Part 3

— Mitenkäpä voisin sitä ollakaan, sanoi tyttö leikitellen irtaantuneella hiussuortuvallaan. Tiedänhän, että yhteisen onnemme puolesta niin teet kuin hyväksi näet.

He lähtivät kävelemään polkua, joka erosi maantieltä ja luikerteli männikkö- ja lehtotievojen poikki sydänmaille.

Keventääkseen tytön alakuloiseksi painunutta mieltä leikitteli Hannes:

— Tätä samaa polkua minä sitten tulen taas myttyineni, niinkuin kulkuri ainakin, pyytämään Jokivarren komeata tytärtä omakseni. Mitäs jos annettaisiinkin miehelle rukkaset?

— Ei ole annettu ennenkään eikä vielä vastakaan, naurahti Lyyli. Eikä Jokivarren tyttö ole komea. Kun et vain sattuisi komeampia siellä maailmalla löytämään.

— No, siitä ei puhuta. Jos sinä vain odotat, etkä kättä toiselle käppää.

Tyttö käveli siinä hänen vierellään niin vetävän verevänä. Yht'äkkiä heitti Hannes myttynsä menemään tielle ja sulki tytön syliinsä.

— Nyt hyvästi, oma tyttö! Sinä et saa tulla enää. Tiedät, että on vain vaikeampi minunkin erota. Odota, pian minä tulen.

Tyttö jäi siihen kyyneleisenä ja poika lähti reippaasti astumaan, heiluttaen vielä tien käänteessä kättään hyvästiksi.

Melkein kuin toinen koti oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja enemmänkin. Kirkassilmäinen, vaaleahiuksinen tyttö jäi häntä odottamaan.

Miehen astunta kumahteli kangaspolulla. Siinä oli jo päättäväisyyttä-ja ryhtiä. Ihme, että hän oli jo näinkin pitkälle voinut päästä itsekasvatuksessaan.

VIII.

Hannes makasi selällään pienen metsälammen rantakalliolla, vaatemytty päänsä alla. Yksinäiset metsälinnut olivat jo vaienneet ja hiljaisuutta rikkoi vain silloin tällöin ahvenen pulahdus kaislikossa.

Kallio oli lämmin ja siinä oli mukava levähtää. Ajatuksilta, painavilta ja kiusaavilta, sai siinä metsälammen rannalla ihmeellisen rauhan.

Mikä oli saanut ne kaikki karkkoamaan? Jos ajatus pyörähti jälelle jääneessä, tytössä ja talossa, voi se viipymättä siirtyä mihin vain, hiljaiseen lammin rantametsään, auerhämyiselle taivaalle, vanhaan kotitaloon ja tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta mikään niistä ei kiinnittänyt. Salolammen luonto kokonaisuudessaan tuntui pitävän kuin kaikkea yllä.

Nuori haapa lipatti siinä melkein korvan juuressa. Salama välähti läntisellä taivaalla ja ahven pulahti ruohikossa, jalan juuressa. Sitten ei taas kuulunut muuta kuin sammalen ritinä hengityksestä liikkuvain hartiain alla.

Ihana erämaan rauha. Kukapa sen suuruutta tajusi muut kuin saloseudun yksinäinen asukas.

Ei hänkään ollut sitä ennen tällaiseksi huomannut. Oliko tässä erikoisempaa kuin muulloinkaan jonkun saloseudun rauhaan pysähtyessä, taisi olla vain ero siinä, että hän voi nyt kaikkea paremmin tajuta, ottaa vaikutteita vastaan.

Hän olikin ehkä päässyt jo jonkun verran nousemaan entisyydestään.

Eiköhän sittenkin luonnon alkuperäinen asutus ollut kaikista kaunein. Kun vaan asujalla oli puuttumaton ravinto. Tällä hetkellä hän, kulkuri ja sukukirojen alainen, ei olisi kalliolevähdyspaikkaansa vaihtanut suurkaupungin miljoonapalatsiin. Täältä löysi elämän terveenä ja koruttomana, mutta palatsien nurkissa viihtyi kuolema.

Mikä risahti?

Hannes nousi katsomaan. Jänö oli puikkinut rantaan ja lipoi vettä kivenkolosta. Eipä näyttänyt pelkäävän. Rauhallisena painui asuntopaikoilleen niinkuin olisi nähnyt vertaisensa.

Pilvi lännellä oli kasvanut ja salama leimahti jossain kauempana. Hannes painui jälleen sammalvuoteelleen ja jäi silmät kiinni miettimään.

Uni tuli tällä kertaa rauhallisena ja virkistävänä. Ihana saloseudun rauha kosketti suojelevalla kädellään nukkujaa.

IX.

Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt yhdenkään kasvoilla.

Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.

Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja takonut joskus naapureillekin.

Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset tehtävänsä ja se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin huomiota oli kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän kävi käsiksi työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta helposti ja hän ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan malliseppänä.

Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän ei ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen maatyöhön hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan paikkaa, ollut hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi hänen hyvistä pyrkimyksistään.

Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä jotain omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa asettaa väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen koneiden tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän tunsi, että hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon sai iskeä koko tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa. Lyyli, jolle hän oli kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut siihen tyytyväinen. »Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän sinä kaipasit», oli hän kirjoittanut.

Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai rääkätä ruumistaan.

Lyylille hän kirjoitti tästä.

»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se on minulle työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn lakkaamatonta taistelua paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut kuin auttavia ystäviä minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat minua takaa, menen minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin aina heiltä saavani apua taistelussani. En millään hinnalla voisi silloin väkivaltaisesti uhrata elämännesteitä.

Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa. Siellä luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten voimien kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin tutkia, onko minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi koskaan voinut pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että kerran voin, ehkä piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti puhkee puuhun, tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä luoksesi.»

Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka työtehosta voivat huomauttaa toisille.

Mutta se teki Hanneksen vihatuksi toisten joukossa. Varsinkin kun hän ei ottanut osaa mihinkään työväen rientoihin.

Kiroiltiinkin jo hänelle ja uhkailtiin. Mutta se ei yhtään liikuttanut häntä. Mitäpä hänen tarvitsi kohdistaa huomiotaan muuhun kuin oman armottoman hirviönsä tappamiseen.

Hän ei ollut päässyt siltä vielä rauhaan. Se vei vielä voiton, useinkin jättiläiskamppailujen jälkeen, mutta nyt hän ei jäänyt enää murehtien miettimään tappioitaan, vaan suunnitteli uusia voittoja.

Sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli jäänyt tappiolle, työskenteli hän kuin jättiläinen. Melkein peläten katselivat toverit häntä ja insinöörit seurasivat salaperäisen kunnioittavasti hänen rajuja liikkeitään.

Sukukirous oli kuin jättiläispuristin, joka tahtoi musertaa hänet, mutta hän tahtoi olla jättiläistä vieläkin voimakkaampi. Ja siinä syntyi hirvittävä taistelu.

* * * * *

Kuitenkin tunsi Hannes olevansa vieraalla pohjalla. Iltasin, kun kuumeinen työ oli loppunut ja hän kulki asuntoonsa, kävi se aina yhä vaativammaksi ja selvemmäksi hänelle.

Miksi et poistu saloille ja rakenna sinne pirttiäsi, jossa ovat juuresi? Miksi et ota vastaan mitä on tarjolla? Tyttö ja rauhallinen kotikontu odottavat sinua. Oletko olevinasi viisas, kun uhraat nuoruutesi vuodet koneiden jyskeessä?

En ole vielä valmis vastaanottamaan, koetti hän rauhoittaa itseään. Vielä jonkun aikaa karkaisua ja sitten.

Mutta voisithan voimiasi mi teliä maaemon kimpussa. Voisithan näyttää miten tähkäpäät saadaan huojumaan siellä, missä kasvaa vaivaiskoivikkoa.

Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.

Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.

* * * * *

Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin huomaamatta ohitse.

Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen kalseilta. Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.

— Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä en jaksa kauan odottaa.

Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän kokonaan toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan polven elämää silmällä pitäen.

Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.

Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan. Työinnossaan ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt eräänlaisen turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä pannakseen sen kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia nähtäväkseen, mutta niitä ei ollut hänellä. Selitettyään suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä käytettäväkseen ja työtarpeet. Kaikki sillä ehdolla, että keksintö luovutetaan tehtaalle.

Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä päivältä pääsevänsä lujemmalle pohjalle.

Kun keksintö on valmis, voin minä lähteä Jokivarteen, ajatteli hän.

Hän aikoi tästä kirjoittaa Lyylille, mutta se ylenmääräisessä ponnistuksessa jäi päivästä päivään. — Pian minä tämän rakkineen saan kokoon ja silloin heitän hyvästit koko laitokselle.

Insinöörit ajattelivat toista. Heillä oli käytettävänään verraton kyky ja heidän oli kiinnitettävä se kokonaan liikkeeseen. Mutta kun he puhuivat loistavasta tulevaisuudesta Hannekselle, hymyili tämä. — Minun tulevaisuuteni on varmasti loistava, mutta ei täällä, ajatteli hän. Jokivarressa on saatava kasvamaan kaksi tähkää siellä, missä ennen on kasvanut yksi.

Eräänä iltana, kun hänen työtoverinsa olivat jo menneet pois ja hän yksin jäänyt työpajaan, tuli kolme tehtaan työmiestä ja vaati häntä mukaansa.

— Mihin? kysyi Hannes keskeyttämättä työtään.

— Talolle. Siellä aiotaan antaa sinulle ystävällinen varoitus.

— Mistä?

Hanneksen ääni oli kuin kylmän teräksen.

— Siitäpä, että täällä ei saa yksi tehdä enemmän kuin toinenkaan. Sinä oletkin jo mielettömällä rehkimiselläsi saanut meidän työmieskunniamme kärsimään.

— Onko sitä sitten ollut? kysyi Hannes kylmästi.

Miehet tulistuivat.

— Sinä näyt olevan ilmeinen rahapomojen nuoleksija, ja jollet muuta käytöstäsi, on sinun poistuttava kokonaan tehtaasta.

— Se on vain minun asiani, joka ei kuulu teille. Ja jos minä olen teidän työmieskunnianne vienyt, niin siitäpähän tiedätte, ettei sitä ole ollut olemassakaan. Ja nyt suorikaa matkoihinne!

Joku miehistä lähestyi uhkaavasti.

— Sinä tulet nyt talolle!

Mitään enää virkkaamatta tarttui Hannes miestä hartioihin ja heitti hänet ulos. Toiset seurasivat hänen jälkeensä. Kuului vain synkkää kiroilua tieltä.

Hetkistä myöhemmin sulki Hannes ovet ja käveli johtajainsinöörin asunnolle.

Siellä hän tuli kertoneeksi tapahtuman ja insinööri pyysi häntä jäämään luokseen yöksi.

— Ja sitten luulen huomenna saavani koneen valmiiksi, ilmoitti Hannes. Herrat saavat tulla katsomaan.

— Ja ylihuomenna saadaan suorittaa sillä koeajo. Tämähän on loistavaa. Me voimme aloittaa jo tulevaksi muokkauskaudeksi koneen valmistuksen.

— Mutta missäpä koeajon suorittaa, virkkoi Hannes. Nythän on maaliskuu vasta lopuillaan.

Insinööri naurahti.

— Hakala ei näy tietävänkään, että vuodenajat eivät meille merkitse mitään. Me voimme suorittaa koeajon vaikkapa helmikuussa. Rauta-yhtiöllä on suurenmoiset laitokset, joita te ette vielä kaikkia tunne. Kunhan tulette yhtiömme osakkaaksi, niin saadaan nähdä yhtä ja toista.

Yhtiön osakkaaksi? Hannes hymähti. Vai sitä herrat suunnittelivatkin. Olihan ikävää tuottaa hyville miehille pettymystä, mutta hän asettuisi osakkaaksi erääseen taloon, jossa muuan kirkassilmäinen tyttö oli jo odottanut kauan häntä.

Pianpa hän tästä jo joutaisikin lähtemään. Olisi vain pitänyt kirjoittaa Lyylille. Hän olisi siitä tullut varmaankin hyvin iloiseksi.

Mutta olihan somempaa mennä aivan odottamatta.

Jo nyt olikin jo maaliskuu lopuillaan ja huhtikuun perästä tulee ihana toukokuu, ja hän pääsee kiinni maahan, uutena ihmisenä. Uskollinen, hyvä Lyyli saa vihdoinkin tuskaisen odotuksen palkan.

X.

Maaliskuun päivä valkeni kirkkaana ja poutaisena. Näytti tulevan aikainen kevät, koskapa lumet olivat jo aukeilta sulaneet, niin että maa näkyi paikotellen.

Hanget kantoivat metsissä. Hannes oli noussut varhain ja lähtenyt kävelemään aukeamain poikki metsään.

Taivas oli keväisen kirkas ja hanki helisi askelten alla. Ehkä jo seuraavana päivänä hän pääsisi lähtemään. Ensin olisi ikävä rautatiematka, mutta sitten hän oikaisisi lopun matkasta suoraan keväthankia. Olisi ihanaa päästä aamuvarhaisella Jokivarteen. Lyyli voi olla lypsylle menossa, kun hän ilmestyy pihaan. Hän ilostuu, juoksee vastaan...

Hannes oli kiivennyt läheisen vaaran laelle, johon näkyi koko tehdasseutu ja suuri kylä. Sitä hän ei ensin huomannutkaan, katse lensi kauemmas, peninkulmien taa pohjoiseen.

Hannes istui kaatuneen puun tyvelle. Hänestä tuntui ihmeelliseltä kuluneet kuukaudet. Oliko hän todellakin sama mies, joka lähti autioksi käyneestä Hakalasta ja oleksi milloin missäkin ja pysähtyi vihdoin tänne? Elämä alkoi vähitellen tuntua kokonaan uudelta. Ankara työ oli auttanut häntä nousemaan. Miten iloiseksi Lyyli tuleekaan saatuaan tietää, ettei hän ollut turhaan ponnistellut. Siellä suuren luonnon keskellä hän tulisi kokonaan uudeksi ihmiseksi, sillä nyt hän jo voi luottaa itseensä, että pääsisi voitolle.

Hänen täytyi kiirehtiä tehtaalle, sillä tänään koeteltaisiin hänen pientä keksintöään.

Hän oli varma, että se toimi moitteettomasti, jos heillä vain oli tarpeellinen koekenttä. Herrat olivat ensin epäilleet, mutta sitten jo innostuneet itsekin.

Tehtaalla oli tehty valmistuksia siksi päiväksi. Insinöörit olivat puuhanneet pienet juhlallisuudet siltä varalta, että koe onnistuisi. Johtava insinööri oli käynyt jo hänen asunnollaan tapaamassa häntä.

— Me jo luulimme, että olisitte lähtenyt karkuun ja jättänyt ilman mitään keksintönne meille, leikitteli hän. Tulkaa nyt saamaan suunavausta ja sitten koekentälle.

Hän sai istua herrojen pöydässä ja hänelle lausuttiin kohteliaisuuksia: yhtiömme uusi osakas ja muuta sellaista joka tympäisi häntä. Ei hän ollut keksintöön ryhtynyt saadakseen kunniata ja mainetta, vaan voidakseen alkaa uuden ajanjakson elämässään.. Jos hän olisi tästä puhunut herroille, olisi hänelle naurettu.

— No, herra Hakala, kuinka paljon te pyydätte keksinnöstänne? kysyi yhtiön toimitusjohtaja hymyillen.

Herra Hakala. Se kuullosti hänelle, maankiertäjälle hieman oudolta. Turpeenkääntäjä hän oli ja tahtoi sinä pysyä. Mitkään lupaukset ja tarjoukset eivät saisi häntä unohtamaan maata.

— Noo, mitäpä minä, kunhan saan palkkani, jurahti Hannes melkein jäykästi.

— Ei niin vaatimattomasti. Ymmärrättehän, että keksintönne on kyllä jonkunarvoinen. Me lunastamme sen ja otamme teidät osakkaaksi yhtiöön. Voitte käyttää aikanne miten haluatte. Mallipaja ja miehiä on aina käytettävissänne. Ja nyt koekentälle.

* * * * *

Kone toimi moitteettomasti aivan niinkuin Hannes oli odottanutkin. Herrojen innostuksella ei ollut rajoja. Insinöörit ja toimitusjohtaja tekivät jo taskukirjoihinsa laskelmia kuinka paljon yhtiö tulisi vuosittain hyötymään keksinnöllä.

Hannes seisoi syrjässä eikä häneen näyttänyt tarttuvan toisten innostus. Hän oli poikennut kentälle mennessä asunnolleen ja huomannut pöydällä kirjeen, jonka postinkantaja oli siihen jättänyt.

Lyyliltä, oli hän ilostunut. Mutta kirje toi murheellisia tietoja. Lyyli ei ollut jaksanutkaan odottaa häntä. Oli lakannut toivomasta, että hän enää koskaan tulisi ja — oli lupautunut toiselle. Ensi sunnuntaina hänet jo kuulutettaisiin.

Kaiken tämän Lyyli oli kertonut kierrellen ja anteeksi anellen, mutta nähtävästi ilman mitään tuskaa. Kirjeensä loppuun oli hän liittänyt toivomuksen, että Hannes kohtelisi häntä edelleen ystävänä ja hän tahtoisi olla sitä samaa Hannekselle.

Hannes oli kiroten heittänyt kirjeen uunin pesään ja niin kuin unessa seurannut toisia koekentälle.

Näinkö hänen valoisa, uusi maailmansa luhistuikin? Näinkö surkeata pilaa oli koko elämä?

— No mutta ettekö te iloitsekaan keksintönne onnistumisesta? kuuli hän toisen insinööreistä sanovan. Mitä teille on tapahtunut?

Hannes mainitsi jotain ikävistä uutisista ja seisoi äänetönnä syrjässä. Hänelle oli nyt samantekevää vaikka olisi kuinka suuren keksinnön omistaja. Tänä aamuna olisi hän voinut tuntea iloa työnsä tuloksista, mutta nyt hän katseli sitä välinpitämättömästi.

— Ikäviä uutisia. Joutavia! Me lähetämme maailmalle iloisen uutisen keksinnöstänne ja kaikki muu saa jäädä. Me tarjoamme ensi aluksi pantentista viisikymmentätuhatta. Mitä sanotte? No, onhan teillä aikaa miettiä.

Mutta Hannes mietti että vaikka satatuhatta, olisi se saman tekevää. Mitä hän rahoilla... Ne tulivat liian myöhään. Hakala, isäin perintömaa, oli mennyt vieraisiin käsiin. Hautalainen ei luovuttaisi sitä millään hinnalla.

Muuta ei hän voinut miettiä kuin sitä, miten taivaan nimessä Lyyli oli saattanut niin tehdä. Nyt saisi hän taas aloittaa kuin alusta elämänsä.

Yht'äkkiä sai hän voimakkaan uhman halun.

Ottaa rahat yhtiöltä ja elää kuin viimeistä päivää.

Saisi Lyylikin tietää, ettei hän kerjäläisenä kulkenut.

Mutta se oli vain hetkellistä. Kuinka pitkälle hän siten pääsisi ja mitä hän sillä voittaisi. Entisen suuren voittonsa vain menettäisi.

Herrojen kemut olivat suurenmoiset ja Hanneksen täytyi pakostakin koettaa olla iloinen. Eihän hän voinut olla epäkiitollinen hänelle osoitetusta huomaavaisuudesta ja ystävällisyydestä. Johtava insinööri kuljetti hänet illalla pikku tanssiaisiinkin, jotka oli juhlan kunniaksi järjestetty ja jossa hän tahtoi nuoren keksijän esittää hienolle naisseuralle.

Mutta kun seuraavana päivänä kutsuttiin hänet konttoriin ja hän oli allekirjoittanut keksinnön luovuttamissopimuksen ja toimitusjohtaja latoi korkean kasan seteleitä hänen eteensä pöydälle, ei hän niihin kajonnut.

— Teidän ei sopisi noin kylmästi ottaa vastaan tarjoustamme, virkkoi johtaja, kun Hannes oli samalla myöskin ilmoittanut lähtevänsä. Kuka tahansa suostuisi ilolla liikkeemme jäseneksi, eikä liioin hylkisi summaa, joka teille annetaan, jatkoi hän.

— Pyydän anteeksi, mutta uutiset, joita sain kotopuolesta, vaativat minua lähtemään. Kertakaikkiaan on myöskin kohtaloni tällä kertaa sellainen, että minun on taas aloitettava alusta ja siksi en rahoille laske erikoisempaa arvoa. Voinhan pyytää sitten teiltä, jos tarvitsen.

— Sama kai se on. Me talletamme rahat pankkiin nimellenne ja ne ovat käytettävissä silloin kun haluatte.

Herrat näkivät, että miehen kanssa oli turha jatkaa keskustelua ja siispä hieman kylmästi sanoivat he hyvästit. Olihan heillä Hanneksen keksintö, menköön mies vaikka hiiteen, kun ei omaa etuaan ymmärtänyt.

Hannes erosi melkein hartaudella tehdasseudusta. Olihan hän täällä oppinut niin paljon.

Sydäntä jäyti kumminkin katkeruus, ettei voinut uutta elämäänsä aloittaa niinkuin oli jo kauan kuvitellut. Mihin hän nyt ohjaisi askeleensa? Entinen kotitalo tuntui kutsuvan häntä, mutta mitä hän siellä tekisi, jossa toinen oli käskijänä hänen kotonaan ja haltijana maalla, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle.

Jokivarteenkin nyt tulisi toinen. Tyttö, joka oli saanut kaikki hänen parhaimmat ajatuksensa, ei jaksanutkaan odottaa.

Xl.

Raikas kevätaamu. Hanget kantavat. Hannes kävelee vinhasti poikki metsien ja soiden. Aurinko ei ole vielä noussut ja hän on jo useita neljänneksiä taivaltanut.

Tehtaalta lähdettyään on Hannes harhaillut ilman erikoista määrää. Lyylin kirjeen saatuaan oli hän selvittänyt pian itselleen asemansa. Hän oli kuin uusien olojen portilla. Hän oli aikonut siihen asti mennä toisesta portista kuvittelemaansa uuteen valoisaan elämään, mutta se oli lyöty kiinni häneltä. Toisesta oli nyt käytävä sisään eikä hän voinut edes kuvitella minkälaista tulisi olemaan.

Hänen lujaksi muodostuneelle luonteelleen oli tällainen välitila sietämätön. Hänen ruumiinsa oli tottunut raskaaseen työhön ja nyt — kävellä toimettomana.

Kuljeksiessaan oli Hannes yöpynyt muutamaan taloon tien varrella. Se oli hyvin hoidettu, vauras talo. Pihaveräjästä sisään astuessaan syöpyi heti sen ulkomuoto hänen aistimuksiinsa kuin maisemapiirteet valokuvalevyyn. Talon hengestäkin oli hän selvillä heti tullessaan puhtaalle pihamaalle. Portaat olivat kunnossa ja alempana karjakartanolla ajokalut järjestyksessä; pirttirakennus punamaalissa ja karjakartano uusi ja valoisalta näyttävä.

Hannes astui pirttiin. Hänen silmissään oli vielä ulkopuolinen kuva talosta: sileät pellot, lantakasat rivissä saroilla, aitat, vajat ja pihamaa. Ja istuessaan penkille tunsi hän olevansa nyt kulkuri ja irtolainen enemmän kuin koskaan ennen.

Hän sai luvan yöpyä ja isäntä kyseli yhtä ja toista.

— Vai tehtaasta... ei tainnut työ maittaa ... onhan sitä kulkevata kaikenlaista. Eilen tästä kans' kulki yks' sälli...

Hannesta pisti ukon puhuttelu. Vai kulki eilen yks' sälli. Ja nyt tuli toinen. Ei sopinut kuva talosta isännän kanssa yhteen. Semmoinen oman arvonsa tunteva turilas. Tuuheiden kulmien alta tuikki pienet kiiluvat kissan silmät.

Kukahan oli tehnyt ihmisistä kiertolaisia ja sällejä?

Hannes ei kehdannut ukolle aukoilla elämänsä kirjaa. Tunteettomalle ja omahyväiselle jäärälle.

Tulevan yön nukkui hän tuvan penkillä. Talon hoikka, kärsivän näköinen tyttö olisi vienyt hänet vieraspuolelle, mutta emäntä kuului hänelle karjasevan.

— Hyh... vai sälliä sinä oikein kamariin... hyvä kun saa penkilläkin maata.

— Ei tuo ole sällin näköinen, kuului tyttö sanovan.

— Näkö kun näkö... tässä mokomia...

Uni ei tullut siinä penkillä loikoessa. Kului tunti ja toinen ja kellon särähtävät lyönnit kuuluivat nukkuvassa pirtissä. Ajatukset pysähtyivät Hakalaan. Siellä on samanlainen kello kuin tuo tuolla... taulu vähän rikki, jaksaneekohan vielä käydä. Isäukko käy sitä joskus tirkistämässä. Taitaa ukon tunnit tuntua pitkiltä.

Jokohan rantapelto on sula. Puron suu on jo varmaankin auennut. Hautalainen on vienyt sinne rysänsä.

Huhtikuun yönä, niin kuin muinakin öinä, talo nukkuu, mutta talon henki valvoo. Ja on kuin vanha seinäkello ja astiakaappi keskustelisivat tuvassa keskenään. Ja jos on kukkia ikkunalla ja jos ne eivät ole nuutuneet, ottavat ne osaa keskusteluun. Ne puhuvat useimmiten talon omista asioista, mutta joskus ne saavat viestejä hyvinkin kaukaa ja kätkevät ne. Ja kun tulee sopiva hetki, kertovat ne kuulemansa.

Kello oli äsken lyönyt kolme ja päivä valkeni. Hannes valveutui penkillä. Hän huomasi verenpisaran ikkunalla. Eilen ei hän sitä huomannutkaan. Sillä oli tulipunaiset kukat ja katse pysähtyi niihin. Ja siinä kukkaa, astiakaappia ja kelloa katsellessa olivat ajatukset menneet Jokivarteen. Tuntui heikko, kipeä vihlaisu sydänalassa. Hannes lojui penkillä puolivalveilla.

»Tuossa se siis nyt on», tuntui astiakaappi sanovan.

»Mikä niin, mikä niin?» kysyi kello.

»Poika, jonka piti mennä Jokivarteen ja jota tyttö odotti.»