Suomalaisen kirjallisuuden historia
Chapter 2
Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan. Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta _koleraa_ vastaan, johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä (1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille, tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä _runosikermiä_, mutta työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen _yhtenäisen teoksen ajatus_, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen nimi oli _Kalevala_. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja maailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista ennätyksistään.
Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32 runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v. 1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840 syntynyt _Kanteletar_, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari vuotta myöhemmin kokoelma _Sananlaskuja ja Arvoituksia_. Välillä kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle, joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen, nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.
Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850. Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna _kiellettiin venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta_. Niin suuri oli taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.
Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan kirjallisia töitään toimitellen.
Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi sovittaa sen _murteiden taistelun_, joka vuosisadan alulla oli viriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt kirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena tuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia _ammattisanoja_, joita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka alalla tarvittiin. Niinpä hän _Suomen kasvistollaan_ (1860) loi suomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla suomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin _Lain-obillisella käsikirjalla_ suomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla oli kuitenkin laaja _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, joka ilmestyi vihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin v. 1880 valmistuneet _Loitsurunot_, hänen johdollaan ja pääasiallisesti myös hänen työvoimillaan toimitetun uuden _Virsikirjan_ laitoksen, hänen toimittamansa _hyötykirjat_ rahvaan tarpeita varten, kuten _Talonpojan kotilääkäri_, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa (_Mehiläinen_ vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.
Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin _Kalevala_. Heti ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta _maailmankirjallisuuteen_.
Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen _kansansielun_ haarautumisesta yhä _yksilöllisempiin_ aines-osiinsa, joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa, sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan _vanhan kultuurin_ tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi kansalliskirjallisuus on Suomen _nuoren kultuurin_ tuotetta, jonka ikä on vain vuosikymmenissä laskettava.
Missä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja ominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen tulevaisuus.
4. A. Oksanen.
Suomalaisuuden valtiollinen herätys toisella puolen, ruotsinkielinen isänmaallinen runous toisella puolen, niiden välillä viriävä suomalainen kansalliskirjallisuus: se oli Suomen henkinen läpileikkaus 1800-luvun keskivaiheilla. Taikka käyttääksemme niitä kolmea nimeä, joiden ympäri ajan henkinen elämä keskittyy: Elias Lönnrot keskellä, J. V. Snellman hänen toisella, J. L. Runeberg hänen toisella sivustallaan.
A. Oksanen--tai prof. August Ahlqvist (1826-1889), kuten hänen kansalaisnimensä oli--ottaa vaikutuksia heistä jokaisesta. Hän on sen sivistyneen nuorison luonteenomainen edustaja, joka astuu esille 1840-luvulla. Hänessä asuu hehkuva valtiollisen suomalaisuuden harrastus, hän ihailee sydämensä pohjasta ruotsinkielistä isänmaallista runouttamme ja hän tuntee povensa paisuvan ajatuksesta rikastuttaa omalla alkuperäisellä runohengellään myös suomalaista kansalliskirjallisuutta. Hänen pääasiallinen toimintansa tuli kuitenkin olemaan kielimiehen ja kansanrunouden tutkijan. Ainoastaan yhden runokokoelman, _Säkeniä_ (1:nen parvi 1860, 2:nen 1868) hän ehti painosta toimittaa, mutta kokoelman, jonka merkitys on perustavaa laatua varsinaiselle suomalaiselle _taiderunoudelle_.
Tässä astuu meidän eteemme ensi kerran suomalaisessa kirjallisuudessa itsekohtainen, nykyaikainen _runoilija-yksilöllisyys_. Hänen tunteensa on harras ja vakaa, hänen järkensä käsittää ja käsittelee ajan ongelmia, hänellä on oma tapansa ajatella ja puhua, hän on itsetietoinen omasta korkeasta asemastaan yhtenä suomenkielisen sivistys-elämän henkisistä johtajista. Runoilijana hän on miehekäs, ytimekäs, miltei karu, kuitenkin kykenevä myös monta vienoa ja sydämellistä säveltä kaiuttamaan. Hänen isänmaalliset runoelmansa _Suomen valta, Savolaisen laulu, Sotamarssi_ ovat kautta kansan levinneet, samoin hänen kaunis ballaadinsa _Koskenlaskijan morsiamet_. Vielä mainittakoot tässä hänen parhaista palasistaan _Kerran viinikellarissa_ ja _Punkaharjun tytön laulu_. Juhlarunoissaan hän lausui monta painavaa sanaa maamme kansallisuus- ja sivistys-oloista, joihin nähden hän kyllä oli »yksi mieli yksi kieli»-kannalla, vaikka ei tahtonut ruotsiakaan, idästä uhkaavan vaaran takia, aivan päätä pahkaa ajaa pakosalle.
Oksanen oli _Suomettaren_ (1847) perustajia. Itse hän julkaisi arvostelevaa kirjallista ja kielitieteellistä aikakauskirjaa _Kieletärtä_, jota seitsemän numeroa vv. 1871-1875 ilmestyi. Hänen tieteellisemmistä teoksistaan ovat _Suomenkielen rakennus, Suomalainen murteiskirja_ ja saksaksi ilmestynyt _Länsi-suomalaisten kielten kultuurisanat_ huomattavimmat. Vielä julkaisi hän _Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858_, y.m.
5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet.
Suometar tai n.s. »vanha Suometar» lakkasi varojen puutteessa ilmestymästä v. 1866, jolloin se jo oli pienestä viikkolehdestä jokapäiväiseksi valtiolliseksi äänenkannattajaksi kehittynyt. Sen perustajia olivat, paitsi Oksasta, jo ennen kansanrunouden kerääjänä mainittu Taneli Europaeus, tohtori Paavo Tikkanen ja kirkkoherra Antero Varelius, kaikki silloin nuoria opiskelevaisia (Varelius tunnettu myös huvinäytelmästään _Vekkulit ja Kekkulit_ (1847) ja kansaa valistavista kirjasistaan, joista _Enon opetuksia luonnon asioista_ on mainittavin). Heihin liittyivät myöhemmin maisterit Fredrik Poltin ja Eero Salmelainen, dosentti Herman Kellgren, tohtori Oskar Blomstedt, tuomari K. F. Forsström sekä maanmittari Pietari Hannikainen, kaikki tunnettuja isänmaan ystäviä ja suomalaisen kirjallisuuden harrastajia. Heistä on Hannikainen erikoisesti mainittava Viipurista pitäen toimittamansa _Kanavan_ (1845) y.m. lehtien sekä huvinäytelmänsä _Silmänkääntäjän_ (1847) vuoksi, joka samana vuonna Kuopiossa seuranäytelmänä näyteltiin ja tuli siis merkitsemään ensimmäistä alkuperäistä suomenkielistä näyttämö-esitystä.
Vanhan Suomettaren jatko _Uusi Suometar_ alkoi ilmestyä v. 1869, aluksi tunnetun Unkarin-ystävän Antti Almbergin (Jalavan) johdolla, sitten vuodesta 1870 maisteri Viktor Löfgrenin (Lounasmaan), ja on jatkunut näihin päiviin saakka. Vanhan ja Uuden Suomettaren välillä perustettiin v. 1866 _Kirjallinen Kuukauslehti_.
Useat vanhan Suomettaren miehistä kirjoittivat Kirjalliseen Kuukauslehteen ja päinvastoin taas Uuteen Suomettareen useat Kirjallisen Kuukauslehden toimittajista ja avustajista. Nimitämme tässä kuitenkin heitä kaikkia _Kirjallisen Kuukauslehden miehiksi_, koska sen ympäri kertyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomalaisessa sivistys-elämässä oli parasta ja etevintä, ja koska se jo yleissivistyksellisen leimansa vuoksi liittyy lähemmin suomalaisen kansalliskirjallisuuden historiaan.
Kirjallisen Kuukauslehden miehiä olivat:
1) Yrjö Sakari Koskinen (Forsman), joka sittemmin aateloituna kirjoitti nimensä G. Z. Yrjö-Koskinen, sen johtava sielu, samoin kuin Suomettarenkin ja yleensä 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisuuden. Varsinkin historiallisilla teoksillaan, joista _Nuijasota, Oppikirja Suomen kansan historiassa_ ja _Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa_ ovat mainittavimmat, hän on suomalaista kansalliskirjallisuutta rikastuttanut. Mutta myöskin kaunokirjailijana hän oli esiintynyt, nimittäin pienellä, sievällä historiallisella novellillaan _Pohjan piltti_ (1859) ja parilla runoelmalla, joista _Honkain keskellä_ elää ja on arvattavasti kauan elävä kaiken kansan huulilla. Hänpä se myös _Kertomuksellaan Hämeenkyrön Pitäjästä_ (1852) ensimmäisenä mursi tuon surullisesti kuuluisan 1850-vuoden kiellon, vaatien ja saadenkin tutkimuksensa suomenkielellä julaistuksi. Koko hänen elämäntyönsä kirjailijana, tiedemiehenä ja senaattorina tarkoitti harvinaisella johdonmukaisuudella suomenkielen ja suomalaisen kansallisuuden valtaan pääsemistä.
2) Jaakko Forsman, edellisen nuorempi veli, sittemmin lakitieteen professori ja yliopiston rehtori, julkaisi ensimmäisen suomenkielisen lain-opillisen väitöskirjan _Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa_. Hänenkin elämäntyönsä on vielä yksinomaisemmin tiedemiehen, valtiomiehen ja sanomalehtimiehen.
3) Kaarlo Bergbom, Suomen Kansallisteatterin perustaja (1872), jota hän väsymättömällä tarmolla neljättäkymmentä vuotta johti ja jossa työssä hänen sisarensa Emelie Bergbom uskollisesti seisoi hänen sivullaan. Hänen alkuperäinen kirjallinen toimintansa jäi mainitun suurtyön tähden varsin vähäiseksi, vain muutamaan näytelmään, kuten _Paola Moroni_, ja eräisiin novelleihin, joista _Julian_ on huomattavin. Sitä enemmän hän, seisoen suomalaisen kirjallis-taiteellisen elämän keskipisteessä, tuli teatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijain työtoverina kirjallisuutemme kehitykseen vaikuttamaan.
4) Paavo Cajander, jonka pääasialliseksi elämäntehtäväksi jäi _Shakespearen Draamojen_ suomentaminen. Katkeamatta on tämä suur-arvoinen ja yhtä suurella taidolla kuin hartaudella suoritettu työ jatkunut vuodesta 1879 näihin päiviin saakka ja lähenee nyt onnellista loppuaan. Hänen alkuperäisistä runoelmistaan, joiden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat harras tunne ja yksinkertainen, koristelematon kielenkäyttö, ovat _Vapautettu kuningatar_ ja eräät muut kautta maan kulkeneet. Hänen muista suomennoksistaan ovat Wecksellin _Daniel Hjorth_ sekä Runebergin _Hanna, Jouluilta ja Vänrikki Stoolin tarinat_ huomattavimmat.
5) Julius Krohn, tunnettu runoilijana nimellä Suonio, suomenkielen, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja suomenkielen ylimääräinen professori Helsingin yliopistossa. Alkuperäisenä runoilijana hän on vieno romantikko. Hänen suorasanaisista kaunokirjallisista tuotteistaan ovat _Kuun tarinat_ huomattavimmat. Hänen sujuvalla, miellyttävällä kynällä toimittamansa helppotajuiset, historialliset teokset sekä kuvalehdet _Maiden ja merien takaa_ ja _Suomen Kuvalehti_ (1873-1880) saavuttivat suurta suosiota kaikkien kansanrivien keskuudessa. Useat hänen tieteellisistä tutkimuksistaan, kuten _Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus_ ja _Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet_, jäivät kesken hänen kuollessaan (1888), mutta on ne sitten itsenäisesti jatkettuina ja täydennettyinä julaissut hänen poikansa, prof. Kaarle Krohn, kansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka äsken valmistunut monumentalinen teos _Kalevalan runojen historia_ on kenties sopivimmin tässä yhteydessä mainittava.
6) Agathon Meurman, kunnallisneuvos, valtiopäivämies ja aikansa suosituin _sanomalehtikirjailija_, joka sellaisena tuli kaikenlaatuisia asioita käsittelemään, enin kuitenkin _valtiollisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia ja uskonnollisia_. Mielipiteiltään usein hyvinkin vanhoillisena, mutta sielultaan aina pirteänä ja nuorekkaana, hän myöhemmin Uuden Suomettaren palstoilla kävi monta kiivasta sanasotaa kasvavan _vapaamielisen suunnan_ kanssa, jonka luonnontieteellinen maailmankatsomus oli vieras hänen valtiokristilliselle käsitykselleen.
7) Otto Donner, vertailevan kielitieteen professori, Kalevala-tutkija, _Suomalais-ugrilaisen seuran_ (1883) perustaja, senaattori ja valtiopäivämies.
8) K. F. Ignatius, tilastotieteilijä, historiallinen kirjailija, senaattori ja julkisen elämän mies.
9) Thiodolf Rein (Gabriel Reinin poika, jonka nimen olemme ennen Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajien joukossa tavanneet), ajattelija, yliopiston rehtori ja sijaiskansleri, _Sielutieteen oppikirjan_ ja _Snellmanin elämäkerran_ (ruotsinkielisen) kirjoittaja.
10) J. V. Calamnius, filosofian tohtori, Turun tuomiorovasti, Aristoteleen _Runous-opin_ ja Platon _Faidonin_ suomentaja, _Kreikkalaisten satujen_ toimittaja. Hänen kaunokirjallisista tuotteistaan on novelli _Metelinkirkon haltia_ muistettava.
11) Frithiof Perander, kasvatus-opin professori ja Kalevalan kaunotieteellinen tutkistelija.
12) B. F. Godenhjelm, Helsingin suomalaisen jatko-opiston perustaja (1881). Kirjoittanut _Oppikirjan suomalaisen kirjallisuuden historiassa_, julaissut teoksia _runous-opin_ alalta ja myöskin eräitä alkuperäisiä runoelmia.
13) J. R. Aspelin, muinaistieteen professori, valtio-arkeologi, _Suomen Muinaismuistoyhdistyksen_ perustaja (1870) ja lukuisien muinaistieteellisten teosten kirjoittaja.
14) K. A. Castrén, maisteri, historiallinen kirjailija, julaissut _Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista_ y.m.
15) A. J. Mela (Malmberg), maisteri, opettaja, ensimmäinen ja etevin suomenkielinen _luonnontieteellinen kirjailija_, julaissut _Kasvion, Suomen luurankoiset_ y.m.
Mille suomalaisen sivistys-elämän alalle katsommekin, kaikkialla me tapaamme Kirjallisen Kuukauslehden miehiä, useimmin uran-uurtajina ja pitkän, isänmaallisen elämäntyön täyttäjinä. Kuitenkin on vielä tämän valtavan henkisen voimakeskustan suurin kirjallinen nimi mainitsematta.
6. Aleksis Kivi.
Ruotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin romantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että he sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään. Runeberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi katsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko nousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan kansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja yleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä nykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli syvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden kamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi tunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.
Aleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden _itsenäisyysjulistus_. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus lähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme ruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen vaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.
Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä _klassilliseksi_ kokonaisuudeksi.
Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla: _laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden_. Näytelmärunouden hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin, Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei perusta tosin--siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä--mutta hän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa.
Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän kirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset _maailmankirjailijat_: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa _kansan-elämä_ itse ja se hämäläisuusmaalainen _luonto_, jonka helmassa hän on syntynyt ja kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja joka hänet vihdoin sulkee povelleen.
Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja äidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias Costianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin _Hirven-ampujain_ ja _Aeneidin_ ensimmäisen laulun suomentaja, jopa erään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon _Jaako, Kyröskosken poltissa kerran_ sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana, ylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja taudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä haluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja huomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs hänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi ruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän hermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten mielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.
Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen ensimmäinen näkyvä hedelmä oli _Kullervo_, valmistunut ja palkittu Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo, hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on hänen toinen suuri murhenäytelmänsä _Karkurit_ (1867), vaikka sekin monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan _kansanomaisen huvinäytelmän_ alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.
Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat _Nummisuutarit_ (1864) ja _Kihlaus_ (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden _luonnekomediain_ rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n kuuluisaan mestariteokseen _Figaron häät_, johon sen suhde kuitenkin on kuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa sateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.
Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin merkillisessä romaanissaan _Seitsemän veljestä_, ilmestynyt painosta v. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on vieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se laajenee samalla suurpiirteiseksi _kultuurikuvaukseksi_ koko Suomen kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen elämään. Tekijän _realismi_ kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän _romantiikka_ luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana mielialana ja valtavana mielikuvituksena.
Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen _muoto_, joka on sekoitus draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa on _homeerisen patriarkan_, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta vaihtelevien elämänkohtaloiden.
Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen, 1-näytöksinen näytelmänsä _Lea_ (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla, itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä _Yö ja päivä_.
Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia helmiä kuin _Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla_ y.m. Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne Seitsemään veljekseen siroitetut _sadut_ ja kauan tekijän kuoleman jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno _Paimentyttö_, täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.
Syystä kuuluu hänelle kunnianimi: Suomen _kansallisrunoilija_.
7. Romantikoita ja jälkiromantikoita.
Vielä on mainitsematta eräitä tämän aikakauden vähempiä, vaikka ei silti vähemmän luonteenomaisia ilmiöitä. Sellaisia ovat:
1) Kaarle Jaakko Gummerus, seminaarinlehtori, laajalle levinneen sarjajulkaisun _Kyläkirjaston_ ja suosittujen kansanlehtien _Kyläkirjaston Kuvalehden_ ja _Lasten Kuvalehden_ perustaja, suorasanaisen suomenkielisen kertomakirjallisuuden tienraivaaja, jonka teoksista _Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita_ ja romaani _Ylhäiset ja alhaiset_ ovat mainittavimmat.
2) Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limón, sittemmin vapaaherratar Yrjö-Koskinen (G. Z. Yrjö-Koskisen vaimo toisessa avioliitossa), julaissut kertomuskokoelman _Kotikuusen kuiskehia_, kansanelämän kuvauksen _Huutolaiset_ y.m.
3) Antti Tuokko (Törneroos), maisteri, uuttera suomentelija, julaissut murhenäytelmän _Saul_ ja eräitä alkuperäisiä runoelmia, joista _Birger-Jaarlin linna_ on mainittavin.
4) E. F. Jahnsson, pappi, kolleega, julaissut m.m. historiallisen murhenäytelmän _Lalli_ ja suositun historiallisen romaanin _Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa_.
5) Olli Vuorinen, kansakoulun-opettaja, julaissut pari vihkoa laulurunoutta, nimeltä _Sepitelmiä_.
Vielä ovat tämän aikakauden laulurunoilijoista Antti Räty, Aleksanteri Rahkonen, Uno von Schrove, Konstantin Schröder, Lisa Asp ja Pietari Juhana Hannikainen muistettavat, tämän ajan tieteellisemmistä edustajista taas innokas suomalaisuudenystävä ja »sanaseppä» Volmari Styrbjörn Schildt (Kilpinen), kieliopin tekijä Kustaa Erik Eurén, kreikkalaisen runouden suomentaja Erik Aleksanteri Ingman ja hänen veljensä raamatunkääntäjä A. V. Ingman.
Kirjalliset virtaukset eivät, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, ala mistään varmoista vuosiluvuista, yhtä vähän kuin ne päättyvät niihin. Niinpä on kirjallisuudessamme havaittavana monta romantista ilmiötä kauan jälkeen varsinaisen romantisen aikakauden. Aina nykyiseen aikaan saakka ulottuvat sen viimeiset mainingit. Kun kuitenkin luemme ne romantiseen aikakauteen, niin teemme sen silmällä pitäen sitä henkistä pohjaa ja perustusta, jolle meidän kansallinen romantiikkamme ylimalkaan rakentuu. Mutta muuten merkitsemme tosiasiaksi, että _jokaisessa aikakaudessa ovat kaikki aikakaudet olemassa_, jos ei muuna, niin pieninä aines-osina.
Näistä _jälkiromantisista_ kirjailijoista ovat huomattavimmat:
1) Arvi Jännes (Genetz), suomenkielen tutkija, professori ja vihdoin senaattori, jonka korkealentoiset isänmaalliset laulut _Herää Suomi, Karjala_ ja _Väinölän lapset_ ovat yleiskansallisen merkityksen saavuttaneet. Alkuperäiset runoelmansa hän on koonnut vihkoseen _Muistoja ja toiveita_ (1889). Hänen runoutensa hyviä ominaisuuksia ovat tuores, karjalainen kielipohja ja leveä, miehekäs mahtiponsi.
2) Robert Kiljander, Jyväskylän postinhoitaja, jonka hilpeät huvinäytelmät _Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Mestarin nuuskarasia, Postikonttorissa_ y.m. ovat suorastaan pieniä mestariteoksia ja ovat sellaisina laskeneet vankan pohjan _suomalaiselle seuranäytelmälle_. Kiljanderin erikois-ala on jo häviämässä oleva, rauhallinen ja idyllinen _pikkukaupunkiympäristö_, jonka herttaisia tyyppejä hän verrattomalla taidolla eteemme elävöittää.
3) J. A. Bergman, tunnettu historiallisesta novellistaan _Nevalaiset_, joka kuvailee »Simo Hurtan» (Affleckin) aikaisia verisiä muistoja Ylä-Karjalassa.
4) Aura (Betty Elfving), julaissut suurta suosiota saavuttaneen historiallisen romaanin _Härkmannin pojat_ y.m.
5) Samuli S(uomalainen), seminaarinlehtori, julaissut m.m. pari sarjaa Novelleja, keveän, pakinoivan tyylin ensimmäisiä käyttäjiä suomalaisessa kirjallisuudessa.
6) A. Uotila (Favén) eräiden onnistuneiden albumirunojensa vuoksi mainittava.
7) Jooseppi Mustakallio, julaissut runokokoelman _Pulmusparvi_.
8) Kustaa Killinen, julaissut runokokoelman _Sanajalkoja_.
9) Leimu (Kustavi Grotenfelt), julaissut myöskin runokokoelman, tunnettu enemmän historiallisena kirjailijana ja runovalikoimien toimittajana.
10) Väinö (Kaarle Krohn), jo ennen kansanrunouden tutkijana mainittu Julius Krohnin poika, julaissut eräitä onnistuneita runoja siellä täällä albumeissa ja kalentereissa.
11) A. V. Koskimies (Forsman) kielimies, latinanlehtori, eräiden lyyrillisten runojen ja vuoden 1897 upean maisterinvihkiäis-kantaatin sepittäjä.
12) O. A. F. Mustonen (Lönnbohm), kansakouluntarkastaja, julaissut, paitsi muuta, nimimerkillä _--hm_ herkkää laulurunoutta albumeissa ja aikakauslehdistössä.
13) Hilja Haahti (Hahnsson), mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär, tunnettu m.m. sievästä romaanistaan _Israelin tyttäret_ ja erinäisistä, kristillishenkisistä runokokoelmistaan.
14) Irene Mendelin, julaissut runovihot _Koivikossa_ I-II.
Näiden jälkiromantisten ilmiöiden joukossa, joita täten olemme seuranneet nykypäivien kirjallisuuteen saakka, on ehkä sopivin mainita myös 1880-luvulla esiintyvät laulurunoilijat Severi Nuormaa ja Valter Juva (Juvelius), jotka kumpikin ovat sekä omintakeisia runovihkoja että runosuomennoksia julaisseet. Severi Nuormaan harras tunne ja isänmaallinen mahtiponsi ovat Oksasen ja Jänneksen henkistä heimojuurta. Hänen yksityisistä runoistaan on _Revontulet_ huomattavin. Valter Juvan keveä laulannollinen poljento taas voi helkyttää niinkin luonnonraikkaita säveliä kuin _Piika pikkarainen, Pohjanmaa, Häme, Karjala_ y.m.
Omituisen ja samalla ylevimmän ilmaisunsa saa meikäläinen jälkiromantiikka 1880-luvulla esiintyvän Gustaf von Numersin huomattavassa näytelmätuotannossa, joka, vaikka alkuperäisesti ruotsiksi suoritettu, on suomenkielisenä julkisuuteen tullut ja sellaisena myös suomalaiseen kirjallisuuteen luettava. Hänen historiallisista näytelmistään on etevin ja tunnetuin _Elinan surma_, saman-nimisen kansanballaadin pohjalle rakennettu 5-näytöksinen murhenäytelmä, tekijän ja Kaarlo Bergbomin nerokkaan yhteistyön hedelmä ja vieläkin Suomen Kansallisteatterin kotimaisen ohjelmiston kaunistuksia. Realististen ja romantisten aatesuuntain yhteentörmäystä rauhallisessa maalaispappilassa kuvailee herttaisella tavalla taas hänen erinomainen huvinäytelmänsä _Kuopion takana_, sekin kotimaisen näytelmäkirjallisuutemme parhaita ennätyksiä.
_Kristin-usko_ on syvimmältä olemukseltaan _romantinen_. Siksi onkin sitä pidettävä meidän romantisen aikakautemme tyypillisenä maailmankatsomuksena, kun taas sen _realistisen_ ajan maailmankatsomus, jonka ilmiöitä nyt käymme tarkastelemaan, on syvimmältä olemukseltaan _luonnontieteellinen_. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ett'eivät monet romantikot ja jälkiromantikot saattaisi olla vapaa-ajattelijoita ja päinvastoin useat realistit kätkeä monta kristillistä aines-osaa sydämeensä. Mutta me tahdomme yhä edelleenkin pitää kiinni ilmiöiden _tyypillisistä_, emme niiden _yksilöllisistä_ ominaisuuksista.
II.
REALISTINEN AIKA.
(1870-1897.)
1. Realistinen kansankuvaus.
Aleksis Kivi oli huvinäytelmillään Kihlaus ja Nummisuutarit, mutta enimmän romaanillaan Seitsemän veljestä perustanut meillä realistisen kansankuvauksen, jossa tosin vielä on paljon romantisiakin aineksia. Hänestä eteenpäin käy suomalaisen kirjallisuuden seuraava kehitysjakso kohti yhä suurempaa realismia, yhä yksityiskohtaisempaa kuvausta, yhä tarkempaa elämän-ilmiöiden havaitsemista, kunnes se _norjalaisen realismin ja ranskalaisen naturalismin_ itseensä sulatettuaan päättyy _naturalistiseen kansankuvaukseen_, jonka n.s. kansankirjailijat 1890-luvun taitteessa huippuunsa kehittävät.
Pitemmälle ei realistinen suunta voinut mennä. Siksi näemmekin kirjallisuutemme 1890-luvun keskivaiheilla jälleen romantiikkaan tai n.s. _uusromantiikkaan_ kallistuvan. Rajavuotta on jälleen vaikea määrätä, mutta olemme Juhani Ahon _Panun_ ilmestymisvuoden (1897) siksi asettaneet.
Suomalaisen kirjallisuuden _realistinen aikakausi_ käsittää siis Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Juhani Ahon Panun välillä (1870-1897) tapahtuneen kehityskulun.
Kummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä Pietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki Meriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe.
Pietari Päivärinta (Ylivieskan lukkari, synt. 1827) julkaisee ensimmäisen teoksensa _Elämäni_ v. 1877. Sitä seuraavat nopeassa sarjassa _Elämän havainnoita_ (1879-1880), _Tintta-Jaakko_ ja _Torpan poika_ (1883), _Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ (1885) y.m. Hänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen havaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut. Tyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen romantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää Dickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa pienissä kertomuksissa, joista _Kontti-Anna_ on eritoten onnistunut.
Pietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota. Osa siitä on myös ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyt ja ansaittua huomiota ulkomailla herättänyt.
Päivärinnan ohella ovat realistisina kansankuvaajina muistettavat:
1) Vilho Soini, joka nimimerkillä Pii julkaisee Julius Krohnin toimittamassa Suomen Kuvalehdessä raikkaan, kansanomaisen kuvaelmasarjan _Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta_. Hänen muista teoksistaan on pienen kaupungin sanomalehti-elämää käsittelevä novelli _Kaarlo Tiira_ samalla pirteällä kynällä kirjoitettu.
2) K. A. Heman, joka nimimerkillä Kah kirjoittaa _Kysymysmerkkejä_, kuvaillen hauskasti hämäläistä kansan-elämää.
3) Juhana Kokko, joka nimimerkillä Kyösti julkaisee tuoreet kuvauksensa _Räisäspoika, Kölliskö_ ja _Kruunun metsissä_ Pohjois-Pohjanmaan kansanelämästä.
4) Juho Reijonen, joka _Kertoelmissaan_ (1885), _Uusissa Kertoelmissaan_, novellissaan _Vaihdokas_ y.m. osoittautuu erittäin taitavaksi ja hupaiseksi itäsuomalaisen kansan-elämän kuvaajaksi. Monet niistä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan klassillisia.
5) Teuvo Pakkala (Frosterus, synt. 1862), joka heti esikoisteoksellaan _Lapsuuteni muistoja_ (1886) ja raikkaalla itä-pohjanmaalaisen kansan-elämän kuvauksellaan _Oulua soutamassa_ huomiota herättää. Myöhemmin hän siirtyy oululaisen kaupungin-elämän kuvaukseen, kirjoittaa sen oloista sarjan pirteitä, havainnollisia kuvaelmia _Vaaralla_ ja eheän kauniin romaanin _Elsa_ (1894), astuen sillä nykyaikaisten, itsetietoisten taidekirjailijain riviin. Suurimman kansansuosion hän saavuttaa kuitenkin huvinäytelmällään _Tukkijoella_ (1899), joka sittemmin on kuulunut Suomen Kansallisteatterin seisovaan kansanomaiseen ohjelmistoon. Vielä hän käsittelee lasten sielunelämää terävällä havaintokyvyllä pienessä kokoelmassa _Lapsia_, ivailee pikkukaupunkielämää huvinäytelmäsään _Kauppaneuvoksen härkä_ ja syventyy psykologisessa romaanissaan _Pieni elämäntarina_ (1903) omituisen, mieltäkiinnittävän nais-yksilön ongelmiin.
6) K. A. Järvi, saman oululaisen ympäristön kirjailija, jonka esikoisteos _Työmiehiä_ kuvaa ensimmäisten sosialististen tuulahdusten tunkeutumista suomalaisen työväestön keskuuteen.
7) Matti Kurikka, inkeriläisen kansan-elämän kuvaaja, joka näytelmässään _Viimeinen ponnistus_ esittää ainoan suomenkielisen sivistyshistoriallisen todistuskappaleen orjien vapauttamisesta Venäjällä. Muista hänen teoksistaan ovat mainittavat kertomuskokoelma _Pilven hattaroita_ sekä realistinen näytelmä _Aili_, jossa hän vaatii vapaampaa, suoravaisempaa suhdetta miehen ja naisen välisessä rakkaus-elämässä.
8) A. B. Mäkelä, leikillinen kirjailija, _Iloisien juttujen_ tekijä, julaissut myös realistisen työväenelämää käsittelevän näytelmän _Ruukin jaloissa_.
9) Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen kansannäytelmien _Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu_ y.m. sepittäjä.
10) Kaarle Halme, näyttelijä, teatterinjohtaja, aluksi realististen, hämäläistä kansan-elämää käsittelevien näytelmien _Purimossa_ ja _Mallassaunalla_ kirjoittaja, joiden huippuna on pidettävä hänen tottuneelle näyttämösilmällään hahmoiteltua ja syvempään psykologiseen käsittelyyn tähtäävää murhenäytelmäänsä _Murtuneita_. Myöhemmissä näytelmissään, kuten _Herran ääni_ ja _Maattomat_, hän on asettanut taiteensa nykyaikaisten sosialististen aatteiden palvelukseen, joita hän jo aikaisemminkin oli pienessä 1-näytöksisessään _Mestari Garp_ käsitellyt.
11) Juhani Sjöström, karjalaisen kansan-elämän kuvaaja 1890-luvulla ilmestyneissä näytelmissään _Mari, Irja_ ja _Salmin tyttö_, joiden vilkas mielikuvitus ja pirteä, eloisa kielenkäyttö heti synnynnäistä, melkoisella runoilijakyvyllä varustettua karjalaista todistavat. Kokonaan liihoittelevan mielikuvituksen lapsi on hänen tarunäytelmänsä _Päivän tytti_, karjalaisen kansan- ja luonnon-elämän kuvausta taas hänen suorasanainen kokoelmansa _Korpien povesta_.
Näin tulevat kunkin Suomen maakunnan luonnon ja kansanheimon erikois-ominaisuudet kirjallisuudellemme valloitetuiksi, joka tästä lähtien aina täydellisemmin alkaa myös ihmisten jokapäiväistä elämää ja arki-askareita heijastella.
2. Nuorsuomalaisuus.
Realistisen kansan-elämän kuvauksen kehittävät edelleen n.s. _nuorsuomalaiset_ kirjailijat, jotka niin itsetietoisena, suljettuna lippukuntana 1880-luvulla esiintyvät ja vaikuttavat aikaansaamallaan henkisellä vallankumouksella mitä suoranaisimmin _nuorsuomalaisen puolueen_ syntymiseen.
Nuorsuomalaisuuden, samoin kuin kansallisen herätyksenkin, syntysanat eivät ole lausutut meidän rannoillamme. Ne ovat etsittävät kauempaa: Europan suurista sivistyskeskuksista. Siellä oli _kehitysopin, yhteiskunta-arvostelun, työväenliikkeen_ ja vihdoin pohjoismaisen _naisvapautumisen_ kautta tapahtunut se vallankumous ihmisten aivoissa ja sydämissä, jonka mainingit pian myös jokaiseen Suomen soppeen tunkeutuivat. Nuorsuomalaisuus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa ensin _europalaisuutena_, temmaten sen jälleen maailman yleisten henkisten virtausten yhteyteen.
Yhtä europalaiset olivat alkuaan olleet tosin myös _suomalaisuuden_ omat romantiset syntysanat. Mutta vanhempana ja kotoisiin oloihimme sulautuneempana tuli romantiikka meillä jonkun aikaa edustamaan nimenomaan _kansallisia_ ajatustapoja, vastapainona realismin _kansainvälisille_, yleis-inhimillisille ihanteille.
Kaksi kertaa tätä ennen olivat Europan henkiset virtaukset suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun vaikuttaneet. Ensimmäisen kerran Mikael Agricolan aikoina, jolloin _uskonpuhdistus_ oli antanut välittömän sysäyksen koko suomalaisen kirjakielen syntymiselle, toisen kerran Elias Lönnrotin aikoina, jolloin _kansallisuus-aate_ ja _kansallinen romantiikka_ olivat antaneet meille Kalevalan ja sen kautta suomalaisen kansallis-kirjallisuuden.
Nuorsuomalaisten kirjailijain kautta kirjallisuutemme vapautuu romantisesta _kansan-ihannoimisesta_ ja kansallisuus-aatteen liian yksinomaisesta palveluksesta, kehittyen yhä enemmän ympäröiviä oloja _arvostelevaksi_, yksilöllisempää sielun-elämää _eritteleväksi_ nykyaikaiseksi taidekirjallisuudeksi.
Perinjuurisimmaksi tuli nuorsuomalaisuuden vaikutus _uskontoon, siveyskäsitteisiin ja yhteiskunnalliseen elämään_ nähden olemaan, joihin kaikkiin sen kirjalliset edustajat koettavat sovelluttaa uutta, luonnontieteellistä maailmankatsomustaan.
3. J. H. Erkko.
Realistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa, joista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön runoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja ihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä tuskassaan ja epätoivossaan.
Alkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906), joka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan _Runoelmia_. Niitä seuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes hän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa vankkaan nidokseen _Valittuja runoja_. Sen paras ja pysyvin osa on hänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen _paimen_runoutensa, jolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös hänen _Hämäläisen laulunsa_, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan kansanlauluiksi muuttuneet.
J. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä tyypillisen kansallisen romantikon.
Muutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon hänen v. 1885 julkaisemistaan _Uusista runoelmista_, joiden syventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä alituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa _Havaittuani_ (1886), mietenäytelmässä _Tietäjä_ (1887) ja suorasanaisessa kertomuksessa _Uskovainen_ (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä. Tekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta omistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja sen pohjalta kohoavan _vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen kehityksen_ palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä pohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman veljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen valtiollisen äänenkannattajan _Päivälehden_ ympärille järjestyvät ja joita siitä syystä voidaan myös _Päivälehden piiriksi_ nimittää.
Kokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä runovihoissaan _Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia_ y.m. Palava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään ihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina kriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa sisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset näytelmänsä _Aino_ (1893), _Kullervo_ (1895) ja _Pohjolan häät_ (1902), viimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta varten kirjoitettu.
Romantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa yhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin edistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut valtava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla vanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä jo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.
4. Kaarlo Kramsu.
Kansallisen romantiikan henkisessä ilmakehässä kasvanut on myös J. H. Erkon täydellinen vastakohta Kaarlo Kramsu (k. 1895), joka v. 1878 julkaisee pienen vihkosen _Runoelmia_ sekä saman lisättynä ja täydennettynä v. 1887.
Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen _elämäntuska_ kuvastuu. Hän on kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä lohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee historiallisen ristiriidan _herran_ ja _talonpojan_, samoin yleisinhimillisen ristiriidan _pikkusielujen_ ja suurten _johtajien_ välillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen. Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin yksin myös Suomen kirjallisuudessa.
Mestarillisia ovat varsinkin hänen historialliset ballaadinsa _Ilkka_ ja _Jaakkima Berends_. Edelliseen, samoin kuin synkkään runoonsa _Santavuori_, hän on ottanut aiheensa Nuijasodan ajoilta, joihin Yrjö-Koskisen _Nuijasota_ hänet nähtävästi on innostanut.
5. Minna Canth.
Minna Canth (1844-1897) suoritti kirjallisen elämäntyönsä Kuopiossa. Syrjäisestä olinpaikastaan huolimatta hän seurasi vireästi myös ulkomaiden henkisiä virtauksia, esiintyen täten, samoin kuin osaksi J. H. Erkko, Päivälehden piirin suoranaisena edelläkävijänä.
Sekä suorasanaisena kertovana kirjailijana että varsinkin _näytelmäkirjailijana_ mursi Minna Canth tien nuorsuomalaiselle realistiselle kirjallisuudelle.
Ensimmäisissä, kansan-elämää käsittelevissä näytelmissään _Murtovarkaus_ (1882) ja _Roinilan talossa_ (1883) hän on vielä osaksi romantisen vaikutuksen alainen, josta _Ibsen_ ja _norjalainen kirjallisuus_ hänet kuitenkin pian lopullisesti vapauttaa. Hän muuttuu yhteiskuntaa-arvostelevaksi, olevia oloja vastaan opponeeraavaksi kirjailijaksi. Varsinkin _työväenliike_ ja _naisliike_ saavat innostuneen asianajajan hänestä. Molempien puolesta hän taittaa peitsen näytelmässään _Työmiehen vaimo_ (1885). _Papin perhe_ (1891) taas tahtoo yht'aikaa järkyttää sekä kirkon että porvarillisen perheen juuria, asettamalla lapset vasten isäänsä, yksilön oman vakaumuksen kaikkea auktoriteettiuskoa vastaan. Vielä syvemmälle porvarillisen perheen juuriin tähtää Minna Canth seuraavalla näytelmällään _Sylvi_ (1893), jossa hän erään miehen ja naisen epäterveelle pohjalle rakennetusta rakkauselämästä eli n.s. »järki-avioliitosta» etsii syyn Sylvin rikokseen: murhaan, jolla tämä miehensä päivät päättää. Suuren venäläisen kirjailijan ja siveyssaarnaajan _Leo Tolstoin_ vaikutuksesta hän vihdoin viimeisessä näytelmässään _Anna Liisa_ (1895), jonka aihe jälleen on otettu kansan-elämästä, kohdistaa _yhteiskunnallisen vapausvaatimuksensa_ vaatimukseksi yksilön sisällisestä, _siveellisestä vapaudesta_, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous, ainoastaan hän itse, voi itselleen lahjoittaa.
Osaksi samoja kysymyksiä käsittelevät Minna Canthin suoranaiset kertomukset _Köyhää kansaa_ (1886), _Hanna_ (1886) ja _Salakari_ (1887), jotka, samoin kuin hänen realistiset kansankuvauksensa _Lain mukaan_ ja _Kauppa-Lopo_, aikoinaan paljon pahaa verta romantisten elämän-ihanteiden elähyttämien piirissä nostattivat. Vielä ovat hänen _Novellinsa_, I-II (1890), ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa kirkollisvastainen aikakauslehtensä _Vapaita aatteita_ muistettavat.
Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia.
6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.
Varsinaisen _Päivälehden piirin_ muodostavat:
1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861, ylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v. 1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen tyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta: _Kievarin pihalla_ (1884), _Hellmanin herra_ (1886). Hänessäkin on vielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan kehityskauteensa kuuluva _Muudan markkinamies_ (1884) todistaa. Huippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella taidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen kansan-elämän kuvauksessa _Rautatie_ (1884) ja pienessä, klassillisessa kultuurikuvauksessa _Siihen aikaan kuin isä lampun osti_ (1883).
Samalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen alaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin olemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun kuvaus _Papin tytär_ (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus kuin norjalaisella, tuli kuitenkin _ranskalaisella kirjallisuudella_, eritoten sen naturalistisen novellin mestarilla _Guy de Maupassant_'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen _toisen kehityskautensa_ hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella tarkkuudella piirretty matkakuvaus _Helsinkiin_ (1889), erinomainen yksilöllisen sielunelämän kuvaus _Yksin_ (1890), jonka hän julkaisee valtion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari ensimmäistä kokoelmaa _Lastuja_ (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä piirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia, Papin tyttären jatko _Papin rouva_ (1893), kesäisen, suomalaisen pappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen lemmentarina, sekä _Maailman murjoma_ (1894), siro, muotokaunis kertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä tapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen murros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin yksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan _romantisen kaipuun_ jälleen oikeuksiinsa.
Niin tulee hänestä _uusromantinen_ kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän julkaisee _Heränneitä_ (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia vanhojen »pietistien» elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja karu elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen salattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto itse, jonka hän _kalevalaisilla kauneuskuvilla_ elävöittää. Sellaisia tavataan jo hänen kolmannessa _Lastu_-kokoelmassaan (1896), mutta syvimmälle menee tämän Ahon _kolmannen kehityskauden_ luonnonmystiikka hänen suuressa loitsu-eepoksessaan _Panu_ (1897), joka on koko realistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa katsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle romantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa kuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta _Kevät ja takatalvi_ (1906) asettaa näiden aikojen _uskonnollisen_ herätyksen (pietismin) syvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle _kansalliselle_ herätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta valtaväylää.
Vielä ovat Juhani Ahon teoksista mainittavat _Lastuja_ IV (1899), kaksi sarjaa _Katajainen kansani_ (1899-1900), joihin isänmaan hätä ja uhkaava perustuslaki-taistelu ovat hänet innostaneet, samoja aiheita käsittelevä näytelmä _Tuomio_ (1907) ja puolitieteellinen tutkimus _Aatteiden mies_ (1901), hänen appensa, Aug. F. Soldanin elämästä ja harrastuksista.
Juhani Ahon teokset ovat suurta suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla saavuttaneet. Melkein kaikki niistä ovat ilmestyneet ruotsiksi, toiset saksaksi, ranskaksi j.n.e. Varsinkin luonnonkuvaajana hän on verraton. Suomalaisen kirjakielen kehitykseen hän on mitä syvimmin ensin kirkkaaksi tahkotulla ranskalaisella taituruudellaan, sitten alkusoinnullisella, _rytmillisellä proosallaan_ vaikuttanut.
2) Arvid Järnefelt (synt. 1861, maisteri, oikeusoppinut, myöhemmin maanviljelijä) Leo Tolstoin lipunkantaja ja aatteellisen, yhteiskunnallisen romaanin edustaja suomalaisessa kirjallisuudessa. Suuren kirjallisen voittonsa hän saavuttaa jo ensimmäisellä teoksellaan _Isänmaa_ (1893), jossa hän mestarin tavoin kuvaa kansallisten ja yleis-inhimillisten aatesuuntien ristiriitaa nuoren talonpoikais-ylioppilaan sydämessä. Tolstoin opin synnyttämän sielullisen murroskauden tulos on _Heräämiseni_ (1894). Saman opin valossa hän katselee sitten elämän eri puolia ja ongelmia teoksissaan _Ihmiskohtaloja, Ateisti, Veljekset, Helena, Maa-emon lapsia, Veneh'ojalaiset_ y.m., joissa kuitenkin liian selvästi esiinpyrkivä aatteellinen tarkoitusperä tahtoo usein häiritä lukijan taiteellista nautintoa, monista nerokkaista yksityispiirteistä huolimatta. Taiteellisimpana esiintyy ehkä hänen uskonnollisten ja siveys-opillisten mietiskelyjensä syventämä tunnelmapohjansa eräissä pienissä kertomuksissa, jotka hän yhteisellä nimellä _Elämän meri_ (1903) julkaisee.
Myöskin draamallista muotoa viljelee Järnefelt mielellään. Tällä alalla hän myös voittaa toisen suuren kirjallisen voittonsa _Titus_ (esitetty Suomen Kansallisteatterissa v. 1910, ennen puutteellisemmassa muodossa Orjan opin nimellä v. 1902 ilmestynyt ja esitetty), jossa hän Jerusalemin hävittäjän ylevässä hahmossa kuvailee kristillisen ja roomalaispakanallisen maailmankatsomuksen traagillista yhteentörmäystä. Muista hänen draamallisista tuotteistaan on vielä _Samuel Croëll_ muistettava.
3) Santeri Ivalo (Ingman, synt. 1866, filosofian tohtori, sanomalehtimies) suomalaisen historiallisen romaanin varsinainen viljelijä ja kehittäjä. Esikoisteoksessaan _Hellaassa_ (1890) hän kuvailee silloisen ylioppilas-elämän iloja ja murheita, realistisissa kertomuskokoelmissaan _Iltapuhteeksi_, I-II, _Reservikasarmista_ ja _Tuokiokuvia Kuusamon matkalta_ taas mitä vaihtelevimpia elämän-ilmiöitä, usein herttaisella leikillisyydellä. Sitä totisempi, miltei katkera on hänen olevia oloja arvosteleva yhteiskunnallinen romaaninsa _Aikansa lapsipuoli_ (1895), jossa hän terävällä kynällä paljastaa eräitä valtiollisen suomalaisuuden varjopuolia. Suurimman suosion hän saavuttaa historiallisilla romaaneillaan, joiden sarjan aloittaa tuores, väririkas, pohjois-pohjalaisten ja vienankarjalaisten heimosotien kuvaus _Juho Vesainen_ (1893) ja jonka tähän-astisena taiteellisena huippuna on pidettävä hänen viimeistä, suurpiirteisesti suunniteltua romaaniaan _Erämaan taistelu_ (1909). Niiden välillä ovat ilmestyneet historialliset romaanit ja kertomukset _Anna Fleming, Tuomas piispa, Margareta_, historialliset näytelmät _Lahjoitusmailla_ ja _Kustaa Eerikin poika_, kertomuskokoelma _Saaristossa_ y.m. Sovelluttamalla uutta, realistisempaa tekotapaa menneiden aikojen ihmisten ja olojen kuvaukseen on Ivalon onnistunut usein mitä havainnollisimmalla tavalla niitä silmiemme eteen elävöittää.
4) Kasimir Leino (Lönnbohm, synt. 1866, filosofian tohtori, taide-arvostelija), Päivälehden piirin esteetikko ja realistisen kauden varsinainen uranuurtava laulurunoilija J. H. Erkon ja Kaarlo Kramsun jälkeen. Hänkin kokeilee aluksi realistisena kansankuvaajana novellillaan _Emmalan Elli_ (1885) ja kertomuskokoelmallaan _Elämästä_ (1887). Suuremman merkityksen saavuttaa kuitenkin hänen runokokoelmansa _Ristiaallokossa_ (1891), jossa hän nuoruuden innolla ja ranskalaisen maun hiomalla tyylitaidolla realistisia, luonnontieteellisiä elämän-ihanteitaan esittää, usein tekijän omien utuisten unelmien ja romantisen lapsuus-uskon vastakohtina. Hänen toisessa runokokoelmassaan _Väljemmillä vesillä_ (1893) herättää etenkin huomiota sen komea, harvinaisella kieli- ja muototaituruudella suunniteltu moni-osainen alkuruno _Elämän laulu_ sekä eräät viehättävät tunnelmapalaset. Vielä ovat mainittavat hänen kolmas kokoelmansa _Runoja_, hänen suuri, runomittainen, Nuijasodan aikoja käsittelevä murhenäytelmänsä _Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming_ (1901) sekä hänen tieteelliset tutkimuksensa _Prosper Mérimée_ ja _Hovimaalaaja Aleksander Laurdus_. Välillä hän toimittaa yleissivistyksellistä aikakauslehteä _Nykyaika_ (1898-1899), suomentaa Ibsenin runonäytelmän _Brand_, johtaa Suomalaista Maaseututeatteria sekä perustaa (1904) oman teatterinsa _Suomen Näyttämön_, joka kuitenkin lakkaa vuoden perästä. Suomalaisen runokielen kehitykseen on Kasimir Leinon älyllinen, täsmällinen ja muotokaunis sanontatapa erittäin hyväätekevästi vaikuttanut.
Päivälehden piiriin olisivat kenties sopivimmin luettavat myös Juhani Ahon veljet Pekka Aho ja Kalle Aho, jotka 1880-luvulla eräitä ajanhengen leimaamia teoksia julkaisevat, sekä 1890-luvulla esiintyvä Kalle Kajander, jonka pirteät kansan- ja kylä-elämän kuvaukset purjehtivat saman kirjallisen suunnan lipun alla.
7. Kansallinen tiede.
Samoin kuin romantisen ajan kansallisen tieteen kirjailijat Kirjallisen Kuukauslehden ympäriltä samoin ovat realistisen ja myöhemmän uusromantisenkin ajan kansallisen tieteen edustajat edellisen jatkon, v. 1881 perustetun _Valvojan_ ympäriltä etsittävät. Heistä ovat tunnetuimmat:
1) Johan Richard Danielson-Kalmari, historioitsija, professori, valtioneuvos, jonka kunniakkaaksi tehtäväksi suomenkielisellä, samoin kuin senaattori Leo Mechelinin ruotsinkielisellä, jäi 1890-luvun alussa torjua maamme valtiomuotoa vastaan tähdätyt venäläisten suomi-syöjäin hyökkäykset. Tämän hän suoritti etevällä tavalla teoksissaan _Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan_ ja _Suomen sisällinen itsenäisyys_. Vielä on hän kirjoittanut _Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-1809_ y.m.
2) Ernst Gustaf Palmén, professori, historiallinen kirjailija, valtiopäivämies, julaissut m.m. _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831-1881_.
3) Emil Nestor Setälä, kielimies, professori, valtiopäivämies, julaissut europalaisen maineen saavuttaneita teoksia suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta, _Suomenkielen lauseopin, Yhteissuomalaisen äännehistorian_ y.m.
4) Eliel Aspelin-Haapkylä, esteetikko, professori, valtioneuvos. _Suomalaisen taiteen historian_ ja _Suomalaisen teatterin historian_ kirjoittaja, julaissut myöskin suomalaisten taiteilijain Johannes Takasen, Verner Holmbergin ja Elias Brennerin elämäkerrat.
5) Valfrid Vasenius, professori, kirjallisuushistorioitsija, julaissut m.m. luettelon _Suomalainen kirjallisuus 1544-1877_ lisävihkoineen.
Muita kansallisen tieteen edustajia ovat hellenisti O. E. Tudeer, kielimiehet Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu, historiankirjoittajat O. A. Hainari (Forsström), K. O. Lindqvist, A. H. Virkkunen (Snellman) ja Väinö Voionmaa (Vallin), maantieteellinen kirjailija I. K. Inha, muinaistutkijat ja kansatieteilijät A. O. Heikel, Th. Schvindt ja Julius Ailio, filosofinen kirjailija Arvi Grotenfelt j.n.e.
8. Naturalistinen kansankuvaus.
Päivälehden piirin kirjalliset periaatteet, joihin m.m. kuului puhutun _kansankielen_ ja sen murresanojen rajaton käytäntöön-ottaminen ja kansan-elämän mitä pikkupiirteisin _valokuvaileminen_, eivät heissä itsessään vielä lopullista ilmaisuaan löytäneet. He olivat siihen liiaksi herrahtavia ja liiaksi taiteilijoita. Vasten tahtoaankin he tulivat seuloneeksi ja puhdistaneeksi kieltään, tietämättäänkin oman taiteilijaluonteensa mukaisesti _tyylitelleeksi_ ja muovailleeksi kuvauksiaan. Realismin voitto oli täydellinen, vasta kun kansa itse ryhtyi itseään noiden periaatteiden mukaan kuvailemaan. Siten syntyi vasta niitä täysin ulkonaisen todellisuuden kanssa yhtäpitäviä inhimillisiä ja vielä enemmän sivistyshistoriallisia _todistuskappaleita_, joita ranskalaisen naturalismin mestarit tarkoittivat. Niitä tarjoavat meille runsaasti n.s. _kansankirjailijat_, joiden patriarkka on ennen mainittu Pietari Päivärinta ja joista myös taiteelliselle tasapinnalle kohoavat Santeri Alkio ja Kauppis-Heikki.
Santeri Alkio (Filander, synt. 1862, kauppias, nuorisoseura-asian ajaja, valtiopäivämies) kuvailee Etelä-Pohjanmaan kansan-elämää romaaneissaan _Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia_ y.m. osoittaen näiden seutujen kuumaverisen rahvaan entistä raakuutta ja sen vähittäistä, vastahakoista väistymistä tietopuolisen valistuksen ja edistyksen tieltä. Alkion kuvaustapa on miehekästä ja ytimekästä, ei erittäin syvälle sielullisiin ongelmiin tunkeutuvaa. Kuitenkin hän on myös pari yksilöllisempää luonnekuvaa _Eeva_ ja _Mennyt_ kirjoittanut.
Syvempi ja samalla monipuolisempi psykologi on pohjois-savolaisen kansan-elämän kuvaaja Kauppis-Heikki (synt. 1862, kansanmies, kasvatuslaitoksen opettaja), tunnettu _Tarinoistaan_, suppealla, täsmällisellä tyylillä piirretyistä kuvauksistaan _Mäkijärveläiset, Viija, Laara, Aliina_ ja _Kirottua työtä_, joista toiset ovat aivan mestarillisia sieluntutkielmia. Sellainen ja samalla arvokas sivistyshistoriallinen todistuskappale on hänen suuresti suunniteltu teoksensa _Uran aukaisijat_, taiteellisen tarkastelijan silmällä nähty ja tehty kuvaus yksinäisen kiertokoulun-opettajan elämästä.
Muista kansankirjailijoista, jotka yhtenäisenä parvena tuottavat 1890-luvun taitteessa ilmestyneen kertomuskokoelman _Syvistä riveistä_ ovat huomattavimmat tässä vielä itä-pohjanmaalaisen kansankielen erinomainen käyttäjä ja onnistuneen, miltei elämäkerrallisen kansankuvauksen _Korpelan Tapanin_ tekijä Heikki Meriläinen, pohjois-pohjanmaalaisen kansankuvauksen _Heikki Helmikankaan_ tekijä Eero Sissala ja hämäläisen kansan-elämän kuvaaja Nestor Niemelä. Samaan parveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi, jotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat.
Varsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala (Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan _Se on sallittu_, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa. Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta huomattavissa.
_Kansanrunoilijoita_, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin luonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole omiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten Sahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä suorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen uransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään _Ahab_ ja _Hemming Gad_ päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan syrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset runot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa muistuttavat.
UUSROMANTINEN AIKA.
(1897--.)
1. Vanha ja uusi romantiikka.
Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli jälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden _tieteellisestä erittelystä_ (analyysista). Pyritään takaisin suuriin _yhteenvetoihin_ (synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Tämän _uusromantisen suunnan_ vaikutusta me olemme jo realistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.
Samalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistin _totuuden_ etsintä ei yksin riitä _kaunista_ taidetta ilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden _valikoimiseen_ ja ulkonaisen todellisuuden _tyylittelyyn_, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien _yksinkertaistuttamiseen_, värien sijasta _viivoihin_, silmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään, vuosisatoja seisovaan: _monumentaliseen_. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Kirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan _koristeellisuus_ (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, _vertauskuvalliseksi_ (symbolistiseksi).
Kuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan. _Luonnontieteen_ totuudet ovat tehneet tehtävänsä. _Kristillinen maailmankatsomus_ viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita henkiä _esteettisellä kauneudellaan_, mutta sen eheä _tunne_-elämä on vuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi, sinne tänne läikähteleviksi _tunnelmiksi_. Vain hetkellisissä, kauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja yhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä _herkutteleminen_ ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia. Sitä tietä hän joutuu _voittohurmaiseen_ (dityrambiseen) mielentilaan ja _pakanalliseen kauneus-uskontoon_.
Vanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä, karuutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat ihannoimisen esineiksi _elämän runsaus_, sen täyteläisyys, sen vapaa, iloinen ja yksilöllinen _nauttiminen_. Kuuma, _aistillinen_ henkäys käy yli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, _aisti-kultuuri_ astuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. _Ihmisluonto_, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin koetettu tukahduttaa, vaatii tulla _viljellyksi_ tältäkin puoleltaan.
Uusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August Strindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin, Verner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm Krag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich Nietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja Venäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa ovat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.
2. Valtiollinen tausta.
Kolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut elää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja kuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden nopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä tuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä. Koko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s. _routavuodet_ (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan, jota vastaan vain eräät _kansalaishyveet_ kauniina kajastuvat, sitä kauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät suomalaiset _kansallispaheet_ paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä päivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään vastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden tarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin, ajattelemaan, uneksimaan ja _unohtamaan_. Monelle Suomen kirjailijalle se lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja _sisällisen hypnoosin_ avulla mahdollista.
Ajan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri alkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto synnytti sitä väkevämmän _valtiollisen vapausvaatimuksen_. Yhtyneenä syvien rivien _yhteiskunnalliseen_, suomalaisuuden vanhaan _kansalliseen_ ja nuorsuomalaisuuden tuomaan _yksilölliseen vapausvaatimukseen_, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi _suurlakossa_ (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa vallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen _myrskyää_ myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on yhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.
3. Runous.
Runomuotoinen esitys, joka realistisena aikana oli ollut syrjäytetyssä asemassa, pääsee uusromantisen hengen tuulahtaessa jälleen oikeuksiinsa. Niinpä esiintyy 1890-luvulla peräkkäin seuraavat viisi runoniekkaa:
1) Yrjö Veijola (Weilin), jonka kertovainen legenda _Haavoja_ (1895) heti herättää suurta huomiota rohkealla vertausten käyttelyllään ja realistisen ajan ihanteille oudolla, uneksivalla tunnesävyllään. Monta kaunista tunnelmapalasta sisältää myös hänen lyyrillinen kokoelmansa _Karsikko_. Veijolassa on skandinaavisen kirjallisuuden vaikutusta huomattavissa, jonka tuotteista hän onkin suomentanut valikoiman Gustaf Frödingin ja Oscar Levertinin runoudesta. Vielä hän on suomentanut valikoiman Lars Stenbäckin runoudesta, kirjoittanut eräitä näytelmiä, kuten _Nuori luotsi, Nuoruus ja hulluus_, julaissut osaksi leikillisen runovihon _Sunnuntairatsastaja_ y.m.
2) Eino Leino (Lönnbohm) on ensimmäisessä runovihossaan _Maaliskuun lauluja_ (1896) Runebergin ja Heinen kylläkin vastakkaisten vaikutusten alla, vapautuu niistä kansallisen uusromantiikan kautta näytelmärunossaan _Tuonelan joutsen_ (1899) sekä yleensä Kalevala-aiheisessa laulurunoudessaan. Sen huippuna on pidettävä hänen v. 1903 julkaisemiaan _Helkavirsiä_, legenda- ja ballaadikokoelmaa, joka muinaissuomalaisen muotonsa alla kätkee paljon nykyaikaista, luonnontieteellistä maailmankatsomusta. Yhteensä hän on julaissut noin kymmenkunnan runovihkoa, joista _Kangastuksia, Talvi-yö_ ja _Halla_ ovat mainittavimmat, kertomarunon _Kivesjärveläiset_, viisi sarjaa _Naamioita_, joissa hän on tahtonut ajaa yksinkertaistutettua, koristeellista näytelmän tekotapaa, kolme romaania routavuosien ajoilta _Tuomas Vitikka, Jaana Rönty_ ja _Olli Suurpää_ y.m. Laulurunoutensa parhaat tuotteet, joissa myöhemmin Goethen vaikutus lienee tuntuvin, hän on koonnut valikoimaan _Runokirja_. Suomentajana hän on toimittanut valikoiman laulurunoutta _Maailman kannel_ sekä julaissut käännöksiä eräistä Topeliuksen, Runebergin, Goethen, Schillerin ja Racinen teoksista. Hänen arvostelevan sanomalehtitoimintansa tuloksia taas ovat _Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902_ sekä _Suomalaisia kirjailijoita_, pikakuvia (1909).
3) Larin Kyösti (Larson), samoin kuin Yrjö Veijola skandinaavisen kirjallisen vaikutuksen alla kehittynyt, _Tän Pojan kevätrallatuksien_ (1897) ja _Kylän laulujen_ hilpeä tekijä, joka pian laajentaa runoutensa myös kansan-elämän ja ihmis-elämän vakaisia puolia käsittäväksi. Suurimmat voittonsa hän viettää kuitenkin kansanomaisen runokuvauksen alalla. Hänen muita teoksiaan ovat runokokoelmat _Kulkurin lauluja_ ja _Unta ja totta_, näytelmät _Juhannustulilla_ sekä _Tuhkimo ja kuninkaan tytär_, kertomarunot _Kuisma ja Helinä, Musta hepo_ ja _Aslak Hetta_ y.m. Eräät hänen lauluistaan, kuten Merikannon säveltämä _Tuulan tei_, ovat mitä laajimman kansansuosion saavuttaneet.
4) Otto Manninen, julaissut runovihon _Säkeitä_, jossa taiturillinen tyylitaide yhtyy syvään, surunvoittoiseen mielialaan, sekä suomennoksia Topeliuksen, Runebergin, Molièren, Heinen y.m. runoudesta. Hänen yksityisistä runoelmistaan ovat _Pellavankitkijä, Mennyt päivä, Veet viihtyy, Metsien mies_ ehkä huomattavimmat.
5) Ilmari Kianto (Calamnius), jonka raskas, uneksiva sielun-elämä aluksi pukeutuu runokokoelmiin _Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä, Margareeta_ y.m. Myöhemmin hän innokkaasti yhtyy ajanhengen hehkuvaan, radikaaliseen vapausvaatimukseen, kirjoittaa laajan, kirkollisvastaisen romaanin _Pyhä viha_ ja viettää suurimman taiteellisen voittonsa ensimmäisten yleisen ääni-oikeuden mukaan toimitettujen eduskuntavaalien kuvauksella _Punainen viiva_ (1909). Kiantoon ovat Arvid Järnefelt ja venäläiset kirjailijat jonkun verran vaikuttaneet.
Heitä nuoremman laulajaparven, jossa jo osaksi on parin edellisen vaikutusta havaittavissa, muodostavat jälleen seuraavat viisi runoniekkaa:
1) L. Onerva (Lehtinen) joka heti ensimmäisellä runovihollaan _Sekasointuja_ (1904) suurta huomiota herättää. Sen sensualistinen, ajanmuodin mukainen tunnesävy syventyy ja itsenäistyy toisessa kokoelmassa _Runoja_ herkäksi, impressionistiseksi mieliala- ja mielikuva-runoudeksi. Vielä on hän julaissut laajan romaanin _Mirdja_, huomattavalla taidolla suoritetun tutkimuksen erään omituisen, yksinäisen naissielun traagillisesta kehityshistoriasta, ja novellikokoelman _Murtoviivoja_ (1909), joiden nykyaikaiset, miehen ja naisen välisen rakkaus-elämän erittelyt ovat taitehikkaasen ja koristeelliseen muotoon pukeutuneet.
2) Aarni Kouta (Candolin), kenties tyypillisin ja johdonmukaisin uusromantisen ajan elämän-iloisista ja kirkollisvastaisista laulajista, julaissut väkevän, uhmaavan poljennon kannattamat runokokoelmat _Tuli joutsen_ (1905) ja _Dityrambeja_ sekä Nietzsche-käännökset _Antikristus, Näin puhui Zarathustra_ y.m. Lähinnä Nietzscheä lienee Strindberg ulkomaisista kirjailijoista hänen oppi-isiään.
3) Rafael Engelberg, vienompi, uneksivampi taiteilijaluonne, julaissut m.m. runokokoelman _Työpajan töminässä_, jonka eräät miltei sosialistiset säveleet suurlakon henkistä ilmakehää muistuttavat.
4) Iivo Härkönen, vilkas, karjalainen virsiniekka, ennen näytelmäkirjailijana mainitun Juhani Sjöströmin lyyrillinen rinnakkais-ilmiö, julaissut kokoelman _Karjalan virsiä_ y.m.
5) V. A. Koskenniemi (Forsnäs), jonka kokoelmat _Runoja_ ja _Valkeat kaupungit_ artistisen, hiukan teennäisen ja ranskalaisen laulurunouden vaikuttaman muotonsa alla kätkevät paljon kaunista sisällistä näkemystä ja vanhan romantiikan vienoa, taapäin katsovaa tunnesävyä.
4. Suorasanainen kirjallisuus.
Uusromantisen, suorasanaisen kirjallisuuden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia on sen _rytmillisyys_, jota jo Aho runsaasti viljelee ja jonka avulla se nyt jo usein suorastaan runomittaisen esityksen lennokkaisuutta lähenee. Sen edustajista ovat huomattavimmat:
1) Maila Talvio (Mikkola), aluksi pienten, vienojen tunnelmapalasien kirjoittaja, sitten aistillisempaan tunnesävyyn antautuva, vihdoin hehkuva yhteiskunnan-uudistaja ja maailmanparantaja. Tämän yksilöllisen kehityskulun eri asteita edustavat: ensin »lastu»-kokoelma _Nähtyä ja tunnettua_, sitten kertomukset _Aili_ ja _Kaksi rakkautta_, sitten romaanit _Pimeän pirtin hävitys_ ja _Juha Joutsia_. Vielä on hän kirjoittanut näytelmät _Eri teitä_ ja _Anna Sarkoila_ y.m.
2) Volter Kilpi, ensin haltioituneen kauneushurmauksen edustaja, sitten viileäin, esteettisten mielikuvien maalailija, joka kahdenpuolen 1900-luvun taitetta julkaisee tunnelmakuvauksensa _Bathseba, Parsifal, Antinous_ y.m. Kilven usein omituisille sana-yhtymille rakennettu kieli ja kiihkeä rytmi on moneen nuorempaan suorasanaiseen kirjailijaan vaikuttanut.
3) Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen), joka heti ensimmäisellä teoksellaan, raamatun-aiheisella näytelmällä _Ikuinen taistelu_ (1902) suurta huomiota herättää, julkaisee sittemmin yhtä suurta suosiota saavuttaneen, uusromantisen kansankuvauksensa _Laulu tulipunaisesta kukasta_, mestarinäytteensä _Pakolaiset_, routavuosien valtiollista sekasortoa käsittelevän näytelmän _Kirot_ y.m. Linnankosken kirjailija-ominaisuuksia ovat laaja mielikuvitus ja tuores, voimakas tunnelmapohja, jotka hänelle myöskin ulkomailla ovat monta ystävää hankkineet.
Linnankosken teoksia on käännetty ruotsin, tanskan, saksan y.m. kielille. Ulkomaisista kirjailijoista lienee Selma Lagerlöf häneen syvimmin vaikuttanut.
4) Joel Lehtonen, uusromantisen ajan ehkä tyypillisin suorasanainen kirjailija. Hurjan, myrskyävän tunnelmapohjan ja häikäilemättömän mielikuvituksen tuotteita ovat hänen romaaninsa _Paholaisen viulu_ (1904), _Villi_ ja _Mataleena_, samoin hänen kertomarunonsa _Perm_.
5) Irmari Rantamala (salanimi), joka jättiläiskokoisella, sekasortoisella romaanillaan _Harhama_ (1909) vie tämän uusromantisen tunnelmaproosan suoraan mauttomuuteen.
Eräänlaista vastavaikutusta edellisten kuohuvalle, myrskypateettiselle suunnalle edustavat kylmemmän, viileämmän ja järkeilevämmän suorasanaisen tyylin viljelijöinä naiskirjailijat:
1) Helmi Setälä (Krohn), jonka ohut, älyllinen taiteilijaluonne on tuottanut päiväkirja- ja kirjemuotoiset teokset _Surun lapsi, Mennyt päivä_ ja _Kaksi ihmistä_, romaanin _Vanha kartano_ y.m.
2) Aino Kallas (Krohn), virolaisen ympäristön kuvailija kahdessa novellikokoelmassaan _Meren takaa_ ja kertomuksessaan _Antti Rautajalka_, joissa terve, tukeva rakentelu yhtyy huomattavaan havaintokykyyn. Julaissut myös novellin _Kirsti_ sekä yhden runo- ja novellikokoelman.
3) Aino Malmberg, kriitillinen, älyllinen luonne, julaissut »lastu»-kokoelman _Tien ohesta tempomia_.
4) Maria Jotuni (Haggrén), voimakas, häikäilemätön, miltei kyynillinen ulkonaisen todellisuuden tarkastelija, jonka vain hänen älyllinen tyylittelynsä realistisen ajan kirjailijoista eroittaa. Julaissut novellikokoelmat _Suhteita_ (1905) ja _Rakkautta_, kuvauksen _Arki-elämää_ y.m.
5) Elviira Willman, jonka esikoisnäytelmä _Lyyli_, helsinkiläistä kaupunki-elämää käsittelevä, tyylitelty kansankuvaus, on suurella menestyksellä Suomen Kansallisteatterissa esitetty.
Samoin vielä seuraavat mieskirjailijat:
1) Jalmari Hahl, kirjallinen, artistinen taiteilijaluonne, jonka hauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja italialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Julaissut romaanin _Haoma ja Anahita_, novellin _Ykskylän uneksija_, näytelmän _Françoise d'Aubigne_ y.m. Hänen tieteellisestä toiminnastaan on laaja tutkimus _Nykyajan näytelmäkirjoittajia_ mainittava.
2) Kaarlo Atra (Enqvist), julaissut sievästi suunnitellun romaanin _Laura_ ja melkoista suosiota saavuttaneen näytelmän _Musta siipi_, kumpikin sujuvan, taipuisan kynän tuotteita, vaikka vailla syvempää omintakeisuutta.
3) Jalmari Finne, myöskin taipuisa, sorminäppärä kynäniekka, tuottava samalla helppoudella novelleja, näytelmiä, romaaneja, lastensatuja ja oopperalibrettoja.
4) Kyösti Vilkuna, parin realistisesti tyylittelevän novellikokoelman julkaisija.
5) Viki Kärkkäinen, julaissut omituiseen, hiukan pakoitettuun tyyliin kirjoitetun kokoelman luonnonkuvauksia.
Suorasanaisia kertomuksia ovat viime vuosina julaisseet vielä naiskirjailijat Fanni Davidson, Ain' Elisabet Pennanen, Selma Anttila, Marja Salmela ja Anni Kaste, sekä mieskirjailijat Pontus Antti ja Valakorpi, lasten kirjallisuutta Anni Svan ja Arvi Lydecken, näytelmiä Armas Toivo Tarvas, Nuutti Vuoritsalo, Eero Alpi y.m. Kirjallisuutemme kasvaessa on jo kaikkien sen yksityis-ilmiöiden pelkkä luetteleminenkin käynyt mahdottomaksi.
5. Loppukatsaus.
Alkuperäistä tuotantoa vielä valtavammaksi on paisunut suomenkielinen _käännöskirjallisuus_, joka nykyään täyttääkin suurimman tilan sekä kirjakauppain ikkunoissa että kustantajain joululuetteloissa. Suurin, vaikka ei aina paras, osa nykyaikaista, edes jotakin huomiota saavuttanutta europalaista kirjallisuutta löytää meillä heti kääntäjänsä ja kustantajansa. Useimmat suomalaiset kirjailijat ovatkin myös suomentajina esiintyneet ja on se eräillä heistä suorastaan kirjallisena elinkeinona. Vanhempien aikojen käännöskirjailijoista ovat ennen mainittujen lisäksi muistettavat Runeberg-suomentaja Kaarle Martti Kiljander, Kaarlo Slöör, Aatto S.(uppanen), joka on myös alkuperäisiä teoksia julaissut, Waldemar Churberg, Enlund (Ennola) ja Kaarlo Koskimies (Forsman), Goethen Faustin ja eräiden kreikkalaisten draamojen suomentaja.
Rinnan käännöskirjallisuuden kanssa on paisunut _tietokirjallisuus_, käsittäen helppotajuista tiedettä kaikilta aloilta. Tämän kirjallisuuden merkittävimpiä viime-aikaisia ilmiöitä ovat kotimaisten tiedemiesten toimittamat _Oma maa, Tieto-sanakirja, Karjalan kirja_ j.n.e., jotka kaikki ovat suuremmoisen menestyksen saavuttaneet. Uuden uran tälle kirjallisuuslajille kynti aikoinaan Weberin _Yleinen historia_, sitä jatkoivat _Yleisen kirjallisuuden historia, Suomi 19:nnellä vuosisadalla_ y.m. Tietokirjallisuuden lukija- ja ostajapiiri on nykyään jo kaikista, syvimmistäkin, kansankerroksista muodostunut.
Toinen kautta kaikkien yhteiskunta-luokkien käyvä kirjallinen ilmiö on _sanomalehdistö_, jota myöskin melkein kaikki maan kirjalliset kyvyt ovat tavalla tai toisella palvelleet. Viime-aikaisesta nopeasta laajentumisestaan se kuitenkin saa kiittää enemmän valtiollisen _puolue-elämän_ kehittymistä kuin varsinaisen lukuhalun tahi kirjallisten voimien lisääntymistä. Paitsi ennen mainituita, ovat tällä ohdakkeisella alalla toimineista muistettavimmat K. F. Kivekäs (Kaiku, Oulussa), O. Ansas (Pohjalainen, Vaasassa), J. A. Lyly (Viipurin Sanomat) ja K. Viljakainen (Aamulehti, Tampereella), jotka kukin paikkakunnallaan ovat suomalaisuuden rientoihin ja yleisen mielipiteen muodostumiseen tehokkaasti vaikuttaneet.
Sanomalehdistöä tukee toiselta puolen laaja _ammattilehdistö_, toiselta puolen yleissivistyksellinen _aikakauslehdistö_. Jälkimmäisen edustajista mainittakoot tässä _Päivä_ (päätoimittaja maist. Herman Stenberg), jonka ympärille sankka parvi nuoria kirjallisia kykyjä on kertynyt, ja _Aika_ (päätoimittaja toht. Gunnar Suolahti), tieteellisempään suuntaan toimitettu aikakauskirja.
End of Project Gutenberg's Suomalaisen kirjallisuuden historia, by Eino Leino