Part 2

Hannes naurahti katkerasti heikkoudelleen, mutta ei tällä kertaa voinut sille mitään. Tuntui niinkuin vasaran iskut olisivat kuuluneet tänne asti ja sattuneet kipeästi hänen omaan ruumiiseensa.

* * * * *

Kaikki irtain oli jo myyty. Seurasi talon vuoro. Hautala teki korkeimman tarjouksen ja se hyväksyttiin. Hautala seisoi hajasäärin miesjoukossa ja soitti suutaan isoäänisesti ... hän panee pellot ruista kasvamaan... se kannattaa sota-aikana... pian maksaa kaksi markkaa kilo...

— Rukiitko? kysyy joku joukosta.

— Niin.

— Se on vale! Ei kuuna päivänä.

— Nähdäänpäs!

Syntyi kiivas kiista ja sananvaihto. Saara oli sillä aikaa kantanut läjän pulloja pihamaalle ja näytti yhä vielä varastoa lisäävän. Kun oli saanut kokoelmansa kyllin suureksi mielestään, virkkoi nimismiehelle, joka käveli pihamaalla:

— Tässä olisi vielä myytävää. Ehkäpä nämä naapurit haluaisivat ottaa näistä jonkun muistoksi, koskapa niistä ovat aikoinaan sisuksetkin kelvanneet.

Miehet katselivat hieman hämillään pullo- ja lekkerikasaa. Eihän sitä voinut kieltää, että ukko oli ollut hyvä tarjoomaan ja olihan silloin tullut maistetuksikin. Olipa, olipa siinä nalikoita. Kas kun oli säilynyt vielä kaksi vanhaa viina-ankkuriakin...

Miehet alkoivat vähitellen hajautua, pihasta. Hautalakaan ei enää huutanut levälläjaloin pihamaalla. Akanpahuus oli pilannut hyvän tuulen, kantamalla ne pullot siihen ihan nenän eteen.

Hetkistä myöhemmin, kun jo viimeinenkin vieras oli lähtenyt talosta, tuli Hannes hiljaa ja kuin arastellen pihaan. Hänen huomionsa kiintyi ensiksi pullokasaan pihamaalla. Luullen sitä kyläläisten ilkityöksi, heidän keksimäkseen, kuohahti hänessä viha ja raivo. Saatuaan käsiinsä korennon, levisivät pullot siruina pitkin pihamaata.

* * * * *

Hannes oli päättänyt lähteä heti. Vaatemytty selässä oli hän jo porstuan ovella menossa, kun muisti, että isälle oli vielä hyvästit heitettävä.

Ukko istui kamarissaan pöydän ääressä ja käryytteli piippuaan. Huomattuaan Hanneksen puuhissa erikoista, virkkoi:

— Mihin nyt?

— Tietysti leipääni ansaitsemaan, työnhakuun. Eihän tässä nyt enää tarvita ja ehkäpä se nyt jo minun puolestani riittääkin.

— Käski Hautalainen sanomaan, että saa olla paikoillaan, jos tahtoo. Hän lupasi maksaa sinulle saman palkan kun muillekin työmiehilleen.

Hannes naurahti katkerasti.

— Vai saman palkan... Kas kun ei vähempää. Isä saa sanoa sille, että minä en elä hänen armostaan.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Ukko katseli ovensuuhun.

— Ja sitten isä kehtaa ehdottaa minua Hautalaisen työmieheksi, kuohahti Hannes.

— Miks’en. Hyvä mies, lupasi minullekin leipää lopuksi iäkseni.

— Jääkää vain Hautalaisen armopaloille, minä aion päästä omin voimin eteenpäin. Kun olisin ajoissa saanut pyytämäni torpan paikan, ei nyt tarvitseisi toisen armosta elää.

— Tokkopa sinusta torppariksi... sukuvika se painaa sinuakin.

— Ja sinä isä kehtaat vielä siitä puhua... olisi, kun kerran on mies, koettanut hillitä itseään, mutta naisia piti olla ja viinaa joka nurkassa.

— Häpeä, poika!

Ukko ryki ja röhelsi. Nuorukaisen otsalla paloi harmin tuli.

— Minulla ei ole syytä hävetä sinun edessäsi, isä. Minä tunnen kyllä sukuperinnön kirouksen painon ja lankeenkin sen pauloihin, mutta koetan nousta jälleen. Mutta miten lienee, isä? Onkohan oma vanhuutesi tyyni ja rauhallinen?

Ukko istui masentuneena pöydän päässä. Pojan syytös oli sattunut häneen. Hän tunsi tällä hetkellä kenties raskaimmin rikoksensa painon.

Hannes katseli isäänsä ja hänen säälin tunteensa heräsi. Miksi hän oli sanonut niin kovia sanoja isälleen...

— Mitäpä turhaa sanoitamme, sanoi Hannes ja ojensi kätensä isälleen. En minä sinua tahdo syyttää. Kun nyt oikein yritän ja jos onnistun, niin — syömme yhteistä leipää.

Vanhus oli heltynyt kyyneliin.

— Minä otan ollut huono mies. Anna anteeksi, poika. Menetin sinunkin perintösi...

— No mitä nyt niistä enää. Koetan aloittaa alusta ja jos minussa on miestä voittamaan itseni, niin tiedän että menestyn. Minä osaan tehdä työtä ja nyt hyvästi siksi, kun joskus palaan.

— Jumalan haltuun.

Kamarin ovi painui hiljaa kiinni ja pää kumarassa kiirehti Hannes pihaveräjälle.

Uusi kausi oli hänen elämässään alkava.

V.

Hannes oli tukkisavotan mukana kulkenut koskelta koskelle, talosta taloon. Toverit olivat meluavaa joukkoa, mutta hän oli pysynyt hiljaisena mietiskelijänä kuten ennenkin.

Toiset eivät tästä pitäneet ja hän saikin kuulla väliin pistopuheita.

Kylän tytöt tuskittelivat:

Mikähän se on olevinaan, kun se ei puhu eikä pukahda. Hyvänpäivän hätäisesti sanoo. Eikä se iloisena naura ja remua, kuten toiset tukkilaiset.

Eikä sitä saa tulemaan illalla aittaansa eikä ruokatunnilla puheilleen. Taitaa olla itserakas ja hieman tuhmansekainen.

Sillä olisi kumminkin niin reipas ryhti ja kauniit silmät. Ehkäpä onkin jo omansa valinnut, kun ei kehenkään suostunut.

Päivä paistoi ja suuri järven selkä lepäsi tyvenenä. Hannes seisoi joen rannalla ja iski silloin tällöin hakansa puuhun, joka yritti uimaan rantakivikkoon. Puu solui rauhallisesti toisten joukkoon lautassa, joka oli joen alasuussa. Saattoi kulua joskus puolikin tuntia, ettei hänen tarvinnut tehdä mitään.

Tämä ei totisesti ollut miehen tehtävää, Varsinkin miehen, jonka olisi tarvinnut työn kautta hakea rauhaa ja tyydytystä itselleen, jonka elämän pelastava voima oli ainoastaan raskaan työn kautta löydettävissä.

Joku viikko sitten oli hän painunut omituiseen tylsyyden tilaan. Ei mikään liikuttanut häntä. Tunsi olevansa kuin kone, joka toimi kerran liikkeelle pantuna.

Mutta pohjalla jäytivät intohimot ja vaativat velkansa äänekkäämmin kuin muulloin.

Hän tunsi, että ellei voisi ponnistaa tylsyyden verhoa rikki, ei hänestä tulisi mitään.

Maa oli tästä hänet pelastanut. Eräänä yönä ei uni vaatinut velkaansa ja hän kuljeksi metsissä. Muutamasta järvenlahdelmasta löytyi perkkiö, pieni tupa sarkojen laidassa. Viljelys oli parhaimmassa kunnossa ja viljelijä oli valinnut kauneimman paikan perkkiölleen ja tuvalleen. Pelto oli äsken kynnetty ja multa tuoksui voimakkaasti. Hän otti sitä kouraansa ja veti ahneesti sen tuoksua henkeensä.

Viikkoja sammuksissa ollut kodin ja maan kaipaus heräsi polttavaksi ikäväksi ja ikävä toi uusiakin mielikuvia.

Hänellä olisi tuollainen pieni koti ja jossakin salomökissä tyttö, jota saisi ajatella omanaan.

Se oli alkuperäisen yksinkertainen kaipaus, mutta se sellaisenaan oli uutta. Siinä oli jotain hienoa ja värähtelevää kuin vasta auenneessa tuomen kukassa. Hän oli ennen sukuperintövaistonsa vuoksi ajatellut vain nuoren tytön ruumista. Nyt hän kaipasi nuoren tytön sielua. Puhdasta kuin vasta auennutta kukkaa.

Ja sitten seurasi tätä uutta sysäystä kysymys: ansaitsenkohan minä sellaista?

Se askarrutti aivoja monena yön hiljaisena hetkenä. Sen kautta hän olisi saanut ehkä kirouksen voitetuksi, mutta eihän hänen miehenä sopinut sitä vastaan ottaa lahjana. Hänen täytyisi ensin voittaa itsensä.

Hannes tyrkkäsi paria puuta menemään ja nojasi hakavarteen.

Työtoverit soimasivat häntä ja haukuskelivatkin. Ei hän sille mitään voinut, ettei toisten kanssa jaksanut remuta. Hänen täytyi tehdä tiliä itsensä kanssa melkein joka hetki.

Kylässä, jossa he olivat majailleet jo kolmisen viikkoa, oli muuan talo, jossa hän asui. Talossa oli nuori tyttö, hieman erilaisempi muita. Hannes oli huomannut, että tyttö oli katsellut häntä viime päivinä; Oli joskus iltasilla jäänyt piharakennuksen kuistille istumaan kuin odotellakseen Hannesta puhetoveriksi.

Hannes oli aikonutkin mennä eilisen päivän illalla, mutta jäänytkin istumaan tuvan portaille. Tyttö oli vihdoin mennyt pois ja hän oli tuntenut siitä pientä kipua.

Hannes koetti siinä rannalla seistessään, arvailla syytä miksi hän oli antanut tytön turhaan odottaa.

Tyttö oli kaunis, ehkä kahdenkymmenen iältään. Hän käytti pukuja, jotka toivat vielä enemmän esiin hänen nuoruutensa.

Oli merkillistä, että himo ei yllättänyt häntä katsellessaan tytön vartaloa ja liikkeitä. Mutta hän tunsi omituista pelkoa. Hän voisi ehkä tytön valloittaa, mutta voisiko hän vastata itsestään, etteivät hyväilyt synnyttäisi niin kiihkeätä himoa, että hän sortuisi alkamassaan taistelussa. Hänen olisi pitänyt oppia pitämään tytöstä, niin kuin unelmatytöstään, joka oli hänen mielikuviinsa eräänä yönä perkkiötä katsellessa ilmestynyt. Miksi hän ei voinut tästä tytöstä siten pitää?

Mikä oli syynä siihen? Oliko tytön olennossa jotain, vai hänen pohjimainen itsensäkö oli vielä niin perin muuttumaton?

Jos hänen unelmatyttönsä ilmestyisi hänelle ilmielävänä, pitäisikö hänen katkeruudella huomata pelkäävänsä samaa kuin talon tytönkin suhteen?

Eikö hän voisi milloinkaan oikein rakastaa, vapaasti ja himottomasti?

Jos ei voisi, niin se merkitseisi samaa, kuin hänen tappiotaan taistelussa.

Niinkö raskaasti pitäisi maksaa nuoruuden hairahdukset?

Päivällishuuto kajahti joella ja Hanneskin laski hakansa samalla.

Päällikkö oli ilmestynyt rannalle ja lähti hänen rinnallaan kävellen pihaan. Hänkin asui samassa talossa kuin Hannes.

— Kohtapa tästä joesta selvitäänkin ja uusi on edessä, puheli päällikkö. Sinun laitasi, mies, taitaa olla vähän niin ja näin. Mikä sitten lieneekin asia, joka mieltäsi painaa, mutta jotain on, sen kyllä näen. Puhuisit minulle. Minä en ole ihan tavallinen tukkisouvari minäkään, ja tiedän yhtä ja toista elämästä. Olen jo ollut muutamia kuukausia yliopistossakin, kunnes heitin kaikki ja valitsin tämän metsäläiselämän.

Hannes katseli hämmästyen miestä. Hän oli näyttänytkin jo heti erilaiselta kuin tavalliset tukkipomot. Mikähän tarina tässäkin mahtoi piileksiä.

Hannes oli lausunut avomielisen ihmettelynsä ja sanoi sitten:

— Minun asiani ovat sellaisia, että niistä ei sovi syrjäiselle puhua. Eivätkä ne puhumisesta paranekaan. Mutta etten ystävällisyyttänne käyttäisi väärin, voin sanoa senverran, että minä saan kärsiä isäni ja esi-isäini hairahduksista.

He kävelivät vaieten.

— Minä ymmärrän, sanoi päällikkö. Mutta teissä voi sukupolvi muuttua, koskapa kärsitte suvun vioista. Se on jo suuri askel parempaan. Voisimmehan puhua joskus näistä asioista, lopetti hän talon portilla.

Hannes meni tupaan ja aloitti ateriansa toisten hälinästä välittämättä.

VI.

Puut soluivat verkkaan alas ja Hannes istui kivellä katsellen veden leikkiä jalkainsa juuressa.

Kylässä oli aloitettu heinänkorjuu ja läheiseltä järven rantaniityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa. Poutaisen punainen päivä oli alenemassa. Ilman rannat olivat sakean auteren peitossa.

Tuli siinä väkistenkin kotitalo mieleen.

Jokohan Hakalassa on uusi isäntä aloittanut heinänkorjuun? Hakalan vainiot eivät kai vielä kiirehtineetkään. Apila oli kuoleutunut pelloilta, joita hän ei saanut mielensä mukaan laittaa kuntoon.

Hautalainen voisi tehdä sen, mitä hän oli aikonut tehdä. Pellot saisivat uuden ojituksen ja ison niityn viemäri syvennettäisiin. Hautalainen oli kehunut teettävänsä uuden karjakartanon ja sitten saataisiin pelloille riittävästi lantaa.

Vieläköhän Vappu jaksaa vetää niittokonetta? Ketähän siellä on heinää korjaamassa?

Se oli kaikki siellä ja hän on täällä.

Outo ikävä poltti kirpaisevana. Vieläkö sekin kaiken muun lisänä?

* * * * *

Hannes ei mennyt työn loputtua toisten mukana pihaan, vaan jäi talon venerannalle istumaan.

Talon tytär tuli rantaan jotain vaatetta pesemään. Saatuaan työnsä tehdyksi aikoi hän palata, mutta huomasi Hanneksen kivellä istumassa ja peräytyi muutaman askeleen.

— Täälläkö te... pihassa odottivat teitä saunaan... mutta... mitä teille on tapahtunut?

— Miten niin?

Hannes koetti hillitä äänensä väreilyä.

— Kun olette niin kovin surullinen.

— Minä taidankin olla sitä aina.

Tyttö oli kahden vaiheella, jatkaako keskustelua, vai lähteäkö ylös pihaan. Hän jäi. Laski vaatteensa lepän oksalle ja istui rantakivelle. Hänen pitäisi saada jotain selvyyttä miehestä.

— Ettekö ole sitten koskaan iloinen? kysyi tyttö.

— Enpä usein, varsinkaan nykyään. En ole tässä työssä oikealla urallani.

— Mutta mikä teidän oikea toimialanne sitten on?

Hannesta miellytti tytön suorasukaisuus.

— Minun pitäisi olla oikeastaan maamies, mutta nyt minä en ole mikään, en edes oikea tukkilainen.

Tyttö hymähti hyvänsuopaisesti.

— Mutta mikä estää teitä maatyöstä, jos kerran haluatte?

— Minä en mielelläni auraisi toisen maata ja itselleni en ole vielä sitä saanut.

Hannes tunsi vähitellen käyvänsä avomielisemmäksi ja kertoi tytölle kotitalonsa kohtalon. Toistaiseksi ei hän muuta kertonut.

He kävelivät rinnan pihaan johtavaa tietä.

— On teillä muitakin suruja, mutta eihän ole vieraalla niitä lupa kysellä, sanoi tyttö hiljaa.

— Miks'ei, jos vain voisi ymmärtää.

— Jos ainakin tahtoisi... ja minä — tyttö epäröi jatkaessaan — ainakin tahtoisin ymmärtää.

Hannes tunsi lämpenevänsä tytön ystävällisyydestä. Hänellehän ei usein ollut sitä tarjollakaan. Hän muisti, miten kotikylän parempiosaiset tyttäret olivat nakelleet niskojaan hänelle. Tuossa käveli hänen rinnallaan moninverroin komeampi tyttö ja tarjosi ystävyyttään, vaikka hän oli nyt kulkuri. Ehkäpä hänen tuleva onnensa kävelikin tuossa hiljaisena ja odottavana. Kunpa vain olisi uskaltanut tarttua kohtalon kultaiseen lankaan käsiksi.

Hannes oli puhunut tytölle. He olivat pääsemässä jo pihaan ja hän huomasi raikkaan punan tytön poskilla ja lämpimän ilmeen hänen silmissään. Ja vielä muutakin. Niinkuin tyttö olisi sanonut itselleen: Johan sen arvasin, ettei hän ole tavallinen tukkilainen.

Pihatiellä he erosivat ja Hannes meni saunaan.

Mitä minä lienen hänelle sanonutkaan, mietti hän tyytymättömänä itseensä. Maksoiko vaivan levitellä itsensä kokonaan näkyville vieraalle ihmiselle? Tyttö voisi siellä ehkä nyt naureksia hänelle ja ainakin ihmetellä hänen avomielisyyttään.

Mutta olihan tyttö niin kauniisti sanonut tahtovansa ymmärtää häntä. Ja sitten. Tarvitsiko hänen osoittaa itselleen heikkouttaan pelkäämällä tyttöä, joka oli kaunis ja miellyttävä?

Naurettava hupsu hän oli.

Hannes käveli saunatietä pihaan ja huomasi jo kaukana, että tyttö istui piharakennuksen rapuilla. Hänen pihaan ehdittyään sanoi tyttö jonkun ystävällisen sanan ja lisäsi:

— Tulkaa katsomaan minun uutta kangastan.

Hannes seisahti ja mietti hetkisen menisikö. Eihän sopinut menemättäkään olla.

Tyttö ohjasi hänet rakennuksen toisessa päässä olevaan isoon huoneeseen. Kangas oli puissaan pihaikkunan ääressä ja tyttö silitteli sitä hymyillen.

— Siitä kai tulee teille onnenkangas, virkkoi Hannes leikitellen.

— Miten niin?

— Niinpähän vain, joko morsiuspeitto tai papin paitakangas.

Tyttö helähti nauramaan.

— Ettehän te katso kangasta ollenkaan. Sehän on ryijy, ei siitä ole papin paidaksi.

He naljailivat ja naureksivat siinä hetkisen vastakkain, mutta yht'äkkiä Hannes kävi totiseksi. Kesäyön hämärä oli hiipinyt huoneeseen ja ikkunalla kukki verenpisara ja kiertoheinä. Tyttö oli siinä hänen edessään verevänä ja puoleensa vetävänä. Mitä hän kohta tekisi, jos vielä jäisi?

Hannes jo siirsihe ovensuuhun jonkun askeleen, mutta tytön katse pyysi jäämään.

* * * * *

Hetkistä myöhemmin painoi Hannes hiljaa oven kiini ja niinkuin juopunut horjahti pihamaalle. Hän oli sulkenut tytön syliinsä ja puristanut kuin hulluna onnesta ja ikävästä, mutta vielä enemmän eräästä tunteesta, joka sai suonet hurjasti takomaan ja ajatukset sekomaan.

Minkä hän voi sille, että kaipasi rakkautta, jota oli ikänsä kaivannut? Mitäpä hän voi sille, että orpona elämän onnelle oli tavoittanut virvatulta kiinni.

Virvatulta. Niin, sitä se oli. Hänen olentonsa kipenöi vielä siitä tulesta. Tytön täyteläinen olento, sähköiset käsivarret, kuumat huulet, ne saivat taas hiljaa kyteneen tulen ilmiliekkiin.

Hannes parahti kuin haavoitettu päästyään ylisille, jossa oli hänen yksinäinen makuutilansa.

Hän tunsi rakastavansa tyttöä, mutta toisin kuin olisi tahtonut. Eikö hän voisi koskaan rakastaa oikein, rakastaa sielua, ihmistä, eikä ruumista.

Hannes puristi tyynyä syliinsä ja puri hammasta. Nyt ei hän tahtonut sortua, ei ainakaan tällä kertaa hirvittävän himonsa uhriksi. Hän kirosi itseään ja sukuaan ja tuskanhiki helmeili hänen otsallansa.

Voi, eikö mistään löytyisi pelastusta ja apua!

Hän oli varma siitä, että tyttö rakasti häntä niinkuin tyttö ensi kerran vain voi rakastaa. Tyttö oli sanonut sen ja hänen kirkkaissa silmissään oli ollut kyynelhuntuinen loiste.

— Nyt minä olen näin iloinen, että olen säilyttänyt itseni koskemattomana tätä suurta onneani varten, sinua varten, oli tyttö puhunut.

Hannes ajatteli tätä sydän veristäen. Se oli koskenut kipeästi häneen jo silloin kun tyttö sen sanoi. Nyt selvisi hänelle tytön sanojen johdosta, että häneltä oli onnenportti lyöty kiinni. Hän ei voisi tällaisena tyttöä omistaa, eikä hänen rakkauttaan.

Yön hetket kuluivat. Sairas veri vaati osaansa. Onneton mies taisteli vastaan kylmän hien putoillessa otsalta.

Hänen täytyi ulos. Hän ei jaksaisi muuten.

Sama oli ulkonakin. Heinäkuun yö oli raskas lämmöstä ja miljoonien solujen luomisinnosta.

Hannes tunsi selvästi, että jos hän nyt sortuisi, ei hän kehtaisi eikä voisi katsoa tyttöä enää kertaakaan silmiin. Ja sitä hän ei tahtonut. Vaikkapa hänen täytyisi jättää tyttö, hänen pitäisi saada katsoa rehellisesti tyttöä silmiin.

Muuten hän lähtisi kuin varas talosta.

Hannes kierteli polkuja talon vainiovieruksilla ja häpesi itseään. Että hänen täytyi näin taistella ja että himo ei ottanut haihtuakseen hänen verestään, ei suuren rakkaudenkaan tieltä.

Hannes päätti jo lähteä talosta ja kirjoittaa tytölle. Kun hän kokosi tavaroitaan, huomasi hän, että näin tulisi paljastaneeksi tytölle heikkoutensa ja sitä hän ei vielä ainakaan tahtonut.

Mutta hänen täytyi saada tavata ihmisiä, ketä vain ja aivan viipymättä. Saada puhua jonkun kanssa, vaikkapa kuinkakin vähäpätöisiä sanoja.

Hannes muisti, että päällikkö oli pyytänyt häntä puhumaan silloin kun vain tahtoi ja oli ollut niin ystävällinen. Hän kuului joskus öillä valvovan, ehkäpä hän nytkin...

Hannes ei harkinnut pitemmältä oliko sopimatonta mennä herättämään toista keskiyöllä, hän meni ja koputti päällikön ovelle.

Ovi aukeni kohta ja päällikkö kysyi:

— No, mitäs nyt?

— Minä vain... minulla olisi asiaa ja minä tarvitsisin apuanne... suokaa anteeksi, että näin...

— Käykää sisään... olinkin valveilla tässä ... no, mitä on oikeastaan tapahtunut. Puhu nyt aivan kuin vanhemmalle veljellesi ja kättä ensiksi sen päälle.

Hannes tunsi miehessä ymmärtävän ystävän ja kertoi illan tapahtuman ja oman toivottoman taistelunsa.

— Mutta hyvä mies, sinun on selvintä heti mennä naimisiin, ei siinä muu auta.

— Sepä siinä onkin, etten tällaisena voi sitä ajatella.

— Mutta hän voi parantaa sinut.

— Se olisi kovin alentavaa minulle miehenä ja, etkö huomaa, minun pitäisi voida rakastaa häntä oikein, jota hän tietysti odottaa minulta. Mitä hän sanoo saatuaan tietää, että olen tällainen raukka.

— Eihän sukuperintö ole sinun syysi ja aiheuttamasi ja jos tyttö kerran rakastaa sinua, ymmärtää hän myöskin tilasi ja opettaa sinua rakastamaan oikein, kuten sinä sitä sanot.

— Voihan olla niinkin, mutta siinä piilee myöskin se vaara, että minun lapseni ehkä saisivat maksaa kerran kalliisti sen, että itse en ole voittanut itseäni:

Mies sängynlaidalla katseli neuvottomana eteensä. Nuori mies oli ihmeellinen päätelmissään. Mistähän, sairaan suvun jälkeläinen, olikin saanut sellaisen varmuuden ja niin suuret vaatimukset itseään kohtaan.

— Mutta yleisten periaatteiden kannalta...

— Älä puhu sellaisista periaatteista, keskeytti Hannes. Minä kyllä tunnen ne. Nykyinen maailma, varsinkin tietoviisaat ja oppineet, nauraisivat minulle, mutta siksipä onkin koko yhteiskuntamme sairautta täynnä. Ei, minä en alistu yleisten katsantokantojen mukaiseksi. Minä en pyydä tyttöä omakseni ennen kuin voin olla itsestäni varma. Jos en voi rakastaa muuten, kuin että sukupuolitunne on ensi sijalla määräämässä, niin mieluummin kierrän kuin koira maailmalla sukukiroukseni painamana!

Mies silmäili edelleen neuvottomana Hannesta, joka seisoi ikkunan ääressä kasvot kalpeina katsellen nousevaa aurinkoa.

— Aiotko sitten jättää tytön? kysyi hän.

— En. Aion puhua hänelle ja jos hän odottaa minua, niin... ja sitten, hyvä ystävä, minä en voi olla päivääkään enää tukkilaisena. Se tappaa kaikki hyvät aikomukseni. Minun täytyy päästä sellaiseen työhön käsiksi, jossa voin ponnistaa. Kun pääsen kiinni maahan...

— Kyllä minä tuon hyvin ymmärrän, vaikka onkin vaikea luopua näin pian sinusta. Olisin voinut järjestää sinulle yhtiössä minkälaisen paikan tahansa. Voisin vieläkin, mutta et taida suostua?

— Sinä voisit toimittaa minut helpommille päiville, vaikka entinenkin toimeni on liian helppoa. Ei se käy päinsä. Hartiavoimaiseen työhön minun on päästävä.

— Mutta eihän tietääkseni sinulla ole mitään paikkaa tai muuta tiedossa, jäisit siksi aikaa, kun järjestelet.

Hannes pysyi päätöksessään ja kiittäen kaikesta poistui kohta huoneesta.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteilyssä värähteli kasteinen maa.

Hannes jäi hetkiseksi istumaan pihamaan kivelle. Nyt hänen ei tarvinnut hävetä nousevaa aurinkoa. Hän oli voittanut yöllisen taistelun ja tunsi sanomatonta mielihyvää siitä.

Voisikohan se ehkä vastakin käydä näin helposti? Ja voisiko vielä jäädä toistaiseksi, kokeilemaan voimiaan?

Kyllä se kävisi mahdottomaksi.

Ja hänen täytyi päästä maahan kiinni. Eihän hän voisi kulkurina vaimoaankaan elättää.

Keventynein mielin nousi Hannes ylisille. Hänen ei tällä kertaa tarvinnut pelätä yksinäisyyttä.

Hetkisen valveilla ollen kuuli hän kellokkaan ammunnan tarhaveräjällä ja lypsäjien matalaa puhetta pihamaalta. Isäntä kuului käskevän miehiä kesantokynnökselle.

Ne onnelliset saavat askarrella maatyössä, mietti Hannes. Milloin se aika koittaa minulle?

VII.

Hannes seisoi joen sillalla, nojasi kaiteeseen ja odotti. Vaatemytty oli siinä hänen vieressään istuinlaudalla.

Talosta kuului ääniä. Kyntäjät siellä palasivat pelloilta ja karjaa huhuttiin kotiin. Alempana kuului joku pojista aloittavan laulun, mutta se katkesi vetelään ölinään. Kuumuus rasitti vesien partaallakin.

Nyt näkyi jo kellokas talon karjakujalla.— Missä lienee Hakalan vanha kellokas, tuli Hannes tahtomattaankin ajatelleeksi, vaikka tärkeämmät ajatukset olivatkin pyörineet hänen päässään.

Ajatukset viivähtivät nyt jo kokonaan kotitalossa ja palasivat hetkistä myöhemmin taloon, jonka hän oli nyt jättävä.

Kun olisi voinut jäädä, olisi ehkä piankin saanut ikävöimäänsä maata. Tyttö oli Jokivarren talossa ainoa perillinen ja isänsä oli vanha ja raihnainen. Talo olisi tarvinnut miehen, ja isäntä, hyväntahtoinen vanhus, oli pyytänytkin Hannesta apulaisekseen. Oliko ehkä huomannut, että tyttärensä viihtyi tarinoimassa hänen kanssaan.

Maata olisi ollut ja valmis asuntopaikka, vaan se täytyi jättää, sille ei voinut muuta.

Hannes oli katsellut taloa peltojensa ja koivujensa keskellä. Nyt sieltä tuli joku ja kääntyi maantielle.

Se on Lyyli, mitä minä voin sanoa hänelle, ajatteli Hannes.

Tyttö tuli ja nojasi hänkin kaiteeseen. Kellertävät, runsaat hiukset olivat auenneet ja tyttö oli solminnut ne hätäisesti niskaan. Sinisissä silmissä oli valtava, melkeinpä murheellinen ilme.

Poika tuskin uskalsi katsoa tyttöön. Hän kuuli sydämensä kovat, tuskaiset lyönnit.

— Sinä siis jätät minut, sanoi tyttö hiljaa.

— Enhän voi muutakaan tällä kertaa. Jos vain voit odottaa, niin minä tulen kerran, ehkäpä piankin luoksesi, puhui poika.

Hän oli äsken piharakennuksessa puhunut kaikki tytölle, joka oli vaieten kuunnellut, ripsien raossa kirkkaat pisarat. Tyttö oli tullut nyt vain häntä saattelemaan alkutaipaleelle.

— Kuulehan Lyyli, ethän ole nyreissäsi minulle, sanoi Hannes hetken kuluttua. Olisinhan tullut terveeksi sinun hellässä hoidossasi, mutta sukuvika ei olisi tullut sovitetuksi. Meille, tai oikeastaan minulle alkaa uusi kirkas tulevaisuus, kun työllä ja ponnistuksilla saan sovitetuksi sen, minkä vanhempani ovat rikkoneet.