Suljettujen ovien takana

Part 2

Chapter 23,337 wordsPublic domain

Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua niitä häiritsijöikseen.

Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen, ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.

II

PIMEÄ ei ole aivan tasaista. Mistään ulkoapäin ei siihen kyllä valoa tule, mutta se itse alkaa paikottain tiivistyä yhä tummemmaksi, paikottain tuntuvasti oheta. Siihen puhkeaa hämärtäviä kajastuksia. On lämmintä. On turvallista. Mutta on nälkä. Kuitenkin varmistuu siitä että on joku, joka huolehtii, pitää silmällä. — Tulee yhä valoisampia paikkoja, on kuin aurinko paistaisi, kaksi aurinkoa. Ne ovat kaksi silmää. Pimeys lainehtii niitten liepeillä kuin utuinen verho, joka aukeaa, sulkeutuu, aukeaa, sulkeutuu. — Kuuluu syvä ääni, joka sanoo: "Pekka."

Onko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä rinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On turvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.

Mutta sitä ei kestä kauan. Tummuuden ja valohämärän vaihtelut alkavat terävästi repeytyä. Kuuluu uusia ääniä, pahoja ja hyviä. Näkyy suuria olennoita, pahoja ja hyviä. Tulee kipua ja hyvinvointia. — Kaikki repeää hajalleen, alkaen liikkua.

On vain yksi huone, joka ei liiku. Siinä on kaksi sänkyä. Toisessa nukkuu äiti, toisessa joku, jota sanotaan Pekaksi. Sängyt ovat yhtä suuret, mutta nukkujat erikokoiset: toinen täyttää koko sänkynsä, toinen omassaan on vain pikkuinen käärö. Sen käärön sänkyä sanotaan joskus isän sängyksi. Miksikähän sitä niin sanotaan?

III

Koko pihamaa läikkyy kultaisena paisteena, nurmettuneesta tantereesta katonharjoja myöten. Piha on rakennusten ympäröimä neliö. Siellä on lämmintä ja liikkumatonta. Ihmiset sanovat että on tullut pouta. Se pouta on hauska olento. Se on tullut tähän pihalle ja nauraa niin että hampaat hohtavat.

"Minä syön sinut", se sanoo.

"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin hevoset ja lehmät."

Pouta nauraa ja minä nauran ja tallin ovi nauraa ja tuvan katto nauraa ja kaikki nauraa.

"Minä narrasin", sanoo pouta. "En minä syö ketään, minä vain olen että kaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin kasvaisit."

"Mene sitte kasvattamaan kissanpoikia ja anna niille silmät. Minä kyllä kasvan muutenkin. Minä syön puuroa, ja sillä kasvaa, sanoo äiti."

Pouta menee kissanpoikien tykö. Minä jään yksin katselemaan pieniä mustia saksia, joita lentelee ilmassa, mutta eivät putoa. Niitä sanotaan pääskysiksi. Ne räpistelevät ja leikkaavat yhtämittaa. Mutta ne leikkaavat tyhjää, kulkevatpa vielä takaperin. Miksikähän ne niin tekevät? Ne ovat tyhmiä. Jos minä saisin yhden niistä kiinni, niin minä näyttäisin miten pitää leikata. Leikkaisin vaikka tuota ruohoa tuosta pihalta, kun sitä on niin paljon. Paljon sitä on, ja se haisee viheriälle. Kukkiakin siellä on, mutta en välitä nyt niistä, kun on muuta miettimistä. Silloin mietitään kun ollaan aivan hiljaa eikä puuhata mitään.

Minä seison pimeässä aitassa. Ovi on auki. Kynnyksen yli katselen pihalle, ja kynnys on parahiksi niin korkea että saatan siihen käsilläni nojata. En voi vielä kävellä pitkiä matkoja enkä seisoksia väsymättä niinkuin isot ihmiset, vaan mielelläni koetan aina nojailla johonkin. Ja niin olen huomannut tekevän muittenkin minun kaltaisteni, meidän, joita sanotaan lapsiksi eli kullanmuruiksi.

Mietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä päässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova jytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli yksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.

"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen", koetin inttää. Mutta minulle naurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että on olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen sellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on vain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti muitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa sama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun käteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin tarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi, niin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta nyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.

Kiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan hypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.

Huutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee niin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle. Sinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on ihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää. Isot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken, paitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse. Kun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.

IV

Kuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti, katsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on joulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä hengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani ei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain peukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme, joita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän. Äskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli mukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.

Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo. Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone — kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen sieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan, Herokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin. Se oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä menen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa suuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.

Huomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi minua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään, vaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole. Mutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen aivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja alttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät hääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen minä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin kuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat samalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin jättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi kiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan, eikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain näkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.

Sellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja sapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat meininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen kirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.

Mutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen silmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa tietäväni mitä hän ajattelee.

"Kerro isästä", sanon.

"En minä nyt jaksa. Kerro sinä."

Niin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä. Minä rupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme näin, kun silloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä, tunnettekos te vielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan, ihmettelemme vain että mistäs me kaikki maailman miehet tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä ja lippalakkista setää ei ole tässä kaupungissa edes nähtykkään. Mutta se mies rupeaa nauramaan että minäpä taidan silti tuntea teidät ja että eikös tämä ole sen Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka. Sitte se mies panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe mitään, ja sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt tunnetaan. Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu töminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee avaamaan. Minusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä tuleekin, mutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja naapukka kädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään, mutta pitkä parta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee ympäriinsä niin että melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin, ja sieltä parran sisästä kuuluu:

"Iida, minä tulin sittenkin. Vieläkö täällä otetaan vastaan?" — kuuluu sellaisella äänellä kuin minullakin on joskus kun teen itkua.

Aivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole puhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin vakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo yhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja aivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan ja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti polkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.

"Mene!" sanoo hän. "Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti. Ei sinua enään täällä tarvita."

Sen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan sellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää vastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään rypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat. Mutta niin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten saata edes kieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi olla kylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut jotain, jonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei minulla koskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin että tahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin nöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään ja menee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään. Turhaan koetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja koko huone alkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä kerrotaan kaupungin kivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu nyt kaikki. Ymmärrän kyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei oikeastaan mitään kellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi, mutta jotain muuta tärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan tasalle. Mitä se on, sitä en tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on edessäni kuin Syöjätär, josta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti ja maiskuttaa huuliaan niinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat piparkakkuja.

"En minä ole lapsi enään", huudan minä. "Minusta on tullut mies. Minä lyön sinua."

Silloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee minun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta en saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan taakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja me itkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte nousen ja katson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin surkeana kuin sitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina pilkkuina, joitten ympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin kuunsappi pakkasyönä.

"Sammuta kynttilät, äiti", hoen minä. "Etkö näe että niillä on vilu."

V

Kuka onkaan tuo, joka koulutiellä vastaan tulee?

Sehän on Elina.

Tuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin ennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole liikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan taakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa toisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin kevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä. Kuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina alkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä taivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja nyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.

Haikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei edes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun Häikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai — il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään, ja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen hätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben —. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle nauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä tuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se olekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se merkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa. Pekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää hänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina tulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee Pekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä selviämistä.

— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän hyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.

Ja Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on päässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana siitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla, johon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka nyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä että edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa kirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia jos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin sumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta siitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla kielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että sylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa pitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän laulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:

Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa silti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin, tulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa. Mutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous on vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri; vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys. Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen, lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli "karkealoa", niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.

Onneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee pahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita pojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa muutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.

Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana, odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa, ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä, joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.

Vesi kihoaa Pekan silmiin.

Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:

Tammerkosken sillallaa näin heilani ensiikeerraan...

Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien kanssa sisään. Jopa kohahtaa:

Kalliolle, kukkulalle rakennan minä majani...

Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa, kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun jatketaan:

Tule, tule, tyttö armas jakamaan se mun kanssani...

silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.

"Missä sinä olet ollut", kysyy Elina, "kun ei ole näkynyt koko iltana?"

"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen, puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.

Piirivuoro loppui jo! Nytkö jo?

"Kiitos piletistä", sanoo Elina.

Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan muistanut kumartaa.

— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen. Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa. Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti hänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:

Tule, tule, tyttö armas jakamaan se mun kanssani. Hurraa! Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä. Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä on liian kuuma.

Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa, tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi lähellä.

"Uskotko sinä Jumalaan?" kysyy Elina.

"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä, sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö miten kädet vapisevat? Katso!"

Elina ei vastaa mitään.

"Mennään kotiin", sanoo tyttö sitte vakavana.

On pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet yrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat suoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat ja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut senjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä hiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.

"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?", kysyy Pekka. "Minä jään tänne taasen opettamaan."

"Enpä tiedä", sanoo Elina, hämillään, kääntäen kasvonsa syrjään.

Pekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää ujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän poispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät ohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä kauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat lumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat hengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!

"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille asti."

"En minä muista mitään. Se oli lapsellista."

Pekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi muistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka marjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin toki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina kattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli ongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa. Hietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka opetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut ellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he itkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina olisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä toistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi pelkäävänsä sellaista puhetta.

Niinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta kuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää — silloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.

Mutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.

"Mene pois!" sanoo tyttö kiivaasti ja palavin silmin. "Minä tahdon kotiin."

Pekka kiroaa itsekseen.

"Mitä sinä sanoit? Kirositko sinä?"

"Niin justiinsa, ja kiroan vieläkin, perkele."

"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on ajanut sinut pois kotoa."

"Se on vale ja vihapuhe. Minä lähdin itse, eikä se kuulu muille."

"Herrajumala! Mutta millä sinä elät?"

"Saa nähdä. Vaikkapa teen velkaa, ja opetan toisia tyhmempiä."

* * * * *

Mennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta Pekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa tytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään tällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään sellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi, riisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön syliinsä, ja hokee: