Part 3
Kunnes läksit sä kululle, Lensit suurelle selälle, Josta kokko sun kopasi, Sua siipehen sipasi —.
Mikset kääntynyt kotihin? Haavan sait — ja et palannut!
Oman rantas sä omistit, Tuvan tummaisen tekasit Tummaiselle rantaselle, Nolon niemyen nenähän.
Siinä istut nyt kivellä, Rannanraukuja ikävä, Eessä vellova vetonen, Päällä taivahut tasainen!
Siinä istut ja siherrät, Kaihomielellä kajerrat, Avaruutta aatkeloiden, Siniselkiä surien.
Laula, laula rantaraukka, Rantaraukka, kielikeito, Kaiskun niemen kainalossa, Auhdon rannikon kivellä!
Laaja sun on laulumanner, Taaja sun on soittotanner, Lentopaikkasi leveä!
Lentopaikkasi leveä, Laululehtosi lavea — Se on tämä maailmamme: Maa — ja taivas — ja jumala.
Kaisku niemesi kapuinen — Se on tämä Suomenmanner, Pohjan aaltojen povella.
Niinpä laula rantaraukka, Rantaraukka, kielikeito, Kaiskun niemen kainalossa, Auhdon rannikon kivellä!
Huuhkaja.
Huuda, huuda huuhkalintu, Hornan haikea havukka, Syksyn öisessä sylissä. Hiiden hinkalon hämyssä!
Hurja on sun huuhuntasi Korven kylmässä komossa, Kajahuntasi kamala Synkän onkalon orossa:
»Kaijotkatte te kajavat, Haukat hentoiset haleat, Pienet pääskyt ja tiaset, Peipot, sirkut ja sisavat! — Minun huiman huuhuntaani Minun kynteni kähyjä!
Mun on mieleni matala, Musta, raskas ja katala, Mun on silmäni sytevä Syövereitäkin syvempi
Vaan mun huutoni himeä, Se on kaikista kamalin!»
Huuda, huuda huuhkalintu, Hornan haikea havukka, Syksyn öisessä sylissä, Hiiden hinkalon hämyssä!
Jörgensehin »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani.
Tuo Golgatan tiekö ja risti sen tuo On tiesi nyt sun koruton? Ja tuhlaripoikako isänsä luo Myös sinussakin vaeltanut on?
Sinä Salomon laillahan saarnoat nyt: »On viisaus turhuutta vaan! Ja se ihminen kauvas on eksynyt, Joka luottavi maailmaan.»
En tiedä... en oo minä kääntynyt mies, Olen hetkien uskoja vaan, — Oi jospa _ma_ myös sinun löytäisin ties Sekä oppisin — _altistumaan!_
Kuolevaa kaikua.
Mun lauluni soi kuni kuoleva kaiku Helmasta yön sekä nukkuvan maan — Kun koipelien kolkkoon on eksynyt paimen, Ja turhaan huuhuvi lampainaan.
Minä malkio oon tämä eksynyt paimen Keskessä korven ja hunnussa yön; Oli toimeni suojata kaunonen karja, Oli kaita se turmilta kunniatyön!
Minä mieletön uinahdin kukkien helmaan, Minä lankesin loveen — ja ilmoilta pois, Minun untani huumasi hellivä huoku — Oli niinkuin enkeli kuiskinut ois...
Kuin kauvan ma uinuin — en sitä muista, Mut herätessäin oli talmainen yö, Ja huuhkajan huuto soi kaukoa puista, Ja synkk' oli taivahan tähdetön vyö.
Ja silloin mun sielustain singahti huuto, Kuin pistetyn teuraan se pulpahti vaan: »Oi minnekkä sai se mun kaunonen karjain, Jota pantuna ma olin paimentamaan?»
Mun ääneni katkes, mun huutoni hukkui — Oi en sitä koskaan mä takaisin saa! Yhä tummemmaks' oli käynynnä yöhyt, Ja usvassa sankassa sauhusi maa.
Soi lauluni mun kuni kuoleva kaiku Helmasta elämän rotkon ja yön, Ja haipuu kuin onkalon riutuva raiku Ja unhohon tuomittu onpi mun työn!
(Helsingissä, helmikuulla 1897).
Areenalle heitetty.
(Lopputunnelma).
Voi houkkaa, mi annoin lauluni nää Nyt kaikkien katseltavaksi! Oman itseni näinhän mä heitettää Soin maailman tallattavaksi!
Ja mitä se minua auttanut lie Että noin minä sieluni raastin! Jos kolkko on yö, jos synkkä on tie — Niin mitä mä _muille_ sit' haastin?...
Voi houkkaa, kun annoin lauluni nää Pahan maailman parjattavaksi! — Oman itseni näinhän mä heitettää Soin leijonan murskattavaksi!
(Viimeistä korrehtuuria lukiessa).