vv. 1837-38 lahjoittamat savolaiset kokoelmat sekä ne vienanpuoliset

runot, joita _Sjögren_ jo v. 1825 ja _Castrén_ v. 1839 olivat matkoillansa muistiin panneet. Lönnrot'in käytettävänä olivat siis monin verroin runsaammat ainekset kuin Vanhaa Kalevalaa kokoonpannessa. Silloin hän sanoo olleen vaikean saada runoja edes 200 säkeen pituisiksi, nyt oli päinvastoin varominen, ett'eivät ne venyisi liian pitkiksi.

Työtä hidastutti sekin, ett'ei Lönnrot saanut tähän panna kaikkea aikaansa. Häntä oli, näet, pyydetty toimittamaan suomalaista osastoa _Otto Meurman'in_ venäläis-ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan[148] ja se vei puolet hänen ajastansa. Paitsi sitä oli hänellä painatettavana _Ruotsin, suomen ja saksan tulkki_ 1847 sekä _Paavo Korhosen viisikymmentä runoa ja kuusi laulua_ 1848. Saadakseen rauhemmassa työskennellä, siirtyi Lönnrot lopulla vuotta 1848 Kajaanista Vesilahdelle tuttuun Laukon kartanoon, jossa hän usein ennenkin oli häiritsemättömän tyyssijan löytänyt. Siellä valmistui viimein uusi Kalevalan laitos Tammikuussa 1849; esipuheen Lönnrot allekirjoitti nimipäivänään 17 p. Huhtik. 1849.[149]

Uusi Kalevala sisältää kaikkiansa 50 runoa ja 22,795 säettä. Se on siis melkein kahta vertaa Vanhaa Kalevalaa suurempi. Se on myös runollisessa suhteessa koko joukon edellistä etevämpi. Lisäksi on tullut useita ennen tuntemattomia kertomarunoja, niinkuin Väinämöisen ohrankylvö, Ahdin ja Kyllikin valat, Kalervon ja Untamon veljesriita sekä Kullervon kosto Untamolle, jotka kaikki Europaeus'en oli onnistunut matkoillansa löytää. Erittäin runsaasti on Lönnrot siroitellut mietelmiä ja kuvaelmia lyyrillisistä runoista, jotka tuntuvasti lisäävät Uuden Kalevalan kauneutta. Vielä on hän perinpohjin parantanut kaikki runomitan, alkusoinnun tai kerron puolesta puutteelliset säkeet, sen kautta kuitenkin poiketen yhä kauemmaksi kansanlaulusta, jota Vanha Kalevala on paljoa lähempänä.

Runojen keskenäiseen järjestykseen on Lönnrot tehnyt ainoasti muutamia muutoksia, jotka runoelman kokonaisuudelle ovat silminnähtäväksi eduksi. Luonnottominta vanhassa laitoksessa oli se, ett'ei ainoastaan Väinämöinen, vaan myös häntä kauan kadehtinut Lappalainen ilmestyy ennen maailman luomista. Saatuansa toisintoja, jossa tämän Lappalaisen asemella esiintyy Joukahainen, samoin kuin joskus Joukahaisen sijalla Lappalainen, Lönnrot päätti eroittaa Väinämöisen ammunnan Maailman luomisesta ja asettaa sen Kilpalaulannan jälkeen, jonka irrallisesta asemastaan runoelman lopusta kaikkine liitteineen siirsi alkupuolelle runoelmaa. Vielä tulivat tähän yhteyteen vedetyiksi Sampsa Pellervoisen kylvö ja Ison tammen runo, jonka oksista noita, kansanrunoissa toisinaan Lappalaiseksi nimitetty, valmistaa nuolia; ensin koetteeksi Kilpalaulannan ja Väinämöisen ammunnan väliin, sitten sopivammin Kilpalaulannan edelle Maailman luomista välittömästi seuraaviksi tapauksiksi. Viimeinen korjaus, johon Lönnrot kauan epäiltyään ryhtyi, oli _Väinämöisen_ vaihtaminen _Vein emoiseen_. Huomattavia muutoksia on vielä Sampo-retken jälkitapauksissa. Koivuisen kantelen synnyn, joka Runokokouksessa seuraa Auringon ja Kuun päästöä ja Vanhassa Kalevalassa Karhuntappoa, on Lönnrot, yritettyään sitä sijoittaa Tautien parantamisen jälkeen, viimein asettanut arvokkaimpaan paikkaansa, Sammon ryöstön, Kalevalan päätapauksen, välittömään yhteyteen. Mahtavamman vaikutuksen on hän saanut aikaan myös sillä, että on Karhuntapon siirtänyt Auringon ja Kuun päästön edelle, joten tämä jää Väinämöisen sankariteoista viimeiseksi.

1849 vuoden Kalevala tuli pikemmin ja yleisemmin tunnetuksi sekä kotimaassa että ulkomailla kuin 1835 vuoden Kalevala. Jo v. 1852 julkaisi siitä saksankielisen runomitallisen käännöksen Pietarin akatemian jäsen _Anton Schiefner_ helsinkiläisen kirjanpainajan kustannuksella. Tämä käännös on tosin kuivakiskoinen ja runoton, mutta sillä on kuitenkin se ansio, että on suuresti lisännyt meidän kirjallisuutemme ulkomaisten ystäväin lukua. Sittemmin on Kalevalasta ilmestynyt täydellisiä ja osittaisia käännöksiä, selontekoja ynnä tutkimuksia useimmilla Euroopan sivistyskielillä. Pohjois-Amerikallakin on oma englanninkielinen käännöksensä, jota on ilmestynyt vuodesta 1888 monta painosta. Vaan siellä on Kalevalalla aivan erityinen merkityksensä. Se on ollut todistettavasti mallina Yhdysvaltain kansallisrunoilijalla Longfellow'illa, kun hän v. 1855 Intiaanein suorasanaisista tarinoista pani kokoon kertomarunonsa _The song of Hiawatha_, jonka runomittakin on Kalevalan.[150]

* * * * *

Lönnrot'in aavistus "yön tulosta, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä" toteutui ennemmin, kuin hän itsekään osasi arvata. Jatkaakseen kesken jäänyttä sanakirjatyötä, oli hän pyytänyt pitennettyä virkavapautta taikka myös eroa virastansa eläkkeen kanssa ja saanut siihen anomukseensa myöntävän puoltolauseen sekä lääkintähallitukselta että senaatilta. Mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus, nähtävästi silloisen kenraalikuvernöörin Menshikov'in esityksestä, joka kammosi kaikkea toiminnanvapautta varsinkin näinä rauhattomina kansankapinain aikoina. Vuotta myöhemmin, 8 p. Huhtik. 1850, julistettiin yleinen kielto painattaa uusia suomenkielisiä kirjoja muita kuin semmoisia, jotka tarkoittavat uskonnollista mielen ylennystä tai taloudellista hyötyä.

Vaan Lönnrot näki tehdä työtä pimeimmissäkin oloissa. Niin kytkettynä kuin oli käytännölliseen virkaansa, jonka toimet olivat entisestään melkoisesti lisääntyneet, riitti hänelle aina aikaa henkisiin harrastuksiinsa. Silloinkin, kun suomalaisen kirjallisuuden piiri oli ahtaimmilleen rajoitettu, löysi hän siitä kyllin alaa hyödylliselle vaikutukselle. Paitsi uutta lisättyä _arvoitusten_ laitosta, jota mainittu kielto ei koskenut, sai hän v. 1851 painatetuksi suomennoksen saksankielistä G.H. von Schubert'in lastenkertomusta _Merenvirta_.[151] Rohkenipa hän v. 1852 ruveta jälleen sanomalehteä julkaisemaan, nimittäin _Oulun Viikkosanomia_, jolle sen kustantajan oli ollut mahdoton koko Oulusta löytää halukasta toimittajaa. Kaksi vuotta hän sitä toimitti mitä tukalimman painotarkastuksen alaisena. Mitään semmoista, joka tarkoitti määrättyä paikkakuntaa tahi henkilöä, ei ollut lupa painattaa. Niin esim. ei saanut kirjoittaa maakunnan vuodentulosta, sillä se olisi voinut poiketa läänin kuvernöörin annettavasta virallisesta kertomuksesta. Samasta syystä sana _lautamies_, joka muka osoitti erityistä virkaluokkaa, oli vaihdettava sanaan _rikas mies!_ Mutta Lönnrot ei ollut niitä, jotka vastuksiaan vaikeroivat tai niillä puolusteleivat. "Kaukana meistä olkoon", hän lausuu lukijoilleen ensimmäisen toimitusvuoden lopulla, "näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikkosanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan niin kauvan, kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekautua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämät sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan". Suurimman elämäntyönsä suoritti Lönnrot epäilemättä Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan; kukaties vielä vähäistä suurempana esiintyy hänen persoonallisuutensa siinä vaatimattomuudessa, jolla hän heti sen jälkeen tyytyi kirjoittamaan kansalleen elämän mitä jokapäiväisimmistä asioista.

Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin Lönnrot'ille aukeni uusi, entistä laajempi vaikutus-ala. V. 1850 oli yliopistoomme perustettu Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja sitä olisi Lönnrot jo silloin voinut hakea, joll'ei olisi ollut aivan vasten hänen luontoaan kilpailla toisen siihen kykenevän kanssa. Sittenkin, kun virka Castrén'in äkillisen kuoleman kautta oli joutunut uudelleen haettavaksi, ja vaikk'ei ollut ketään muuta mahdollista viran täyttäjää, Lönnrot epäili kauan, kunnes yliopiston opettajain ja oppilaitten hartaat pyynnöt saivat hänet taivutetuksi. Väitöksensä hän kirjoitti vepsänkielestä, _Om det nordtschudiska språket_, 1853 ja tuli samana vuonna virkaan nimitetyksi.

Tämä väitöskirja sekä seuraavana vuonna Suomen tiedeseuran toimituksiin painettu tutkimus Inarin lapin murteesta, _Ueber den Enare-lappischen Dialekt_, ovat melkein ainoat puhtaasti tieteelliset julkaisut hänen professori-ajaltaan. Käytännölliset kansamme sivistystarpeet vaativat silloinkin hänen koko huomiotansa. Kun vapauttaja-keisarin Aleksanteri II:n astuessa hallitus-istuimelle myös suomenkieli pääsi vapaaksi kahleistansa, ja sitä yhä enemmän ruvettiin viljelemään sekä opillisilla että yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla aloilla, tarvittiin tietysti ääretön joukko uusia sanoja uusille käsitteille. Ja kukapas siihen työhön olisi ollut tottuneempi ja taitavampi kuin Lönnrot. Jo lääkärikirjaa toimittaessaan oli hänellä suomalaisista oppisanoista ollut omien sanojensa mukaan "tuskin arvattava työ". Uusien sepitettävien sanojen vuoksi oli hän myös pitänyt velvollisuutenaan ottaa osaa mainittuun Meurman'in sanakirja-työhön. Yliopistollisilla luennoillaan oli hän ruvennut kääntelemään kaiken-aineisia kirjoja suomeksi, sillä lailla neuvoen oppilaitaan, miten kieltämme oli taivutettava tieteellisiin aineihin. Ihmeteltävää oli silloisille kuulijoille, kuinka selviksi, sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja varsinkin, kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi sadottain sanoja, joita useimpain nykyisten sivistyskielten on täytynyt lainata. Arvaamattoman suuri osa nyt käytännössä olevista oppisanoista on lähtenyt hänen pajastansa; perinpohjainen kielivarastomme tunteminen sekä herkkä kieliaisti tekivät hänestä niin verrattoman sanasepän, että harva hänen ehdoituksistaan on tainnut tulla hylätyksi. Erittäin on kasviopillinen sanasto v. 1860 painetussa _Suomen kasvistossa_ kokonaan hänen luomansa. Suuresti rikastunut on myös lakitieteellinen sanastomme _Kauppakaaren ja maakaaren_ suomennoksen sekä _J.Ph. Palmén'in lainopillisen käsikirjan_ käännöksen kautta, jotka ilmestyivät: edellinen 1857 vuoden Suomi-kirjassa, jälkimmäinen valtiopäivä-vuonna 1863.

Paitsi mainittuja teoksia, julkaisi Lönnrot tällä ajalla pari kansankirjasta Raittiuden ystäväin toimituksissa, nimittäin: _Kolme päivää Sairion kylässä_, enimmäksi osaksi mukaelmaa, 1854 ja _Wilhelmi Linter'in historian_, jonka alkuteos on kreivi Manteuffel'in vironkielellä kirjoittama. Vielä painatti hän nälkävuonna 1857, sen johdosta että hallitus oli lähettänyt hänet hädän-alaisille seuduille opettamaan jäkäläleivän tekotapaa, lehtisen nimellä _Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi_.[152]

V. 1862 otti Lönnrot täysin palvelleena eron professorinvirastaan ja vetäytyi maalle asumaan kotikappeliinsa Sammattiin. Siellä ryhtyi hän jälleen jatkamaan ja loppuun saattamaan kesken jäänyttä sanakirja-työtänsä, jonka tuloksia _Kustaa Eerik Eurén_ oli sillä välin saanut käyttää v. 1860 ilmestyneesen sanakirjaansa. Lönnrot'in oma suuri _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_ valmistui painosta 14:nä vihkona vv. 1866-80. Se sisältää kaikkiansa noin 160,000 sanaa. Renvall'in sanakirjaan verraten, jossa on sanoja ainoasti 22,000, on se siis koko jättiläinen. Mutta ainesten tieteellisessä käsittelemisessä ei Lönnrot'in työtä voi asettaa Renvall'in rinnallekaan. Sanakirjansa ruotsinkielisessä jälkipuheessa Lönnrot itse lausuu, ett'ei hän sitä pidä minään kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan pikemmin aakkosellisesti järjestettynä aineskokoelmana, joka käsittää kaikki sitä toimittaessa saatavilla olleet suomalaiset sanat. Tämä aineskokoelma, hän lisää, jääköön tieteellisesti seulottavaksi toiselle sanakirja-sepälle, joka ei ainoastaan voimiltansa ole nuorempi, vaan joka myös laveammalta tuntee suomen sukukieliä ja jolla on käytettävänä nykyaikaisen tutkimuksen runsaat apuneuvot. Tiettävästi vaikutti Lönnrot'in työtapaan se huoli, ett'ei ennättäisi eläissään saada täysin pohdituiksi aineskokoelmiansa, jotka sillä välin olivat alituisessa vaarassa jonkun tapaturman kautta joutua häviöön.

Sillä Lönnrot'in ei ollut Sammatissakaan suotu käyttää aikaansa yksin-omaan sanakirjan toimittamiseen. Ei ainoastaan taudinkohtauksissa, vaan kaikissa muissakin asioissa kysyttiin alituisesti hänen apuansa ja neuvoansa. Silloisen pappien puutteen aikana katsoi hän velvollisuudekseen pitää huolta myös jumalansanan julistamisesta Sammatin kirkossa. Hänen perustamiansa ovat kunnan kansakoulu, lukutupa ja lainakirjasto.[153]

Sitä paitsi oli hänellä yksin ajoin suoritettavana toinen suuri ja tärkeä työ. V. 1863 oli hän kutsuttu suomalaisen virsikirja-komitean jäseneksi ja valittu sen esimieheksi. Siihenkin tehtävään hän oli monessa suhteessa hyvin valmistautunut. Luovaa runolahjaa, niinkuin on mainittu, ei hänellä tosin laisinkaan ollut. Sitä vastoin oli hän osoittautunut taitavaksi runoelmain suomentajaksi. _Suomi_-kirjassa 1845 on nimellä _Kokeita suomalaisessa laulannossa_ muutamia hänen kääntämiänsä lyyrillisiä lauluja, etupäässä Runeberg'in. Samassa aikakauskirjassa 1855 on kappale Odysseiasta, _Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella_; monta katkelmaa Iliaadista on hän myös sovittanut suomentamiinsa _Muistelmiin ihmiskunnan elosta_, jotka ilmestyivät _Mehiläisen_ liitteenä. Runomitta-oppi oli hänellä aina ollut erityisenä mieliaineena. Vanhaa kansallista mittaa oli hän laveasti selitellyt esipuheissa Kalevalan molempiin laitoksiin ja kuusimitan rakennuksen suomenkielellä yhteydessä Odysseiasta käännetyn otteen kanssa. Lisäksi tuli se kokemus ja taito, jonka hän oli saavuttanut Kalevalan sekä Kantelettaren runoja kokoonpannessaan, hänelle avuksi laitellessaan vanhoja, usein kansan-omaisia arkkiveisujamme kelvollisiksi kirkkovirsiksi.

Virsikirja-komitean ensimmäinen ehdoitus vanhan virsikirjan uudistamiseksi valmistui v. 1867. Seuraavana vuonna ilmestyi vihko lisäysvirsiä niitä tilaisuuksia varten, joiden tarpeeksi ei vanhassa virsikirjassa ollut virsiä ollenkaan taikka ei riittäväiseen määrään. V. 1871 painatti komitea toisen ehdoituksensa, jossa oli noudattanut edellisestä tulleita muistutuksia. Koko toimessa oli Lönnrot ollut ei ainoastaan nimellisenä, vaan myös todellisena johtajana ja ahkerimpana työmiehenä. Hän oli kohta ottanut neljänneksen vanhan virsikirjan numeroista osakseen ja sitä paitsi painattanut aika ajoin pienempiä lisävihkoja, joten enin osa uusista virsistä on lähtenyt hänen kynästään. Näitä erikoisjulkaisuja lueteltakoon: _Vanhoja ja uusia virsiä_ 1865, _86 virttä erinäisiä tiloja varten_ 1867 ja _10 virttä erinäisiä tiloja varten_ 1868, _50 virttä vanhoista arkkivirsistä_ 1869 ja _25 virttä enimmäksi osaksi vanhoista arkkivirsistä_ 1870 sekä _26 haluttua virttä_ 1870 ynnä _Muutoksen-ehdotuksia uuteen suomalaiseen virsikirjaan_ 1870; myöhemmin ilmestynyt on _43 virttä saksalaisesta virsiaarteesta_ 1874. Komitean erottua toimitti Lönnrot v. 1872 ihan yksin oman ehdoituksen, nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi_, jossa vanhat virret, monelta haaralta tulleitten pyyntöin aiheesta, olivat korjatut enemmän entisen mukaisiksi, niin paljon kuin oli mahdollista sanoja ylenmäärin katkomatta tai kieltä muulla tavalla sortamatta. Sitäkin hän yhä paranteli, niin että v. 1883 saattoi julkaista uuden _Väliaikaisen suomalaisen virsikirjan_, johon vielä _Viimeiset korjaukset_ tekijän kuoleman jälkeen seuraavana vuonna tulivat painosta. Kaikilla Lönnrot'in virsillä on se ansio, että ovat kansantajuisia ja yksinkertaisia; toisinaan kuitenkin ovat liiaksikin arkipäiväisiä. Omatekoisia niiden joukossa luonnollisesti ei ole monta, vaan ovat enimmät joko käännöksiä vieraskielisistä virsistä tai mukailuja arkkiveisuista.

Samana vuonna, jolloin sanakirja valmistui, 1880 sai Lönnrot käsistänsä vielä kolmannen kirjallisen työn, joka vuosikymmeniä sitten oli jäänyt häneltä kesken, nimittäin _Suomen kansan muinaisien loitsurunojen_ laitoksen. Viimeisinä ikävuosinaan toimitteli hän myös uutta Kantelettaren laitosta, mutta ennätti siitä saada ainoasti kolmannen kirjan eli n.k. _virsilaulut_ suoritetuksi, niin että siinä Kantelettaren painoksessa, joka ilmestyi v. 1887, molemmat edelliset osat täytyi entisellään säilyttää.

Jos näitä Lönnrot'in myöhempiä kansanrunojen julkaisuja käy arvosteleminen, niin kiitos niistä ei voi olla yhtä suuri kuin aikaisemmista Kalevalan ja Kantelettaren kokoonpanoista. Oli luonnollista, että Lönnrot'illa loitsulukuja Kalevalaan sovitellessaan täytyi olla valta valita säkeitä tarpeen mukaan eri toisinnoista. Vaan loitsurunoilla yksinään ei ole sitä kaunokirjallista merkitystä, joka oikeuttaisi niin vapaan menettelyn, että sen vuoksi kaikki tieteellinen arvo julkaisulta täytyy kieltää. Ja tämä menettely tekee vielä oudomman vaikutuksen, kun samasta loitsusta on painettu välistä toistakymmentä "toisintoa", joista tuskin yhtäkään on semmoisenaan kansan suusta kirjaanpantu. Uuden Kantelettaren vanhasta laitoksesta poikkeavat runot ovat yleensä liian pitkiksi venytetyt sekä ventovierailla aineksilla sekoitetut. Sama vika haittaa myös lisäksi tulleita runoja, joista suurin osa on saatu inkeriläisistä kokoelmista; niissä usein alku ja loppu kuuluvat kokonaan eri runoihin, jotka kansanlaulussa aivan satunnaisesti ovat yhtyneet. Mutta siitä ajasta, jolloin Lönnrot itse keräsi runoja ja kansanlauluun välittömästi tutustui, olikin jo kulunut melkein puoli vuosisataa.

19 p. Maalisk. 1884 pääsi Lönnrot suoraan työstänsä vanhurskaan lepoon, ainoasti pari viikkoa sairasvuoteella maattuaan. Koko myöhemmällä ijällään oli hän ainoasti kerran ollut kolmeksi viikoksi toimettomuuteen tuomittuna v. 1870, jolloin rappusista horjahtaissaan oli taittanut jalkansa. Tämä pitkä ikä ja erinomainen terveys selittää osaksi, mitenkä hänen oli mahdollista saada eläissään niin paljon aikaan. Mutta sitä Jumalan lahjaa Lönnrot ymmärsi myös hoitaa ja hyvin käyttää. Ruumiin liikuntoa ja voimistelua ei hän koskaan laiminlyönyt. Alinomaiset tutkimus- ja virkamatkansa suoritti hän suureksi osaksi jalan. Vielä v. 1869 arveli hän jaksavansa astua ympäri Suomen kahteen kertaan. Viimeisinäkin vuosina hän virkistyksekseen hiihteli ja souteli. Sitä vastoin ei hän harrastanut urheiluna metsästystä, eikä onkimista, jota piti eläinrääkkäyksenä. Hänen elintapansa olivat sekä ruuan että vaatetuksen puolesta tavattoman yksinkertaiset ja kohtuulliset. Erittäin sopii tässä huomauttaa, että hän jo v. 1834 solmi raittiusliiton tapaisen Kajaanissa sekä että hän professorina, niinkuin on mainittu, otti innolla osaa v. 1853 perustetun Raittiuden ystäväin seuran toimintaan.

Työ ja taasen työ oli Lönnrot'in koko elämän sisällys. Aamun aikaisina hetkinä osasi hän tehdä työtä yhtä hyvin kuin illan hämyisillä puhteilla; eikä ollut niin pientä loma-aikaa kotona, vierailla tai matkalla ollessa, jota hän ei olisi tiennyt jollakin tavalla hyödyllisesti käyttää. Hänen työntekoansa joudutti vielä tarkka järjestyksen-aisti sekä harvinainen kyky koota kulloinkin voimansa määrättyyn tehtävään. Siihen, mikä oli sivulla hänen varsinaisesta työstään, ei hän kajonnut. Esim. maanviljelykseen, vaikka hänellä oli sekä Kajaanissa asuessaan Polvilan maatila että myöhemmällä ijällä pari tilusta Sammatissa, ei hän itse mitenkään puuttunut. Hetken puuhissa, maailman häärinässä ei hän koskaan kuluttanut aikaansa.

Mutta ennen kaikkea teki hänen elämäntyönsä niin suureksi ja siunatuksi se nöyrä, rauhaisa, jumalinen mieliala, joka hänen sydämessään vallitsi. Hän oli vaatimaton aina ujouteen asti; omia ansioitaan ei hän minäkään pitänyt. Vaan siitä syystä ei hän mitään vaikeuksiakaan tuntenut, eikä hän milloinkaan, niin vähäiseksi kuin arvostelikin oman kykynsä, epäillyt tehtävänsä mahdollisuutta. Mihinkään mieskohtaisiin riitoihin ei Lönnrot sekaantunut; kenestäkään hän ei puhunut, ei edes uskonut pahaa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "en luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä"; johon hän vielä lisäsi: "toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa". Perustuksena Lönnrot'in koko luonteessa oli lempeys ja hyväntahtoisuus, jonka pinnalla viaton iloisuus ja leikillisyys väreili. Hän oli -- tätä vertauskuvaa on eräs Uudenmaan talonpoika hänestä puhuessaan somasti käyttänyt -- niinkuin päivänpaiste, sen jälkeen kuin on hiukan sataa ripoitellut.

Valtiollisiinkaan taisteluihimme ei Lönnrot ylimalkain ole ottanut osaa; hän on aina tyytynyt hiljaisen työntekijän kutsumukseensa. Tähän hiljaisuuteen ei kuitenkaan ollut syynä väliäpitämättömyys kansamme elinkysymyksistä, sillä kukaan ei ole suomalaisuuden asiaa edistänyt enemmän kuin Lönnrot. Siihen ei myöskään ollut vaikuttimena pelkurimaisuus, sillä tarpeen vaatiessa hän kyllä rohkeni totuuden ja oman kansan puolesta astua esiin. Sen ovat kyllin todistaneet hänen innokkaat puheensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, hänen ankarat sanansa Porthan'in patsaan paljastajaisissa ja varsinkin hänen luja käytöksensä siinä komiteassa, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä virkakielenä. Mutta luonnonmukaista oli, että varsinainen johtaja siinä taistelussa, jonka tuli saattaa kansastaan vieraantunut sivistynyt sääty takaisin kansallisuutensa tuntoon ja käsitykseen, ei voinut lähteä suomenkielisen rahvaan keskuudesta, vaan oli nouseva ruotsalaistuneen säätyluokkamme omista riveistä. Siitä syystä tarvittiin kansallisessa uudistustyössämme Elias Lönnrot'in rinnalla vielä _Juhana Vilhelm Snellman_.[154]

14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan.

Elias Lönnrot'in elämäkerta on vienyt meidät kauas yli puheenaolevan aikakauden rajojen. Mutta ennen kuin sen jätämme, on meidän vielä luotava lyhyt yleiskatsaus suomalaisen kirjallisuuden asemaan maassamme. Sen varsinaisena tukena oli tälläkin ajalla kansallinen kirkkomme. Erittäin vaikutti suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi mainittu herännäisliike, joka kansanvaltaisen suuntansa kautta raivasi sille tietä sivistyneihinkin koteihin. Pietisti-perheissä, jotka pitivät kaikki hartaushetkensä yhdessä palvelijainsa ja alustalaistensa kanssa, tuli suomenkieli heidän uskontonsa kieleksi ja sitä tietä jälleen omaiseksi.

Vaan muissakin kuin hengellisissä piireissä oli, kirjallisten harrastusten levitessä, suomalainen kirjallisuus saanut edustajia. Niinpä olemme nähneet edelläesitetyn ajanjakson kirjailijain joukossa lääkäreitä, lakimiehiä, sotilaita ja asioitsijoita. Sen kautta kehittyi myös kirjallisuutemme entistä monipuolisemmaksi. Kuitenkaan ei sen vielä voi sanoa kohonneen yläpuolelle n.k. rahvaankirjallisuutta, muutamia ainokaisia teoksia lukuun ottamatta.

Kirjallisuus sanan korkeammassa merkityksessä oli vielä kauttaaltansa vieraskielistä, ja oli siinä ruotsinkielellä ehdoton etusija nyt lukumääräänkin nähden. Yliopiston tieteellisistä opinnäytteistä ilmestyi tosin yhä suurin osa latinaksi, mutta senkin piirin uhkasi ruotsi pian ja varmasti valloittaa. Ruotsinkielisenä esiintyy meillä jo enimmiten, niinkuin olemme nähneet, suomalainen kielitiede, ja sama oli laita myös Suomen historian tutkimuksen. Viimeksimainitulla alalla ilmestyi tähän aikaan arvokkaita aineskokoelmia sekä erikoistutkimuksia, etupäässä 1808-09 vuoden sodasta. Ensimmäinen kokonais-esitys historiastamme löytyy saksalaisen professorin _Friedrich Rühs'in_ ennen mainitussa teoksessa _Finnland und seine Bewohner_, joka oli painettu Leipzig'issä 1809 ja kahden -- Ruotsinmaalla julkaistun -- käännöksen kautta oli tullut Suomessakin tunnetuksi. Toisen näistä ruotsinnoksista, melkoisesti lisätyn ja parannetun, oli _Arvidsson_ toimittanut 1827 ja siitä tehnyt vielä yhteenvedon Suomen kouluja varten, joka painettiin Turussa 1832.

Ruotsinkielinen kaunokirjallisuus maassamme oli tämän vuosisadan alussa verrattomasti heikompi kuin edellisellä. Franzén'in jätettyä Suomen, oli laulu täällä milt'ei laannut. Runollista tuotantoa edustivat ikään kuin viran puolesta latinan ja kreikan kielten opettajat yliopistossa, _Juhana Gabriel Linsén_ ja _Aksel Gabriel Sjöström_, jotka uutterasti kääntelivät ruotsiksi klassillista runoutta sekä sepittelivät tilapäisiä runoelmia, varsinkin maisterivihkiäisiin. Suomessa oli myös _Arvidsson_ ruotsalaisilta Fosforisteilta oppimaansa tapaan kirjoitellut runoja; vaan koottuina hän julkaisi ne vasta Ruotsiin siirryttyään nimellä _Ungdoms rimfrost af Sonen i Örnskog_[155] (Nuoruuden huudetta, ilmituonut Kotkanmetsän poika) 1832.

Mutta v. 1830 lähetettiin Franzén'ille täältä arvosteltavaksi vaatimattomasti painettu vihkonen pieniä runoelmia, jonka johdosta vanhus vastaukseksi kirjoitti seuraavat profeetalliset sanat: "Kauniin lahjanne käsiin saatuani en tärkeiltä virkatoimilta ole joutanut muuta kuin siellä täällä ihailemaan jotakuta kevään kukkaista taikka kuuntelemaan jotakuta leivon liverrystä. Siitä kuitenkin jo näin, että tosirunoilija on ilmestynyt entisessä kotimaassani. Vaan kun sitten olin saanut kaikki tyystin lukeneeksi, varsinkin molemmat viimeiset osastot kirjan lopussa, niin näin, että suuri runoilija on syntymäisillään Suomessa". Vihkosen tekijä, josta sittemmin tuli ei ainoasti Suomen, vaan kaikkein pohjoismaiden suurin runoilija, oli -- kuka meistä ei häntä tuntisi -- _Juhana Ludvig Runeberg_. Kohta tämän ensimmäisen vihkosen perästä v. 1832 ilmestyi hänen kansallinen kertomarunonsa _Elgskyttarne_ (Hirvenhiihtäjät) ja sitä seurasivat: toinen vihko pienempiä runoja 1833, _Hanna_ 1836, _Julqvällen_ (Joulun-aatto) ja _Nadeschda_ 1841, kolmas runovihko 1843 ja _Kung Fjalar_ (Fjalar kuningas) 1844. Runeberg'in jäljissä astui pian useita muitakin isänmaallisia runoilijoita esiin: _Fredrik Cygnaeus_, jonka teoksia tältä ajalta ovat _Jääkynttilät_ (suomalainen nimi!) 1837 ja _Höstispiggarne_ (syksyiset jääkynttilät) 1841 ynnä ylevä maisterivihkiäis-runo vuodelta 1840; _Lauri Stenbäck_, jonka puhdassävelinen runokokoelma tuli painosta 1840; sekä nuori _Sakari Topelius_, joka promotsiooni-runoilijana v. 1844 ensimmäisen lehvän omaankin, kuihtumattomaan seppeleesensä sitoi.

Omituista oli, että kansallisuuden aate meillä herätti eleille vieraskielisen kirjallisuuden. Mutta silloisissa oloissamme se oli välttämätöntä. Ylemmät säätyluokkamme olivat puheenaolleen ajanjakson kuluessa yhä vaan täydellisemmin ruotsalaistuneet. Jos tähän aikaan olisi syntynyt joku suuri suomenkielinen runoilija, niin hänellä ei olisi ollut sivistynyttä lukijakuntaa. Kalevalan vastaanotto on siinä suhteessa hyvin opettavainen. Ainoasti ruotsinkielisellä runoudella oli tie avoinna säätyläistemme sydämiin, ja että se vaikutusvaltaansa käytti niissä sytyttääkseen rakkautta omaan kansaan ja tämän kieleen, on sen ainaiseksi ansioksi ja kulumattomaksi kunniaksi luettava. Yhtä suuri kuin Lönnrot'in ja Snellman'in on kieltämättä myös Runeberg'in kansallinen merkitys.

B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.

l. Toinen kansallinen heräys.

1840 luvun alkupuolella näytti jo siltä kuin äsken elpynyt suomalainen kirjallisuus jälleen uneen nukahtaisi. Vv. 1842-43 ei ilmestynyt enää ainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä koko maassamme. "Vartija, mitä kuluu yö?" kirjoittaa _Fredrik Cygnaeus_ huolestuneena Helsingfors Tidningar'eissa 1842 suomalaisen raamatunkäännöksen riemujuhlan johdosta. "Kansalta, jonka esi-isät jo kaksi vuosisataa takaperin ovat saaneet aikaan tällaisen jättiläisteoksen, on oikeutettu vaatimaan joltisenkin suuria satoja kotimaisen kirjallisuuden vainiolla. -- -- Puhutaan tosin Kalevalasta, Kantelettaresta, seitsemästätuhannesta sananlaskusta -- ja kukapa ei mielellään ottaisi niitä yhä uudelleen puheiksi. Mutta mistä tulee niiden ihmeellinen, jääkiteentapainen kimallus, joka keskellä hyistä luontoa lumoaa henkiset silmämme? Menneitten vuosisatojen tuulahdukset ovat keskellä oppimattoman kansan jäämerta kasanneet nämät hengentuotteiden lasikirkkaat, pilvenkorkuiset vuoret. Ja yksi ainoa mies on nöyrällä, hartaalla, hiljaisella, kestävällä voimallaan saattanut ne päivänvaloon sekä nykyisyyden että tulevaisuuden ihmeteltäviksi. Hän tosin olisi oikeutettu, jos tahtoisi, ylpeilemään siitä, mitä yksin on saanut aikaan. Vaan voimmekohan me muut hyvällä omallatunnolla anastaa saman oikeuden?" Yhtä epäileväisiä ajatuksia oli hän jo kahta vuotta aikaisemmin yliopiston 200-vuotisjuhlassa ilmi tuonut. "Kun riemumaistereina seisotte tällä samalla paikalla", lausuu hän tervehdyksessänsä nuorille seppelöittäville, "silloin tiedätte, oliko se loisto-aika, jolloin Franzén'in viimeiset laulut helähtivät, jolloin Hirvenhiihtäjät ja Hanna, Kalevala ja Kanteletar ilmestyivät, ruusuisen aamun koitetta vai iltatähden väräjämistä yön pimetessä".

Vielä epätoivoisempana kuvailee saman yliopistollisen ilonvieton aikana kansamme tulevaisuutta Cygnaeus'elle yksityisessä kirjeessä _Juhana Vilhelm Snellman_. "Pyydän sinua todistamaan minulle seuraavat väitteeni valheeksi:

1) Onneton isänmaamme on vuosisatoja kestäneen epäitsenäisen asemansa kautta joutunut siihen tilaan, että siellä _ei löydy mitään isänmaallista harrastusta_; sillä:

2) Sivistynyt (ruotsalainen) osa kansaa ei sivistymättömän (suomalaisen) henkisestä tai aineellisesta edistymisestä pidä _rahtuakaan_ huolta. Vilkaise ympärillesi ja katso: liikuttaako yhtäkään hallituksen jäsentä jonkun maaseudun kurja aineellinen tila, tai onko yksikään yliopiston mies hetkisenkään vaivannut päätään suomenkielisen rahvaan sivistystarpeen tähden? En puhukaan niistä lukemattomista, joilla ei ole omastatunnosta haittaa, kun on valittavana toisella puolen isänmaa ja toisella palkat, kunniamerkit y.m.

3) Kansan suuri joukko on pitkällisen sorron vaikutuksesta kääntynyt yhä sisäänpäin; se saattaa ehkä moittia nimismiestä tai pappia, -- mutta maaherra on sille jo pikku jumala ja senaattori jotakin verratonta. Ajatustakaan mistään mahdollisesti paremmasta tilasta, kunnan, pitäjän, läänin, maan asiain harrastusta, sillä lienee tuskin koskaan ollut, muussa muodossa kuin villikansoilla, nimittäin julkisodassa.

4) Tätä suurta joukkoa on mahdoton kohottaa, niin kauan kuin lainkäyttö-ja opetuskielenä on ruotsi, jonka vuoksi ei sivistyneissä voikaan löytyä isänmaan-harrastajia; sillä niitä voi nousta ainoasti _kansakunnasta_, eikä välinpitämättömästä vieraasta rodusta. Mikä henki tässä vallitsee, ilmenee peittelemättä siinä perinjuurisessa ylenkatseessa, jolla ruotsalainen rannikkoasukas kohtelee suomea puhuvaa, ett'ei _yksikään_ sivistyneistämme 1809 vuoden jälkeen ole tehnyt _ainoatakaan_ yritystä vierittääkseen tuota kauheata taakkaa kansan niskoilta, siinä on todistusta tarpeeksi _heidän_ isänmaallisuudestaan.

5) Tahdon kuitenkin olla inhimillinen ja olettaa, että ne harvat, jotka yleensä mitään ovat ajatelleet, ovat luulleet voivansa muodostaa ylimysluokan, joka kykenisi vastustamaan liiaksi vahingollista vaikutusta idästä päin. Mutta siitä on muodostunut virkamies-ylimystö, joka _sekä matelee että sortaa kansaa_. Saman hyvän aikomuksen mielelläni edellytän niilläkin olleen, jotka ovat harrastaneet ruotsin-tai saksankieltä. Mutta toivon, että he ottavat huomatakseen erehdyksensä. Sillä keinotekoinen yhdysside ei kestä, vaikka sillä olisi sivistyksenkin jalo väripaine, kun ei siinä ole yhtään kansallisuuden säijettä.

6) Ei _tätä nykyä_ enää ole korjattavissa, mitä on laiminlyöty. Hallitus maassamme ei sitä suvaitse. Sivistyneet eivät sitä käsitä, ja jos he sen käsittäisivätkin, on työskenteleminen siihen suuntaan vastoin _heidän_ etujaan. -- _Suomalainen kansakunta_ on siis hautaansa laskettu. Sen näet jo Suomalaisen kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän tietää herenneensä elämästä. -- Kaikki nämät väitteeni perustuvat seuraavaan selviöön: _Suomi ei saavuta mitään väkivallalla; sivistyksen voima on sen ainoana pelastuksena_.

7) Kaatua kansakunnan mukana, olkoon menneeksi; mutta sen kera kuoleminen orjan olkivuoteella ei käy laatuun ihmiselle. Siis -- --

8) Jos tahdot sovittaa loppupäätöstä jollain tavoin allekirjoittaneesen, niin on hän vastaava: minä olen tehnyt velvollisuuteni, jos huudan julki kaikkiin maailman ääriin, mitä tässä olen sinulle kuiskaillut, ja todistan sen maamme historialla jälkeen vuoden 1809. -- Siitä seuraa myös, että mainittu mies saa panna nahkansa ja sydämensäkin alttiiksi tämän surkeuden näkemiselle ja joksikuksi ajaksi palata siihen kurjuuden kotiin, joka on myös hänen omansa".

Palattuaan ulkomailta, josta oli yllämainitun kirjeen lähettänyt, takaisin kotimaahansa v. 1842, Snellman jäi tänne, niinkuin tiedämme, ei ainoastaan "joksikuksi ajaksi", vaan koko elämäkseen. Siitä huolimatta että hänellä oli tarjona kunniakas tiedemiehen asema Ruotsissa, tyytyi hän, kun ei voinut saada sijaa omassa yliopistossamme, vähäiseen alkeiskoulun rehtorinvirkaan Kuopiossa. Täältä Suomen sydämestä alkoi hän v. 1844 antaa ulos _Saima_-lehteänsä, jonka äänessä ei suinkaan enää tuntunut epäilyksen värinää. Sen äänen voima oli samallainen kuin Saimaan tyynien vesien, jotka viimein pyrkiessään ulos maailmalle kuohuvana Imatran koskena ryöpsähtävät, särkien tieltänsä kovimmatkin esteet. Ja se ääni kajahti ympäri Suomen maata ikään kuin tuomiopäivän pasuuna, joka herätti kuolleen Suomen kansan unestansa.

Ilman armotta hävitti Snellman sen suloisen unelman, että täällä muka oli kaikki, niinkuin piti olla, että meidän maamme oli erinomaisen onnellinen maa ja meidän kansamme erittäin kelpo kansa, jota virttä sen ajan sanomalehdet alati lauloivat. Säälimättä hän näytti, kuinka Suomen kansa oli jäänyt takapajulle joka alalla, sekä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä että kirjallisissa riennoissa ynnä elinkeinoissakin. Ja kaiken tämän katumus- ja parannussaarnan läpi kaikui aina yksi ja sama sävel: meidän kurjuuteemme on syynä se, että meillä ei ole kansallishenkeä, ja kansallishenkeä ei voi olla olemassa, missä kansan oma kieli ei ole sen sivistyskielenä.

Heti lehtensä ensi numerossa Snellman koskettaa tätä kipeän arinta kohtaa. Suomella, hän lausuu, ei ole kansallista kirjallisuutta. Suomeksi tosin löytyy joku määrä uskonnollista hartauskirjallisuutta sekä rikas kansanrunous, mutta niistä eivät kansan n.k. sivistyneet vähääkään välitä. Sen vuoksi on heidän koko sivistyksensä pelkkää lainatavaraa, pintapuolista läksynlukua, ilman mehua ja ydintä. Sillä sivistys, joka ei ole kansallinen, ei saata olla tosi, inhimillinen sivistys; se on ainoasti ulkonainen käytöstapa, apinan ja koiran kasvatukseen verrattava. Semmoisella sivistyksellä ei ole mitään merkitystä kansakunnan elämässä, ei mitään omantakeistakaan elämää eikä voimaa kehittyä. Myöhemmin hän vielä kirjoittaa: Se, mikä nykyään omistaa itselleen nimen "kansan sivistys", on haluton, voimaton ja kaikkeen toimintaan kykenemätön kerjäläinen, joka elää valhe-elämäänsä, ei oman työnsä ja ansionsa nojassa, vaan niillä muruilla, jotka rikkaitten pöydältä putoilevat. Ja tämän johdosta hän tekee kysymyksen: "voiko kansan sivistys aleta sen kautta, että sen oma kieli otetaan sivistyskieleksi?"

Snellman'in tarkoitusperä oli sama kuin aikaisempain Fennomaanein: suomenkielen koroittaminen luonnolliseen asemaansa virastoissa, kouluissa sekä kirjallisuudessa. Kuitenkin näemme suuren eroituksen hänen ja esim. Arvidsson'in vaatimusten välillä. Snellman oli kauttaaltansa käytännöllinen mies, joka ei tavoitellut enempää, kuin mitä oli mahdollista kunakin hetkenä toteuttaa. Virka- ja oikeuskielestä ei hänellä _Saima_-lehdessä ole vielä mitään ehdoitusta. Mitä kouluihin tulee, ehdoitti hän ainoasti, että ala-alkeiskouluissa piti helpoitukseksi umpisuomalaisille lapsille opetettaman edes muutamia aineita suomeksi. Vaatimustensa pääpainon hän pani suomenkieliseen kirjallisuuteen. Uutta polvea tarvitaan, sitä hän teroitti mieleen, jolla paitsi rakkautta Suomalaisen nimeen ja suomenkieleen on myös taito tätä kieltä käyttää. Ja se on kasvatettava etupäässä kirjallisuuden avulla, koska ei ole toivoa kaukaan aikaan saada korkeampaa kouluopetusta suomeksi. Tähän kirjallisuuteen nähden Snellman ei tinkinyt rahtuakaan. Ankarasti hän tuomitsi sitä tapaa, että kotimaisistakin aineista kirjoitettiin ruotsiksi. On jo aika, hän huudahti, lopettaa tyhjät puheet ja kirjoitukset "suomenkielestä" ja ryhtyä pontevaan työhön "suomenkielellä"; sitä tehtävää ei saa jättää vasta tulevalle sukupolvelle. Te nuoret miehet, jokainen ruotsin sana teiltä on tästä lähtein verrattavasti pois hukattua Suomen ja teidän omalle nimellenne kunniaa tuottamatta; ainoasti äidinkieli voi antaa teidän kirjoituksillenne ja nimellenne sijaa maailmassa! Kirjallisuudella, jota rahvaskin voi lukea, hän vielä huomautti, on sekin suuri etu, että siitä voi olla suoranaista hyötyä. Muutamat ovat puhuneet muka ylenmääräisestä uhrautumisesta; mutta tässä ei ole kysymys intoilijan alttiiksiantaumuksesta, vaan välttämättömästä täytymyksestä. Sillä joko ollaan vieraan sivistysmuodon ja kielen orjia ja siinä tapauksessa on tämä ijes päältä pois luotava, taikka omistetaan tämä sivistys ja kieli ja silloin on luovuttava omasta kansallisuudesta.

Ihmeyttävää on nähdä, kuinka yleinen Snellman'in aikaansaama kansallinen heräys oli. Etenkin se ilmeni yliopistossa, jossa kaiken aikaa heikko liekki oli kytenyt. Vv. 1832-1837, vielä yliopiston dosenttina ollessaan, oli _Juhana Ludvig Runeberg_ toimittanut kirjallisuuslehteä _Helsingfors Morgonblad'ia_, joka sen-aikuisessa nuorisossa oli pitänyt vireillä isänmaallista mieltä. Erittäin mainitaan hänen kuvauksensa maisemista sekä kansan luonteesta ja elämästä Saarijärvellä, joka ilmestyi lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, yksin ajoin kuin hänen saman-aineinen runoelmansa _Hirvenhiihtäjät_, herättäneen ihailevaa rakkautta omaan maahan ja kansaan laajoissa ylioppilaspiireissä. Myöhemmissä vuosikerroissa on käännöksiä Kalevalasta, joiden kautta halu itse alkuteokseenkin tutustumaan tuli yleisemmäksi. Vielä löytyy tässä lehdessä painettuna ruotsinkielinen mukaelma Paavo Korhosen valitusrunoa suomenkielen sorretusta tilasta.[156] V. 1832 olivat myös ilmestyneet ja suurta huomiota herättäneet ensimmäiset maisteriväitökset suomenkielellä, _Eerik Aleksanteri Ingman'in ja Volmari Styrbjörn Schildt'in eli Kilpisen_. 1834 vuoden alussa oli äsken perustettu savokarjalainen ylioppilas-osakunta innostuksella ottanut suomen viralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa, ja samana vuonna vietetyssä kevätjuhlassa olivat useat tämän sekä toisten osakuntain jäsenet Lönnrot'in esityksestä lupautuneet suorittamaan suomenkielessä tutkinnon ennen yliopistosta eroamistansa, vaikka sitten aniharva tämän lupauksensa täytti. V. 1840 oli _Mattias Aleksanteri Castrén_ päässyt yliopiston dosentiksi ja ryhtynyt luennoillaan selittämään Kalevalaa. Ne hän oli tavallisesti aloittanut isänmaallisilla puheilla. Me olemme olleet ylenkatsottu sukukunta, se oli hänen ajatustensa ponsi, meistä on sanottu, ett'emme kykene mihinkään korkeampaan sivistykseen, ett'ei meillä ole mitään taipumusta tieteellisyyteen eikä yhteiskunnalliseen järjestykseen. Myös Ruotsalaiset, jotka ovat osoittaneet meille hyväntahtoisuutta, ovat aina koettaneet saada meidät siihen vakaumukseen, että olemme ainoasti heidän kauttansa se, mitä olemme, ja että ilman heitä emme mitään olisi. Siten on heidän onnistunut meissä itsessämmekin ylläpitää epäilystä omaan voimaamme ja oman kansallisuutemme halveksimista. Nyt vasta me huomaamme, että meissä on sisällinen voima, joka pyrkii esiin. Ja kun me sen kerran käsitämme, niin miksi emme kaikin voimin koettaisi päästä irti siitä henkisestä holhoustilasta, jossa Ruotsalaiset niin kauan ovat meitä pitäneet? --_Antero Vilhelm Ingman_ kertoo[157] siitä vaikutuksesta, joka näillä Castrén'in luennoilla oli hänen kuulijoihinsa: "Me hänen silloiset äkkinäiset oppilaisensa emme vielä tajunneet tuota opettajamme syvemmän tieteellisyyden korkiaa lentoa. Mutta rakkauden suomenkieleen sai hän kuitenkin meihin istutetuksi, niin että me solmesimme keskenämme ikuisen sovinnon, aina vaikuttamaan suomalaisuuden alalla".

Vaan nyt tämä kansallinen liekki kiihtyy ilmivalkeaksi. "Me olemme ruotsinkieleen kiintyneet, mutta meidän on uhrautuminen kansamme tähden", tulee yleiseksi tunnussanaksi. Ruotsinkieliset sanomalehdet alkavat panna ohjelmaansa "suomalaisia tarkoitusperiä" (_finska syften_) ja käsittelevät yhä useammin kansallisia kysymyksiä. Myös uusia kirjoja ilmestyy, joissa esitetään kotimaisia aineita sekä ylistellään suomenkieltä ja suomalaista kansallisuutta. V. 1845 nuorempi _Sakari Topelius_ alkoi toimittaa kuvallista teosta _Finland framstäldt i teckningar_ (Suomi kuvissa esitettynä). Samana vuonna olivat nuoret maisterit _Herman Kellgren, Robert Tengström ja Kaarle Tigerstedt_[158] ruvenneet toimittamaan isänmaallista albumia, _Fosterländskt album_, joka sisälsi yksin-omaan kirjoituksia Suomen kielen, kirjallisuuden ja historian alalta ynnä käännöksiä suomensukuisten kansojen runoudesta.[159] Sitä paitsi julkaisi _Tengström_ erityisen valikoiman suomalaisia kansanlauluja ruotsalaisessa käännöksessä nimellä _Finsk anthologi_. Mainittuna vuonna tuli vielä painosta pohjalaisen ylioppilas-osakunnan albumin _Joukahaisen_ toinen osa, joka runsaan isänmaallisen sisällyksensä kautta huomattavasti erosi ensimmäisestä v. 1843 ilmestyneestä osasta.[160] Seuraavana vuonna 1846 painattivat Haminan kadettikoulun oppilaat, _Fredrik Cygnaeus'en_ vaikutuksesta kansallisiin harrastuksiin innostuneina, albuminsa _Finska kadetten_, jonka koko myöntihinnan he lahjoittivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näihin aikoihin ilmestyi myös ennen puheena ollut _Fredrik Berndtson'in_ runokalenteri _Necken_, todisteena siitä, miten maahamme ylioppilaana siirtynyt Ruotsalainenkin saattoi käsittää suomalaisuuden aatteen.[161]

Kun ennen mainitut kolme talonpoikaista runoniekkaa v. 1845 kutsuttiin Helsinkiin, pääsi heidän mukanaan suomenkieli pääkaupunkiimme vierailemaan. Eikä se enää ainoasti vieraana esiintynyt. Isännän virkaa se jo sinä vuonna toimitti savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlassa. Suomenkieltä ruvettiin nyt yliopistossamme ahkerasti opiskelemaan. Matkoiltansa äsken palannut Castrén oli saanut lukuisasti kuulijoita. Naisetkin Helsingissä, samoin Porvoossa ja Kuopiossa, olivat innolla ruvenneet lukemaan suomea. Vieläpä koulunuorisoon tarttui tämä innostus. Ylioppilas Sakari Cajander'ille, joka oli tarjoutunut antamaan yksityisiä tunteja suomenkielessä, ilmoittautui Helsingin lyseen oppilaita niin suuri joukko, ett'ei hän voinut kaikkia ottaa vastaan. Samat pojat olivat keskenään päättäneet lähteä sisämaahan kolmeksi vuodeksi oppimaan suomea, voidakseen palattuansa Lönnrot'in ja Castrén'in jäljissä astua esiin kansallisuuden pyhän asian puoltajina. Eikä siinä kyllin, vaan Maaliskuussa 1846 karkasi kolme miehen-alkua, joista vanhin oli 14 ja nuorin 11 vuotias, todellakin tämmöisessä aikomuksessa ja saatiin kiinni vasta tuolla puolen Porvoon!

Suomenkielen harrastaminen oli sanalla sanoen tullut muotiasiaksi. Kaikellaisiin sokerileivoksiin pantiin nyt suomenkieliset värssyt, kirjoille ja musiikkikappaleille annettiin suomenkieliset nimet. Oikein luonteen-osoittavaa silloiselle suomi-innostukselle on v. 1845 painosta tullut _Kukku-polka_ jossa ihana kansanlaulumme oli väännetty tanssisävelmäksi ja käki maalattu kansilehteen. Tuo juuri ulkoa tuotu muotitanssi piti sävelmänsä kautta saatettaman isänmaalliseksi, mutta kiireissä ei muistettu oikein ottaa selvää siitä, mitä sana "kukkuu" kansanlaulussamme oikeastaan merkitsee!

Kuitenkin tehtiin myös vakavampia yrityksiä suomenkielen kohottamiseksi. Kuopiossa ja Viipurissa saatiin yksityisten lahjoitusten kautta perustetuksi suomenkielinen osasto ala-alkeiskouluihin. Useita koulukirjojakin tähän aikaan suomennettiin, niinkuin: Borenius'en _Luvunlaskun oppikirja_ 1844; Platon'n _Geografia eli maan-opas_ 1844; Winge'n _Yhteinen historia_ 1845 ja Bredow'in samanniminen teos 1847; Heikel'in _Mittauden oppikirja_ ja Euklideen _Neljä ensimmäistä kirjaa ynnä viidennen määritykset_, molemmat 1847; Eklöf'in _Kolmiomitanto_ 1848; sekä ennen mainittu Hallstén'in _Lyhy Suomen historia ja maantiede_ 1849. Puolet mainituista kirjoista painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksiin. Näiden ohessa ruvettiin koulunkäynyttä nuorisoa varten julkaisemaan kaunokirjallisia käännöksiä. Tässä suhteessa huomattavin yritys on kirjasarja _Annikka taikka suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta_. Sen ensimmäisenä kolmena osana ilmestyivät: Almqvist'in ja Oehlenschläger'in jutelmat _Kappeli_ ja _Eräkäs_, August Ahlqvist'in ja Paavo Tikkasen suomentamina v. 1846 sekä v. 1848 Stagnelius'en näytelmäruno _Martyrat_, jonka suomentaja oli _Kaarle Martti Kiljander_.[162] Myös kansankirjasia toimitettiin näihin aikoihin ahkerasti. Niistä mainittakoon: _Samuli Roos'in_[163] suomennos Ule'n luonnontieteellistä kirjaa _Mintähden ja sentähden_ 1845 ja samana vuonna ilmestynyt _Antero Varelius'en_ teos _Enon opetuksia luonnon asioista_: kolme vihkoa _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi, savokarjalaisten oppivaisten toimittamia_, 1845-47, jotka muun muassa sisältävät esityksen maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta ynnä suomennoksen tärkeimmistä perustuslaeistamme; vielä kaksi suomennosta Trapp'in lainopillista käsikirjaa 1847 ja 1849; lopuksi sentapaiset kirjat kuin _Genoveva_ ja _Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet_, molemmat vuodelta 1847. Suomenkielinen sanomalehdistökin heräsi jälleen eloon _Maamiehen ystävän_ kautta, jonka Snellman pani alkuun 1844, ja lähinnä seuraavista vuosista toi jokainen lisäksi uuden sanansaattajan: 1845 Hannikaisen _Kanavan_, 1846 Gottlund'in _Suomalaisen_ ja viimein vuosi 1847 _Suomettaren_. Uusi _Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_ perustettiin entisen avuksi _Viipurissa_ 1845 ja alkoi toimintansa seuraavan vuoden alusta.

Tämä suomalaisen kansallisuuden toinen heräys sai huomiota osakseen myös ulkomailla. Saksalaisessa aikakauskirjassa _Das Ausland_ (Ulkomaa) löytyy v. 1845 seuraava lausunto _Joukahaisen_ toisen vihkon johdosta, joka sisälsi suomenkielisiäkin kirjoituksia: "Suomessa ei enää tyydytä vanhojen suomenkielisten runojen keräämiseen kirjastojen pölystä tai kansan muistista, vaan nyt toimitetaan myös uusia alkuperäisiä kirjateoksia ja aikakauskirjoja suomenkielellä. Ilmiö on outo, omituinen ja ainoa laatuaan; sillä ketä ne ovat, jotka seisovat tämän tyhjästä luodun kirjallisuuden kätkyen ääressä? Ovatko ne Suomalaisia, jotka Ruotsin vallan alta irti päästyänsä nyt pystyttävät oman maan ja oman kirjallisuuden lippua? Eivät suinkaan, enemmin ne ovat Suomen Ruotsalaisia, entisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka aivan merkillisellä tavalla harrastavat ei ainoastaan Suomen vanhaa runoutta, vaan todella uutta Suomea, ja ihmeellisellä innolla koettavat kohottaa Suomalaisten kieltä kirjataidon ja kirjallisuuden kieleksi. -- -- Olkoon vaikutin mikä hyvänsä", lopettaa arvostelija, "tämä pyrintö itsessään on todistus varsin suuremmoisesta inhimillisestä sivistyksestä, ja tämä uhrautuminen sekä se uupumaton ponnistus, jolla päämäärää kohti pyritään, ansaitsevat kaikkea kiitostamme".

Ruotsissakin uudet suomalaisuuden pyrinnöt luonnollisesti tulivat tunnetuiksi, mutta siellä ne enimmäkseen herättivät närkästystä ja vihastusta. Omassakaan maassa eivät ne suinkaan jääneet vastustusta vaille. Jo v. 1844 esiintyi Åbo Tidningar'eissa "eräs Suomalainen" (_en Finne_),[164] joka asettui jyrkästi Snellman'in vaatimuksia vastaan. Suomenkielen kohottaminen sivistyksemme kannattajaksi, se oli hänen ajatuksensa juoksu, oli mahdoton, tarpeeton, kohtuuton, vieläpä vahingollinen. Se ei ollut mahdollinen siihen nähden, että suomalainen kansallisuus on aina ollut toisen kansallisuuden alainen; kun sen kehityksestä Ruotsin vallan aikana ei ole ollut kysymystäkään, niin vielä vähemmän siitä voi olla puhetta monin verroin mahtavamman naapurin valtikan alla, Eikä se ollut tarpeellinen, koska muuallakin on tultu toimeen, vaikka sivistyskieli on ollut toinen kuin kansan käyttämä, niinkuin esim. Irlannissa, jossa englannin kieli on ollut vallitsevana, ja samoin Pohjois-Amerikassa, jossa Irokeesien ynnä muiden Intiaani-heimojen kielet ovat saaneet pysyä alkuperäisellä asteellaan. Ei se myöskään ollut kohtuullinen, sen kautta näet ruotsinkielinen rahvas ja ruotsinkieleen vanhastaan tottunut herrassääty kadottaisivat tiedolla ja taidolla saavuttamansa etuoikeutetun aseman suomenkielisen väestön rinnalla, joka saisi lahjan ilman mitään ansiotansa. Siitä olisi vielä vahinkoakin, sillä sivistys maassamme oli jo niin pitkälle ehtinyt, että viljelemättömän suomenkielen kehittäminen sen tasalle vaatisi seisausta olojemme edistyksessä; yksityisiltäkin sivistyneiltä veisi suomenkieleen perehtyminen niin paljon aikaa, ett'eivät kerkiäisi hankkimaan itselleen tarpeeksi muita hyödyllisempiä tietoja, Mainittuna vuonna puolusti sama lähettäjä yhä mietteitään nimellä "maltillinen Suomalainen" (_sansad Finne_) ja häntä avusti vielä Morgonbladet'issa muuan "rehellinen Suomalainen" (_redlig Finne_) ja seuraavana vuonna taas Åbo Tidningar'eissa nimimerkki _Suomalainen_, joka ilmoitti puhuvansa useiden vakavain maamiesten puolesta. Näitä kirjoittajia ja heidän hengenheimolaisiansa kutsuttiin siihen aikaan yhteisellä nimellä _Irokeesi-ystäviksi_, koska tämän Intiaani-heimon kohtalon olivat asettaneet ikään kuin esikuvaksi Suomen kansan tulevaisuudelle. Toiselta puolen tuli nimitys _Fennomaani_ eli suomikiihkoinen, joka edellisellä ajanjaksolla vielä verrattain harvoin esiintyy, nyt yleisesti käytetyksi tunnussanaksi.

Eikä mainittu vastarinta rajoittunut pelkkiin sanoihin, se muuttui pian ankaraksi vainoksi, ankarimmaksi mitä suomalaisuus koskaan on saanut kokea. Jo v. 1846 lakkautettiin _Saima_-lehti muka yleiselle järjestykselle vaarallisena ja seuraavana vuonna kiellettiin _Kanavakin_, joka suomenkielellä oli uskaltanut yhteiskunnallisiin kysymyksiin kajota, enää ilmestymästä. 1848-49 vuosien kapinat Euroopassa antoivat kiitollisen aiheen muutamille _Suomen_ miehille tehdä suomalaisuuden harrastajat valtiollisestikin epäluulon alaisiksi. Siten saatiin aikaan 1850 vuoden kielto, jonka tarkoituksena oli yhdellä iskulla tehdä loppu kaikista yrityksistä suomenkielen kohottamiseksi yläpuolelle rahvaankirjallisuuden ahtainta piiriä. Vuotta myöhemmin, kun yliopiston rehtori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies _Gabriel Rein_ kävi kenraalikuvernööri Menshikov'in puheilla Pietarissa saadakseen aikaan edes jotain lievennystä tähän kieltoon, kävi selville, että hänelle oli esitetty suomikiihkoisia laillisen hallituksen vihollisiksi, joiden oli muka aikomus perustaa suuri itsenäinen valtakunta kaikkien Venäjällä asuvain suomensukuisten kansojen avulla. Rein'in huomautettua, mitenkä mokoma ajatus oli sula hulluus ja mahdottomuus, oli ruhtinas ainoasti arvellut: "onhan maailmassa niin monta mieletöntä!"

Niistä kirjallisista yrityksistä, jotka mainittu asetus ehkäisi, mainittakoon v. 1850 tilattavaksi tarjottu jatko _Annikka_-sarjaa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1853 suomennuttama koulukirja Cornelius Nepos'en _Jalojen sankarien elämäkertoja_. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteyteen v. 1849 perustettu _Suomalaisen romaani-eli kauniskirjallisuuden yhdyskunta_ ei saanut säännöilleen vahvistusta, ja Seuran omat säännöt täytyi muuttaa mitä ahtaimpien määräysten mukaan.

Onneksi ei tämä asetus kaikessa ankaruudessaan kauan kestänyt. Ensimmäisenä sen osoitti mahdottomaksi nuori ylioppilas _Yrjö Koskinen_. Hän oli v. 1851 tarjonnut _Suomi_-kirjaan painettavaksi _Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä_, joka oli etevästi esitetty ja otettiin siitä syystä mielihyvällä vastaan. Mutta asetukseen nähden kehoitettiin tekijää kääntämään sitä ruotsiksi. Hän pysyi kuitenkin jäykkänä päätöksessään, että sen piti tulla painetuksi suomenkielellä taikka saisi se jäädä julkaisematta. Kirjoitus lähetettiin silloin tekijän tietämättä korkeimpaan paikkaan Pietariin tarkastettavaksi, josta sille saatiin erityinen painolupa.

Itämainen sota saattoi jo asetuksen unohduksiin, kun oli Suomenkin kansalle yhteinen valtiollinen vaara selvitettävä. Tuli sitten hallitsijanmuutos, jonka ensimmäisiä seurauksia oli kiellon vaikutuksen lakkauttaminen. Siten pääsi _Annikan_ neljäs osa, joka sisälsi _Kiljander'in_ suomennoksen Nicander'in murhenäytelmää _Taikamiekka_, ilmestymään v. 1855 ja seuraavana vuonna tuli myös mainittu Cornelius Nepos'en lukukirja painosta. Viimein kumottiin koko asetus ainaiseksi Snellman'in esityksestä v. 1860.

Aleksanteri II:n valta-istuimelle nousu loi Suomeenkin keväisen ajan. Uusi elämä virkosi, uudet toiveet elpyivät. Ensimmäisenä esiintyi nytkin _Yrjö Koskinen_, joka siihen aikaan oli apulais-opettajana syrjäisessä Pietarsaaren kaupungissa. Heti keväällä 1855 hän Suomettaressa lausui julki ajatuksensa _Suomalaisista kouluista_, vaatien korkeampia suomalaisia oppilaitoksia perustettavaksi, alussa edes yhden yli-alkeiskoulun, joka keskelle maata sijoitettuna kyllä saisi kaikilta tahoilta oppilaita sekä talonpoikais-lapsia että herrassäätyisiäkin. 1857 vuoden alussa hän jälleen kirjoitti sen johdosta, että oli puhe uuden oppikoulun perustamisesta Jyväskylään: _Tarvitaanko Jyväskylässä yli-alkeiskoulua ja mimmoista?_ siihen päättävästi vastaten: _Suomenkielinen yli-alkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua_. Ja jo seuraavana vuonna 1858 tuli tämä hänen ehdoituksensa toteutetuksi.[165]

V. 1857 oli myös _Kaarlo Ferdinand Forsström_ esiintynyt Suomettaressa vaatien, että tuomareille ensialuksi myönnettäisiin lupa kirjoittaa pöytäkirjansa suomeksi ja että vastaisuutta varten kaikki tuomareiksi pyrkijät velvoitettaisiin, ennen yliopistosta pääsöänsä, suorittamaan kirjallinen tutkinto suomenkielessä. Suullinen tutkinto yliopistossa oli jo edellisenä vuonna 1851 vuoden asetuksen mukaan astunut voimaan niiden suhteen, jotka aikoivat hakea tuomarin virkaa paikkakunnassa, missä kansa suurimmaksi osaksi oli suomenkielistä. Ja samana vuonna 1857 oli hallitus ruvennut antamaan ulos virallista lehteänsä suomeksi, nimellä _Julkiset Sanomat_. Vuodesta 1860 alettiin niin-ikään _Asetuskokousta_ suomenkielellä toimittaa. V. 1862 kutsuttiin kokoon komitea, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä laki- ja virkakielenä. 1 p. Elok. 1863 sai Snellman viimein aikaan keisarillisen lupauksen kieliasetukseksi, joka tarkemmin määrättiin v. 1865.

Tähän aikaan alkoi suomenkieli yliopistossakin saada vakavaa jalansijaa. Ensimmäiset suomenkieliset tohtoriväitökset, _Fredrik Polén'in_ ja _Yrjö Koskisen_ ilmestyivät v. 1858. V. 1862 solmittiin maisteri _Frans Vilhelm Rothsten'in_ luona[166] Länsisuomalaisten piirissä liitto, jonka jäsenet sitoutuivat puhumaan suomea sekä keskenään että kaikissa muissa sopivissa tiloissa. Tämä _Suomen ystäväin_ liitto laajennettiin vielä samana vuonna yli koko maan ulottuvaksi seuraksi, jolla on ollut noin 600 jäsentä.

Siihen aikaan alettiin myös muutamissa sivistyneissä perheissä käyttää kotikielenä yksin-omaan suomea. Niiden perustajat -- se on muistettava -- olivat milt'ei kaikki ruotsin- tai saksan-, jopa venäjänkielisistä kodeista lähteneet ja useat heistä olivat vasta täysi-ikäisinä oppineet ensimmäiset suomenkielen alkeet. Mutta ei ollut enää syytä epäillä eikä aikaa epäröidä. Nyt, jos milloinkaan, oli kansallinen uudistus meillä viimeinkin toteutettava.

Tästä lähtien ei, niinkuin tähän asti, voi kaikkia ansiokkaita kirjateoksia luetella, vaan on täytymys sekä rajoittaa että valikoida. Mutta samalla on se nautinto, että saa esittää yhä enemmän todellista kirjallisuutta, eikä vaan semmoista, jolla yksistään tutkijan silmissä on jotakin arvoa.

2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus.

Molempien niiden ajanlohkojen vaiheella, joita Snellman'in esiintyminen eroittaa, seisoo Castrén. Hän on liiaksi nuori edelliseen luettavaksi ja taas liiaksi lyhyt-ikäinen jälkimmäiseen oikein soveltuakseen. Epäillä vielä sopii, kuuluuko hän kumpaiseenkaan, kun ei ole rivilläkään rikastuttanut suomenkielistä kirjallisuutta eikä edes varsinaisesti suomenkielen tutkijana työskennellyt. Mutta sittenkin on kielemme ja kirjallisuutemme historiassa suorastaan mahdoton mennä hänen ohitsensa, siksi läheisessä suhteessa niihin on hänen koko elämäntyönsä,

_Mattias Aleksanteri Castrén_ syntyi 2 p. Jouluk. 1813 Kemin pitäjän kappelissa Tervolassa, jossa isä oli pappina, ja muutti jo pienenä poikana vanhempainsa mukana Rovaniemelle. Täällä hän aikaisin tottui pohjoisen ilman-alan omituisia vaivoja kestämään; täällä oppi hän myös taitavaksi koskenlaskijaksi, tarkaksi pyssymieheksi ja käteväksi puukonkäyttäjäksi, jotka taidot kaikki sitten olivat hänelle sangen hyödylliset, Hengenherätystä taas tuossa köyhässä sydänmaassa mahtoivat erään sedän ja erään enon kasvi- ja kielitieteelliset harrastukset antaa. Isän kuoltua v. 1825 jäi perhe suureen varattomuuteen; yksi enoista kuitenkin auttoi anteliaasti, niin että lasten opetus kävi mahdolliseksi. Oulun triviaali-koulun läpikäytyään pääsi Castrén ylioppilaaksi 1830 ja maisteriksi 1836.

Juuri siihen aikaan olivat Lönnrot'in löytämät vanhat kansanrunot taas herättäneet vilkkaampaa suomalaisuuden harrastusta. Ensi alussa kääntyi tämä harrastus enemmän näin saatuin runollisten, tarullisten ja kielellisten aarteitten tutkimiseen kuin oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden viljelemiseen. Tästä sai Castrén'inkin elämäntyö suuntansa määräyksen. Kerätäkseen kielellisiä ja jumalaistarullisia selityksiä Kalevalaan itse runojen löytöpaikoilta, matkusti hän v. 1839 Suomen ja Venäjän Karjalassa. Matkan tulokseksi sopii lukea mainittu Kalevalan ruotsinnos vuodelta 1841, joka on uskollisella ja samalla runollisella tavalla suoritettu. Rinnatusten Kalevalan-tutkimusten kanssa oli Castrén tehnyt myös vertailevia kielitieteellisiä. Y. 1838 oli hän matkustellut Suomen Lapissa, jatkaen lapinkielen oppimista kansan suusta, jonka jo ennen oli alkanut vähistä sen-aikuisista lappalaisista kirjoista. Samoin oli hän tutkinut viron, vieläpä hiukan turkinkin kieltä. Hänen ensimmäinen kielitieteellinen julkaisunsa oli väitöskirja: _De affinitate declinationum in lingua fennica, esthonica et lapponica_, (Nominein taivutuksen yhtäläisyydestä suomen, viron ja lapin kielissä), jolla hän v. 1839 pääsi dosentiksi suomalaisissa ja muinais-pohjoismaisissa kielissä. Tämä paikka oli kuitenkin palkaton, eikä siitä ollut edes toivoa päästä mihinkään vakinaisempaan toimeen, kun avoimena ollut suomenkielen lehtorinkin virka -- Castrén'in hakemus asiamiehen huolimattomuuden kautta myöhästyi -- oli tullut täytetyksi. Itse oli Castrén niin varaton, että tähän-astisillekin tieteellisille matkoilleen vaan oli päässyt, ensin mainitulle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, toiselle erään ystävän avulla. Sitä enemmän on ihmeteltävä rohkeus, jolla hän jatkoi tieteellistä uraansa.

Ainoa tuki, joka tätä rohkeutta kannatti, oli toivo päästä osalliseksi Pietarin akatemian hankkimaan retkeen Siperian tutkimiseksi. Vaan sekin toivo oli varsin häilyväinen; sillä vaikka Sjögren oli siihen Castrén'ia