Chapter 1

suomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886. Se oli meidän »vanha virsikirjamme», jota vieläkin rakkaudella muistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan kielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi muistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka siihen on alun toistasataa virttä muovaellut.

Tämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren _Etkös ole ihmisparka_ tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku Juhana Cajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun yliopistossa.

Ensimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen raamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen, noin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.

Aikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden tuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen kertomarunoelma _Ilolaulu Jesuksesta_. Sen 29 laulua ovat vanhan kansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista ja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.

Seuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset: Abraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham Achreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa _Sionin juhlavirret_ (»Iso Sioni»), jotka samoin kuin hänen poikansa Antin v. 1790 toimittamat _Hengelliset laulut_ (»Pikku Sioni») ovat meidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta laulukirjallisuutta.

Vielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus veljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.

5. Maallinen kirjallisuus.

Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja _valistuskirjasia_. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka tuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:

1) _Historiallinen runous_, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658 julkaisema riimikronikan tapainen _Ajan tieto_. Sittemmin olivat Ison vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan _Sururunot Suomalaiset_ (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät runoilijansa.

2) _Tilapää-runous_, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s. merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei _valtiollisen runouden_ leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena runoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema _Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista_ on ensimmäinen ja ainoa Ruotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen, suomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista tilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun Simo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika, hilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan henki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen hovitapausten ikuistaja.

3) _Kansaa-valistava runous_, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema _Huoneen-Speili_ ja Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen »nuoruudessa ylösajattelema» _Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu_ (1703).

Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen _taiderunouteen_, jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu _Oma maa_ kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien saavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen tuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava, mutta jonka laulut _Arvon mekin ansaitsemme_ ja _Luonnon suuret lapsukaiset_ ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia kokeita, kuten _Perhekunta_ ja _Pila pahoista hengistä_, hän julkaisi. Juteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin yliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen merkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen _Runolansa_ muistettava. Eräitä sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén, Juvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus Juhana Kemell kirjoittaneet.

Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen Macbeth-näytelmästä, nimellä _Ruunulinna_, eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v. 1650 olivat Turun ylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen mainitun professorin Erik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman huvinäytelmän _Tuhlaajapoika_. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä aivan yleinen Turun ylioppilasten kesken.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, _Suomalaiset Tietosanomat_, ilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen toimittamana.

6. Kansanrunous.

Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla _8-tavuisella, trokeisella_ (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä _säveltaiteen_ kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti _vanhempaan_ ja _uudempaan_ kansanrunouteen, joista uudempi käyttää myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.

Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain, keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä julkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen suomalaisen _sananlaskukokoelman_, jonka keräämistä jo ennen historiallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut. Kansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden harrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista kansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat 1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund, Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.

Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia kuin _Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu_ y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme jatkunut _rekilaulujen_ ja _arkkiveisujen_ muodossa, jotka kaiken ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta runollista ja kauniisti helähtävää säettä.

Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa muodostavat _kansanrunoilijat_, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka 1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä itsetietoisuudesta.

Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), »Vihta-Paavo», joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden. Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.

7. Kansallinen tiede.

Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen piiriin:

1) _Suomalaisen historiankirjoituksen_, jonka vanhin muistomerkki on ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin latinankielinen _Piispankronika_. Latina pysyikin sitten kansallisen tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (»fennofiilin»), piispa Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava. Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.

2) _Suomenkielen tutkimuksen_, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen mies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus v. 1649 julkaisemallaan suomen _kieliopilla_. Suomenkielen oikeata ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä _latinankielen_ ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin väkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se 1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli _kreikan_ ja _heprean_ sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi oli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi Rudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja kaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu Taneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa sukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan yliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733 painosta ilmestynyt _kielioppi_ todistaa. Ensimmäinen suomalainen sanakirja, _Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_ (1745) taas oli Taneli Jusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä »tulkkeja» käytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.

3) _Kansanrunouden tutkimuksen_, joka pian laajenee tutkimukseksi muinaissuomalaisesta _jumaluustarustosta_ ja esi-isiemme koko _pakanallisesta maailmankatsomuksesta_. Sen ensimmäisenä tuotteena on mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen väitöskirja _Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista_, joka samalla sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.

Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen suomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali Juustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m., suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan _Suomalaisesta runoudesta_ (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten sukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia myöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan _suomenkielen murteista_ tätä kansallisen tieteen haaraa edistää. Myöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen elämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä suomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.

Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander (k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen _Mytologian_ ja _arvoituskokoelman_, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808) väitöskirjansa vuoksi _suomalaisesta taika-uskosta_. Kummankin heidän teoksensa ovat latinankielisiä.

Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin, joista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä se myöskin toimittamissaan _Turun Viikkosanomissa_ julki lausui ajatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen sysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.

8. Suomalaisuus.

Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme _suomi_, jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu kirkon kieleksi ajatellakaan. _Kielellisessä_ suhteessa oli kansamme siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin _kansallisessa_, sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin _valtiollisessa_ suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.

Heikoin se oli _yhteiskunnallisessa_ suhteessa. Ylempi aateli ja sen sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain, jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin usein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen välissä. Siinä, joka samalla Suomen _oppinutta säätyä_ edusti, säilyi kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.

Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se sivistyneiden säätyjen _ruotsalaistuminen_, joka sitten jatkui katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. _kansallinen herätys_ siitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät enää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat, joista _voitonhedelmät_ vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta joiden _tappiot_ sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721) olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta katoamaan.

Ruotsin _sotainen maine_, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet mukana tuon maineen luomisessa, mutta _Ruotsin lippu_ oli maailmalta, ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä. Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen _suurvalta-asemaan_, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi, laiminlyödyksi _maakunnaksi_. Oliko ihme, että monet suomalaiset itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti tätä ruotsalaistumista.

Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva aikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous on valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri voi vastustaa. Eikä _ruotsalainen sivistys_ enää tuntunut edes vieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä _suomalaisena sivistysalueena_, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen olevan todellakin tuomittu häviämään.

Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä, jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.

I.

ROMANTINEN AIKA.

(1835-1870.)

1. Realismi ja romantiikka.

Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa, havaitaan yleisiä _henkisiä virtauksia_, jotka käyvät maasta maahan, kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja uusromantiikka.

Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee takaisin _luontoon_, kauas kansojen _entisyyteen_ tai yksilön oman _sisäisen tunne-elämän_ hämärille, itsetiedottomille alkulähteille. Realismi taas viihtyy _nykyisyydessä_ ja _todellisuudessa_, etsii aiheensa ympäröivästä, kuohuvasta _ihmis-elämästä_ ja pysyy itsetietoisen, erittelevän _järjen_ piirissä. Romantiikan tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä _tunnelmapohja_ ja laaja, lentävä _mielikuvitus_, realismin taas kylmä, valikoiva _huomiokyky_ ja säälimätön _sielun-erittely_. Romantiikan luonnosta seuraa, että se mielellään käyttää _runomuotoa_, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on _suorasanainen_ esitys.

Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös _naturalismiksi_. Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m. _symbolismi_, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä yhteyttä selittämään.

Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä jokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen korkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy _klassillinen taide_, joka tyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä. Siihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa aikakausissa.

_Romantiseksi ajaksi_ suomalaisen kirjallisuuden historiassa me nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870), samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen _valmistavaksi ajaksi_ nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät ala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto rakastaa _välimuotoja_. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja useimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota ilmiöiden _pääominaisuuksiin_, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset vivahdukset.

2. Kansallinen herätys.

Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on samalla ympäröivien olojen _tuote_ ja _tuottava voima_, joka niitä muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa taivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia meille monta pätevää todistusta.

Kirjallisuus on aina _elimellisessä_ yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat _ajanhengestä_ ja _kansanhengestä_ etsittävät, joita kirjallisen _yksilön_ henki on omalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.

Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt jälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon, entisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja ahdistuneet.

Kuitenkaan ei _oman kansallisuuden tunto_ ollut koskaan täydellisesti kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen historian. Se oli elänyt osaksi _tieteellisenä mielenkiintona_, osaksi _paikallisena patriotismina_, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta käytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri heimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma _kielensä_, vaikka ei korkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma _kansallisuutensa_, vaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan muukalaistuneet, oma _kansanrunoutensa_, vaikka sen parhaat aarteet vielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet, myös oma vaatimaton _kirjallisuutensa_, vaikka se ei vielä voinutkaan sen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia toisiinsa yhdistävä _kansallishenki_, jota ilman ei mikään todellinen _kansalliskirjallisuus_ ole maassa mahdollinen.

Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina 1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858), joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden syvimmän kansallisen vaatimuksen: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.» Mutta se oli helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.

Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin _Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_, joka sitten kauan aikaa pysyi suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel Rein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli kasvava kaikkia muita korkeammalle.

Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä saatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi meillä siihen ulkomailta tulevaan _romantiseen virtaukseen_, joka kaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän _rococon_ aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille. Meillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui _kansalliseksi romantiikaksi_, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta. Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, »terveet» käsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin »turmeltuneiden» ylempien säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.

Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin. Toiset niistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään _suomalaisen_ kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset, ruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata _ruotsalaiselle_ kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä oli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen, valloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt. _Ruotsinkielinen isänmaallinen runous_ oli Ruotsin vallan viimeinen suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen suomalaisen korvaan kaiuttanut.

Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on vasta vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen kansalliskirjallisuus.

Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, Lars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota sivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana 1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman (1806-1881), sanomalehtiensä _Saiman_ ja sittemmin _Litteraturblad_'in kautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen.--Myöskin suomenkielistä _Maamiehen Ystävää_ hän neljännesvuoden toimitti.

Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies G. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä yläluokassamme suomalaisuuden _valtiolliseksi liikkeeksi_, sittemmin »suomenmieliseksi» (fennomaaniseksi) _puolueeksi_. Vastassaan se tapasi pian »ruotsinmielisen» (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme valtakieleksi.

3. Elias Lönnrot.

Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen _kirjakielen_ isä, niin voidaan Elias Lönnrotia suomalaisen _kirjallisuuden_ isäksi nimittää.

Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa, viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla kirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen kandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa tieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa, professori Törngrenin lasten koti-opettajana.

Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin Reinhold von Beckerin _Turun Viikkosanomista_, joiden toimittajaan hän sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä _Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta_, esiintyen sillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä tohtori-väitöskirjallaan _Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta_, Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään, pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin _Elinan surman_, tarinan Klaus Kurjesta ja »vähästä Elinasta», joka niin läheisesti liittyy Laukon kartanon omaan historiaan.

V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen (Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka, joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän