Part 4

"Vastaa, uskoton ja kunniaton ritari -- minulle, joka sinut pelastin varmasta kuolemasta -- minulle, joka sinulle soin suojaa ja sinua väsymättä hoitelin, kun sinut avuttomana ja hyljättynä tuotiin isäni huoneesen minulle, jolle sinä kiitollisuudesta lupasit rakkautta ja pyhimmillä valoilla vannoit ikuista uskollisuutta -- minulle kurjalle, joka sinun valoihisi luottaen antauduin kokonani sinun omaksesi, vaan jonka sinä kuitenkin petit ja hylkäsit -- vastaa minulle kavala, uskoton mies -- voitko sä toivoa että taivas suo sinulle ainaista onnea?!"

Koko ruumis vapisevana ja kuitenkin kauhusta ikäänkuin jäykistyneenä oli rikoksellinen kuullut tytön hirveän syytöksen -- mutta sanaakaan ei hän saanut vastatuksi. Silloin nousi onneton Bertta miehen vierestä, joka oli häntäkin niin kavalasti pettänyt, ja tuskasta valittaen pakeni sen sydämmen luo, joka yksin ei voinut häntä pettää -- uskollisen äidin sydämmen turviin.

Mutta Ester nosti nyt kätensä taivasta kohti ja lausui äänellä, jonka kaiku oli kovempi kuin ukkosen kolkko jyrinäkin:

"Kuule minua, sinä viattomuuden suojelija ja kostaja, sinä väkevä Jumala, joka näet ihmisten sydämmiin ja joka tuomitset kaikki ihmiset tarkalla oikeuden mitalla heidän syntiensä ja pahojen tekojensa mukaan -- kuule minua, vanhurskas Jumala, ja muuta siunaus, jota tälle pettäjälle tänä päivänä rukoiltiin -- kiroukseksi! -- Kirottu hän, joka minun sydämmeni sorti, joka on pyhää nimeäsi pilkannut ja käyttänyt vääriin valoihin! Kirous hänelle, ja sille paikalle, joka tuon valapaton on kasvattanut -- kirous!"

Sitte vaikeni hän ja syvästi hengittäen, kädet ylös kohotettuna, katseli taivaasen, ikäänkuin odottaen, että se vastaisi hänelle.

Ja taivas oli kuullut ja -- antoi vastauksen. Ukonnuoli iski alas linnaan, niin että vähän ajan perästä olivat katot ja tornit ilmitulessa ja musta savupilvi nousi tuosta Esterin kiroamasta paikasta.

"Tuli on valloillaan!" huusivat kauhistuneet vieraat ja kiiruhtivat oville pelastuakseen liekeistä, jotka tavattoman nopeasti levisivät yliympäri.

Ainoastaan kaksi henkilöä jäi saliin: kreivi Fredrik, joka ukontulen iskiessä alas oli voimattomana vaipunut maahan, ja Ester, joka, edes yrittämättäkään paeta liekkien ympäröimästä ja savuisesta salista, pysyi levollisena ja silmät taivasta kohti käännettyinä paikallansa.

Silloin äkkiä vaipui koko linna läjään ja hautasi raunioihinsa viimeisen Stuifenin ja hänen uskottomuutensa uhrin.

* * * * *

Vuosisatoja on siitä asti kulunut; ei Hohenstaufenburgista eikä Stuifenin linnasta ole enää muurin raunioitakaan jäljellä. Kumminkin on Esterin kirous aina tähän päivään asti vaikuttanut, sillä tuo ukontulen tapaama paikka on siitä asti pysynyt paljaana, ihan kasvittomana. Niin on se todistuksena rangaistuksesta, jonka Jumala lähetti pahantekijän ja hänen huoneensa yli.