Part 3

Kaksi kuukautta oli jo kulunut siitä asti, kun Fredrikillä oli ilonansa kauniin Esterin rakkaus. Nuoruuden tyhjentymätön, mahtavasti luova ja uudistava voima ja rakkauden virkistävä onni olivat yhdessä vaikuttaneet niin, että Fredrik oli kohta entisissä voimissaan. Mutta hän ei kumminkaan vielä ajatellut lähteä vierasvaraisen juutalaisen talosta, joka ei edes aavistanutkaan, että hänen tyttärensä oli salaisessa sekä omansa että ritarin uskonnon kieltämässä rakkausliitossa hänen vieraansa kanssa. Vanha Rakel, Esterin palvelija, oli kyllä monesti velvollisuutensa mukaan ilmoittamaisillaan sen isälle, mutta Esterin, hänen rakastettunsa, rukoukset ja onnellisuus, jonka salaisuuden ilmaseminen olisi hävittänyt, saattoivat hänet olemaan vaiti, ja lieneepä siihen osaltansa vaikuttanut myöskin se, että Rakel siten pelkäsi menettävänsä Esterin luottamuksen.

Niin pysyi Esterin ja Fredrikin liitto häiritsemättä. Kumpikin nautti onneansa kuin huumauksissa, muistellen ainoastaan nykyhetkeä, mutta ei tulevia aikoja. Ester, joka ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut rakkautta, rakasti kaunista ritaria tulisen innokkaasti, mutta samalla mitä hellimmästi, sillä hänen luottavaiseen mieleensä ei soveltunut ajatus, että se mies voisi mahdollisesti hänet pettää joka hänelle joka päivä pyhimmillä valoilla vakuutteli ääretöntä rakkauttansa. Fredrik puolestansa uskoi nyt vasta oppineensa tuntemaan todellisen rakkauden jota varten hän vaan eli ja johon koko hänen olemuksensa peittyi. Niin elivät molemmat onnellisessa unessa; mutta niin kuin unta ainakin, seurasi tätäkin huumausta -- herääminen.

Iisakki-vanhus kertoi eräänä päivänä vieraallensa ristiretkeläis-joukon vastoinkäymiset, mitä tuhoja sille olivat ruttotaudit ja taistelut tuottaneet ja miten koko joukko, Schwabin herttuan Fredrikin kuoltua, täydellisesti hajosi.

"Kaikki saksalaiset ritarit", päätti Iisakki kertomuksensa, "palaavat kotiin, sota on lopussa. -- Tekin, jalo herra, kun olette jälleen ihan terve, voitte lähteä paluumatkalle kotimaahanne, ettekähän te siitä pahastu, että minä pyydän teitä lähtemään kohta, sillä näinä päivinä täytyy minunkin erään tärkeän kauppa-asian tähden lähteä pitkälle matkalle, eikä teidän siis enää sovi olla vieraana tässä talossa, jossa ei asujamina ole muita kuin nuori tyttö ja muutamia palvelijoita."

Fredrik peljästyi. -- Kotiinko? -- oliko hänen palattava kotiin! Tämä sana hajoitti kerrassaan lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut. Kauniin kotinsa viehättävä kuva ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen ja hän alkoi innokkaasti ikävöidä ihanan Schwabin vuoria, sen hedelmällisiä laaksoja, viheriöiviä metsiä ja niittyjä, pauhaavaa Nekkaria ynnä kukoistavia kaupunkeja ja kyliä. Niin, hänen täytyi päästä kotiin -- kotiin esi-isiensä monitorniseen, muhkeaan linnaan, kotiin vanhan isänsä luo, joka luultavasti vuodatti verikyyneleitä viimeisen poikansa ja viimeisen Stuifenin kerrotun kuoleman tähden -- kotiin -- Bertan luo!

Bertanko luo?! Taaskin sattui hyljätyn morsiamen muisto kuin polttava tuli hänen sieluunsa. Bertan luo oli hänen palattava kotiin, tuon ennen niin sydämmellisesti rakastetun luo, jonka koko elintoivo oli hänessä, joka häneen luotti nuoren sydämmensä ja rakkautensa koko voimalla, -- jonka hän kuitenkin oli pettänyt! Uskalsiko hän, uskoton lupauksensa rikkoja, astua hänen eteensä? Vaan kuitenkin, eikö hän sitte voisi jälleen sovittaa mitä oli rikkonut? Niin, hänen täytyi lähteä kotiin onnettoman luo, jonka hän nyt oli näkevinään silmäinsä edessä mustassa murhepuvussa ja neitsyeellisen lesken huntu kasvoilla! Katuen tahtoi hän langeta hänen jalkainsa juureen, suudella pois noiden lempeäin kyyhkyläissilmien kyyneleet ja vast'edes horjumattomalla rakkaudella palkita surut ja äärettömät tuskat, joita Bertta oli hänen tähtensä kärsinyt -- koko elämänsä kestävällä rakkaudella ja uskollisuudella päätti hän poistaa uskottomuutensa! -- Niin, hänen täytyi lähteä Bertan luo!

Entä Ester?! -- Olihan hän rakastanut häntäkin tulisen innokkaasti, hurmautuneena hänen ihmeellisestä kauneudestansa! Olihan hän vannonut hänelle lukemattomia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja! Ja Ester, jota hänen vielä oli kiittäminen hengestäänkin, oli myöskin rakastanut häntä niin innokkaasti kuin ainoastaan kuumassa ilmanalassa elävien kansain tyttäret voivat rakastaa! Olihan hän, luottaen hoidettavansa valoihin, uhrannut ritarillensa kaikki, mitä hänellä uhrattavaa oli! Sopiko ritarin nyt sovittaa tehty rikos toisella uskottomuudella?...

Hänen sielunsa horjui hirveässä ristiriidassa; tekipä hän niin tai näin -- petos oli kummallakin puolen edessä! Ja kumminkin, voiko hän vielä kauan torjua tai arvella? Välttämättömyyden ehdottomat käskyt saivat olla uuden aiotun petoksen puolustuksena, sillä olihan hänen pakko lähteä pois -- juutalainen oli oikeassa -- eihän hän, kun isä oli matkoille lähtemässä, enää voinut kauemmin nauttia vierasvaraisuutta, jota hänelle jo oli osoitettu liiankin kauan. Ja vaikkapa hän nyt olisi _voinutkin_ viipyä -- ei hän sitä enää olisi _tahtonut_, sillä siitä asti, kun Bertta oli jälleen johtunut hänen mieleensä, tunsi hän, katuessaan uskottomuuttansa, vanhan rakkautensa yhtä voimakkaasti heräävän kuin koti-ikävänkin. Mutta suhdettansa Esteriin alkoi hän, vaikka kyllä vastahakoisesti ja hitaasti, katsella toiselta kannalta; nyt vasta osasi hän huomata sen liiton arvottomuuden ja käsittää, miten suuri juopa oli uskottoman juutalaistytön ja kristityn, -- halveksitun, kaupustelijan tyttären ja jalon, arvokkaan kreivi Ulrik von Stuifenin pojan ja perillisen välillä. Voiko hän vieläkin olla epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä?

Mutta miten päästä juutalaisen talosta, miten erota Esteristä? Vaikka hän kyllä ei enää tuntenutkaan entistä tulista rakkautta kaunista juutalaistyttöä kohtaan, niin oli tyttö kuitenkin vielä hänelle sen verran rakas, että hänestä tuntui äärettömän tuskalliselta peruuttaa valansa, joihin Ester oli niin turvallisesti luottanut. Ja voiko hän odottaa, että Ester antaisi ihan rauhallisesti lähteä pois sen, jota hän ijäisesti uskoi omaksensa kiitollisuuden, rakkauden ja velvollisuuden tähden? Ei suinkaan! -- Hänen olisi täytynyt kestää hirmuinen kohtaus ja -- hän, tuo urhollinen ritari, peloton sotilas, joka vähääkään arvelematta oli rientänyt niin moneen vaaraan ja tappeluun, tunsi sydämmensä vapisevan, kun vaan ajattelikin seurauksia, joita hänen eronsa tästä kuumaverisestä itämaiden tytöstä tuottaisi. Mutta kuinka voisi sitte välttää tuon peljätyn tapauksen? -- Kavaluus yksin voi hänet pelastaa. Se, tuo petoksen veli, sai auttaa häntä petoksen teossa.

Näitä mietiskellen ja näissä aikeissa meni Fredrik Esterin huoneesen. Onnellisesti hymyillen riensi Ester hänelle vastaan, tarjotakseen viehättävää suutansa suuteloon; mutta kauhistuen huomasi hän äkisti Fredrikin muuttuneen muodon, hänen epävarman katseensa ja synkästi rypistyneet kulmansa.

"Mikä sinulla on, rakas Fredrik?" kysyi hän ehdottomasti vavisten ja koettaen pienellä kädellään silittää hänen otsaansa. "Mitä merkitsevät nuo pahat rypyt, jotka eivät sovellu sinun kauniisen muotoosi?"

Fredrik pusersi kauniin, rakastavan olennon, joka murheellisena katsoi häneen tummilla silmillänsä, hyvin levottomasti sydämmelleen ja vastasi epävakavalla, värähtelevällä äänellä: "Ne ovat surun ryppyjä, ainoa, rakas Esterini -- sillä minun täytyy -- lähteä pois."

Ester kalveni. "Herra Jumala!" huudahti hän, tarttuen hätäisesti sylin rakastettuansa; "poisko sinä lähdet? -- Minkätähden -- mitä on tapahtunut?"

"Isäsi -- --"

"Onko hän saanut tietää rakkautemme?" keskeytti Ester kauhistuneena.

"Ei", vastasi ritari lyhyesti.

"Miksi olet niin harvasanainen?" kysyi Ester moittivaisesti ja kiersi samalla hellästi käsivartensa Fredrikin kaulaan. "Oi, näethän tuskani; puhu: mitä isästä?"

Muutamilla sanoilla ilmoitti Fredrik tuskallisesti kuuntelevalle tytölle, mitä juutalainen oli hänelle kertonut ja mitä hän oli lausunut kertomuksensa johdosta. -- "Ja sentähden", sanoi hän lopuksi, ollen olevinaan hyvin liikutettu, "täytyy minun -- lähteä pois!"

"Poisko -- vai pois!" huusi onneton tyttö käsiänsä väännellen tuskissaan. "Entä minä?! Mitä sitte minusta tulee?!"

"Ester!" sanoi Fredrik, väkisin hilliten liikutuksensa, "sinä olet minulle jo niin monesti osoittanut sydämmellistä rakkautta; sinun vallassasi on osoittaa vielä suuri uhraus; minun täytyy lähteä pois -- ilman sinutta, suloinen Ester, en kumminkaan voi elää. Sentähden -- jos voit minun tähteni hyljätä isänmaasi, isäsi ja uskosi, niin -- lähde minun kanssani kaukaiseen kotimaahani minun linnaani!"

Fredrik vaikeni ja hengähti syvään, sillä hänestä olikin ollut vaikeampaa, kuin oli luullut, lausua tuo valhe, jolla hän toivoi pettävänsä rakkauteensa sokeasti luottavan tytön. Muutamat innokkaat suutelot, ajatteli hän, poistavat Esteriltä viimeisenkin epäilyksen hänen rehellisyydestänsä. Mutta rakastava tyttönen ei ollenkaan uskonut rakastettuansa semmoiseen petokseen kykeneväksi. Kyyneliensä läpi onnellisesti hymyillen, katsoi hän Fredrikkiä silmiin ja vastasi:

"Voitko ollenkaan luulla, ett'en täyttäisi pyyntöäsi, rakas mies? Voi, hyvä Fredrik", jatkoi hän ja kätki punastuen kauniit kasvonsa hänen sydämmelleen, "missä sinä olet, siellä on minun isänmaani; ja vaikkapa veisit minut erämaahan, olisin sielläkin onnellinen ja mieltyisin siihen, kun yhdessä minun kanssani kärsisit sen kauhuja! -- Isänikö? -- Saanhan hänen sijaansa sinun isäsi -- Uskoniko? -- Onhan ainoastaan _yksi_ Jumala, ja palvelenpa minä häntä sitte sillä nimellä, kuin kristityt häntä palvelevat, tai Jehovana, hän pysyy kuitenkin aina samana Jumalana, jonka armo ijankaikkisesti kestää! Hän kyllä kuulee Ester-parkaa sittekin, vaikka hän rukoilee häntä kristittyjen tavalla, ja on hänelle armollinen ja laupias, vaikka hän rakkaudesta sinuun luopuukin isäinsä uskosta. Sentähden, rakas Fredrik, on sinun uskosi myöskin oleva minun uskoni ja sinun kotisi minun isänmaani!"

Häpeissään niin suuresta rakkaudesta, joka oli valmis suostumaan kaikkeen, käänsi ritari kasvonsa poispäin; hän oli vielä liian alkavainen teeskentelemistaidossa, niin että hänen täytyi peljätä polttavan häpeäpunan, joka kohosi hänen kasvoillensa, ilmasevan hänen petoksensa. Mutta hänen täytyi päättää, mitä oli alkanut -- "Bertan tähden", kuten hän vakuutteli omalletunnollensa.

"Oi, kiitos sulle!" sanoi hän teeskennellyllä ilolla: "tuhannesti kiitos rakkaudestasi ja uudesta, suuresta uhristasi, jonka minulle annat! Kuule siis, miten on tehtävä. Huomenna lähden minä pois ikäänkuin kotimatkalleni; kumminkin menen vaan Seleukeiaan odottamaan, kunnes isäsi lähtee asioilleen -- sillä hänen ei tarvitse aavistaa, että sinä lähdet minun kanssani -- sitte palaan noutamaan sinua ja -- --"

"Ja sitte tämän lyhyen eron perästä", keskeytti Ester innokkaasti hänen puheensa, "ei minua enää erota sinusta mikään muu kuin kuolema!"

Vastaamatta mitään sulki Fredrik Esterin syliinsä ja, vielä kerran suudeltuaan rusottavia huuliansa, lähti hän pois huoneesta valmistautumaan matkalle.

Toisena aamuna astui hän kirkkaissa teräsvaruksissaan Iisakin eteen, joka niin kauan oli osoittanut hänelle vierasvaraisuutta. Lämpimin ja kaunein sanoin lausui hän hänelle kiitoksensa ja pyysi sitte lupaa saada ottaa jäähyväiset uskolliselta ja väsymättömältä hoitajaltansakin. Mielellään suostui siihen Iisakki ja kutsui heti tytön sisään.

Ester astui Fredrikin eteen ikäänkuin ottamaan jäähyväisiä semmoiselta mieheltä, jota kohtaan hän, niinkuin hoitaja sairasta kohtaan ainakin, tunsi erittäin suurta ystävyyttä, vaan ei sen enempää. Hymyillen kuunteli hän Fredrikin jäähyväissanat ja vastasi niihin levollisesti ja soveliaan ujosti, niin ett'ei luulevaisinkaan silmä olisi voinut huomata mitään, joka olisi herättänyt epäilystä, että noiden kahden välillä olisi mitään sopimusta. Yhtä levollisesti näki hän Fredrikin sitte nousevan ratsunsa selkään ja ratsastavan pois. Ainoastaan sydämmessään huusi hän hänelle tuhansia onnentoivotuksia.

Kahdeksan päivän perästä läksi Iisakikin asiamatkoille; Ester otti häneltä, jonka hän salaa aikoi hyljätä, jäähyväiset niin katkerasti itkien, ett'ei isä voinut ymmärtää lapsensa liiallista liikutusta, kun hän läksi pois vaan pariksi kuukaudeksi.

"Abrahamin Jumala siunatkoon sinua, rakas Esterini!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Hän olkoon aina sinun kansasi ja johtakoon sydäntäsi ja askeleitasi joka hetki!"

Ester vapisi. Tuskastuen irroittautui hän vihdoin rakkaan, vanhan isänsä käsistä, jonka luota hän kuitenkin aikoi karata vielä suuremman rakkauden tähden. Sitte -- kun isä vihdoin läksi -- meni hän huoneihinsa valmistamaan omaa lähtöänsä, sillä saattoihan minä päivänä, minä hetkenä hyvänsä sulho tulla kutsumaan häntä matkalle uuteen kotiin. -- Mutta hän odotti kahdeksan, odotti neljätoista päivää turhaan. Vihdoin alkoi hirmuinen epäilys levitä hänen sieluunsa. Salaa lähetti hän uskotun palvelijan hankkimaan tietoja kadonneesta. Kohta palasikin tämä takaisin: saksalainen ritari, kreivi Fredrik von Stuifen oli jo kymmenen päivää sitte lähtenyt kaupungista meritse kotia kohti.

Kauhistuneena huudahtaen vaipui Ester-parka, tuon hirveän sanoman kuultuansa, maahan; epäilys, jonka hän ainoastaan vastahakoisesti oli laskenut mieleensä, oli nyt muuttunut peruuttamattomaksi varmuudeksi -- hänet oli petetty -- häpeällisesti petetty, hyljätty ja kavallettu!

* * * * *

Onnellisesti oli Fredrikin matka päättynyt; ilosta sykkivin sydämmin oli hän vihdoin saapunut kotiinsa esi-isiensä linnaan, jossa häntä, kuin kuolleista ilmestynyttä, riemuiten tervehdittiin "linnan isännäksi", sillä nyt hän vasta syväksi suruksensa sai kuulla rakkaan isänsä, jalon Ulrik-kreivin, kuoleman. Fredrik vaipui sanomattoman murheissansa vanhuksen haudalle, jolta sydän oli murtunut surusta ainoan pojan luullun kuoleman tähden -- mutta eivät mitkään kyyneleet voineet palauttaa häntä enää eloon, häntä, joka oli laskenut poikansa menemään sotaan, antamatta hänelle anteeksi tottelemattomuuttansa tai sanomatta edes sanaakaan jäähyväisiksi; ja tästä sodasta toi hän nyt kyllä mukaansa tuota niin innokkaasti ikävöityä mainetta, vaan se maine -- niin todisti hänen sydämmensä -- oli ostettu omantunnon rauhalla.

Kuka voisi kuvailla riemua, jonka Fredrikin paluu vaikutti Hohenstaufen-linnassa? Kuka kertoa uskollisen Bertan onnea, kun hän niin pitkän ja katkeran murhe-ajan jälkeen taas lepäsi rakastettunsa sylissä? Kuka kuvailla hänen puhtaan rakastavan sydämmensä tunteita, kuka hänen kiitollisuuttansa Jumalaa kohtaan, joka oli hänelle lahjoittanut takaisin sen, jonka luultua kuolemaa hän oli niin katkerasti itkenyt?

Kylmät, kuolleet sanat eivät voi koskaan kuvata niin lämpimiä tunteita; Bertan yksi hymy hänen lempeän, syvällisen silmänsä yksi katse lausui paljoa enemmän.

Koko seudun ritaristokin iloitsi nuoren kreivin onnellisesta palaamisesta ja kaikki riensivät siitä iloansa osoittamaan. Ainoastaan Fredrikin läheisin naapuri Hanno von Rechberg ei ollut vähääkään hyvillänsä kuolleeksi luullun ylös nousemisesta, sillä kauhistuen huomasi hän, että hänen vehkeillensä oli tullut loppu ja että hän nyt oli saava niistä rangaistuksen. Ja todellakin kreivi Stuifen heti syytti ritariston edessä Hannoa, että hän oli uskottomasti ja kavalasti haavoittanut häntä tappelussa ja pudottanut hevosen seljästä; sillä epäilemättä toivoi hän voittavansa Bertan, kun ensin oli poissa tieltä se mies, jolle hän muiden nähden teeskenteli sydämmellistä ystävyyttä. Turhaan koetti Hanno kieltää syytöksen todellisuutta, turhaan heikontaa sitä selittämällä, että sotanuija, jonka hän avuksi rientäessään oli viskannut vihollista kohti, oli pahaksi onneksi sattunut ystävään. Turhaan -- Fredrik uudisti syytöksensä ja vaati petollista ystäväänsä taisteluun, Jumalan tuomioon.

Silloisen tavan mukaan ei Hanno uskaltanut epäytyä semmoisesta taistelusta; mutta hän ei sitä toivonutkaan, sillä hän oli urhollinen sekä ruumiinvoimiltaan ja aseihin tottumukseltaan täydelleen Fredrikin vertainen. Hän saattoi siis toivoa voittavansa pahoista haavoista vielä heikon vastustajansa, ja silloin oli hänen ritarikunniansa puhdas kaikesta häpeästä, sillä Jumala itse oli, kuten yleinen mielipide uskoi, sovittanut taistelun viattoman eduksi. Mielellään sanoi Hanno olevansa valmis todistamaan viattomuuttansa vaaditulla Jumalan tuomiolla.

Kolmantena päivänä vaatimuksen jälkeen tapahtui taistelu ritariston valitsemain taistelutuomarien ja koko herttuakunnan ylhäisten edessä. Molemmat tulivat esiin tuomarien tarkastamiin varuksiin pukeutuneina, ja vakuutettuansa alttarin edessä asiansa oikeaksi, rukoili kumpikin vielä julkisesti Jumalaa, että hän viattomalle antaisi voiton, vaan petolliselle ja valapattoiselle häviön.

Iloisesti ja vapaasti teki Fredrik tämän valansa; mutta Rechbergin huulilta tuli se vaan hitaasti ja melkein käsittämättömän epäselvästi, sillä tiesihän hän itse sanansa Jumalan pilkaksi. Mutta uhkamielisenä, voimaansa ja taitoonsa luottaen astui hän sitte paljain miekoin vastustajansa eteen, jonka kohtalo nyt, niinkuin hän toivoi, oli hänen kädessänsä; hän oli iloissaan, kun edes sai kostaa Fredrikille, vaikka kyllä Bertta oli nyt häneltä ainiaaksi kadonnut.

Ylimäisen taistelutuomarin merkistä alkoi ottelu. Miehuullisesti ja taitavasti aljettiin se kummaltakin puolen; lakkaamatta putoili iskuja, niin että kilvet heleästi soivat. Mutta kun kreivi von Stuifen koki hyvin tarkatulla voima-iskulla vaivuttaa vastustajaansa maahan ja sitä varten varomattomasti tunkeutui yhä lähemmäksi Hannoa, niin tämä vaan puolusteli itseänsä, kunnes Fredrikin voimat alkaisivat väsyä taikka hänen varomattomuudestaan saisi sopivan tilaisuuden iskeä. Rohkaistuneena tuosta vihamiehen hidastelemisesta kohotti Fredrik, luullen moista arkuutta pelon merkiksi, vihdoin miekkansa korkealle Rechbergin pään päälle, lopettaaksensa aimo iskulla koko taistelun; mutta notkeasti ja sukkelasti väistyi Hanno miekan tieltä, joka, jos se vaan olisi sattunut, olisi samalla kertaa halaissut sekä kypärän että pään, ja ennenkuin Fredrik ennätti nostaa kilpeään suojaksi, tapasi kova isku hänen kypäräänsä, niin että hän huumautuneena horjahti ja vaipui polvilleen. Kiiruusti tahtoi nyt Hanno käyttää hyväkseen saavutettua voittoansa ja uudella iskulla saattaa vastustajansa haudan omaksi; riemuiten hypähti hän eteenpäin, mutta sotkeutui hillitsemättömässä nopeudessaan äkisti kannuksiinsa, kompastui ja kaatui ihan pitkällensä maahan. Silmänräpäyksessä hypähti nyt Fredrik, joka oli pikaisesti tointunut huumauksestansa, kaatuneen luo, painoi polvellaan hänet maahan, pisti miekkansa kärjen hänen rautakauluksensa rakoon ja huusi kovalla äänellä: "Hanno von Rechberg, Jumala on antanut henkesi minun käsiini; tunnusta vikasi ja -- niin totta kuin Jumala on antanut oikeuden voitolle -- minä lahjoitan sinulle kurjan henkesi, että sitä käyttäisit katumukseksesi! Vaan jos kiellät, sysään miekkani syvemmälle!"

Kerran vaan katsahti Hanno kauhistuneena kirkkaasen miekkaan, joka oli häntä lävistämäisillään, ja lausui sitte sortuneella äänellä: "Vedä pois miekkasi, Fredrik! -- niin, Jumala on tuominnut oikein -- _minä olen syyllinen_!"

Myöntymyksen tulva kuului ylimysten riveistä, jotka olivat taistelun todistajina ja katselijoina. "Jumala on oikein tuominnut!" huusivat he, "surmaa hänet, kreivi Stuifen, tuo kunniaton kavaltaja, tee hänelle oikeus!"

Mutta Fredrik nousi ja sanoi: "Minä olen antanut sanani ja sen täytän kavaltajallekin! -- Nouse ylös, Hanno, ja kärsi häpeääsi koko elinikäsi!"

Kalpeana ja vavisten totteli Rechberg Fredrikin kehoitusta ja häpeissänsä kuunteli taistelutuomarien tuomion, jotka julistivat hänet ritari-arvonsa ja aatelisuutensa menettäneeksi. Raivoissansa katseli hän, miten hänen ritarimiekkansa ja kilpensä rikottiin ja palaset viskattiin hänen jalkoihinsa. Sitte lähti hän häväistynä ja kunniattomana pois taistelukentältä.

* * * * *

Kuukausi tämän tapauksen perästä vietettiin komea juhla Hohenstaufenburgissa. Muhkeasti koristettu oli ihana linna, ja ensi kertaa liehui taas Hohenstaufien mustan-punaisen-keltainen lippu murhelipun sijasta sen harjalla, sillä nyt oli ilopäivä ja keisari Henrik VI, Bertan setä, oli tullut saattamaan rakkaan veljensä tytärtä alttarin eteen, jossa hänet vihdoin niin katkerain ja kovien kärsimisten jälkeen oli annettava miehelle, jota hän niin uskollisesti oli rakastanut. Sentähden oli nyt Hohenstaufien sukulinna loistavasti koristettu ja sentähden liehuivat myöskin Stuifenburgin harjalla Stuifenien ja Staufenien yhdistetyillä vaakunoilla koristetut liput.

Vihkiäisjuhlan perästä ratsasti suuri, juhlallinen saattoseura Stuifenburgiin, jossa juhlapäivälliset odottivat. Oli helteinen aamu ja synkkiä pilviä kohosi lännestä päin, niin että hääväki kiiruhti kulkuansa, päästäkseen vielä ennen rajuilman puhkeamista nuorikkojen asuntoon. Töin tuskin onnistui se, sillä juuri kun ensimäiset kirkkaat ukontulet välähtelivät ja jo muutamia suuria pisaroita putoili, pääsivät he pihaan ja leikkiä laskien seurasivat keisaria ja nuorta paria seppeleillä ja lipuilla juhlallisesti koristettuun saliin, jossa ruhtinaallisesti varustettu pöytä odotti vieraitansa. Kaikki olivat juuri asettuneet paikoillensa ja monilukuiset Stuifenien väreillä koristetut palvelijat jo alkaneet toimittaa täänpäiväisiä velvollisuuksiansa, kun yksi heistä lähestyi linnan nuorta isäntää ja ilmoitti hänelle, että eräs harpunsoittaja-vanhus tahtoi huvittaa seuraa taidollansa ja sentähden pyysi päästä juhlasaliin.

Mielellään suostui kreivi Fredrik tähän pyyntöön, sillä niinä aikoina oli tavallista, että laulajat ja soittajat esityksillänsä maustivat ylhäisten atrioita. Kohta aukesi sentähden ovi ja sisään astui harppuinensa vuosien painosta kyyristynyt harmaatukkainen ja -partainen laulaja. Syvällä kumarruksella tervehtien ylhäistä seuraa siirtyi vanhus erääsen salin nurkkaan odottamaan hetkeä, milloin hänen huvitustansa haluttaisiin. Onnellinen ja antelias isäntä käski heti asettaa hänelle ruokaa ja juomaa, vaan vapiseva vanhus kiittäen ainoastaan pudisti päätänsä, ja mitään nauttimatta pysyi hän äänettömänä paikallansa. Hänen suurista, tummista silmistään loisti kumminkin outo tuli, joka ei soveltunut hänen korkeaan ikäänsä, ja aina vaan katseli hän onnellista Fredrikkiä, vielä onnellisemman Bertan puolisoa.

Äkkiä tarttui keisari maljaan ja sen korkealle kohottaen kehoitti läsnäolevia juomaan nuoren parin menestykseksi ja ainaiseksi onneksi. Iloissaan tahtoivat kaikki seurata kehoitusta, mutta silloin nurkasta, jossa laulaja istui, kajahti kummallinen, kolkko nauru. Hämmästyneinä katsahtivat vieraat ukkoon, joka nyt oli noussut suoraksi ja huusi kirkkaalla äänellä:

"Ainaiseksi onneksiko? -- oletko sinä sen ansainnut, kreivi Fredrik von Stuifen? -- Uskallatko toivoa, että taivas sinulle suo ainaista onnea?"

Niin sanoen heitti vanhus äkisti yltänsä valepuvun, tempasi päästänsä tekotukan ja harmaan parran ja kaikkien ihmeeksi ilmestyi siihen -- nuori, ihmeellisen kaunis nainen itämaisessa puvussa -- _Ester_.

Kalman kalpeana oli kreivi jo ensimäisen hänelle lausutun sanan kaiun kuullessaan hypähtänyt ylös; hiukset pystyssä kauhistuksesta katsoa tuijotti hän ukkoon, joka juuri oli muuttunut tuoksi niin häpeällisesti petetyksi tytöksi. Voimatta lausua sanaakaan seisoi hän kuin kuvapatsaaksi kangistuneena ja piti käsiään ikäänkuin suojana kauniin tytön hirmuiseen ilmestykseen päin ojennettuina.

Mutta ennenkuin vieraat olivat tointuneet hämmästyksestään, jatkoi Ester kovalla äänellä: