Part 23

Kun Pierre oli pysähtynyt ruhtinatar Marian talon eteen, rupesi häntä epäilyttämään, oliko hän eilen illalla ollutkaan täällä, tavannut Natashan ja puhellut hänen kanssaan. "Ehkä kaikki onkin ollut mielikuvitusta, ehkä en tapaa talosta ketään." Mutta tuskin oli hän ehtinyt astua ensimäiseen huoneeseen, kun hän silmänräpäyksessä tunsi katoavan vapautensa ja koko hänen olentonsa läpi virtasi tunne Natashan läsnäolosta. Natasha oli samassa mustassa, pehmeäpoimuisessa puvussa ja kammattu samoin kuin eilenkin, mutta sittekin oli hän aivan toinen ihminen. Jos hän olisi eilen Pierren huoneeseen astuessa ollut semmoinen kuin nyt, olisi Pierre aivan varmasti tuntenut hänet silmänräpäyksessä.

Nyt oli Natasha samanlainen, jommoisena Pierre oli hänet muistanut melkein lapsuudesta pitäen ja sittemmin ruhtinas Andrein morsiamena. Natashan silmissä loisti eloisa, kysyvä välke ja hänen kasvoillaan leikki leveä, kummallisen veikeä ilme.

Päivällisen jälkeen olisi Pierre jäänyt istumaan koko illaksi, mutta kun ruhtinatar Maria läksi kirkkoon, meni Pierre heidän kanssaan.

Seuraavana päivänä tuli Pierre aikaiseen, söi päivällistä ja jäi heidän luokseen koko illaksi. Vaikka ruhtinatar Maria ja Natasha näkivät hyvin mielellään Pierren vieraanaan ja vaikka Pierren elämän kaikki harrastukset olivat kiintyneet tähän taloon, kuivui keskustelu illan suussa kokonaan, vierähti vähäväliä yhdestä vähäpätöisestä asiasta toiseen ja katkesi monesti kokonaan. Pierre unohtui tänä iltana istumaan niin myöhään, että ruhtinatar Maria ja Natasha rupesivat vilkkumaan toisiinsa nähtävästi toivoen Pierren lähtevän pois. Pierre näki tämän, mutta ei voinut lähteä. Hänen tuli vaikea ja painostava olla, mutta sittenkin hän istui edelleen, sillä hän ei voinut nousta ylös eikä lähteä.

Kun ruhtinatar Maria ei nähnyt tulevan tälle loppua, nousi hän ensimäisenä ylös ja valittaen päänkivistystä rupesi hyvästelemään.

-- Te siis matkustatte huomenna Pietariin? -- kysyi hän.

-- En, en matkusta, -- vastasi Pierre ihmeissään ja ikäänkuin pahastuen. -- Tahi oikeastaan, ehkä ... joka tapauksessa käyn kuulemassa, olisiko teillä annettava jotain toimekseni, -- sanoi hän seisten ruhtinatar Marian edessä punastuneena.

Natasha antoi Pierrelle kättä ja poistui. Ruhtinatar Maria jäi huoneeseen, istuutui nojatuoliin ja loi Pierreen vakavan, tutkivan katseen syvistä, sädehtivistä silmistään. Väsymys, jota hän tätä ennen näytti tunteneen, katosi nyt kokonaan. Hän huokasi pitkään ja raskaasti ikäänkuin valmistuakseen pitkään keskusteluun.

Kun Natasha oli poistunut, muuttui Pierren painostus silmänräpäyksessä kiihkeäksi eloisuudeksi. Hän siirsi nopeasti tuolin ruhtinatar Marian viereen.

-- Minulla olisi teille jotain sanomista, -- sanoi hän vastaten ruhtinatar Marian katseeseen ikäänkuin sanoihin. -- Ruhtinatar, auttakaa minua. Mitä minun on tehtävä? Voinko minä toivoa? Ruhtinatar, ystäväni, kuulkaa minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, etten ansaitse häntä, minä tiedän, että nyt ei käy laatuun puhua siitä. Mutta minä tahtoisin olla hänen veljenään. Ei, ei, en tahdo olla sitä, en voi olla...

Hän pysähtyi ja pyyhki kasvojaan ja silmiään käsillään.

-- Kuulkaahan nyt, -- jatkoi hän nähtävästi ponnistaen itseään puhumaan tajuttavasti. -- En tiedä, kuinka kauan olen häntä rakastanut, mutta minä olen rakastanut häntä, ainoastaan häntä koko elämän ikäni ja rakastanut niin, etten ole ilman häntä voinut kuvitella itselleni mitään elämää. Nyt en uskalla pyytää hänen kättään, mutta ajatuskin siitä, että hän ehkä voisi olla omani ja että tämä mahdollisuus voisi luisua käsistäni ... on kauhistava. Sanokaa, voisinko minä toivoa. Sanokaa, mitä minun on tehtävä, rakas ruhtinatar! -- sanoi hän hieman vaiti oltuaan ja koskettaen ruhtinattaren käteen, koska tämä ei vastannut.

-- Olen ajatellut teidän sanojanne, -- vastasi ruhtinatar Maria. -- Kuulkaa, mitä sanon teille. Olette oikeassa, että rakkaudesta puhuminen hänelle nyt...

Ruhtinatar pysähtyi. Hän oli aikonut sanoa: rakkaudesta puhuminen hänelle ei nyt käy laatuun, mutta hän pysähtyi siksi, että hän oli nähnyt jo kolmatta päivää Natashan äkkinäisesti muuttuneesta olennosta, ettei Natasha suinkaan olisi loukkautunut siitä, että Pierre olisi tunnustanut hänelle rakkautensa, vaan että Natasha juuri sitä odottikin.

-- Nyt ei hänelle kuitenkaan voi puhua, -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Mutta mitä minun on tehtävä?

-- Jättäkää se minun huolekseni, -- virkkoi ruhtinatar Maria. -- Minä tiedän...

Pierre katsahti ruhtinattaren silmiin.

-- Mitä, mitä? ... -- kysyi Pierre.

-- Minä tiedän, että hän rakastaa ... rakastua teihin, -- oikaisi ruhtinatar Maria.

Tuskin oli hän ehtinyt sanoa nämä sanat, kun Pierre kavahti pystyyn ja tarttui sävähtävin kasvoin ruhtinattaren käteen. -- Mistä te sen päätätte? Luuletteko, että minä voin toivoa? Luuletteko?!

-- Luulen kyllä, -- vastasi ruhtinatar hymyillen. -- Kirjottakaa hänen vanhemmilleen ja jättäkää muu minun tehtäväkseni. Minä puhun hänen kanssaan, kun tulee sopiva hetki. Minäkin haluan sitä ja minä tunnen sydämessäni, että siitä tulee tosi.

-- Ei, se on mahdotonta! Kuinka onnellinen olen! Mutta se on mahdotonta! Miten onnellinen olen! Ei, se on mahdotonta! -- hoki Pierre suudellen ruhtinatar Marian käsiä.

-- Matkustakaa te Pietariin, se on parasta. Minä kirjotan teille sinne, -- sanoi ruhtinatar.

-- Pietariinko? Matkustaa? Hyvä on, minä matkustan. Mutta voinko huomenna uudestaan käydä teillä?

Seuraavana päivänä tuli Pierre sanomaan hyvästejä. Natasha ei ollut tänään niin virkeä kuin edellisenä päivänä, mutta kun Pierre toisinaan katsahti Natashan silmiin, tunsi hän, että sekä hän itse että Natasha haipui olemattomiin ja sen sijaan jäi jälelle pelkkä onnen valtava tunne. "Tottako? Ei, mahdotonta", ajatteli Pierre jokaisen Natashan katseen, liikkeen ja sanan johdosta, sillä ne täyttivät hänen sydämensä huumaavalla onnella.

Kun Pierre hyvästejä jättäessään Natashalle tarttui tämän hienoon, laihaan käteen, piti hän sitä tahallaan jonkun aikaa omassaan.

"Onko totta, että tämä käsi, nuo kasvot, nuo silmät, tuo naisellisen sulon minulle tuntematon koko pyhättö -- kaikki tulevat olemaan ikuisesti minun omaani, aivan samallaista kuin minä itse olen itselleni? Ei, se on mahdotonta!"...

-- Hyvästi, kreivi, -- sanoi Natasha Pierrelle kovalla äänellä. -- Odotan teitä kiihkein mielin, -- lisäsi hän kuiskaten.

Ja nämä vaatimattomat sanat, katse ja kasvojen ilme, jotka niitä seurasivat, olivat kokonaista kaksi kuukautta Pierren muistelmien, toivojen ja ihanien unelmien lähteenä. "'Odotan teitä kiihkein mielin', sanoi hän. Oo, kuinka onnellinen olen! Mitä tämä oikeastaan on, että olen näin onnellinen?" hoki Pierre.

XX.

Pierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän oli ollut kihloissa Helenan kanssa.

Hän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka hän oli lausunut eikä sanonut itselleen, "ah, miksi en sanonut sitä, vaan miksi, miksi sanoin silloin _je vous aime_?"[129] Nyt sitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat sanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia eikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei ajatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin, mutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. "Eiköhän tämä olekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian ylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin vastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän tiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen kokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä."

Ainoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt minkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin uskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen jälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.

Pierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus, jommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei ainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen mielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan rakkaudesta.

Toisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat yksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki ihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan muuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa sanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti ihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja hymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet käsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta sydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että kaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei ansaitse huomiota.

Kun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai sotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui siitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot hyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia huomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin ihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean tarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät näyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen voimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että kohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla vähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli hyvää ja rakkauden arvoista.

Tutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan ainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea, jonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut hyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä säälittävältä ukkopahalta.

Myöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne käsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä ja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei ainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään ihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa, turvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka aina osottautui oikeaksi.

"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta", ajatteli Pierre, "mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin silloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin elämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin ... onnellinen."

Pierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen, semmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi, voidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui rakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja syitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.

XXI.

Siitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli sanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että "hän oli ihan kuin saunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu", siitä hetkestä asti heräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle itselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.

Kasvot, käynti, katse, ääni -- kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut. Hänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli pulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen oli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei hän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan entisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän puhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan jotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja hänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.

Natashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar Mariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn, katkeroitti se häntä. "Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun veljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet", ajatteli ruhtinatar Maria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli Natashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä pahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan niin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että ruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta moittia Natashaa edes sydämessään.

Natasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa valtaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli astunut surun sijaan.

Kun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi huoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.

-- Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? -- kyseli Natasha.

Ja Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla liikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.

-- Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot minulle.

Niin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se katse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä tuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi hetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.

"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa", ajatteli ruhtinatar Maria.

Ja hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin kaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli Pietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.

-- Pietariin! -- toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.

Kun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin, oivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.

-- Maria, -- sanoi hän, -- opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En tahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle...

-- Rakastatko häntä?

-- Rakastan, -- kuiskasi Natasha.

-- Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, -- sanoi ruhtinatar Maria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan ilomielisyyden.

-- Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee hänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.

-- Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme sinusta.

He olivat hetken vaiti.

-- Mutta miksi hän menee Pietariin? -- kysyi Natasha yht'äkkiä ja samassa vastasi itse: -- ei, ei, se on niin oleva... Eikö niin Maria? Niin se on...

JÄLKIKIRJOTUS

I.

On kulunut seitsemän vuotta. Europan historian meren kuohut olivat asettuneet rantojensa rajoihin. Meren ulappa näytti tyyntyneeltä, mutta ne salaperäiset voimat (salaperäiset siksi, että niiden liikkeitä määräävät lait ovat meille tuntemattomat), jotka ihmiskuntaa liikuttavat, jatkoivat toimintaansa.

Vaikka historian ulapan pinta näytti liikkumattomalta, tapahtui kuitenkin ihmiskunnassa liikettä yhtä katkeamattomasti, kuin tapahtuu ajan liikunta. Monenlaisia ihmisyhtymiä ja -ryhmiä syntyi ja hajosi, valmisteltiin syitä uusien valtakuntien muodostamiseen ja vanhojen hajottamiseen sekä kansojen siirtämiseen.

Historian meren pyörteet eivät hyökyneet nyt, kuten ennen, rannalta toiselle, vaan meri ryöppysi syvyyksissään. Historialliset henkilöt eivät ajautuneet, kuten ennen, aaltoina rannalta toiselle, vaan näyttivät nyt pyörivän yhdessä paikassa. Historialliset henkilöt, jotka ennen olivat vastustaneet ihmisjoukkojen liikettä sotien, sotaretkien ja taistelujen mahtikeinoilla, vastustivat nyt tuota liikettä poliittisilla ja diplomaattisilla keskusteluilla, laeilla, sopimuksilla...

Tämmöistä historiallisten henkilöiden toimintaa sanovat historioitsijat taantumukseksi.

Kuvatessaan näiden historiallisten henkilöiden toimintaa, henkilöiden, jotka heidän mielestään ovat vikapäät siihen, jota he sanovat _taantumukseksi_, moittivat historioitsijat heitä ankarasti. Kaikki sen ajan kuuluisat henkilöt keisari Aleksanterista ja Napoleonista alkaen m:me Staëliin, Fotiukseen, Schellingiin, Fichteen, Chateaubriandiin y.m. saakka saavat kulkea heidän ankaran tuomionsa alitse ja heidät julistetaan syyttömiksi tai syyllisiksi sen mukaan, ovatko he kehittäneet _edistystä_ tai _taantumusta_. Heidän kertomuksensa mukaan tapahtui tänä aikana myöskin Venäjällä taantumus ja suurin syypää tähän taantumukseen oli Aleksanteri I, se sama Aleksanteri I, jolle juuri heidän kuvauksensa mukaan lankeaa suurin ansio hänen hallituskautensa vapaamielisistä uudistuksista ja Venäjän pelastuksesta.

Nykyisessä venäläisessä kirjallisuudessa ei ole koulupojasta alkaen oppineeseen historioitsijaan saakka henkilöä, joka ei heittäisi kivellä Aleksanteria hänen vääristä teoistaan tänä hänen hallituskautenaan.

"Hänen olisi pitänyt menetellä niin ja niin. Siinä kohden hän menetteli hyvin, vaan siinä huonosti. Hän esiintyi mainiosti hallituksensa alussa ja vuonna 1812, mutta menetteli huonosti siinä, että hän antoi Puolalle perustuslait, muodosti Pyhän alliansin, nosti valtaan Araktshejevin, suosi Golitsinia ja mystisismiä ja sitte Shishkovia ja Fotiusta. Hän menetteli huonosti sekaantuessaan armeijan rintamajoukkojen toimintaan, menetteli huonosti hajottaessaan Semjonovin rykmentin" j.n.e.

Voisi kirjottaa pitkän luettelon kaikista niistä moitteista, joita historioitsijat kohdistavat häneen oman käsityksensä perusteella siitä, mikä on ihmiskunnan eduksi mikä ei. Mitä nämä moitteet merkitsevät? Eivätkö juuri ne samat teot, jotka historioitsijat lukevat Aleksanterin ansioksi, kuten esimerkiksi hallituksen vapaamielinen henki, taistelu Napoleonia vastaan, hänen vuonna 1812 osottama lujuutensa ja vuoden 1813 sotaretki, johtuneet niistä samoista lähteistä, perinnöllisyydestä, kasvatuksesta ja elämänehdoista, jotka muodostivat Aleksanterin henkilöllisyyden siksi, mikä se oli ja joista johtuvat nekin teot, joista historioitsijat häntä moittivat, kuten Pyhästä alliansista, Puolan itsenäisyyden palauttamisesta ja 20:nen vuosiluvun taantumuksesta?

Mikä oikeastaan on näiden moitteiden ydin? Se, että semmoisessa historiallisessa henkilössä, kuin Aleksanteri I oli, henkilössä, joka seisoi inhimillisen vallan korkeimmalla ajateltavissa olevalla portaalla ikään kuin kaikkien häneen kohdistuneiden historiallisten säteiden häikäisevässä valossa, henkilössä, joka oli niiden maailman kaikista voimakkaimpien juonien, petosten, liehakoimisen ja viettelyn alainen, jotka aina ympäröivät valtaa, henkilössä, joka jokaisena elämänsä hetkenä tunsi olevansa vastuunalainen kaikesta, mitä Europassa tapahtui, henkilössä, joka ei ollut keksitty, vaan ilmi elävä niin kuin kuka muu tahansa tapoineen, intohimoineen ja pyrkimyksineen hyvään, kauniiseen ja toteen, ettei tässä henkilössä viisikymmentä vuotta sitte ollut ainoatakaan hyvettä (siitä eivät historioitsijat moiti), vaan ettei hänessä ollut edes semmoisia ihmiskunnan parasta tarkottavia katsantotapoja, joita nyt on jokaisella professorilla, joka nuoruudesta saakka harrastaa tieteitä s.o. lukee kirjapahasia ja pitää luentoja ja jäljentää ne yhteen vihkoon.

Mutta vaikka otaksuisimmekin, että Aleksanteri I erehtyi 50 vuotta sitte mielipiteissään kansojen parhaasta, tulee tahtomattaankin otaksumaan, ettei historijoitsijakaan, joka on arvostellut Aleksanteria, jonkun ajan kuluttua osottaudu osuneen oikeaan siinä, mikä hänen käsityksensä mukaan on onneksi ihmiskunnalle. Tämä otaksuma on sitäkin luonnollisempi ja välttämättömämpi, kun me historian kehitystä seuratessamme näemme, että käsitteet ihmiskunnan parhaasta vaihtelevat joka vuosi, vaihtelevat jokaisen uuden kirjailijan mielipiteen mukaan, niin että se, mitä on pidetty parhaana, huomataan kymmenen vuoden kuluttua pahaksi ja päinvastoin. Eikä siinä kyllä, me näemme historiassa semmoisia esimerkkejä, että samalla kertaa on vallinnut aivan vastakkainen käsitys hyvästä ja pahasta: perustuslakien antamisen Puolalle ja Pyhän alliansin lukevat toiset Aleksanterille ansioksi, vaan toiset moittivat häntä siitä.

Aleksanterin ja Napoleonin toiminnasta me emme voi sanoa, että se olisi ollut hyödyllistä tai vahingollista, sillä me emme voi sanoa, mille se oli hyödyllistä ja mille vahingollista. Jos heidän toimintansa ei miellytä jotakuta, niin ei se miellytä häntä vain siksi, ettei se sovellu yksiin hänen ahtaan käsityksensä kanssa siitä, mikä on parhainta. Olkoonpa minusta tänä parhaana pidettävä isäni talon säilyminen Moskovassa 1812 tahi Venäjän sotajoukkojen maine tahi Pietarin tahi jonkun muun kaupungin yliopiston kukoistus tahi Puolan vapaus tahi Venäjän mahtavuus tahi joku europalainen valistussuunta, on minun kuitenkin tunnustettava, että jokaisen historiallisen henkilön toiminnalla on ollut näiden tarkotusten ohella toisiakin, paljon yleisempiä ja minulle käsittämättömiä. Mutta otaksutaan, että niin sanottu tiede kykenee tasottamaan kaikki vastakkaisuudet ja että sillä on pettämätön hyvän ja pahan mittapuu historiallisia henkilöjä varten.

Otaksutaan, että Aleksanteri olisi voinut tehdä kaikki toisin. Otaksutaan, että hän olisi voinut -- niiden määräyksestä, jotka häntä syyttävät ja niiden, jotka pitävät ammattinaan inhimillisen vaelluksen lopullisen tarkotuksen tietämistä -- toimia sen kansallisuuden, vapauden, yhdenvertaisuuden ja edistyksen ohjelman mukaisesti, jonka hänelle antaisivat hänen nykyiset syyttäjänsä. Otaksutaan, että tämmöinen ohjelma olisi mahdollinen ja laadittu ja että Aleksanteri olisi toiminut sen mukaan. Mitenkä olisi tällöin käynyt niiden ihmisten toiminnan, jotka hangottelivat hallituksen silloista suuntaa vastaan, toiminnan, joka historioitsijoiden mielestä on hyvä ja hyödyllinen? Tätä toimintaa ei olisi ollutkaan, ei olisi ollut elämää eikä olisi ollut mitään.

Jos ajatellaan, että inhimillistä elämää voi ohjata järki, niin silloin katoaa elämän mahdollisuus.

II.

Jos ajatellaan, kuten historioitsijat tekevät, että suuret henkilöt johtavat ihmiskuntaa joitakin suuria päämääriä kohti, jotka tarkottavat joko Venäjän tahi Ranskan suuruutta tahi Europan tasapainoa tahi vallankumousaatteiden levittämistä tahi yleistä edistystä tahi mitä muuta tahansa, niin on mahdotonta selittää historian ilmiöitä ilman _sattuman_ ja _neron_ käsitteitä.

Jos tämän vuosisadan alussa käytyjen sotien tarkotuksena oli nostaa Venäjä suuruuteen, niin olisi tämä tarkotus voitu saavuttaa ilman sitä ennen käytyjä sotia ja maahan ryntäystä. Jos tarkotuksena oli Ranskan suuruus, niin olisi tarkotus voitu saavuttaa ilman vallankumousta ja keisarikuntaa. Jos tarkotuksena oli sivistyksen edistäminen, niin on aina helppo huomata, että paitsi ihmisten ja heidän rikkauksiensa hävittämistä on olemassa muita paljoa tarkotuksenmukaisempia keinoja sivistyksen levittämiseen.

Miksi tämä on sattunut näin eikä toisin? -- Siksi, että se on niin sattunut.

"_Sattuma_ on luonut aseman, _nero_ on käyttänyt sitä hyväkseen", sanoo historia. -- Mutta mitä on _sattuma_?

Mitä on _nero_?

Sanat _sattuma_ ja _nero_ eivät merkitse mitään todellisesti olevaa ja siksi ei niitä voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät ilmiöiden käsittämisen tunnettua astetta. Minä en tiedä miksi tapahtuu jokin ilmiö; minä ajattelen, että minä en voi tietää; siitä syystä minä en tahdo tietää ja sanon että se on _sattuma_. Kun minä näen voiman, joka saa aikaan semmoisen teon, jota ei mikään inhimillinen voima voi tehdä, enkä käsitä, miksi se tapahtuu, sanon minä, että se on _nero_.

Sen lampaan, jonka paimen sulkee joka ilta erityiseen pilttuuseen syömään ja joka lihoo muita kahta paksummaksi, täytyy lammaslaumasta tuntua nerolta. Sen seikan, ettei juuri sama lammas minään iltana jouda yhteiseen karsinaan, vaan suletaan joka ilta erityiseen pilttuuseen kauraeineelle ja että juuri tuo sama rasvaiseksi paisunut lammas teurastetaan lihaksi, täytyy tuntua semmoiselta, että se yhdistää toisiinsa hämmästyttävällä tavalla nerokkuuden ja koko joukon merkillisiä satunnaisuuksia.