Part 25

Yhtäkkiä, kuten usein tapahtuu, alkoi haukunta lähetä, ja heistä tuntui kun olisivat he jo nähneet koirien avonaiset kidat ja ulvovan Danilon.

Kreivi vilkasi oikealle ja näki Mitjkan silmät selällään katselevan heitä ja lakillaan huitoen osoittavan vastakkaiseen suuntaan.

-- Olkaa varuillanne! -- huusi Mitjka hätäisen tuskallisena ja päästettyään koirat kahleista hän lähti täyttä nelistä ajamaan kreiviä kohti.

Kreivi ja Semjon ajoivat lymypaikastaan ja näkivät vasemmalla puolellaan suden hiljalleen jollottavan heidän äskeistä lymypaikkaansa kohti. Koirat vinkuivat innossaan, riehtautuivat kahleistaan ja syöksyivät hevosten jalkain lomitse suden jälkiin.

Susi pysähtyi hetkeksi, käänsi kömpelösti, aivan kuin sillä olisi ollut paise kurkussa, leveäotsaisen päänsä koiriin, hypähti sitten pari kertaa ja katosi häntäänsä heiluttaen metsän laitaan. Samassa alkoi ilmestyä aukeaman vastakkaiselta puolelta hätäisiä koiria, ensin yksi, sitten toinen, kolmas, ja viimein koko parvi. Ne vinkuivat ja kiljuivat aivan kuin olisivat hädissään parkuneet. Sitten taipuivat pähkinäpensaan oksat ja aukeamalle ilmestyi Danilon tummanruskea vaahdossa uiva hevonen. Eteenpäin kyyristyneenä istui sen selässä Danilo avopäin, harmaat, takkuiset hiukset löyhyen punakoilla hikisillä kasvoilla.

-- Hoi, hoi, hoi!... -- hän kirkui. Kun hän näki kreivin, välähti vihan tuli hänen silmissään.

-- Pr... -- kirkasi Danilo ja uhkasi ratsupiiskallaan kreiviä.

-- Päästävät suden!... Jopa ovat metsämiehiä! -- ja ryhtymättä pitempään sananvaihtoon hämmentyneen ja säikähtyneen kreivin kanssa Danilo purki kreiviä varten varatun vihansa märän valakkansa kupeisiin ja lähti täyttä laukkaa nelistämään koirien jälkiin. Kreivi katseli ympärilleen kuin rangaistuksen kärsinyt ja koetti hymyillen herättää Semjonissa myötätuntoisuutta tukalassa asemassaan. Mutta Semjonia ei näkynyt ei kuulunut: hän oli lähtenyt kiertämään suden eteen estääkseen sitä pääsemästä näreikköön. Kahdelta taholta olivat vinttikoirain kuljettajatkin koettaneet ehtiä suden eteen, mutta tämä kulki pensaikossa ja livahti metsästäjiltä metsään.

V.

Nikolai Rostof oli tällä vähin yhä paikallaan ja odotteli petoa. Ajon suunnasta ja etäisyydestä, koirain äänistä ja metsästäjäin huudoista hän päätteli, mitä oli tekeillä metsikössä. Hän tiesi että metsikössä oli sekä nuoria että vanhoja susia; hän tiesi, että ajokoirat olivat jakautuneet kahteen parveen, että jossain oli päästetty peto saarroksesta ja että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän odotti joka hetki pedon saapuvan hänen lymypaikalleen. Hän suunnitteli tuhansilla eri tavoilla miten ja mistä peto ilmestyisi, ja miten hän sen saartaisi. Toivo muuttui toivottomuudeksi. Usean kerran hän kääntyi Jumalaan ja rukoili, että peto tulisi hänen lymypaikalleen; hän rukoili intohimoisen häveliäästi, kuten rukoillaan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jonka syynä on jokin vähäpätöinen asia. "Helppohan on sinun suoda tämä minulle!" -- puhui hän Jumalalle. "Tiedän, että olet suuri, ja että on synti tällaisia pyytää, mutta, suuri Jumala, anna sittenkin vanhan suden osua osalleni ja, salli Karain sedän nähden, joka tuolla paraillaan katselee hyökätä sen kimppuun ja antaa sille kuolinisku." Tuhannen kertaa puolen tunnin kuluessa katsahti Rostof jännitettynä ja rauhattomana aukeamaan, missä kaksi harvaoksaista tammea kohosi haavikosta, ja vesien uurtamaan rotkon seinämään ja oikealta pensaiden takaa vilahtelevaan sedän lakkiin.

"Ei, ei ole minulle tätä onnea suotu", -- ajatteli Rostof, "ja mitä se maksaisi! Ei ole suotu! Ei ole minulla mitään onnea, ei sodassa eikä korttipelissä." -- Selvästi välähtivät hänen muistossaan Austerlitz ja Dolohof. "Kunpa edes kerran elämässään saisi surmata vanhan suden, muusta en välittäisikään!" -- ajatteli Rostof jännittäen äärimmilleen kuuloaan ja näköään, vilkuen milloin oikealle milloin vasemmalle ja tarkaten ajon pienimpiäkin vaihteluja.

Hän katsahti taas oikealle ja huomasi, että avonaisella kentällä jokin juoksi häntä kohti. "Ei, se on mahdotonta!" -- ajatteli hän huoahtaen raskaasti, kuten huoahtaa ihminen, kun viimeinkin hänen harras toivonsa on toteutunut. Häntä kohtasi suurin onni -- ja näin luontevasti, loistotta, humutta ja menotta. Rostof ei uskonut silmiään, ja tätä epäilystä kesti hetkisen. Susi jatkoi yhä kulkuaan ja hyppäsi raskaasti ojanteen yli. Se oli vanha peto, jolla oli harmaa selkä ja punertava remppuvatsa. Se juosta lönkötteli hiljalleen, luullen varmaankin, ettei kukaan sitä näe. Henkeään pidätellen vilkasi Rostof koiriin. Muutamat niistä makasivat, toiset seisoivat rauhallisina, sillä ne eivät olleet vielä sutta huomanneet. Vanha Karai makasi keränä ja kirpusti äkäisenä keltaisilla hampaillaan takapakaraansa.

-- Us- us- us- -- päästeli Rostof hiljaa huultensa välistä. Koirat nousivat makuulta ja höristivät korviaan. Karai lopetti kunimisen, nousi, höristi korviaan ja heilautti hännällään, josta riippui karvatakkuroita.

"Päästänkö jo koirat?" -- puheli Nikolai itsekseen, kun susi yhä häntä läheni ja loittoni yhä pitemmälle metsänlaidasta. Samassa suden ilme muuttui: se vavahti nähtyään luultavasti ensi kerran eläessään ihmissilmät, jotka tuijottavat suoraan häneen. Katsahtaen arasti metsästäjään susi pysähtyi. -- Takasinko vaiko eteenpäin? -- näytti se miettivän, ja lähti laukkaamaan pehmein, sulavin, hätäilemättömin, mutta päättävin hypyin.

-- Us- us- us! -- huusi Nikolai huumaantuneena, ja käskemättä syöksyi hänen hyvä hevosensa suin päin alas rinnettä yli veden uurtamain ojanteiden ja kuilujen päästäkseen suden eteen. Vielä nopeimpina kiisivät koirat sivuuttaen hevosen. Nikolai ei kuullut omaa ääntään, ei tuntenut että istui hevosen selässä, ei nähnyt koiria eikä ympäröivää seutua; hän näki ainoastaan suden, joka lisätyin vauhdin loikki yhä samaan suuntaan. Lähinnä sutta oli mustankailava, leveälanteinen Milka. Lähemmäksi, lähemmäksi ... nyt se on jo aivan sen kintereillä. Susi ei ollut tietääkseenkään, vilkasihan vain ohimennen koiraan. Milka ei tapansa mukaan hyökännyt suden niskaan, vaan töksähteli häntä pystyssä etujaloilleen.

-- Us- us- us! -- kirkui Nikolai.

Ruskea Ljubim syöksähti esiin Milkan takaa, ryntäsi kiivaasti suden kimppuun ja kävi hampain tämän pakaroihin, mutta hypähti samassa peljästyneenä syrjään. Susi istahti, loksautti hampaitaan ja painautui taas eteenpäin koko koiraparven seuratessa aivan kintereillä.

"Pääsee pakoon! Ei, mahdotonta!" -- ajatteli Nikolai ja huusi yhä ääni käheänä.

-- Karai! Us- us- us! -- hän huusi etsien koirain joukosta vanhaa urosta, johon nyt liittyi hänen viimeinen toivonsa. Karai teki parastaan kankeilla jaloillaan ja koetti raskaasti juosten ehättää oikotein suden eteen. Mutta suden vauhdista päättäen näytti Karai erehtyneen laskuissaan. Nikolai näki jo aivan lähellä edessään metsän, jonne päästyään susi varmaan olisi pelastanut turkkinsa. Suden eteen ilmestyi metsästäjä koirineen, Nikolai ei vielä menettänyt toivoa. Nikolaille outo tummanruskea, pitkäruumiinen uroskoira laukkasi vinhasti sutta vastaan ja oli vähällä viedä tämän kumoon. Susi nousi uskomattoman vikkelästi, hyökkäsi koiran kimppuun ja iski hampaansa sen kylkeen. Verissään, ammottava haava kyljessä vaipui koira maahan, kiljuen julmasti.

-- Karajushka! Kultani!... -- vaikeroi Nikolai. Tämä odottamaton välinäytös auttoi vanhaa Karaita, joka takkuisine pakaroineen oli enää viiden askeleen päässä sudesta. Aivan kuin vaaran tuntien vilkasi susi Karaihin, kumisti hännän koipien väliin ja lisäsi vauhtia. Mutta samassa -- Nikolai ei muuta nähnyt kuin että jotain tapahtui Karaille -- oli se suden niskassa, ja yhdessä suden kanssa se härkäpyllyä kierähti ojassa.

Nikolai näki suden temmeltävän koirain kanssa ojassa. Koirain keskeltä näkyi suden harmaa selkä, toinen takajalka, ja korvat luimussa se pelästyneenä ja hengästyneenä katseli Nikolaita. Karai oli iskenyt hampaansa sen kurkkuun. Tämä hetki oli Nikolain elämässä hänen onnellisimpiaan. Hän oli jo tarttunut satulan kaaseen ja aikoi laskeutua maahan antaakseen sudelle surmaniskun, kun samassa näki suden pään kohoutuvan koirain keskeltä. Hetken kuluttua sai susi etujalkansa ojan reunalle. Se louskutteli hampaitaan (Karai oli irroittanut hampaansa sen kurkusta), hypähti ojasta ja lähti häntä luimussa jatkamaan matkaansa. Karvat pörrössä kömpi ojasta Karai, joka varmaankin oli loukkautunut tai haavottunut.

-- Jumalani! Miksi?... -- huusi Nikolai toivottomana.

Sedän metsästäjä ajoi toiselta suunnalta suden eteen, ja koirat pysäyttivät taas pedon. Taas oli se koirain keskellä.

Nikolai, hänen ratsupalvelijansa, setä ja hänen metsästäjänsä kieppuivat suden ympärillä, usuttivat koiria, huusivat ja aikoivat laskeutua satulasta antamaan surmaniskua niin pian kuin susi vain laskeutui istumaan ja kannustivat hevosiaan, kun vain susi hetkeksikin vapautui koirista ja koetti lähestyä metsää, ainoata pelastajaansa.

Jo temmellyksen alussa oli Danilo ilmestynyt aukeamalle, kun oli kuullut koiria usutettavan. Hän näki, miten Karai hyökkäsi suden niskaan, ja pysäytti hevosensa, luullen leikin loppuneen. Mutta kun hän huomasi, että ratsastajat yhä vielä istuivat satulassa ja susi pääsi koirain kynsistä ja yritti livistämään, kannusti hän valakkaansa ja karautti täydessä lennossa, ei sutta kohti, vaan sen eteen metsän laitaan. Näin saapuikin hän temmellyspaikalle juuri silloin, kun sedän koirat toisen kerran pysäyttivät suden.

Danilo ei enää huutanut. Hänellä oli vasemmassa kädessä paljastettu metsästyspuukko ja oikeassa hän heilutteli ratsuruoskaa, jolla läimäytteli kuin rautavitjoilla valakkaansa kylkiin.

Nikolai ei ollut huomannut Daniloa ennenkun hänen ohitseen vinhasi puuskuva valakka. Samassa kuuli hän jonkun töpsähtävän maahan ja huomasi Danilon koirain keskellä rähmällään suden selässä tavoittelevan pedon korvia. Sekä koirat että metsästäjät, vieläpä itse susikin käsittivät, että leikki oli lopussa. Korvat luimussa koetti pelästynyt susi nousta, mutta koirat riippuivat sen turkissa. Danilo nousi seisaalleen, laskeutui hervottomana ruumiinsa koko painolla suden selkään, tarttuen samalla sen korviin. Nikolai aikoi antaa sille surmaniskun, mutta Danilo kuiskasi: -- Tarpeetonta, pistämme kapulan sen suuhun, -- ja samassa hän painoi jalkansa suden kaulalle. Suden suuhun pistettiin kapula, joka sidottiin aivan kuin kuonokopaksi, jalat sidottiin kahleilla, ja Danilo heilautti pari kertaa avutonta petoa koivista.

Onnelliset, väsyneet metsästäjät nostivat elävän suden pärskivän, säikähtyneen hevosen selkään, ja vinkuvien koirien saattamana lähdettiin sutta kuljettamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Koko seurue kokoontui sutta katselemaan. Kapula suussa ja leveäotsainen pää kallellaan katseli tämä suurilla lasisilmillään ympäröivää ihmis- ja koiralaumaa. Kun siihen koskettiin, sävähti se ja putkautti sidottuja jalkojaan katsellen avuttomana ympärillä olijoihin. Vanha kreivikin ajoi suden luo ja koski siihen.

-- Oh, miten suuri, -- hän sanoi. -- Suuri, vai mitä? -- kysyi hän Danilolta, joka seisoi hänen vieressään.

-- Suuri on, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Danilo ja paljasti hätäillen päänsä.

Kreivi muisti, miten oli päästänyt suden livistämään ja Danilon käytöksen tämän johdosta.

-- Mutta olitpa, veliseni, kiukkuinen, -- sanoi kreivi.

Danilo ei vastannut, hymyilihän vaan lapsellisen pehmeästi ja kohteliaan suloisesti.

VI.

Vanha kreivi lähti kotiin; Natasha ja Petja lupasivat myös heti lähteä. Metsästysseurue lähti edelleen, sillä aikaista oli vielä palata kotiin. Puolenpäivän tienoissa päästettiin koirat tiheän näreikön peittämään rotkoon. Nikolai seisoi sänkipellolla ja saattoi nähdä kaikki metsästäjänsä.

Rotkon toisella puolella Nikolain kohdalla oli kellertävä rämeikkö ja siellä seisoi eräs hänen metsästäjistään notkelmasta kohoavan pähkinäpensaan takana. Heti kun koirat olivat päästetyt rotkoon, kuuli Nikolai Voltorn nimisen koiran haukahtelevan harvalleen; toiset koirat yhtyivät siihen, ja milloin kiivaammin milloin laimeammin kävi ajo. Hetken kuluttua kajahti metsästä torventörähdys, joka ilmoitti oltavan ketun jäljillä, ja samassa näki Nikolai koko koiraparven täydessä laukassa ajavan rotkoon yhtyvää uomaa pitkin rämeikköä kohti.

Hän näki näreikön laidassa punalakkisia koirainhoitajia ja koiria ja odotti joka hetki rämeikössä näkevänsä ketun.

Notkelmassa seisova metsästäjä liikahti ja päästi koirat kahleista, ja Nikolai näki punaisenruskean, tuuheahäntäisen, kumman lyhytjalkaisen ketun hädissään juoksevan rämeikössä. Koirat saapuvat yhä lähemmäksi. Ovat jo aivan sen kintereillä, ja kettu alkaa tehdä mutkia, tuuhea häntä heilahtelee, -- mutta jo käy sen turkkiin valkea koira, sitten musta. Kettua ei näy; koirat seisovat päät yhdessä, lanteet sätkähtelevät. Paikalle saapuu kaksi metsästäjää: toinen punalakkinen, toinen outo, viheriäinen kauhtana yllä.

"Mitä tämä merkitsee", -- ajatteli Nikolai. -- "Mistä on ilmestynyt tuo outo metsästäjä? Hän ei ole sedän miehiä."

Metsästäjät riistivät ketun koirilta, mutta satulaan ne sitä eivät sitoneet, vaan seisoivat kauvan hevostensa vieressä, huitoivat käsillään ja näyttivät jostain keskustelevan. Samassa törähti torvi -- riidan merkki.

-- Ilaginin metsästäjä siellä riitelee meidän Ivanan kanssa, -- sanoi Nikolain ratsupalvelija.

Nikolai lähetti ratsupalvelijan etsimään Natashaa ja Petjaa ja lähti sitten käyden ajamaan riitapaikalle.

Nikolai hyppäsi satulasta ja jäi Natashan ja Petjan kanssa koirien luo odottamaan riidan ratkaisua. Metsänlaidasta ilmestyi Ivan kettu satulassa ja ajoi Nikolain luo. Hän paljasti jo kaukana päänsä ja koetti puhua arvokkaasti; mutta hän oli kalpea, hengästynyt, ja hänen silmistään säihkyi vihan tuli. Hänen toinen silmänsä oli mustelmilla, mutta tätä hän ei varmaan itsekään tiennyt.

-- Mitä siellä tapahtui? -- kysyi Nikolai.

-- Hän kun aikoi meidän koirilta anastaa saaliin! Mutta minun narttunipa, hiirava, sen tavottikin. Riitelemään kävi! Tarttui kettuun! Mutta minä hänelle ketusta. Tuossa se nyt on satulassani. Tahdotkos maistaa tuota?... -- puhui Ivan, näyttäen puukkoaan, sillä hän luuli arvatenkin vielä puhuvansa vihamiehen kanssa.

Nikolai ei ryhtynyt Ivanan kanssa pitempiin puheisiin, pyysi Natashaa ja Petjaa odottamaan ja lähti ajamaan sitä paikkaa kohti, missä oli nähnyt metsästäjäin riitelevän.

Ivan meni omain metsästäjäin joukkoon ja alkoi kertoa uteliaille kumppaneilleen urotyöstään.

Ilagin oli epäsovussa Rostovien kanssa, ja nytkin oli heillä paraillaan ratkaisematon oikeusjuttu. Hän metsästeli mailla, jotka ikimuistoisen nautinto-oikeuden nojalla kuuluivat Rostoville, ja nyt näytti hän tahallaan päästäneen koiransa metsikköön, minne Rostovit olivat tulleet ajoon, vieläpä oli sallinut metsästäjänsä anastaa saaliin vierailta koirilta.

Nikolai ei milloinkaan ollut tavannut Ilaginia, mutta luonteensa mukaan -- hän ei tuntenut kultaista keskitietä arvosteluissaan eikä tunteissaan ja oli huhuina kuullut puhuttavan Ilaginin hurjasta luonnosta ja itsevaltaisuudesta -- hän sydämensä pohjasta vihasi häntä ja piti häntä pahimpana vihamiehenään. Kiihtyneenä ja kiukkuisena läheni hän nyt vihamiestään, puristaen lujasti ruoskansa vartta ja valmiina ryhtymään äärimmäisiin toimenpiteisiin.

Mutta tuskin oli hän ajanut metsäpengermältä aukealle kun näki vastaansa ajavan lihavan herrasmiehen mustalla kauniilla hevosella. Herraa seurasi kaksi ratsupalvelijaa.

Tuo kuviteltu vihamies olikin komea, kohtelias herra, joka erittäin mielellään tahtoi tutustua nuoreen kreiviin. Saavuttuaan Rostovin luo Ilagin nosti majavannahkaista lakkiaan ja sanoi olevansa kovin pahoillaan metsästäjille sattuneen riidan johdosta. Hän oli käskenyt ankarasti rangaista metsästäjää, joka oli rohjennut sekaantua vieraiden koirien ajoon, esitti kreiville tuttavuutta ja tarjoa tämän käytettäväksi omia metsästysmaitaan.

Natasha, joka oli peljännyt veljensä ryhtyvän kauheisiin tekoihin, ratsasti aivan tämän lähettyvillä. Mutta huomattuansa, miten ystävällisesti vihamiehet toisiaan tervehtivät, hän ajoi heidän luokseen. Ilagin nosti erittäin kohteliaasti lakkiaan Natashalle ja miellyttävästi hymyillen hän virkkoi, että kreivitär muistutti Dianaa sekä metsästysintonsa että kauneutensa tähden, josta oli kuullut paljon puhuttavan.

Sovittaakseen metsästäjänsä synnit pyysi Ilagin pyytämistään Rostovia siirtymään seurueineen noin virstan päässä olevalle saarelmalle, jonka hän oli säästänyt itseään varten ja missä hänen sanojensa mukaan oli vilisemällä jäniksiä. Rostof suostui hänen ehdotukseensa, ja toisen verran vahvistuneena lähti seurue liikkeelle.

Ilaginin saarelmalle oli kuljettava poikki peltojen. Herrat vetäytyivät eri joukkoon. Setä, Rostof ja Ilagin tarkastelivat salavihkaa toistensa koiria ja etsivät rauhattomina, olisiko joukossa vaarallisia kilpailijoita omille koirille.

Erityisesti pisti Rostovin silmään Ilaginin puhdasrotuinen ruskeankailava narttu. Vaikka se olikin hintelä ruumiinrakenteeltaan, oli sillä silti teräksiset lihakset, sillä oli ohut kaunis turpa ja muljosilmät. Hän oli kuullut puhuttavan Ilaginin koirain ajotaidosta ja tätä kaunista narttua hän piti Milkansa vaarallisena kilpailijattarena.

Kesken rauhallista keskustelua vuodentulosta osoitti Rostof Ilaginin kaunista narttua.

-- Kylläpä on kaunis tuo teidän narttunne! -- sanoi hän välinpitämättömästi. -- Varmaankin hyvä jaloistaan.

-- Tuoko? Onhan se, on kelpo koira, hyvä saamaan kiinni, -- vastasi Ilagin rauhallisena, vaikka hän tästä Jersastaan vuosi sitten oli maksanut naapurilleen kolme orjaperhettä. -- Ei siis teilläkään, kreivi, sato ole ollut kehuttava? -- jatkoi Ilagin äskeistä keskustelua. Hän tahtoi maksaa Rostovin kohteliaisuuden ja tarkasti hänen koiriaan. Hänen silmiinsä sattui vahvarakenteinen Milka.

-- Tuo mustankailava on teillä kaunis eläin -- todellakin! -- hän sanoi.

-- Onhan se, hyvä jaloistaan, -- vastasi Rostof. -- "Annappa kun tuohon tulisi jänis, niin kylläpä näyttäisin mitä se on koiriaan!" -- ajatteli hän itsekseen. Sitten kääntyi hän ratsupalvelijaansa ja ilmoitti antavansa ruplan sille, joka löytää jäniksen makuulta.

-- En käsitä, -- jatkoi Ilagin, -- miten muutamat metsämiehet ovat kateellisia saaliista ja koirista. Puhun itsestäni, kreivi. Minusta, nähkääs, on hauskaa kuljeskella metsällä; ja kun sitten tapaan tällaisen hauskan seuran, niin mikä onkaan sen hauskempaa (hän kohautti taas majavannahkaista lakkiaan Natashalle); mutta saaliista minä viis!

-- No niin!

-- Tai että suuttuisin, kun vieraat koirat saavuttavat saaliin, ihailen ajoa sellaisenaan, eikö niin, kreivi? Siksipä arvelenkin...

-- Hei-jaa, -- huusi samalla verkalleen eräs koirainhoitajista. Hän seisoi mäentöppäällä pitäen ratsuruoskaa koholla ja toisti vielä kerran verkalleen: -- Hei-jaa! (Tällä tahtoi hän ilmoittaa, että näki jäniksen makuulla).

-- On varmaankin löytänyt, sanoi Ilagin huolettomasti. -- Eiköhän päästetä koiria, kreivi!

-- Niin, pitääpä lähteä ... yhdessäkö? -- vastasi Rostof, katsahtaen Jersaan ja sedän Rugaihin, noihin koirainsa vaarallisiin kilpailijoihin. "Mutta entäs jos saattavat häpeään minun Milkani!" -- ajatteli hän lähetessään Ilaginin ja sedän rinnalla jänistä.

-- Onko suuri? -- kysyi Ilagin koirainhoitajalta ja vilkaisten rauhallisena sivulleen hän vihelsi Jersaa.

-- Entä te, Mihail Nikanoritsh? -- kääntyi hän setään.

Setä ajoi jurona.

-- Mitäpä minusta, teidän koiranne -- selvä juttu mars! -- ovat tuhansien arvoisia, kylillä ostettuja. Koettakaa te omianne, minä katselen!

-- Rugai! No, no -- huusi hän. -- Rugajushka! -- hän lisäsi, tahtomattaankin ilmaisten tällä hyväilynimellä, miten rakas koira hänelle oli ja miten rajattomasti hän luotti tähän ruskeaan koiraansa.

Natasha huomasi ja tunsi, miten innostuneita olivat molemmat vanhukset ja hänen veljensä, ja tämä innostus tarttui häneenkin.

Metsästäjä seisoi yhä kunnaalla ratsuruoska kädessä, ja herrat ajoivat käyden häntä kohti; koiraparvi kulki vainion reunaan ja kääntyi poispäin jäniksestä; metsästäjät ajoivat myös toisaalle. Kaikki kulkivat hiljaa ja rauhallisina.

-- Minne on päin? -- kysyi Rostof kun oli saapunut noin sadan askeleen matkalle metsästäjästä.

Metsästäjä ei ehtinyt vielä vastaamaan, kun jänis, vaaran vainuten, hypähti makuulta. Kahleissa olevat koirat syöksyivät kiljuen ylös kunnaalle; kaikilta suunnilta hyökkäsi vapaina kulkevia susikoiria jäniksen jälkiin. Rauhallisena kulkeva metsästysseurue joutui hetkessä kuohuntaan: koirainohjaajat kirkuivat koirilleen, johtaen niitä jäljille, susikoirain hoitajat kiihoittivat koiriaan ja lensivät täydessä lennossa kentälle. Rauhallinen Ilagin, Rostof, setä ja Natasha menettivät kokonaan malttinsa ja lensivät ratsuillaan tietämättä itsekään miten ja minne, seuraten vain silmillään koiria ja jänistä ja sydän kurkussa seuraten ajon kulkua. Jänis oli suuri ja nopeakoipinen. Noustuaan makuulta ei jänis heti lähtenyt loikkimaan. Se istahti hetkeksi, höristi korvansa ja kuunteli kaikkialta kuuluvia huutoja ja töminää. Se hypähti ensin jonkun kerran hiljalleen, päästäen koirat aivan lähelle, mutta kun se oli selvillä suunnasta ja vaaran suuruudesta veti se korvansa luihuun ja painautui loikkimaan minkä koivista lähti. Se oli maannut sänkipellossa, mutta nyt juoksi se rapakkoista rämeikköä kohti. Jäniksen löytäjän kaksi koiraa, jotka olivat lähinnä jänistä, pääsivät ensimmäisinä jäljille, mutta ne olivat vielä kaukana jäniksestä, kun Ilaginin ruskeankailava Jersa porhalsi niiden ohi, läheni yhä jänistä ja päästyään mittansa päähän siitä syöksyi suu auki hirveällä vauhdilla tarttuakseen sen häntään. Se oli varma onnistumisestaan, mutta pöllähtikin suin päin maahan. Jänis köyristi selkänsä ja paransi vauhtiaan. Jersan jälissä viiletti mustankailava Milka ja läheni nopeasti jänistä.

-- Milushka! Kultaseni! -- huusi riemuitseva Nikolai. Tuossa hetkessä näytti Milka saavuttavan jäniksen. Mutta jänis pysähtyi, ja Milka lensi kovassa vauhdissa sen ohi. Pian oli Jersa taas jalkeilla, laukkasi aivan jäniksen kintereillä ja näytti varovaisena mittailevan välimatkaa voidakseen iskeä jäniksen pakaroihin.

-- Jersanjka! Sisko kulta! -- huusi Ilagin vaikeroivin oudoin äänin. Jersa ei kuullut hänen rukouksiaan. Kun se juuri oli tarttumassa jänikseen, lisäsi tämä vauhtiaan ja kääntyi sänkipellon ja rämeikön väliselle karkeelle. Rinnan kuni vaunupari viilettivät taas Milka ja Jersa jäniksen jälissä, mutta jänis juoksi karkeella paremmin kuin koirat, ja välimatka piteni.

-- Rugai! Rugajushka! Selvä juttu mars! -- kuului samassa sedän ääni, ja ruskea, köyryselkäinen Rugai saavutti Milkan ja Jersan. Pian kiiti se niiden ohikin ja julman rajuna se hyökkäsi jäniksen niskaan. Jänis kuupertui karkeelta rämeikköön. Entistään kiukkuisempana hyökkäsi Rugai jäniksen kimppuun, riuhtoi polviaan myöten rapakossa, ja samassa kieriskelivät sekä koira että jänis likaisessa liejussa. Pian oli koiraparvi heidän ympärillään. Hetken kuluttua saapuivat metsämiehetkin paikalle. Ainoastaan onnellinen setä laskeutui satulasta jänistä korjaamaan. Hän ravisti jänistä saadakseen sen verestä puhtaaksi ja vilkui levottomana ympärilleen. Hänen silmänsä pyörivät, kädet ja jalat eivät pysyneet alallaan, ja hän puhua löpötti, tietämättä itsekään kenelle ja mitä. -- Selvä juttu mars! ... siinä se on koira ... kaikki jätti jälkeensä, sekä tuhansien arvoiset että ruplan arvoiset ... selvä juttu mars, -- hän puhui hengästyksissään ja vilkuen vihaisena ympärilleen, aivan kuin olisi jotakuta sättinyt, tai aivan kuin olisivat kaikki olleet hänen vihamiehiään ja häntä syvästi loukanneet, ja joille hän nyt viimeinkin oli saanut kostaa. "Siinä ovat teidän tuhansien arvoisenne -- selvä juttu mars!..."

-- Rugai, hoi jakajaisille! -- sanoi setä heittäen koiralleen rapakkoisen jäniksenkäpälän; -- olet sen ansainnut, selvä juttu mars!

-- Se väsyi, kun kolme kertaa yksinään oli jäniksen kintereillä, -- puhui Nikolai ketään kuuntelematta tai välittämättä kuuliko kukaan hänen puhettaan.

-- Mitäpä siitä kun juoksi jäniksen ohi! -- huomautti eräs Ilaginin metsästäjistä.