Part 2
Voi se lapsuuteni aika kotilahden rannalla, — Taloja kun rakensimme Annin kanssa sannalla!
Kaunis piti talon olla — kauniimpi kuin kuninkaan, Rikkahampi aartehista kuin on linnat ruhtinaan.
Voi kuin armas näin ol' olla kahden rantamalla vaan, Kun nuo järven aallot lauloi illan tuutulauluaan!
Kuinka taivas pehmoisissa piivilöissä karkeloi, Kuinka hento ilman henki rannan kaislikossa soi!
Vielä muistan kuinka siellä vaatteet yhteen heitettiin, Aallon syliin ilakoiden povet pienet peitettiin.
Kuinka silloin Annin silmät loisti lailla tähtien, Kun hän hajahapsin siinä istui hiekall' leikkien!
Niin, se oli onnen aika, aika auvon autuain, Aika liedon lapsuuden ja puhtahinten unelmain —
Vaan o poissa nyt ne päivät, enkä niitä enää saa, Pienen Annin ryösti myöskin aikaa sitten kirkkomaa!
Itkevälle kalliolle.
Kallio uljas! Miksikä itket? Miksikä kyynelet rinnoillas' ain? Suuri kun oot sä — ja aarteita kätket, Niin miksi raukkana itketkin vain?
Itkenetköön sinä muotosi vuoksi — Autio, paljas ja kalju kun oot, Taikka sun kyyneles siksikö juoksi Kun sinä mykkä ja kieletön oot?
Vaiko sä itkenet maailman tähden, Sullen mi häijy ja ankara on — Maailman, jolla sun kätköihis nähden Mieli on kannas ja tunteheton!
Miksikä itkenet, en minä tiedä! Tokko sä itse ees tietänet sen? — Useinhan _minutkin_ itkuun on viedä, Vaikka sen syytä voi tietää ma en!
(1895).
Meri-idylli.
Ui aatelkaahan te veljyet merta! Merta te aatelkaattehan vaan: Kun siellä me hengessä mahtavan aavan Aaltojen leikkejä katsellaan!
Kun vihreenä syöksyvi vihainen laine Ja louhikon kylkehen murskautuu, Ja vaahtoa ilmahan räiskyy ja roiskuu Ja paateron pinnalle paiskautuu!
Niin aatelkaapa te veljyet tuota: Niin — merta te aatelkaattehan vaan! Ja siellä me istumme kallion alla Ja — Vellamon neitoja kaulaillaan!
Ja vielä te veljyet aatelkaatte, Kuinka me purressa seilaellaan: Pullevin purjein... ja Ahtolan immet... Ja kantelon kieliä soitellaan!
(Helsingissä 12/4 1896, Ahvenanmaalle aikoessa).
KUVAILEVAISIA
Kaupunkiin lähtö.
(Kuvaus ylimaasta).
»Oi kuule kulta-Anni, Tuo joutuin konttini! Ja sinä pikku Matti, Käy juokse tuoppini!»
»Ja hyvästi nyt vaari, Ja väki kaikki, muu! Eläkää tervehinä, Jos vaikk'en jälleen tuu!»
»Ja hyvästi myös pirtti, Sa reikä-ruutuinen! — Kai kaupungista uudet Ma ehjät ostanen!»
Näin haasti Harjun-Antti Hän nosti sauvontaan, Ja verkallensa venhe Ulkousi rannastaan.
Ja lähti tervavenhe Nyt vettä liukumaan, Ja Anni keulass' soutaa, Mut Antti huopaa vaan...
On hiljaa kaikkialla, Niin tyyntä, tyyntä on, Ja airot vainen pienen Ne luovat aallokon...
Ei kuulu kuikan ääntä, Ei tiiran tirrantaa, Vain pieni rantaraukka Kivellään kaikertaa.
»Oi kuinka kumma ilta!» Tuo Anni huudahtaa — »Kas taivaan sinisilta Kuin järveen kuvastaa!»
»On niin, on niin, niin kyllä...» Myös Antti hymähtää. Ja käsi toinen huopaa, Ja toinen viilettää.
Ja salmen kautta hiljaa Se pursi puikkeloi, Vaan kaukaa korven takaa Käkösen kukku soi...
Näin tervavenhe vierii — On Oulu matkan pää — Ja Anni soutaa, soutaa, Mut Antti viilettää.
Koskella.
(Kuvaus tervavenheellä-laskusta).
Jo nieli venhon vinha vuo, Jo soljui puinen pursi, Ja kuohu-aallot hurjat nuo Sen keula alleen mursi!
Ja ympärillä pauhas, soi, Ja pärskyi, räiskyi, roiskui, Ja venhe ruski, viehkuroi. Ja aallon vaahto loiskui!
Mut vantterana laskumies Se seisoi paikallansa, Ja louhet väistätellä ties Hän kaikki melallansa.
Ja venhe syöksi allepäin, — Jäi taakse kosken pauhu, Ja katsannosta kunkin näin Nyt poistui pyhä kauhu...
Näin pursi painui hiljalleen Sen virran vaaluvoita, Ja kivet kirhoi ivoineen, Ja kuulti limakoita...
Vastatuulessa Oulunjärvellä.
Pyinä vinkuu vihtavaulut, Laanneet ovat lempilaulut — Poijat, poijat, soutakaa! Nyt on työ jo ankaraa.
Repäistä nyt kyllä saatte — Kov' on tuuli, soutakaatte! Tervatytöt soutakaa! Ponnistella koettakaa!
Anna aallon ärjähellä, Anna venhon värjähellä, Anna tuulen vinkua, Räpehien sinkun!
Souti ennen Pohjan poijat, Souti niinkuin hiiden noijat, Siispä poijat soutakaa! Airot syvään painakaa!
Syntymästä hautaan saakka Raskas onpi elon taakka, — Soutakaa te poijat vaan! Pankoon taivas tuuliaan!
Vaan ei auta huokaukset, Eikä vaivan valitukset — Tytöt, tytöt soutakaa! Väsyä ei kukaan saa!
Tervatytön laulu.
Katso näitä käsiä ja katso tätä pintaa! Kyllä tällä tytöllä on hevon lailla rintaa!
Täll' on kädet kipakat kuin Kiehimäen kosket, Punasemmat puolukkata ovat nämä posket.
Sievän tytön, soman tytön tästä olet saava, Sitten kun on soudettuna tämä sitkas aava.
Älä luule tervapoika että sua lemmin, Vaikka mulla posket kyllä paistaa tulisemmin.
Pysy, pysy ulompana, — kaikki tässä sepää — Yksinänsä tämä tyttö teljollansa lepää.
Katso miten tämä tyttö soutelee ja laulaa, Katseleepi rannikoita, joita aallot kaulaa!
Kuule kuinka ihanaa on tämän tytön laulu, — Laita sinä tervapoika uusi melan vaulu!
Kutti kutti, poika rukka, etpä jaksa soutaa, Tytön täytyy avustaa ja kyllä tyttö joutaa. —
Rinnatuksin tämä tyttö kullan kanssa jaksaa, — Airot vettä välkyttää ja vihtavaulut raksaa.
Souda souda, häijy kulta, souda rivakammin, Jotta juoksis tervapursi paljon kivakammin.
Anna sinä tämän tytön iloita ja laulaa, Äläkä sä lähentele tämän tytön kaulaa. —
Vuotahan sa Vaaran Risto! kunhan pääsen Ouluun, Uuden kullan otankin ja viivyn ensi jouluun.
Tämä tyttö kyllä tiesi haastatella heilaa — Oulunjärven aallokoissa kultilleen se seilaa.
Myötätuulessa Oulunjärvellä.
Purje päälle nostakaa! — ja pankaa jalka suoraan! Minä itse viiletän ja tartun purjenuoraan.
Anna Annin teljollansa levähtää ja maata! Tämä tuuli ei nyt taida hetikohta laata.
Tämä tuuli veteleepi Vaalan virran niskaan, Käyhän Risto melahan, niin minä vettä viskaan!
Levätkätte lempijoukko, levätä nyt joutaa, Rikeneen se riipasee, kun tuuli purtta soutaa.
Kelpaa pojan kellitellä, kun on myötätuuli, Vastassansa tutun tytön hymyilevä huuli!
Kerjäläispojan laulu.
Minä olen mieron lapsi, Mailman hylky, heitto. Ruokani on ruumenleipä Sekä koiran keitto.
Talosta mä taloon kuljen, Kukaan ei mua tunne — _Sama_ mulle, minne kuljen — Kunhan jonnekunne!
Milloin kuolen, onnen heitto, Senpä Herra tiesi, Kinos mullen onpi — peitto, Tähdet — kotiliesi.
Rannalta löytynyt airo.
Kerran syksyn myrsky-yönä Seisoin järven rannalla, Katselin kuinka hurjat aallot Huppelehtivat sannalla.
Mieleni kävi niin mustaksi mulla, Ja silmäni harreili huolissaan: »Onkohan tuolla, onkohan tuolla Ketä nyt kulussa purressaan?»
Myrsky se laineita myllerti vainen, Ja tuuli se kuusissa kolkosti soi, Ja kaamea yö minun korviini tuolta Ikäänkuin ääniä hirveitä toi...
Aamulla sitten kun vaalasti päivä Ja rantahan astelin katselemaan: Airon ma löysin — ja palasen purtta — Ja aallot ne airoa liekutti vaan.
(Suomussalmella syksyllä 1896).
LEMMENLAULUJA
Nuorra.
(Sävel piiritanssilaulusta: Tuopa tyttö nätti on...)
Miks'ei saisi rakastaa, kun nuori onpi vallan? Eikä posken punaa ole viima vienyt hallan!
Kuolettaakko, sammuttaakko tunnon tulta koittais? Haa, se olis' haikeaa ja vähän sillä voittais!
Nuorra tahdon lempiä ja nuorra armastella, — Vanhana ma vasta tahdon tuota ajatella!
(1894).
Tellervo-lauluja.
1.
Kuutamalla, lumoovalla, Kera Tellervon jos sais Liepehellä lehdon olla Öisen tuulen puhaltaiss'! — Elokuussa, hempeässä Kuiskehiaan kuunnella, Pohjan sinitaivaan alla Omanansa suudella!
(1894).
2.
Ennen aina metsissäni, Lauloin puille puhellen, Muusta lemmestä kuin tästä Silloin tuskin tietäen.
Nyt on toisin: korven hongat Ei mua enää laulata — Vasta sitten laulu luistais' Kun sais kultaa kaulata!
(1894).
3.
Voi impeäin!
Voi impeäin! Hän hymyilee, Ja kylmä silti on — Ja tunteitansa laulelee, Ja silt' on tunteeton!
Voi impeäin! Hän haaveksii, Ja silti vakaa on — Ja onnestansa uneksii, Ja silt' on onneton!
Voi impeäin! Hän _rakastaa_ — Sen silti salaa vaan, Ja lemmenjuomaa halajaa, Mut kärsii janoaan...
(1894).
4.
Älä teeskele!
Voi impeni, kai jo sa ymmärrät Mikä onneni ongelma on? Ja sä sieluni kaihon jo kai käsität? Miks teeskelet »tunteheton»?
Sinä tiedät — sen vannon, — _silmistä_ sun Niin paljonhan arvata voi! — Sinä vain, sinä vain olet armaani mun, Jonka sallimus minulle soi.
Niin, impeni, koska sä ymmärrät Mikä mietteeni onnesta on, Sekä sieluni kaihot jo kaikk' käsität: Älä teeskele »tunteheton»!
(1895).
5.
Ruusu se kuihtuvi kastelematta — Impynen poikansa suutelematta!
Siksi se poika on ilkeä noita, £ Joka ei tyttöä suudella koita!
(1894).
6.
Uinu mun armaani, uinu! Yökin jo tullunna on, Taisto on päättynyt päivän, Ihmisen tuo levoton Metsäkin huokaa: uinu! Impeni, käy lepohon!
Taivahan enkeli vieno Sielusi suojelkohon, Yön hämäriin älä katso: Peikkoja täysi se on! Vasta kun nousevi rusko — Silmäsi auvetkohon!
(1894).
7.
Niin surullisna, vakaana oot impi! Miks hymy leikikkään ei huulillas? Ja katsekkin noin outo, kumma, Ja murheenmerkit poskillais?...
Mintähden kaikki tuo? — Oi lausuhan! Jos lausut: vuoksein _mun_, — ma riemastun Ja hymysuin sun tempaan syliin — Ja kuolkoot silloin surut sun!
8.
En paljon pyydä.
Sun sielukas silmäsi, impeni, oi, Mun mielestäin, luuletko, haipua voi! Ja vaaleat kutris — ja huulesi nuo — Ne iäti muotosi muistohon tuo!
Ja vaikka sä hylkien kaihtelet mun — Ma ainian sittenkin aattelen sua: Ma suutelen sua kuni aamua yö Hellivi, hetki kun huomenen lyö.
En paljoa pyydä — syäntäsi vaan! Sen vainen kun valtaani, neito! ma saan, Niin taltuvi tuska ja kaihoni tuo, Ja toivokin siipensä lentohon luo...
(1894).
9.
Levollen käy aurinko: Liekkö _hänkin_ mennyt jo? Vaiko istuu ikkunassa, Haavehessa ihanassa?
Sammuu rusko, nyt on yö: Kuinkahan sen sydän lyö? Lepääköön hän rauhallissa Vaiko lemmen unelmissa?
Päivä nousee: aamu on! Armas myöskin nouskohon! Häivy, häivy — haihdu, haihdu! Haave _tosielohon_ vaihdu!
10.
Tyhjä mailma.
Kun armas lähti pois Oli niinkuin enää vois Ei muita impysiä nähdäkkään.
Kun armas lähti pois — Niin tuntui kuni ois Tää mailma _tyhjäks'_ saanut tykkänään
11.
Ja nyt hän on poissa, niin poissapa vaan — On päivä jo mennynnä siitä... Ja en minä saanut ees suukkoakaan, Vaikk' aina ma haaveilin niitä!
12.
Mun on ikävä.
Mun on ikävä, tyttö kulta! Mailma mulle on suruinen, Kukkia, jotka mä sitten sain sulta, Tuskamielin vain katselen.
Mun on ikävä, neito annas! Itkuhun mieleni rauveta on... Mut mitä auttaisi kyynele karmas? Itkuni myös olis lohtumaton!
13.
Oipa jos kohtalo konsaan ei oisi Silmäini eteen tuonutkaan sua! Niin ei mun kantelo surren näin soisi — Etkä myös konsaan _sä_ muistaisi mua!
14.
Ja minäkin lähden täältä pois, Ja tokkohan koskaan palaan — — Kentiespä maailma tappaa vois, Mitä nyt minä sielussa salaan!
15.
Sinne jäit —!
Sinne jäit, mun impyeni, Sinne kauvas Pohjolaan Minä maailmalle läksin Elon merta laskemaan. Sinne jäit —!
Sinne jäit, mun tyttöseni, Sinne luontoon puhtoiseen — Minä maailmalla täällä Nään vaan luonnon vuoksiveen. Sinne jäit —!
Sinne jäit, mun lemmittyni, Sinne maitten, vetten taa — Mulle maailmalla täällä Aina muistos kangastaa. Sinne jäit —!
(15/9 1895).
Entinen laulu.
Älli pieni, Allisein, Kultalintu, käpysein, Istu minun polvellain, Minä soitan kanneltain!
Alli pieni, Allisein, Raitis on mun sydämmein, Viatoin on kumpikin: Allisein ja — minäkin.
Kaihtimien leijuessa.
1.
Illan hellä, vilvas henki Kaihtimia leijuttaa, Pienen kanteloni ääni Kaupungille kaikkoaa...
Kuulen kuinka vastapäätä Ikkuna myös avataan, Ja kun sinne silmän nostan Aili on se tosiaan!
Aili on se, Aili on se! Joka sieltä kuuntelee; Kevätillan vieno tuuli Hiuksiansa hivelee...
Voi kuin oon ma onnellinen Että Aili kuulee sen, Jota kauvan niin mä kaihoin Äänen _minun_ kantelen!
Nyt hän kuulee, nyt hän kuule Kuinka soipi sävel sen! Piiloss' olevansa luulee — Katvehessa kaihtimen!
Soios soitto neidolleni, Immelleni ikkunaan, Viesti vieös, kuinka täällä Syttyi liekki leimumaan!
Viesti vieös, kuinka täällä Ihaillaan ja itketään, Kuinka täällä, uhkuu, hehkuu Sammuu, syttyy yhtenään!
Voi kuin oon nyt onnellinen Että Aili kuullut on Jota kauvan niin ma kaihoin: Äänen _minun_ kantelon!
(Eräässä pikkukaupungissa, 1896).
2.
Åili, Aili, sä kaunis keiju, Miks et sä luokseni uskalla? Sa etkö tietäne, pikku leiju, Kuin vuotan, varron sua tuskalla!
Aili, Aili, sä Luojan kukka, Etkö huolikkaan minusta? Ja minä huima ja minä rukka — Kun yötkin unta nään sinusta!
3.
Kannel mulla on, Muuta mull' ei oo, Kannel rauhaton, Kannel onneton.
Neito kulta, oi! Kuule sävel vain; — Kuinka se nyt soi, Soi ja vaikeroi!
Kannel mulla on, Muuta mull' ei oo, Etkö kanneltain Huoli armahain?
Kansanlaulu.
Kuutamahan kulkemahan aijon nyt mä mennä, Aate, aate ailehtiva kullan luo nyt lennä!
Kuutamalla kullan ääni hopeaisna helkkää, Kuuset kullan vipaloissa kimmeltää ja välkkää!
Kuutamalla nuoren poijan ääni kauvas kaikaa, Kaiku vuorten onkaloista rimajaa ja raikaa.
Tule kulta kunnahalle, pane käsi kaulaan, Jouduit kyllä, jouduit kyllä, tämän pojan paulaan!
Katso taivon tähtiä ja katso tuota kuuta! Laula mulle lempesi ja anna mulle suuta!
Kuule taivon tähtitarha, kuule tätä valaa: Ikuisesti tämä liekki leimuaa ja palaa!
Eikä sammu, eikä sammu — ennen sammui tähti, Kuin tää poika, kuin tää poika kullan luota lähti!
Nuorten mieli.
Valkoperho hämärissä Kesä-yönä kiitelee — Nuorten mieli, sanos missä Silloin lentää, liitelee?
Ai, se lentää neitosissa, Impysissä ilkamoi, Kassapäissä kaunosissa Unelmoiden ailakoi!
(Ihanana kesäyönä 1895).
Sinä olet paras!
Sinä olet paras, Sinä olet paras, Sinä vain mua ymmärrät!
Ja vaikka maailma nurin menköön, Ja taivas kahtia haletkoon — Minä hengessä sua hemmin, Minä hengessä omas oon!
Sinä olet paras, Sinä olet paras, Sinä vain mua ymmärrät!
(1897).
Haave.
»Nähdä Neapoli ja...»
1.
Jos nähdä Naapolia sais Laineilla hukkuvilla! Ja tumma tyttö uinajais Haaveillen parmahilla!
Niin mandoliini siellä sois, Ja kuutar kuunteleisi... Ja häipyiss' soiton äänten pois Gondooli keinuileisi!
Kun tuuli sitten uinahtais: Meit' tähdet tuudittaisi — Ja silmä silmän kohtajais Ja sielu sielun saisi!
2.
Vaan jos sais nähdä Naapolin Sen laago-lainehilta, Kun valkopulmu puhtahin Kuiskaisi soutimilta:
Niin kuinka siellä soinnahtais Tää kaunis suomenkieli! Ja kuinka kannel kajahtais Ja heltyis hellä mieli!
Oi, silloin loistoss' ihalan Etelän taivon — tuolla: Sylissä tyttö Pohjolan Ois haluni mun _kuolla!_
V.
KEVEÄMPÄÄ JA RASKAAMPAA
Markkinahoijakka.
Mun mielestäin tämä maailma on Kuin markkinahoijakka vaan: Jossa kaikkien täytymys pyöriä on Menis kuinkakin joutuisaan!
Ja se hoijakka pyörivi, pyörivi vaan, Ikipäivinä seisahda ei, Mikä istuvi pystynä leijonallaan, Mikä aasilla huutaen: »hei!»
Mut se, joka vauhtia liiaksuu Ja ei huimausta kestää voi, Hän kesken kyytiä pois hypätköön! — Ja hoijakan kello se soi.
Ne ihanat illat, ne kuutamo-yöt.
Ulin aikaa jo päättänyt etten ma enää Kynähän tartu ja lauluja tee, Koska ei kenkään mun laulustain vartu, Ja koska ei konsaan ne mieliksi mee.
Mut päätös ol' löyhä: kun tulivat taasen Ne ihanat illat ja kuutamo-yöt — Niin rikki jo remahti päätöksen sillat Ja kynähän tartuin — ja tässä ne työt!
Renkinä olleen laulu.
Anna ja Helka on piikoina talossa. Talo on kaukana synkässä salossa.
Anna on jykevä ja kookas kuin raita, Helka on hento ja soleva ja kaita.
Annalla tukka se riepuna riehui, Helkalla hivukset ne vapahina liehui.
Annalla posket ne pinopuina paistoi, Miekkoinen Helkan ken huulia maistoi!
Anna se tiuskaten hurjasti huutaa, Helkapa laulaen heilutti luutaa.
Monesti mä tappelin ison Annan kanssa, Helka se mua oli ain varullansa.
Voi miksi pitikin mun Helkani heittää, Ikävääni vaikea onpi nyt peittää!
(1896).
Muistelma.
Ensi kerran hänet näin, Luona koulun kelkka-mäen: Päässä oli punalakki, Yllä sinitumma takki.
»Pyydä häntä kelkkaan vaan Hän on hauska tosiaan!»
Minä menin, kumartelin Pyysin mäkeen, ujostelin...
Ensi lasku kävi näin: Kelkka kaatui nurinpäin — Tyttö lensi hangen päälle, Minä vierin radan jäälle...
Anteeksiko pyysin? — En! Seisoin _kelkkaa_ katsellen — Tuumin tuota: »katsos vainen Kuinka kaatui peijakainen!» —
Useasti kuiten me Yksin tuumin laskimme, Mallaks' opin hänet sitten Parvest' toisten impysitten.
Puhumista olla tais Hälle, häntä laskettaiss' — Oli tämä: »kaunis ilma... Hyvin hyvä, kaunis ilma!»
Malla myönsi ihan sen, Lausui saman totuuden: »Nyt on _hyvin_ kaunis ilma!» Lisäs: »— _eilen_ oli kylmä!...»
Tämä oli »hakkaus»: — Koulupojan rakkaus, Muuta haastaa voinut emme, Vaikka sykki sydämmemme.
Mutta kuiten muistossain Tämä aika hausk' on ain — Oi jos vieläi kuutamassa Mallan kanss' ois laskemassa!
(18/2 1897).
Leila.
Semmoinen tyttö on näänmä se Leila Että on kaikkien poikien heila, Kuka vain tahtoo: suukonkin saa, Niin että soipi ja paukahtaa!
Sanoppas Leilalle itselle tätä, Heti on hennolla huoli ja hätä: Itkuhun punaisna pulpahtaa Ja rukoillen lausuu: »voi unhoittakaa!»
Kyllä sun ymmärrän, lempeä Leila, Miksi noin oot sinä kaikkien heila: — Sä oot _liiaksi_ hellä ja hyvä... Ja siks' ei lempesi olla voi syvä!
Lampaita ajamassa.
Junnu ja Janne ja Jaska renki, Lisäksi suutari Mustonenki (Joka oli talossa suutarin työssä Ja valmisti saappaat päivässä ja yössä) — Juoksivat, juoksivat lampaita ajaan Häätivät lampahat metsikön rajaan. Junnulla käess' oli torrakko suuri, Jannella kuivunut katajan juuri; Suutari kerkesi naskalins' ottaa, Siunasi juostessa naapurin Lottaa, Huu! huusi Junnu ja haa! huusi Janne Ja jaa! sano Jaska, jonk' käess' oli vanne, Mut suutari Mustonen huusi: hih hei! Ja Lotankin väkisin kynivästä vei. Ja kun oli tullehet takaisin sieltä, Niin kelpasi kuunnella suutarin kieltä, Hän sano': »hjaa, hojaa ja jaa — On ihmisen elämä kirjavaa!»
(1896).
Sointuja rakastavan runo.
Mikä on rakkaus? Ja mikä on hakkaus? Ja mikä on leimuvan lempemme lakkaus?
Rakkaus on kuin — tulikuuma rauta! Hakkaus taas kuin — hyppylauta! Ja lakkaus, vihdoin, kuin — harmaja hauta!
Meitä, oi taivas, siis lempimäst' auta — Rakastaja on kuni nuoleva nauta!
No saapa nähdä ja saapa kuulla!
Hän on niin nuori, hän on niin hieno, Hän on niin viisas ja etevä; Ja ideaalinsa — on niin vieno: Se lentää taivasta ylemmä!
Niin paljon suurta, niin paljon uutta Ne luulee nuoressa piilevän: Se mies se maailman vielä muuttaa Ja kummaa aikaan on saava hän!
No saapa nähdä ja saapa kuulla, Mi miehest' tullevi tosiaan! Ei mielestäin ole tarvis luulla Ett' tietä raivais hän — _rahoillaan_.
Lessing'iin vetooja.
Se varmaan totta on Ma ett' oon hölmö mies, Ja myöskin tuhma mies, — Miks'ei? — no olkohon!
Vaan kun sa lausut niin Sen vasten naamaa mun — Ma suutun sinuhun. Ja noihin moitoksiin!
Se näät on tässä tuo Kuin lausuu Lessing sen, Siis hältä lainaten, Ma pyydän — silmäs luo:
»Sobald der Mensch sich kennt, Sieht er, er sei ein Narr, Und gleichwohl zürnt der Narr, Wenn man ihn also nennt.
Sobald der Mensch sich kennt, Sieht er, er sei nicht klug; Doch ist's ihm lieb genug, Wenn man ihn weise nennt.»
Hänen vakaumuksensa.
»Runottareni on kuollut!» lausuin hälle — Nuorelle runoilija-ystävälle: »Intoni on mennyt, se oli kai heikko — Paras mun _laata_ siis lienevi, veikko?»
Runoilija ääneti mua tarkastaapi, Ja katseellansa mua mittajaapi: Viimein virkkavi: »mikä sun on tullu'? — Nythän sä olet jo _täysi_ hullu!...»
»Sanot: runous mukamas _valhetta_ on! Jos niin on, niin verraton valhe se on! Mut totuutta jos toki runous lie, Niin taivasta lähelle meidät se vie!»
(1896)
Lentävä lehti — vyöryvä vuori.
Kaks' syntyi mulle luontoa, Kaks' annettihin voimaa; Mutta riidellen ne vainen Toinen toistaan soimaa:
Keveämpi toinen kuin lentävä lehti, Tuuli jot' taivaalla kiidättelee — Raskaampi toinen kuin vyöryvä vuori, Kuljuissa hornan mi ryskähtelee.
Kahtalainen tuuli.
Syksyn tuuli riipii kukat, Puita myrsky raatelee, Puita myrsky ihmisrukat Tunteen tuuli kaatelee.
Yhtä ja samaa!
»Samaa, yhtä samaa ne runot sisältää!» Niin sanot. Varsin totta kai onkin kyllä tää Näät samaa, yhtä samaa se onhan elontie — Siis surun, riemun tuntoon _vain_ runous vie!
Kumoonpurjehtivia.
Elämän meri on suunnaton suuri, Tuulinen rannaton aava — Kuka on elämän merellä voiton Myrskyjen voimista saava?
Monella laiva on lastissa liian, Ja aaltojen käydessä vaipuu, Kun uponnut on se, niin jäljelle jää Vain muisto sen laivan — ja kaipuu.
Monella laiva o tyhjäkin vallan, Vaan mastossa purje on suuri — Ja puuska kun tulee: se kumohon saa, Ja suistuu kuin huipukas muuri.
Monella kyllä on laatuisa lasti Ja laivassa loistava kuori, Vaan laidatpa sisästä silkkua on Ja laho ja kehno on ruori.
Sellainen laiva kun karihin lyöpi: Se pielensä pirstaksi lentää — Ja jospa se kuiten irtikin sais, — Se vuotaen aalloilla entää.
Ja kellä on laivansa kunnossa aivan Ja reilassa touvit ja ruori, Vaan ohjaaja _liiaksi vauhtia_ tahtoo Kun onpi niin reima ja nuori.
(1896).
Mitä se ihmistä auttaisi!
Voi, voi sitä ihmistä kuitenkin, Joka mainetta halaa ja onkii! Niin että hän kirjoihin uppoutuu, Ja paperin pölyjä tonkii!
Kuin viisas se viimein miehestä noin Perin pengaten tullakkin mahtaa — Niin onni sen rinnassa ruhjautuu, Joka päätänsä _alati_ ahtaa.
Sillä mitä se ihmistä auttaisi, Jos kaiken hän maailman voittais? Ja sielulle siitä vain vaurio sais, Sekä ikuinen turmio koittais!
Mitä mä tuosta!
Mitä mä tuosta, jos lapsuus jo haihtuu, Herkeehän hellekkin herttainen, pois, Tummuuhan taivo, kun illaksi vaihtuu, Mustuu kuin päivyttä koskaan ei tois!
Mitä mä tuosta, jos toivehet raukee, — Hajoohan muuri, ja murtuuhan jää... Ja vahvatkin valjaat ne aukee ja laukee Ja pettää se jolloinkin viisaankin pää!
Mitä mä tuosta, jos kohta jo kuolen, Vaiva vain vaihtuu ja muuttuvi yö — (Tuskinpa tuonela suuremman huolen Tuopi kuin täällä on puuha ja työ).
(1894 & 97).
Rantasipi.
Laula, laula rantaraukka, Rantaraukka, kielikeito, Kaiskun niemen kainaloss Auhdon rannikon kivellä!
Sinä pieni rantaraukka, Kaiskun niemyen kivellä! Sinut synnytti emosi Aavan rannikon rajalle.
Eikä peljännyt emosi Sinun luotansa lähöstä, Sua siellä suosittaissa Hellän hietikon sylissä.