mutta sittenkin se menestyi.

"Sano Silénille ja pikku rouva Leinolle, että Sarah Bernhardt näyttelee täällä 24-28 toukokuuta, jos tahtovat nähdä häntä. Koti, Fedra, Kamelianainen ja Frou-Frou, siinä hänen ohjelmistonsa. Oletko päättänyt kesästäsi? Tulen yhtä mielelläni Marienbadiin kuin Sodeniin, päätä vain 'wohin'. Ilmoita päätöksesi Alma Birkmanillekin, jos hän tahtoisi tulla mukaan. Noin 20 p. kesäkuuta olen minä valmis ('mobil'). Jopa 15, jos kenties sopisi paremmin. Tapaammeko toisemme Münchenissä?

"Tervehdi Finneä ja sano, että hän luopuu ajattelemasta Mariaa Magdalasta. Sanoja! sanoja! sanoja! Eikä ainoatakaan syntysanaa. Akateemillista alusta loppuun. Kaarlo."

Kolmas kirje on Firenzestä ja kirjoitettu helatorstaina (21/5):

"Armahin. Kolme päivää olin Münchenissä, jossa minua paleli, niinkuin ainoastaan Münchenissä on mahdollista. Pelkäsin suorastaan että tulisin sairaaksi, niin kiukkuista siellä oli. Se meni kuitenkin ohi, kun olin saanut alpit taakseni. Käin yhden jotenkin mieltäkiinnittävän [Venetian] Kauppias-näytännön, jossa Possart esiintyi, ja kaksi kertaa la divine Sarah'n. La dame aux camélias ja Phédre. Edellistä katsellessani mietiskelin kumpi oli homehtuneempi, kappale vai esitys, niin pelottavan muinaisaikuisia olivat molemmat; mutta Phédressä Sarah hankki itselleen loistavan korvauksen. Siinä hän yhä vielä oli 'la divine'. Siinä oli hänen plastiikkansa niin ihmeteltävä ja Racinen säkeet virtasivat niin täynnä eloa, että tuntui kuin olisivat samalta päivältä. Myötäesiintyjätkin olivat siinä parempia, sillä de Max, joka on etevä taiteilija, ei ollut mukana Kamelianaisessa. Theseus vainaja -- no! peittäkäämme hänet hämärään. Puvut olivat erittäin maalauksellisia, mutta valokuvia ei ollut saatavissa.

"Nyt olen ollut muutamia päiviä Firenzessä. Täysi kesä ja auringonpaistetta juotavana aamuin ja pitkin päivää. Pari teatteri-iltaa on minulla mainittavana, mutta valitettavasti aivan arvottomia ranskalaisia farsseja. Mutta ne näyteltiin italialaisella vauhdilla. Täältä käy tieni Pisaan, Genovaan, Speziaan, jossa viivyn jonkun ajan. Terveisiä kaikille Kaarloltasi.

"J. K. Onko Finne saanut Marian Magdalasta. Postissa oltiin vähän vastahakoisia, kun olin sulkenut paketin lakalla. Sanoivat ettei se pidä, ja jos ristiside aukeaa, niin posti ei ole vastuunalainen. Tyhmästi kyllä en välittänyt varotuksesta, vaan luotin onneeni. Kenties se on pettänyt. Kirjoita Speziaan. Poste restante".

Neljäs kirje on Speziasta. Sen näkee sisällyksestä sekä ilmotuksesta: "Osotteeni on: Italia, Spezia. Albergo d'Italia". Päivämäärää ei ole, mutta nähtävästi se on toukokuun lopulta.

"Rakkahin Sisar. Olen juuri sähköttänyt Sinulle erään ikävän asian johdosta. Lompakkoni, jossa oli passini ja 600 liiraa, varastettiin matkalla Firenzestä Speziaan. Oli alituisia junanvaihdoksia, ja kun Italian rautateillä ei huudeta asemien nimiä, olin melko lailla hermostunut. Muuan hyväntahtoinen herra auttoi minua kaikissa vaihdoksissa, mutta käytti samalla tilaisuutta varastaakseen lompakkoni. Hän katosi tietysti kohta. Minä ilmotin asian asemapäällikölle, mutta hän ei antanut paljoa toivoa. Lupasi kuitenkin ilmottaa asian poliisille.

"Tämä ikävä tapaus on turmellut koko Italian matkani. Mieleni on masennuksissa ja kassani tyhjä. Jos siis tahdot alottaa kylpyparannuksen varhaisemmin, niin olen valmis milloin tahansa. Niinikään missä tahansa. Ilmota minulle vain, minkä paikan valitset. Jollet tule mukaan, lähden kai Sodeniin.

"Ja mieleni oli niin kevyt Firenzessä. Mutta kevytmielisyys rangaistaan kukkuramitalla. Kaarlosi."

Viides ja nähtävästi viimeinen kirje, jonka Kaarlo on sisarelleen kirjoittanut, on sekin Speziasta (postileiman mukaan) kesäkuun 2 pltä. Hän kiittää rahojen nopeasta lähettämisestä; ne olivat jo tulleet toukokuun viime päivänä, vaikka hän helluntaijuhlan tähden oli ne saanut vasta seuraavana aamuna. "Sydämellinen kiitos hienotunteisesta hyvyydestäsi, että säästit minulta nuhteet, jotka huolimattomuudellani olin hyvin ansainnut (!)" -- "Täällä on ihanaa, mutta ylihuomenna jätän Spezian tehdäkseni pienen matkan rannikkoa pitkin." Emilie oli ilmottanut lähtevänsä matkalle 13 p., joten Kaarlo arveli hänen 17 p. olevan Berlinissä ja sanoi odottavansa sähkösanomaa 18 p. Müncheniin (hotel Gassner). Kylpypaikka, Marienbad taikka Soden, oli vielä kysymyksenalainen, vaikka Kaarlo mieluummin ajatteli jälkimäistä; jos se valittaisiin, yhdyttäisiin Frankfurtissa. "Olen kai jo 15 p. Münchenissä. -- Katarrini seuraa minua uskollisesti, mutta lievänä. Hyvästi ja vielä kerran kiitos."

Näin oli lähin tulevaisuus suunniteltuna, mutta miten todellisuudessa kävi, sen saamme tietää Emilien myöhemmistä kirjeistä kotimaahan. -- Joko "rannikkomatkalta" taikka suoraan Speziasta Kaarlo 7 tai 8 p. kesäk. saapui Genovaan ja otti asunnon Hotel Centralissa (jonka isäntä oli saksalainen). Oltuaan "pari kolme päivää" tässä kaupungissa hän torstaina 11 p. iltapäivällä ollessaan kävelyllä sai halvauskohtauksen (verenvuodatuksen aivoihin), joka kumminkin alussa oli niin lievä, että hän horjuvin askelin saattoi palata hotelliinsa. Palvelijat olivat nähneet hänen tulla hoipertelevan ja ikäänkuin etsien katselevan taloja. Joku heistä seurasi häntä hänen huoneeseensa ja jätti hänet sinne, luullen että hän oli juovuksissa. Vasta lauvantaina -- siis kahden vuorokauden päästä! -- kun vierasta ei alkanut näkyä, meni isäntä hänen luokseen ja huomasi hänen tilansa. Silloin kutsuttiin saksalainen lääkäri saapuville, ja sairaan papereista saatiin tietää, mistä hän oli kotoisin. Kun sittemmin turhaan oli pyydetty venäläisen konsulin apua ja välitystä asiassa, päätti hotellin isäntä (13 tai 14 p.) sähköttää tapauksesta Helsingin kaupungin pormestarille. Näin tuli tieto kotimaahan, josta kumminkin Emilie jo oli lähtenyt niin aikaisin, että hän silloin oli Berlinissä, ja siis vasta siellä Helsingistä päin lähetetyn sähkösanoman kautta sai tietää, miten veljen oli laita.

Emilien aikomus oli ollut Münchenissä yhtyä Kaarlon kanssa ja siellä yhdessä päättää, mihin he lähtisivät parannuksille. Nyt ei ollut muuta tehtävänä kuin matkustaa suoraa päätä Genovaan. Onneksi oli sisarusten hyvä ystävä nti Alma Birkman hänen seurassaan, ja oli hän kohta valmis saattamaan Emilietä, jolle -- nyt jo 69 vuotta täyttäneelle -- pitkä matka semmoisessa tarkotuksessa luonnollisesti oli sangen arveluttava yritys. Maanantaina 15 p. klo 7 illalla he lähtivät Berlinistä ja saapuivat keskiviikkona Genovaan. Täällä he tapasivat Kaarlon hotellissaan, jossa hänen siis oli täytynyt mitä puutteellisimman hoidon alaisena maata lähes kokonainen viikko. Ensimäinen toimi oli saada sairas muutetuksi sairaalaan. Mieluimmin olisi hänet viety muutamaan saksalais-protestantiseen, mutta valitettavasti siellä ei ollut tilaa, ja sentähden oli pakko mennä italialaiseen nimeltä Ospedale di Sant' Andrea.[71]

Koko seuraavalta Kaarlon pitkältä sairauden ajalta on meillä runsaasti tietoja. Emilie kirjoitti näet hyvin ahkerasti lähimmille sukulaisilleen sekä neideille Aini Nevanderille ja Alma Birkmanille, joista edellinen hoiti hänen asioitaan Helsingissä ja jälkimäinen kesän loppupuolella palasi kotia. Kumminkin rajotumme tässä ainoastaan tärkeimpään.

Ensi aika oli hyvin epätoivoinen. Sairas ei voinut puhua, ja oli sitä paitse oikea puoli ruumista halvautunut, ainoastaan oikeaa kättä hän voi vähän liikuttaa. Lääkäri, joka osasi huonosti ranskaa, sanoi lyhyesti: "le cas est très grave" (tapaus on kovin vakavaa laatua), ja hoitajattarilla oli vielä vähemmän sanottavaa. Ne puhuivat näet italiaa, jota ei Emilie enempää kuin nti Birkmankaan ymmärtänyt. Tämä teki luonnollisesti olon vieraassa maassa kahta tuskallisemmaksi. Emilien levottomuutta enensi sekin että hän pelkäsi itse tulevansa sairaaksi ja myöskin aina muisti tätiänsä, rva Sanmarkia, joka 85-vuotiaana, miltei yksinään kotona, kaipasi sisaren-lapsiaan, joiden luona hän asui. Toiselta puolen hän sentään ajatteli, että kaikki olisi voinut olla pahemminkin. "Jos halvaus olisi sattunut etäämpänä hotellista, niin me tällä hetkellä ehkä emme tietäisi missä onneton veli parkamme taistelisi kovaa kamppaustaan. Jumala auttakoon meitä kovasti koeteltuja ihmislapsia." Ilman nti Birkmania hän tuskin olisi kestänyt -- "70-vuoden seuduilla ei ihmisen joustavuus eikä vastustusvoima voi olla suuri". Erinomaiseksi helpotukseksi Emilielle oli, että jonkun ajan päästä sisar, rva Augusta af Heurlin, poikansa Laurin kanssa tuli Genovaan.

Heinäkuun alussa alkoivat parantumisen merkit keventää omaisten mieliä, ja "elämä käydä valoisammaksi". Kuun keskivaiheilla Kaarlo jo sai koettaa kävellä hoitajattaren tukemana ja vähän myöhemmin myöskin ajella ulkona. Samaan aikaan sairas alkoi puhuakin, ja ensi sanat, mitkä hän lausui, ilmaisivat, että hänen ajatuksensa olivat selvät. Eräänä päivänä Emilie ja Augusta koettivat italialaisesta sanomalehdestä saada tietoa maailman asioista. He lukivat paavin kuolemasta ja lehden arvelun, että kardinaali Rampolla tulisi vainajan seuraajaksi. Kaarlo kuulee tämän ja yhtäkkiä hän lausuu aivan selvästi ruotsinkielellä: "Rampolla har spelt ut sin roll, Rampolla blir aldrig påfve" (R. on näytellyt osansa loppuun, R. ei tule koskaan paaviksi). Ja niin olikin, Rampollasta ei tullut paavia! -- Sittemmin puhuminen kuitenkin näyttäytyi vaikeaksi, alussa sairas usein käytti sekaisin suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia sanoja. Heinäkuun viimeisellä viikolla oli parantuminen niin edistynyt, että voitiin lähteä Wiesbadeniin, josta Emilie l/8 ilmottaa matkan menneen hyvin.

Wiesbadenissa vietetty toinen jakso tätä pakollista ulkomaallaoloa oli monessa kohden siedettävämpi kuin Genovan aika. Oltiin maassa ja ympäristössä, jonka kieli ja tavat olivat vähemmän vieraita, ja asuttiin vapaassa mukavassa asunnossa (Pension Victoria, Sonnenbergerstrasse 17), ja kotimaa oli lähempänä. Tämä viimeinen seikka teki, että vaikka Augusta-sisar lähti kotia elokuun alussa ja nti Birkman sen keskivaiheilla, saattoi heidän sijastaan muita läheisiä, ndit Anna Sarlin ja Aini Nevander sekä Ossian-veli ja myöhemmin hänen vaimonsakin, rva Agnes Bergbom (Vuorenheimo), toinen toisensa perästä käydä sisarusten luona tuottamassa vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Pääasia oli kumminkin, että Kaarlon parannus edistyi edistymistään, kun hän jo saattoi yhtä mittaa istua ja kävellä ulkona. Totta kyllä ei toipuminen sentään ollut niin ripeä, että se olisi saanut sisarukset huolettomiksi. "Häntä surettaa nyt alati", Emilie kirjoittaa Kaarlosta 16/8, "että hän ei taida tulla täysin terveeksi voidakseen tehdä työtä ja toimia niinkuin ennen. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä kaikki lääkärit saarnaavat, mutta sitä tavaraa ei aina ole tarpeeksi!" Tämä alakuloisuus näytti kasvavan elokuun lopussa, jolloin potilas tiesi syyskauden työn alkavan kotona. Hänen täytyi nyt pakosta antautua siihen lepoon ja työttömyyteen, jota hän ennen oli kaivannut ja joka, ennemmin riittävässä määrässä saatuna, kenties olisi pelastanut hänet siitä iskusta, joka nyt oli häntä kohdannut.

* * * * *

Helsingissä olivat olot näytäntökauden alussa erittäin huolestuttavat, ettemme sanoisi toivottomat. Tätä ei aiheuttanut ainoastaan se seikka että oli käytävä työhön käsiksi ilman kokenutta johtajaa, joka kolme vuosikymmentä oli laitosta hoitanut, vaan myöskin syyskuun alussa tullut sanoma, että anomus korotetusta valtioavusta oli korkeimmassa paikassa hyljätty -- tietysti kenraalikuvernöörin vaikutuksesta, joka arvatenkin oli tahtonut näyttää mitä se merkitsi että hän oli teatterin "vihollinen". Kun velat nousivat noin 60,000:een markkaan (toinen puoli toiminnan tuottamaa tappiota, toinen puoli uusien koristusten kustannuksia), niin on myönnettävä, että asema oli sangen arveluttava. Kuitenkaan ei heitetty kirvestä järveen, vaan tuumittiin keinoja. Ensiksikin johtokunta päätti, nojaten puheenjohtajansa, Antti Jalavan, ja Bergbom-sisarusten väliseen kirjeenvaihtoon asiasta, määrätä vuoden loppuun asti teatteritoimen johtajaksi _Jalmari Finnen_, joka jo 7 vuotta oli ollut Kaarlo Bergbomin apulaisena ohjaaja- ja muissa toimissa; toiseksi suunniteltiin yleinen rahankeräys ja käännyttiin kenraalikuvernöörin puoleen anomuksella saada siihen koko maata tarkottava virallinen lupa; ja kolmanneksi sovittiin, että korotetun valtioavun anomus oli uudestaan tehtävä kevätpuolella, sillä selväksi katsottiin, että teatteri huolimatta kansalaisten avustuksesta ei voisi kauvemmin tulla toimeen uudessa talossaan, ilman runsaampaa vuotuista apua yleisistä varoista.

Itse näytännöt olivat jo, ennen kun nämä päätökset tehtiin, alkaneet (30/8) Murtovarkaudella, Figaron häillä ja Tukkijoella, joka viimeinen 4/9 näyteltiin 100:nen kerran (T. Pakkalan ja O. Merikannon hyväksi). Kuinka Bergbom-sisarukset Wiesbadenissa seurasivat tapahtumia, näkee seuraavista Emilien kirjoittamista sanoista nti Birkmanille: "Finne raukalla ei suinkaan ole helppo taakka kannettavana. Salo on Parisissa [opintomatkalla], Närhi on Lybeckin sairaalassa,[72] [nti] Högdahlkin parannuksilla, Riddelin poissa ja 4 henkeä erosi keväällä, joten hänellä on 8 entistä vähemmän käytettävänä;[73] ajatteles miten paljo pikku rooleja on harjotettavana ja miten paljo aikaa menee hukkaan vanhojen kappalten harjotuksiin. Helppo on sanoissa suunnitella kauniita ja rikkaita ohjelmia; vaikeampi toteuttaa ne, varsinkin meidän, joiden täytyy itse toimituttaa kappalten kääntäminenkin." Nuoruuden koko innolla toimien Finne kuitenkin jo syyskuulla sai aikaan kolme ensi-iltaakin: 9/9 B. Leinon suomentama G. Hauptmannin 5-näytöksinen huvinäytelmä _Professori Crampton_, 18/9 J. E. Lagerstedtin (Lahdensuo) suomentama P. Heysen 5-näytöksinen näytelmä _Maria Magdalasta_ ja 30/9 I. Latun suomentama Gorkin 4-näytöksinen _Pohjalla_. Ensimäinen näistä kappaleista meni vain 3 kertaa, mutta Lindfors, jota varten kappale oli otettu, loi Cramptonista erittäin havainnollisen kuvan, jossa sekä traagillisuus että huumori pääsivät oikeuteensa; sitä vastoin saavuttivat molemmat toiset hyvän menestyksen. Maria Magdalasta, jonka nimiosan Katri Rautio esitti värikkäästi ja kokeneella taiteella, meni 9 kertaa, ja Pohjalla, jota kritiikki arvosteli "huolellisesti harjotetuksi ja hartaudella näyttämölle toimitetuksi", 6 kertaa.

Lokakuun 2 p., jolloin _Kaarlo Bergbom_ täytti 60 vuotta, toimeenpantiin johtokunnan päätöksestä juhlanäytäntö, jonka tuottama tulo oli käytettävä Bergbomin muistoksi ja teatterin hyväksi tavalla, joka jätettiin hänen itsensä määrättäväksi. Ohjelma oli seuraava: Jean Sibeliuksen Finlandia, (jonka soitti filharmoninen orkesteri R. Kajanuksen johtamana), J. H. Erkon sepittämä alkajaisruno (jonka Axel Ahlberg lausui), Nummisuutarien 2:n ja 3:s näytös, 6. Verdin Trubadurista: Leonoran aria 1:stä näytöksestä ja G. Donizettin Rykmentin tyttärestä: kohtauksia 3:sta näytöksestä. Kahden viimeisen numeron esittäminen tuli illan merkkikohdaksi, sillä Leonorana ja Mariena esiintyi _Ida Basilier-Magelsen_, joka varta vasten oli juhlapäiväksi saapunut Kristianiasta. Vaikka laulajatar nyt oli 57 vuotta, oli hänen äänessään kuitenkin vielä tuoreutta ja kirkkautta, jotka liikutuksella täyttivät sen osan yleisöä, joka oli ihaillut häntä Suomalaisen oopperan alkuaikoina, ja sai nuorempien aavistamaan, kuinka häntä oli niin rakastettu ja ylistetty. -- Toinenkin muinoisia oopperatähtiämme, _Alma Fohström-Rohde_, oli kaukaisesta kodistaan tullut juhlatilaisuuteen. Hän ei kuitenkaan esiintynyt näyttämöllä, vaan lähetti sinne, Erkon lennokkaan, lämpimän runoelman kuultuaan, Bergbomin rintakuvan juurelle laskettavaksi laakeriseppeleen "Suomalaisen näyttämötaiteen nerokkaalle luojalle ja kehittäjälle". -- Päivän sankarin poissa ollessakin muodostui näin juhlailta tunnelmalliseksi ihailun ja rakkauden tunnustukseksi miehelle, "jonka elämäntyö nyt oli jokaisen ilo ja ylpeys". -- Juhlasta lähetettiin tri Bergbomille seuraava sähkösanoma:

"Hopeoita hapsillesi Kylväissä elosi illan Näät Sä kuinka työsi he'elmät Luonehet on suuren sillan, Joka yhdistävä kansan, Suomalaiset, vanhat, nuoret, Valonlieden ympärille Taiteen lämpölähtehille Asunnoihin, joista Sulle Monin kerroin kaivatulle Tänäpäivänä pyhänä Kiitos kaikuu kirkkahinna Syömmen pohjasta syvästä."

Jatkaaksemme katsaustamme syyskauden toimintaan, on vielä mainittavana neljä ensi-iltaa, joissa esitettiin kaksi ulkomaalaista ja kaksi kotimaista uutuutta. Ensimäinen oli J. Snellmanin suomentama A. Strindbergin 5-näytöksinen satunäytelmä _Onnen Pekan matka_ (28/10), joka, samoin kuin molemmat edelliset, onnistui hyvin. Se näyteltiin 11 kertaa. Esiintyjistä kiitettiin erittäin Weckmania nimiroolissa sekä Kilpeä, nti Heleniusta ja Olga Leinoa sivuosissa, jota paitse näyttämöllepano sai tunnustusta. Toinen näitä uusia kappaleita, O. Mannisen etevästi suomentama Molièren _Oppineita naisia_ (11/11) sitä vastoin esitettiin vain viisi kertaa, vaikka Lindfors oli oivallinen Trissotin sekä rva Rautio Philamintenä, Helmi Tähtinen Henriettenä varsin miellyttäviä, ja vielä muutkin hyvin mukiin meneviä. Kotimaisista näytelmistä herätti melkoista huomiota Arvid Järnefeltin 3-näytöksinen _Kuolema_ (2/12), jota varten Jean Sibelius oli säveltänyt musiikin. Etenkin ensimäinen näytös, missä kuolinvuoteellaan makaavan naisen uni tanssijaisista, joista kuolema tulee noutamaan häntä, esitetään näkyvänä ihmeen tunnelmallisen valssisävelmän soidessa, teki syvän taiteellisen vaikutuksen. Sävelmä ei ollut mikään muu kuin tuo "Valse triste", joka sittemmin on tullut maailmankuuluksi. Kappale meni kuusi kertaa. Sitä vastoin täytyi Alpo Noposen 5-näytöksisen näytelmän, _Hemming Gad_, (9/12) tyytyä 4 iltaan, vaikka siinäkin eri näyttelijät, niinkuin Axel Ahlberg nimiroolissa, Lindfors paavin legaattina Arcimboldina ja monet muut näyttäytyivät tehneen kelpo työtä. -- Kun näiden uutuuksien lisäksi mainitsemme ajanjakson tärkeimmät uusinnot, Vasantasena, Antigone ja Orleansin neitsyt, huomataan ettei ohjelmistolta puuttunut enemmän mielenkiintoa kuin vaihtelua. Itse asiassa näyttäytyikin yleisö sangen tyytyväiseksi, se kun täytti teatterin niin usein, että tulot olivat paremmat kuin oli uskallettu toivoakaan. --