Part 3

"En päästä, en."

"Minä vihaan sinua", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien jalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa nyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.

"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt. Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti rak-kastanut."

Pekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa, tphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna kaikki.

Mutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät pyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta on pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen kylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin jääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:

"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä."

Kyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun sitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella että naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen osaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan sellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. — Eivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia ihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä tullut tosi.

"Elina", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että sillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. "Elina", toistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin, "minä olin paha." — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee vielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan, ja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.

"So, lapset, menkääpä siitä kotiin, tuota. Palellutte vielä, ottiatuota."

Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain jupisee:

"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä poliisille:

"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa. Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois. Mene helvettiin tästä!"

"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"

"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen käsipuolessaan.

"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin kiivas tämä Pekka."

Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle, jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja sähisten.

Kaksi lasta revontulien alla, kaukana pohjoisessa.

VI

Veripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla on verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän takana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli paremminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen rako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa nyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa kahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa tuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.

Miten on Pekka tänne joutunut? Ja vielä puhujaksi!

Se juttu on aivan luonnollinen seuraus Pekan luonteesta ja erinäisistä tapahtumista. Suurlakko toi jo kerran työväenasian niin liki Pekan sydäntä että Elinan kuoleman jälkeen nuorukainen ennenpitkää itsestään luisui tämän aatteen helmaan. Koulunkäynti jäi hunningolle, kun hän vain levottomasti kuljeksi pitkin maita manteria kuin riivaajaisen takaa-ajamana. Milloin hän samoili metsissä Keihonkankaalla päin milloin ulkosataman laitureilla viipyili, himokkaasti tuijotellen kirkkaitten laineitten lipinään, milloin taasen hiipi kirkkomaalle. Siellä hän, kun kukaan ei nähnyt, heittäytyi hillittömästi surunsa valtaan, kaksin käsin halaillen pientä valkeaa ristiä. Vieläpä joskus, kun sikseen sattui, luiseva nyrkki heristeli päin taivaan kupua, ja käheitä sadatuksia kuului haudan kupeelta.

Katkeruudessaan Pekka joskus toivoi että olisi tosiaankin sellainen mahtaja olemassa, jonka tahtomatta ei varpunenkaan oksalta tipahda eikä hiuskarva kenenkään päästä taitu. — Tulisipa se mahtaja tähän ylettyville, niin parran sen leukapielistä nyhtäisin. — Ja Pekka kuvitteli miten tulisi ilmassa liihotellen sellainen pitkäpartainen ukko, josta heti tietäisi että tämä on nyt se. Silloin katsottaisi minkäverran se osaa lukea ihmislapsen ajatuksia. Jospa sen saisi hyvinkin nöyrällä puheella ja kiitoksilla narrattua kyllin lähelle, niin silloin partaan kiinni jotta karvat pöliseisi. Se tietysti lähtisi säikäyksissään nousemaan taivaalle, mutta Pekka vain roikkuisi parrassa kiinni; tipahtaisi vasta sitte kun väsyisi. — Siinä olisi sitte valmis äkkiloppu tälle surkeudelle.

Sellaiset kuvittelut voivat kyllä hetkeksi huumata mieltä. Mutta auttamaan eivät nekään kykene. Pekka jäi yhäti levottomuuteensa, orpouteensa. Niin tuli lopulta muuanna päivänä eteen se kysymys, jonka Elina jo kerran teki: Herrajumala, mutta millä sinä elät? Pekka mietti hetkisen, ja käveli sitte Kumliinin konepajalle. Niin tuli hänestä työmies. — Entisistä tovereistaan oli Pekka jo vierautunut. Mutta nyt sai hän uusia tuttavia, oikeita sosialisteja, katkeria, intomielisiä, köyhiä — uskovia, yhteen ainoaan aatteeseen uskovia. Pekka painui joukkoon yhteisen virran mukana, ensin välinpitämättömänä sitte lämmeten, ja viimein intoutuen hänkin, eli oikeammin rakastuen. Pekan orvoksi jäänyt rakkaus löysi suuren ja lämmittävän aatteen, jolle hän antautui epätoivoisesti ja tinkimättömästi.

Pekka on kyllä tutkistellut itseään ja tietää olevansa hukkuva, joka on tarttunut oljenkorteen. Mutta hän on valmis sanomaan Lutherus-vainajan tavalla: tässä seison enkä muuta voi. — Nuoriso-osaston kokouksessa Pekka nyt pitää puhetta, kun häntä siihen on pyydetty. Aluksi hän haparoi ja takaltelee, mutta vauhtiin päästyä rupeaa puhe sujumaan paremmin. Kuulijat eivät ole turhan nuukia eivätkä arvostele puhetta niinkuin lehtori Nurkkinen ainekirjoitusta. Tarvitaan vain sanoja, joihin voidaan uskoa ja jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tuntoa yhteisessä taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Pekka puhuu uudesta sosialistisesta yhteiskunnasta, tuotantovälineitten sosialisoimisesta, kahdeksan tunnin työpäivästä, ja vapaudesta, jonka koneet suovat ihmiselle, kun ne kerran otetaan pois riistäjiltä ja alistetaan yhteishyvän palvelukseen. Puhe kiihtyy, leimuaa nuorekasta intomieltä, ja päättyy sanoihin: Ylös yöstä, sorretut, ylös vapauteen ja auringon valoon. Eläköön sosialistinen yhteiskunta! Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Punaisena ja kiihtyneenä tulee Pekka alas lavalta. Jotkut läpyttävät käsiään. Sitte seuraa lausuntoa ja väliaika, jolloin ryypätään kahvia ravintolan puolella. Tunkeillaan pöytien ääreen, rentoinaan tytöille ja tarinoidaan. Puheenjohtaja kiittää Pekkaa, mutta lisää että olisi sietänyt olla vähemmän siitä kaikkien ihmisten veljeydestä ja enemmän luokkarajoista.

"Ne kun pitäisi nyt saada ne luokkarajat niin selviksi ja porvarit niin keljuiksi että se olisi sitte jokaiselle aivan selvä. Sellainen on piirisihteerin määräys että sitä asiaa on tästälähtien yhtenään jauhettava ja pantava väriä niin paksusti että sokeakin näkee. Totuus ei ole siinä että se on totta, vaan siinä että se nähdään ja kuullaan, niin sanoi piirisihteeri, aivan näillä sanoilla sanoi. Pitää panna niihin luokkarajoihin väriä paksusti, sanoi, ja että pitää jokaisen luokkatietoisen työläisen käydä vielä salaa pyllistämässäkin sinne porvarien ovenpieliin että ne oikein löyhkäisivät. Niin sanoi, hehheh."

Pekan tekee mieli huomauttaa että sehän on kieroa peliä ja että sellaiset piirisihteerit sietäisi hirttää munistaan, mutta sanookin vain:

"Sitä minä en usko että siitä mitään autuutta lopultakaan ratkeaa, jos luokkarajoja maalaillaan sinne, mistä niitten entisetkin rippeet pitäisi repiä pois. Minä en tahdo kylvää vihaa, ja jos oppini ei kelpaa, niin olkoon minun puolestani. Tehän minua pyysitte puhumaan."

"Niin, niin", myöntelee puheenjohtaja kyhnyttäen takapuoltaan pöydännurkkaan, "mutta meillä kun on nyt tämä puoluekuri ja ohjesäännöt. Se on sitä meetvurstin ohjelmaa."

"Te kai tarkotatte että Erfurtin?"

"Öhöö, tuota, örvurstin, niin. Sitähän minä meinasin."

Puheenjohtaja lähtee kokoussaliin, jossa ohjelmaa jo jatketaan. Pekan ei tee mieli nyt sinne. Jotain tympeän tahmaista ja paksua on pyyhkäisty hänen aaterakennelmansa seiniin. — Se on kai sitä puoluesihteerin patenttiväriä, ajattelee Pekka. Kyllä tästä vielä tulee kerran sekä metwurstia että verimakkaraa, jos siihen tapaan maalausta ja pyllistystä jatketaan.

* * * * *

"Kuulkaapas nuori toveri!"

Nurkkapöydässä istuu punanokkainen mies kaljapullon ääressä. Se on "Kansan voiman" aputoimittaja. Se viittilöi sormellaan.

"Tulkaapas tänne. Painakaa puuta."

Pekka istuu. Punanokka tilaa tahraiselle pöydälle lisää kaljaa ja lasin.

"Minä olen vähän päissäni, ja minua miellyttäisi puhua. Kuulkaahan nyt nuori veljeni — eli piru tässä teititelköön — sano sinä minua vaikka setäksi eli porsaaksi, mutta minä sanon näin: Minä kuuntelin sun paasaustasi äsken tuolla. Ja nyt minä kysyn sinulta niinkuin pappi, joka rippikansaa vannottaa, että uskotko sinä, Pekka Suojanen, mitä puhut?"

"Kysytkö sinä sitä setänä vai porsaana?"

"Minä kysyn sitä setänä, joka vilpittömästi tarkottaa sinun parastasi, ja porsaana, joka on pienen ikänsä rypenyt tämän siunatun aatteen allikoissa. Kakaise aatokses ulos huoleti."

"Minun täytyy uskoa, jos haluan elää."

Toimittaja viheltää pitkään.

"Viuh, vai sillä tavalla! Mutta eipäs hätäillä. Kelpaako kalja? Satunhan kyllä tietämään asioistasi yhtä ja toista. Sinun luonnollasi on vaikea tulla toimeen maailmassa, mutta kaikkein vaikein tämän talon seinien sisällä. Tämä on hitonmoinen katkeroituneitten komplotti. Ja tämä on valtiollinen puolue, Pekka — täällä on ulvottava susien mukana. Et sinä täältä autuutta löydä, eikä me sitäpaitsi sinua tarvitakkaan. — Niin, siitä sinun jutustasi minun täytyy tehdä se häpeällinen tunnustus että kerran humalapäissäni eksyin hautuumaalle nukkumaan, sinne portista oikealle, ja satuin siellä aamupuolella näkemään — —. So, so, veljeni, älä punastu. Satuin vahingossa näkemään, ja sitte kun sinä olit mennyt pois, ja kun kävin lukemassa nimen siitä ristiltä, niin minä, vanha porsas, itkin. Tunsinhan minä toki teidät molemmat, kun kaikki kaupungin kissatkin tunnen. Kuule sinä, Suojasen Pekka, sinä teet viisaimmin kun painut takaisin kouluun — eli luet privatistina. Kaiva nenäsi kirjoihin! Kirjat ja viina ovat kaksi välikappaletta, joihin suru hukkuu. Sinä olet oikea ihmisen alku, Pekka, ja sinulla on sisua. Tee kirjoista portaat, ja kiipeä sinne, jossa saa vapaasti hengittää. Tänne sinä ennenpitkää tukehdut."

"Vieläpä tuo setässäkin henki pihisee."

"Pihisee, pihisee — mikäs pahan tappaisi. Eihän vielä ole kieltolaki niskassa. — Ai helvetti! Minulla on huomiseen lehteen kiivas epistola kieltolain puolesta, ja toinen joka muurailee luokkarajojen perustuksia. Katseleppas huomenna lehdestä. Toisessa on nimimerkkinä 'Töllin ukko' ja toisessa 'Vanha työmies'. — Terve nyt nuori veljeni. Minun täytyy hiton hamppua joutua korrehtuurin lukuun. Hei, näkemiin!"

Pekka huomaa jääneensä toimittajan laskun maksajaksi: kuusi pulloa kaljaa ja kahvi ilman leipää. Kun Pekka koteutuu mörskäänsä, tuo hän vielä lisälaskuna takaraivossaan melkoisen haavan.

"Jessus varjele! Missä se tuli?" ihmettelee Laitilaiska.

"Lankesin Talolla, portaissa", valehtelee Pekka.

Sillä sitä ei ilkeä sanoa että on lyöty. — Niin se kävi että Pekka kun koetti Talolla, apeuttaan lieventääkseen, vähäsen tanssahtaa, niin siinä sattui sällien kanssa tulemaan riitaa. Lopuksi, kadulle tullessa, löi muutama heppu takaapäin Pekan puolipyörryksiin. Nyrkkiraudalla löi, ja sanoi että: Siinä on sulle veljeyttä. Toinen vielä potkiskeli kaatunutta, ja lisäsi: Ja tästä saat rakkautta.

Nyt haava pestään ja sidotaan liinalla. Pekka heittäytyy mahalleen Laitilan ovensuusänkyyn, joka on hänen asumuksenaan 8 mk kuukaudelta. Makaa silmät ummessa, eikä ajattele enään mitään. Eikä usko mitään. Makaa koko pitkän yön ja seuraavan päivän, joka on sunnuntai.

VII

Leveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle torille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan. Pekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan portaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin unennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain Jeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta silmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!

Pekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin hämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan. Sieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta ihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai rannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas, ja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan valkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat yhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien ympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee painumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon yhteisille illallisille.

"Onkos se Pekka Suojanen?" kysyy kuiva ääni.

Pekka näkee vierellään oudon miehen, joka tarkastelee hänen kasvojaan.

"Kyllä on", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo ympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä, tarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten tummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä — sivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen täytyy ärryttää.

"Onkos teillä mitä asiaa?"

"Hiljemmin tuulessa, nuori mies. — Olettepa aikalailla isänne näköinen."

"Oletteko te nähnyt isän? Milloin? Missä?"

Tuntematon ei vastaa, viittaa vain päällään menevien perään:

"Menettekö sinne?" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan toisella sointuvalla äänellä.

Pekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen surumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein lämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on, vanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot kuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.

"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa tunne."

"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin teille isästänne — isältänne — terveiset."

"Minä tulen."

Tuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä. Ajetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti valaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia kaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.

"Hitåt, vassogo'!" Kumarteleva eteisvartija riisuu palttoot.

"Jag tror herrn är en ny student?"

"Ja visst", vastaa tuntematon, seuralaisensa puolesta.

"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'." — Eteisvartija ojentaa kumartaen lakin takaisin.

"Pankaa lakki päähän", sanoo tuntematon.

Tuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten hienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että ravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.

He joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen nurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen lappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei enään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman hoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien kilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee niin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.

"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?" kysyy vieras. "Juotteko? Tarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?"

Pekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä tahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi, vaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu tuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden tunnosta, ajattelematta mitään.

He kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan ruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista pisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei maistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja kahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka tietää kyllä että se on parasta lajia.

Koko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet toisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta mahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut. Tottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se, joka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka nauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien vartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä hyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta kaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.

"Nuori mies", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. "Valkean lakkinne malja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä viipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti olette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän voi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka kuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin. Katsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa kätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain hiukkasen ryppyisempi."

Heti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken kadulla hänen kysyessään "menettekö sinne?" Pekka on kuullut sen äänen ennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:

"Isä!"

He puristavat toistensa käsiä, ensikertaa, isä ja poika.

Pekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä vain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista, merimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He nauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat kohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.

Kaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia onnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään koneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä kaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan mekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.

Sieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan vaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa kotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.

"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista", huomauttaa Pekka, — "kun olin välillä työssä".

"Kuulin sen tovereiltasi", sanoo isä. "Onko sinulle karttunut paljon velkoja?"

"Toista tuhatta."

"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän kaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?"

"Isä!"

"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni velkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä. — Miten äitisi muuten jaksaa?"

"En tiedä."

"Sepä kummallinen vastaus!"

"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo neljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton jälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee tässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä."

"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että äitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut aikalailla."

"Se ei kuulu minuun. Se on teidän ja hänen välinen asia."

"No, et liene sattunut kuulemaankaan hänestä mitään?"

"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja kahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla poikineen hätäpäivää."

"Oletko varma siitä?"

"Luulen niin."

"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen nimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä ovat molemmat kirjat."

"Kaksikymmentä tuhatta minun nimelläni! Mitä minä teen näin paljolla?"

"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla räätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain haluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että siten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi kasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei rahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta aivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli olkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se olkoon tämän perinnön opetuspuoli."

"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken edeltäkäsin."

"Tammefan! Vai edeltäkäsin! Se kai merkitsee että sait taudin?"

"Kyllä. Mutta olen jo tervennä taasen."

"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin yhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin perintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut edeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua."

"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla. Ei ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan. Mutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuin pettää."

"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja iloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita toveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken, får jag betala!"

Niin sitä siis mennään! Isä tilaa vielä kaksi autoa oven eteen.

"Mihin menette, isä? Missä asutte?"

"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen maapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta. Niinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa liemessä, ja siksi haluan nyt levätä."

"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin minä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt."

Kyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne nopeasti. Hetken perästä sanoo hän:

"Me olemme jo puhuneet kylliksi. Luulen että autot odottavat."

Aivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka isä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:

"Olinpa unohtaa kysyä mitä alaa rupeat lukemaan."

"Insinööriksi", vastaa Pekka autosta.

"Vai niin. Se on hyvä, all right. Terve nyt, tuohon käteen. Hyvästi."

"Hyvästi."

Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.

VIII