Part 22

"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden", ajatteli Pierre. Mutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar Marian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus yltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui sanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.

Alussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään aavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa siksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana, jolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli laihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä tuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä Pierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä, joissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut Pierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn varjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen kysyvät silmät.

Pierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä tyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.

XVII.

-- Hän vierailee minun luonani, -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Kreivi ja kreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin surullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin apua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.

-- Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, -- sanoi Pierre Natashaan kääntyen. -- Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä, jona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!

Natasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat vain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.

-- Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? -- virkkoi Pierre. -- Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen, elämänhaluisen pojan?

-- Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Niin on. Se on totinen tosi, -- keskeytti Pierre yht'äkkiä.

-- Miksi? -- kysyi Natasha tarkkaavasti katsoen Pierren silmiin.

-- Miksikö? -- toisti ruhtinatar Maria. -- Jo ajatuskin siitä, mikä meitä odottaa...

Natasha ei malttanut kuulla loppuun ruhtinatar Marian sanoja, vaan katsahti taas kysyvästi Pierreen.

-- Ja siksi, -- jatkoi Pierre, -- että vain se ihminen, joka uskoo Jumalaan, joka meitä ohjaa, jaksaa kestää niin suuren surun kuin hänen ja ... teidän surunne on.

Natasha avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta pysähtyi samassa. Pierre kääntyi nopeasti poispäin hänestä ja kysyi ruhtinatar Marialta ystävänsä viimeisistä hetkistä.

Pierren hämmennys oli nyt melkein kadonnut, mutta samalla hän tunsi kadonneen kaiken entisen vapautensa. Hän tunsi, että jokaisella hänen sanallaan ja teollaan on nyt tuomarinsa, jonka tuomio oli hänestä kalliimpi kuin kenenkään muun maailmassa. Kun hän nyt puhui, arvaili hän mielessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Natashaan. Hän ei kuitenkaan etsinyt tahallaan semmoisia sanoja, jotka miellyttäisivät Natashaa, mutta kaikesta, mitä hän puhui, hän arvosteli itseään Natashan kannalta.

Ruhtinatar Mariasta tuntui alussa väkinäiseltä kertoa siitä, missä tilassa hän oli tavannut ruhtinas Andrein. Mutta Pierren kysymykset, vilkkaan levoton katse ja mielenliikutuksesta väräjävät kasvot saivat ruhtinattaren vähitellen syventymään niihin yksityiskohtiin, joita hän oli pelännyt uudistaa mielikuvituksessaan itselleenkin.

-- Vai niin, vai niin... -- puheli Pierre kumartuneena koko ruumiillaan lähelle ruhtinatar Mariaa ja kuunnellen ahneesti hänen kertomustaan. -- Vai niin, hän siis tyyntyi, heltyi. Hän pyrki aina koko sielustaan yhteen päämäärään: tulla hyväksi ihmiseksi ja siksi hän ei voinut pelätä kuolemaa. Vajanaisuudet, joita hänessä oli, jos niitä oli ollenkaan, eivät johtuneet hänestä itsestään. Vai heltyi hän? -- puheli Pierre. -- Mikä onni, että te tapasitte toisenne, -- sanoi hän yht'äkkiä Natashalle katsoen häneen kyyneltynein silmin.

Natashan kasvot vavahtivat ja synkkenivät ja hän loi hetkiseksi katseensa alas. Tuokion aikaa hän oli kahden vaiheilla, puhuako vai ei.

-- Niin, se oli onni, -- sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, -- minulle ainakin se oli onni. -- Hän oli tuokioisen vaiti. -- Ja hän ... hän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen luokseen...

Natashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja pakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti kertoa.

-- Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut kysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän matkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella, minkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja olla hänen kanssaan, -- kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.

Ja antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan kertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt kolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.

Pierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan kyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei Pierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha kertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka Natashaa kouristeli kertomuksen aikana.

Ruhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui Natashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan rakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.

Tämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön Natashalle.

Hän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä seikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa loppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.

Oven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla sanomaan hyvää yötä.

-- Ja siinä kaikki, kaikki... -- päätti Natasha kertomuksensa.

Natasha nousi nopeasti pystyyn Nikolushkan tullessa sisään, läksi melkein juoksujalassa ovea kohti, kolahdutti päänsä uutimen suojassa olevaan oveen ja hyöksähti huoneesta voihkaisten puoleksi kivusta puoleksi sydämen tuskasta.

Pierre katsahti oveen, josta Natasha oli kadonnut ja hänestä tuntui, että hän oli yht'äkkiä jäänyt aivan yksin maailmaan.

Tästä unelmasta herätti hänet ruhtinatar Maria, huomauttamalla hänelle veljensä pojasta, joka oli tullut huoneeseen.

Nikolushkan kasvot, jotka olivat isän näköiset, vaikuttivat Pierren äärimmilleen heltyneeseen mieleen niin voimakkaasti, että hän suudeltuaan Nikolushkaa, nousi yht'äkkiä ylös, otti taskustaan nenäliinan ja meni ikkunan luo. Hän aikoi sanoa hyvästit ruhtinatar Marialle, mutta tämä pidätti hänet lähtemästä.

-- Me valvomme toisinaan Natashan kanssa kolmeen asti, jääkää kaikin mokomin. Minä käsken valmistamaan illallisen. Menkää alas, me tulemme kohta.

Ennen kuin Pierre ehti lähteä, sanoi ruhtinatar Maria hänelle:

-- Hän puhui vasta ensi kerran sillä tavoin hänestä.

SVIII.

Pierre saatettiin suureen, valaistuun ruokasaliin. Muutaman hetken kuluttua kuului askelia ja ruhtinatar ja Natasha tulivat huoneeseen. Natasha oli tyyntynyt, mutta hänen kasvoilleen oli taasen palautunut entinen vakava, iloton ilme. Ruhtinatar Maria, Natasha ja Pierre olivat kukin joutuneet sen neuvottoman mielialan valtaan, joka tavallisesti seuraa päättynyttä vakavaa, syvällistä keskustelua. Entisen keskustelun jatkaminen ei käynyt laatuun, joutavista asioista puhuminen oli vastenmielistä ja vaikeneminen piinallista, kun mieli kuitenkin teki puhua. He astuivat ääneti pöydän luo. Kamaripalvelijat siirtelivät tuoleja. Pierre avasi kylmän ruokaliinan ja katsahti Natashaan ja ruhtinatar Mariaan aikeessa keskeyttää äänettömyyden. Nämä näyttivät aikovan tehdä samoin, sillä kummankin silmissä väikkyi elämän tyytyväisyyttä ja käsitys siitä, että surun ohella on myöskin olemassa iloa.

-- Haluatteko viinaa, kreivi? -- kysyi ruhtinatar Maria ja nämä sanat haihduttivat samassa entisyyden varjon. -- Kertokaapas jotain itsestänne, -- lisäsi ruhtinatar Maria, -- teistä kerrotaan aivan uskomattomia juttuja.

-- Niin on, -- vastasi Pierre suopea, ivaan vivahtava hymy huulilla, joka nyt oli tullut hänen tavakseen. -- Minulle itsellenikin kerrotaan minusta niin ihmeellisiä juttuja, etten ole nähnyt niitä unissanikaan. Maria Abramovna kutsui minut eräänä päivänä luokseen ja kertoi minulle koko ajan, mitä minulle oli tapahtunut tai olisi pitänyt tapahtua. Stepan Stepanitsh niin ikään opetti minua, miten minun pitäisi kertoa. Yleensä olen huomannut, että on hyvin helppo päästä pidetyksi henkilöksi ja minä olen nyt pidetty henkilö, sillä vaikka minä saan kutsuja, ei minun itseni tarvitse kuitenkaan kertoa.

Natasha hymähti ja aikoi jotakin sanoa.

-- Me olemme kuulleet, -- keskeytti hänet ruhtinatar Maria, -- että Moskovan hävitys on teille tuottanut kahden miljoonan vahingon. Onko se totta?

-- Olen tullut kolme kertaa rikkaammaksi, -- vastasi Pierre.

Vaikka Pierren vaimon velat ja korjaustöiden välttämättömyys olivat huonontaneet Pierren asiat, puhui hän kuitenkin yhä rikastuneensa kolminkertaisesti.

-- Yhden asian olen minä aivan varmasti voittanut ja se on vapaus... -- alkoi hän vakavasti, mutta lopetti samassa huomatessaan, että tämä keskustelun aihe oli liian itsekäs.

-- Rakennutatteko te?

-- Saveljitsh on sitä mieltä.

-- Sanokaa, ettekö jo tienneet kreivittären kuolemasta Moskovassa ollessanne? -- kysyi ruhtinatar Maria, mutta punastui samassa huomatessaan, että hän tällä kysymyksellään Pierren sanojen jälkeen vapaudesta antaisi niille väärän tulkinnan.

-- En, -- vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä tulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen vapaudesta. -- Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten kovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita, -- sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla uteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. -- Kun kaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun toinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin verroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä, ilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, -- lopetti hän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.

-- No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, -- huomautti ruhtinatar Maria.

Pierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla katsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan, olivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten Pierrestä näytti.

-- Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan, kuten kerrotaan? -- kysyi ruhtinatar Maria.

Pierre rupesi nauramaan.

-- En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että vankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole häntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa kehnommassa seurassa.

Illallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta vankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.

-- Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia? -- kysyi Natasha hieman hymyillen. -- Minä oivalsin sen silloin, kun me tapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?

Pierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen viehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta vähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.

Alussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt arvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan niistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän huomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä mielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja syvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi pehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki kautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää käsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen mukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan sielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei ainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet kysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi hänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi. Näkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi, vaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut sanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden puolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin:

-- Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun nähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä ja raastettiin korvarenkaat... -- Pierre punastui ja hämmentyi. -- Silloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät rosvonneet, minut myöskin.

-- Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti jonkun... -- sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, -- hyvän työn.

Pierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän kiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi jättänyt mitään kertomatta.

Pierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä kävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.

-- Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä tyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä kirjottua.

-- Kertokaa, kertokaa -- pyysi Natasha. -- Missä hän nyt on?

-- Hänet surmattiin melkein minun nähteni.

Pierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista, Karatajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.

Pierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt. Hänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi hän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä kuunnellessaan, mutta ei _viisaat_ naiset, jotka kuunnellessaan koettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen tietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi muodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille omassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, -- ei, vaan hän tunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista, joilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain miehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei jäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse, kasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei vielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen sydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli tapahtunut.

Ruhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen mieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen huomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa toisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli syntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3 yöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa kyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.

Pierre oli lopettanut kertomuksensa. Natasha katsoi välkkyvin, eloisin silmin yhtämittaa ja tarkkaavasti Pierreen ikään kuin haluten päästä vielä senkin perille, minkä Pierre ehkä oli jättänyt sanomatta. Kainostelevan ja onnellisen hämillään loi Pierre silloin tällöin katseen Natashaan ja mietiskeli jotain, jonka hän olisi voinut sanoa keskustelun siirtämiseksi toiseen asiaan. Ruhtinatar Maria oli vaiti. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että kello oli kolme ja nukunta-aika.

-- Puhutaan onnettomuuksista, kärsimyksistä, -- sanoi Pierre, -- mutta jos minulle nyt, juuri tänä hetkenä sanottaisiin: tahdotko muuttua siksi, mitä olit ennen vankeutta tahi nähdä uudestaan kaikki kärsimykset, vastaisin minä: tuhat kertaa mieluummin vankeus ja hevosen liha. Me luulemme, että niin pian kuin me olemme eksyneet tavalliselta tieltä, silloin on kaikki hukassa, mutta siinä se vasta uusi ja hyvä alkaakin. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea. Tulevaisuuden helmassa on paljon, paljon. Ja tämän sanon minä erityisesti teille, -- lopetti Pierre Natashaan kääntyen.

-- Niin, niin, -- virkkoi Natasha vastaten kokonaan johonkuhun muuhun, -- minä en toivoisi mitään muuta kuin saada elää kaikki uudestaan.

Pierre katsahti häneen tutkivasti.

-- Niin juuri, en mitään muuta! -- vakuutti Natasha.

-- Mahdotonta, mahdotonta! -- huudahti Pierre. -- Onko se minun syyni, että olen elossa ja tahdon elää ja te myöskin.

Samassa painoi Natasha päänsä käsiinsä ja rupesi itkemään.

-- Mikä sinun on, Natasha? -- kysyi ruhtinatar Maria.

-- Ei mikään, ei mikään. -- Hän hymyili Pierrelle kyynelten läpi. -- Jääkää hyvästi, on aika mennä nukkumaan.

Pierre nousi ylös ja jätti hyvästit.

* * * * *

Ruhtinatar Maria ja Natasha tapasivat toisensa makuuhuoneessa, kuten tavallista. He puhelivat siitä, mitä Pierre oli kertonut. Ruhtinatar Maria ei lausunut mielipidettään Pierrestä eikä Natashakaan puhunut hänestä mitään.

-- No, hyvää yötä, Maria, -- sanoi Natasha. -- Tiedätkö, että minä pelkään usein, että kun me olemme hänestä (ruhtinas Andreista) puhumatta, ettemme loukkaisi tunteitamme, hän siten unohtuu meidän muistostamme.

Ruhtinatar Maria huokasi raskaasti ja tällä huokauksella tunnusti hän Natashan sanat oikeiksi, mutta sanoissa ei hän ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.

-- Kuinka voisi unohtaa? -- sanoi hän.

-- Minusta tuntui äsken niin hyvältä kertoa kaikki, tuntui niin hyväilevältä, mutta samalla niin kirvelevältä ja raskaalta, -- sanoi Natasha. -- Olen varma siitä, että Pierre rakasti häntä ja siksi kerroin hänelle... Oliko väärin, että kerroin hänelle? -- kysyi hän yht'äkkiä punastuen.

-- Pierrellekö? Ei ollenkaan! Hänhän on niin hyvä, -- vastasi ruhtinatar Maria.

-- Tiedättekö, Maria, -- sanoi yht'äkkiä Natasha kasvoilla veikeä hymy, jota ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt kotvaan aikaan. -- Hän on muuttunut merkillisen siistiksi, siloiseksi ja tuoksuavaksi, ihan kuin olisi suoraan saunasta tullut, ymmärrättehän, moraalisesta saunasta tullut. Eikö totta?

-- Niin, -- vastasi ruhtinatar Maria. -- Hän on paljon muuttunut edukseen.

-- Nuttukin oli lyhyt ja hiukset ajellut, ihan, ihan kuin ... pappa ennen saunasta tultuaan...

-- Minä ymmärrän, ettei _hän_ (ruhtinas Andrei) rakastanut ketään niinkuin häntä, -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Ja sittenkin he olivat niin erilaiset. Miehet kuuluvat olevan ystäviä silloin, kun he ovat aivan erilaiset ja niin kai se lienee. Eihän hän ole ollenkaan hänen kaltaisensa vai mitä?

-- Ei ole, mutta erinomainen mies.

-- No, hyvää yötä, -- sanoi Natasha.

Sama veikeä hymy pysyi vielä hyvän aikaa hänen kasvoillaan.

XIX.

Pierre ei saanut unta pitkään aikaan. Hän käveli edestakasin huoneessa vuoroin synkin kasvoin miettien jotain vaikeaa asiaa, vuoroin yht'äkkiä olkapäitään kohotellen ja nytkähtäen, vuoroin onnellisesti hymyillen.

Hän ajatteli ruhtinas Andreita, Natashaa ja näiden rakkautta ja silloin tuli hän mustasukkaiseksi Natashan entisyydelle, ja vuoroin hän moitti tästä itseään, vuoroin antoi sen itselleen anteeksi. Kello oli jo kuusi aamulla, mutta hän käveli yhä huoneessaan.

"Ka, minkäs sille tekee, jos se niin on ollakseen! Mitä tehdä?! Sen pitää siis niin olla", sanoi hän itselleen, riisuutui nopeasti ja kävi nukkumaan onnellisena ja mieli läikyksissä, mutta ilman epäilyjä ja epäröimistä.

"Tuntukoonpa tämä onni miten oudolta ja saavuttamattomalta tahansa, täytyy kuitenkin tehdä kaikki päästäksemme mieheksi ja vaimoksi", ajatteli hän.

Pierre oli jo muutamia päiviä tätä ennen määrännyt perjantain lähtöpäiväkseen Pietariin. Kun hän heräsi torstaina, tuli Saveljitsh kysymään häneltä neuvoja matkatavaroiden kuntoon panemisesta.

"Mitä, Pietariinko? Mikä on Pietari? Kuka aikoo Pietariin?" nousi itsestään hänen ajatuksiinsa kysymyksiä. "Tosiaankin, kauan aikaa ennen kuin tämä tapahtui taisin olla Pietariin lähdössä", muisti hän. "Niin, miks'ei, voinhan ehkä lähteä. Miten hyvä ja huolellinen hän on ja muistaa kaikki!" ajatteli hän ja katsoi vanhan Saveljitshin kasvoihin. "Ja miten ystävälliset hänen kasvonsa ovat!"

-- No, Saveljitsh, eikö mielesi vieläkään tee päästä vapauteen? -- kysyi Pierre.

-- Mitäs minä, herra kreivi, vapaudella teen? Hyvin tultiin toimeen kreivivainajan aikana, taivaan autuus hänelle, eikä teidänkään aikananne ole pahaa puhetta ollut.

-- Entä lapsesi?

-- Siinä ne menevät lapsetkin, herra kreivi, semmoisen herrasväen turvissa kelpaa asua.

-- Vaanpa minun perillisteni? -- sanoi Pierre. -- Jos yht'äkkiä menenkin naimisiin ... voihan semmoista tapahtua, -- lisäsi hän tahtomattaan hymähtäen.

-- Uskallan sanoa, että se on hyvä asia, herra kreivi.

"Noin helppona hän pitää asiaa", ajatteli Pierre. "Hän ei tiedä, miten pelottavaa ja vaarallista se on. Joko liian aikaista tai liian myöhäistä... Kauheata!"

-- Mitä suvaitsette käskeä? Suvaitsetteko matkustaa huomenna? -- kysyi Saveljitsh.

-- En, matkustan vähä myöhemmin. Ilmotan sitte. Suo anteeksi, että juoksutan sinua, -- sanoi Pierre ja nähdessään Saveljitshin hymyilevät kasvot hän ajatteli: "miten kummallista, ettei hän tiedä, ettei minulla nyt ole mitään tekemistä Pietarissa ja että ennen kaikkea on ratkaistava eräs toinen asia. Toisekseen hän taitaa tietää, vaikka ei ole tietävinään. Olisikohan puhua hänen kanssaan, mitä hän asiasta ajattelee? Ei, ehkä joskus toisen kerran", ajatteli Pierre.

Aamiaista syödessä ilmotti Pierre ruhtinattarelle, että hän oli eilen käynyt ruhtinatar Marian luona ja tavannut siellä suureksi ihmeekseen Natasha Rostovan.

Ruhtinatar ei näyttänyt pitävän tätä sen kummallisempana kuin Anna Semjonovankaan tapaamista.

-- Tunnetteko hänet? -- kysyi Pierre.

-- Olen nähnyt kerran ruhtinattaren, -- vastasi hän. -- Kerrotaan, että hän oli menossa nuorelle Rostoville. Se olisi ollutkin oikein hyvä Rostovilaisille, sillä he ovat aivan häviön partaalla.

-- Minähän kysynkin, tunnetteko Natasha Rostovan?

-- Minä vain kuulin silloin siitä jutusta ... surullinen juttu.

"Ei, hän ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään", ajatteli Pierre, "parasta on olla jatkamatta."

Ruhtinatar valmisti myöskin matkaeväitä Pierrelle.

"Miten hyviä he ovat kaikki", ajatteli Pierre, "kun he pitävät minusta näin suurta huolta, vaikkei sen nyt pitäisi huvittaa ketään. Ihmeellistä."

Samana päivänä tuli Pierren luo poliisimestari, joka pyysi lähettämään valtuutetun ottamaan vastaan niitä tavaroita, joita hallituksen säilöstä jaettiin omistajilleen.

"Ja hänkin", ajatteli Pierre katsoessaan poliisimestarin kasvoihin, "kaunis, kelpo upseeri ja niin hyvä mies! _Nyt_ askaroi hän näin vähäpätöisillä asioilla. Sanokaa sitten, että hän on epärehellinen ja etuilee. Joutavia loruja! Vaan toisekseen, miksikäs hän ei voisi etuilla? Onhan hän saanut sellaisen kasvatuksen. Ja tekeväthän kaikki muutkin sillä tavalla. Mutta hänen kasvonsa ovat niin miellyttävät ja hyväntahtoiset ja hän hymyilee katsoessaan minuun."

Pierre läksi päivällisille ruhtinatar Marialle.

Ajaessaan pitkin katuja raunioiksi palaneiden talojen ohi, ihaili Pierre niiden kauneutta. Talojen savupiippuja ja raunioituneita muureja, jotka elävästi muistuttivat Rheinin rantoja ja Colosseumia, ulottui toinen toisensa taa kautta monien mustaksi palaneiden korttelien. Vastaan sattuvat ajurit, ratsastajat ja kirvesmiehet, jotka salvoivat uusia rakennuksia, kaupustelijat ja puotilaiset katselivat Pierreen ilosta sädehtivin silmin ja näyttivät ikään kuin sanovan: "ahaa, jo on tullut, katsotaanpas, mitä siitä nyt syntyy!"