Part 24

Puoli tiehen Krementshugista Kieviin Rostof, kuten tavallisesti, ajatteli yksinomaan eskadronaansa; mutta sitten hän vähitellen alkoi unohtaa kimonsa, vääpelinsä Doschoiveikan ja alkoi rauhattomana kysellä itseltään, miltähän olot ja ihmiset Otradnossa nyt näyttävät. Mitä lähemmä hän saapui kotiaan sitä kiihkeämmin, paljon kiihkeämmin (aivan kuin tunteetkin olisivat noudattaneet kappaleitten putoamislakia: nopeuden neliö suhteellinen matkaan) hän alkoi ajatella kotiaan; viimeisessä kievarissa hän antoi ajajalle kolme ruplaa juomarahoiksi ja juoksi hengästyneenä kuin nuori poikanen kotitalonsa portaille.

Kun Nikolai oli tointunut tapaamisen ensi riemuista tunsi hän taasen pettyneensä toiveisiinsa nähden. "Kaikkihan on ennallaan, miksi suotta niin riensin!" välähti mieleen. Mutta pian hän taas tottui kotioloihin. Isä ja äiti olivat ennallaan, hieman tosin vanhentuneet. Uutta oli heissä jonkinlainen rauhattomuus ja toisinaan riitaisuus, jota Nikolai ei ennen ollut huomannut. Pian hän saikin tietää tämän johtuvan talouden rappeutumisesta. Sonja oli jo yhdeksäntoista vuotias. Hän oli kuin kerästä puhjennut ruusu; ei ollut enää mitään odotettavissa lisää, mutta olipa kyllin näinkin. Nikolain tulo sai onnen ja rakkauden ylimmilleen hänessä, ja tytön uskollinen ja horjumaton rakkaus riemastutti Nikolaita. Enin ihmetteli Nikolai Petjaa ja Natashaa. Petja oli jo suuri, kolmentoista vuotias, iloinen ja järkevän vallaton poika, jolla paraillaan oli äänenmurros. Natashaa katsellessaan Nikolai kauvan ihmetteli ja nauroi.

-- Aivan muuttunut, -- hän toisteli.

-- Olenko sitten rumentunut?

-- Päinvastoin, mutta sinussa on jotain niin vakavan arvokasta. Ruhtinatar, -- sanoi Nikolai kuiskaten.

-- Niin, niin, niin, -- vastasi Natasha iloisena.

Natasha kertoi veljelleen, miten oli rakastunut ruhtinas Andreihin, miten tämä oli saapunut Otradnoon ja näytti sulhasensa viimeisen kirjeen.

-- Mitä arvelet, oletko iloinen? -- kysyi Natasha. -- Olen nykyään niin rauhallinen, niin onnellinen.

-- Sangen iloinen, -- vastasi Nikolai. -- Hän on kelpo mies. Oletko oikein kovin rakastunut?

-- Miten sanoisin, -- vastasi Natasha, -- olen ollut rakastunut Borikseen, kotiopettajaan, Denisoviin, mutta tämä on aivan toista. Olen rauhallinen, luja. Tiedän, että hän on miesten paraita, ja siksi olen niin rauhallinen, niin onnellinen. Tämä on aivan toista kuin ennen...

Nikolai ilmaisi tyytymättömyytensä häiden siirtämiseen, mutta Natasha hyökkäsi kiivaasti veljensä kimppuun, todistaen että siirtäminen oli aivan välttämätön, ja että olisi ollut sopimatonta tunkeutua perheeseen vasten sulhasen isän tahtoa, ja että hän itse oli siirtämistä vaatinut.

-- Sinä et lainkaan, et lainkaan käsitä, -- puhui Natasha.

Nikolai vaikeni ja yhtyi sisarensa mielipiteeseen.

Veli ihmetteli usein sisarta katsellessaan. Ei sisar lainkaan näyttänyt rakastuneelta morsiamelta, jonka sulhanen on kaukana muilla mailla. Sisar oli tyyni, rauhallinen ja iloinen kuten ennenkin oli ollut. Nikolaita tämä ihmetytti, ja hän alkoi epäillen ajatella Bolkonskin naimahommia. Hän ei uskonut, että sisaren kohtalo oli jo ratkaistu. Hänestä yhä tuntui kuin olisi tässä aijotussa avioliitossa jotain kieroa.

"Miksi häät siirrettiin? Miksei vaihdettu sormuksia?" -- hän ajatteli. Haastellessaan kerran äidin kanssa sisaresta hän ihmeekseen ja osaksi riemukseenkin huomasi, että äitikin sydämensä sisimmissä sopukoissa kantoi epäilyksiä tämän avioliiton suhteen.

-- Tässä hän kirjoittaa, -- puhui äiti, näyttäen pojalleen ruhtinas Andrein kirjettä, -- kirjoittaa saapuvansa vasta joulukuussa. Mikä saattaa häntä pidättää niin kauvan? Varmaankin sairaus! Hänen terveytensä on sangen heikko. Älä sano Natashalle. Älä huolehdi hänen hilpeydestään: viettäähän hän viimeisiä neitsytaikojaan, minä kyllä tiedän, miten ruhtinas Andrein kirjeet häneen koskevat. Muuten, kaikki saattaa vielä hyvinkin päättyä, Jumala suokoon, -- päätti äiti aina tästä asiasta puhuessaan: -- onhan hän kelpo mies. -- Jonkinlainen salattu ynseys särähti äidin puheesta, mikä seikka muuten on tavallista äideillä, kun he ajattelevat tyttärensä avio-onnea.

II.

Alkuaikoina oli Nikolai kotona totinen, vieläpä ikäväkin. Häntä kiusasivat nuo ikävät, typerät talousasiat, joita järjestämään äiti oli hänet houkutellut kotiin. Heittääkseen mahdollisimman pian tuon taakan hartioiltaan, lähti Nikolai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen vihaisena, yrmistynein kulmin, vastaamatta edes omaisten tiedusteluihin, Mitenjkan asuntoon piharakennukseen ja vaati tältä _täydelliset tilit_. Vielä vähemmän kuin hämmentynyt ja kauhistunut Mitenjka tiesi Nikolai, mitä merkitsivät nuo sanat: _täydelliset tilit_. Tilinteko ja keskustelu eivät kauvan kestäneet. Eteisessä odottavat kylänvanhimmat apulaisineen ja kyläkirjuri kuulivat kauhukseen ja samalla riemukseen, miten nuori herra pauhasi ja huusi yhä kasvavalla äänellä; he kuulivat kirouksia ja kauheita sanoja, joita satoi kuin rakeita ukkosilmalla.

-- Rosvo! Kiittämätön elukka!... Silvon sinut koiran ... et ole nyt tekemisissä isän kanssa ... ryöstänyt... j.n.e.

Sitten he yhä lisääntyvin mielihyvin ja kauhuin näkivät nuoren herran kiukusta punakkana ja veristävin silmin laahaavan Mitenjkaa kauluksesta eteiseen. Sangen näppärästi hän kesken sanatulvaansa sopivissa paikoissa milloin jalallaan, milloin polvellaan töpsäytti uhriaan selän pehmeään jatkoon ja huusi: "Ulos, senkin konna, ja laita täältä luusi!"

Mitenjka lensi suin päin portaista ja piiloutui kukkalavaan. (Tämä kukkalava oli yleinen pakopaikka Otradnossa. Itse oli Mitenjka monet kerrat siellä lymyillyt kun hän päihtyneenä oli palannut kaupunkimatkoiltaan, ja monet muutkin Otradnon asukkaat, jotka sinne olivat kätkeytyneet Mitenjkan vihoilta, tiesivät tämän kukkalavan pelastavan voiman).

Mitenjkan vaimo ja kälyt kurkkivat pelästynein ilmein oven raosta eteiseen. Huoneesta näkyi kiehuva teekeittiö ja voudin korkea vuode, joka oli peitetty pienistä tilkuista ommellulla peitteellä.

Nuori kreivi astui puhkuen heidän ohitseen heistä vähääkään välittämättä ja lähti päättävin askelin astumaan päärakennusta kohti.

Kreivitär sai palvelustytöltä heti tiedon tapahtumasta. Osaltaan tämä tieto häntä rauhoitti, sillä hän toivoi asiain tämän johdosta paranevan, mutta osaltaan se teki hänet rauhattomaksikin, sillä hän pelkäsi, ettei poikansa tätä kestäisi. Vähäväliä hän kävi varpaillaan poikansa oven taakse ja kuunteli, miten tämä poltti piipun toisensa jälkeen.

Seuraavana päivänä vanha kreivi kutsui Nikolain luokseen ja sanoi hänelle kainosti hymyillen:

-- Kuulehan, rakkaani, turhanpäiten tulistuit! Mitenjka on minulle kaikki kertonut.

"Tiesinhän", -- ajatteli Nikolai, -- "etten koskaan mitään käsittäisi täällä, tässä typerässä maailmassa."

-- Sinä olit suuttunut siitä, ettei hän ollut merkinnyt kirjoihin näitä 700 ruplaa. Ovathan ne merkityt siirrolla, mutta sinä et tarkastanut seuraavaa sivua.

-- Isä kulta, hän on -- konna ja varas, sen tiedän. Ja tehköön mitä tahtoo. Ja jos tahdotte, niin en sanaakaan hänelle sano.

-- Ei, rakkaani (kreivi hämmentyi, sillä hän tiesi huonosti hoitaneensa vaimonsa omaisuutta ja häpesi lapsiaan, mutta ei tiennyt, miten parantaisi rappeutuneet asiansa). Ei, pyydän sinua ryhtymään asioiden hoitoon; olen jo vanha, minä...

-- Ei, isä kulta, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille ikävyyksiä, olen taitamattomampi kuin te.

"Hiisi vieköön heidät kaikki, nuo talonpojat, rahat ja siirrot seuraavalle sivulle" -- ajatteli Nikolai. -- "Olenhan minäkin aikoinani tietänyt kulman kääntämisen ja panoksen kuudentamisen korttipelissä, mutta toiselle sivulle siirroista en käsitä tuon tätäkään", -- ajatteli hän itsekseen eikä sen jälkeen enään ryhtynyt asiain johtoon. Kerran sentään kutsutti vanha kreivitär hänet luokseen, näytti hänelle Anna Mihailovnan hyväksymää 2000 ruplan vekseliä ja kysyi mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä vekselin suhteen.

-- Tällaisiin, -- vastasi Nikolai. -- Olette jättänyt asian ratkaistavakseni; en pidä Anna Mihailovnasta enkä hänen pojastaankaan, mutta ovathan he olleet ystäviämme ja ovat köyhiä. Siis tällaisiin! -- ja hän pilppoi vekselin palasiksi. Tämä teko saattoi vanhan kreivittären vuodattamaan ilon kyyneliä. Tämän jälkeen ei nuori Rostof enää sekaantunut kenenkään asioihin, vaan ryhtyi innolla harjoittamaan ajometsästystä, joka aina oli ollut vanhan kreivin lempitoimia.

III.

Talvi teki jo tuloaan. Aamupakkaset kopersivat syksyisten sateiden liottaman maan roudalle; ruoho oli takkuuntunut, mutta loisti vielä kirkkaan vihreänä ruskean, karjan sotkeman syyssängen ja kirkkaan keltaisen toukosängen keskestä. Tattarisänki pisti punaisena silmään. Kunnaat ja mättäät, jotka vielä elokuun lopulla olivat olleet vihreitä keitaita mustien halmeiden ja sängistöjen keskellä, loistivat nyt kullankeltaisina ja kirkkaan punaisina viheriöivän oraan keskestä. Jänis oli jo vaaleentumassa, kettupoikueet alkoivat hajaantua ja suden pennut olivat jo koiran kokoisia. Oli paras metsästysaika. Nuori, tulinen Nikolai oli saanut koirat jo ajokuntoon, vieläpä ne olivat niin kiihtyneetkin, että yleisessä metsästäjäin neuvottelussa päätettiin suoda niille kolmen päivän lepo. Syyskuun 16 p:nä päätettiin taas alkaa ajo taimistossa, missä oli ajamaton susipoikue.

Tällään olivat asiat syyskuun 14 p:nä.

Koko päivän olivat metsämiehet kotosalla; oli purevan kylmä sää, mutta iltapuoleen alkoi suojata. Kun Nikolai 15:nen päivän aamuna yönuttuun pukeutuneena vilkasi akkunasta huomasi hän olevan verrattoman metsästyssään: taivas näytti sulavan ja laskeutuvan hiljalleen maahan. Ei ollut tuulen vierettäkään, pienen pienet utu hiutaleet vain hiljalleen hipuivat maata kohti. Paljastuneilla puiden oksilla hereilivät kirkkaan kuulakat vesipisarat ja tipahtelivat äsken varisseille lehdille. Kasvitarhan kostea, musta multa kiilsi kuin unikukka ja sulautui silmältä harmaaseen tihkuvaan utuvaippaan. Nikolai tuli kostealle, poroiselle kuistille: lemahti koirilta ja lakastuneelta lehvältä. Mustankailava, leveälanteinen narttu Milka, jolla oli suuret mustat muljosilmät, tunsi isäntänsä, nousi makuulta, peräytyi hiukan ja laskeutui koivilleen jäniksen tapaan, hypähti sitten odottamatta isäntänsä rinnoille ja nuoli tämän suun ja viikset. Vinttikoira makasi kukkakäytävällä, huomasi sekin isäntänsä ja hyökkäsi selkä köyryssä kuistille. Häntä pystyssä se hyväili isäntäänsä, nyhkien hänen jalkojaan.

-- Ho hoi! kuului samassa tuo tuttu metsämiehen huuto, jota on mahdoton tarkalleen matkia ja jossa on mahdollisuuksia syvimpään bassoon ja heleimpään tenoriin; ja nurkan takaa ilmestyi koirien hoitaja ja metsästäjä Danilo, kurttunaamainen, harmaahapsinen vanhus, jonka tukka oli leikattu vähävenäläiseen tapaan.[68] Hänellä oli kädessä pitkä koiraruoska ja kasvoilla niin itsetietoisen morski ja kaikkea halveksiva ilme että sellaisen saattaa nähdä ainoastaan todellisen metsästäjän kasvoilla. Hän paljasti päänsä isäntänsä edessä ja katsahti halveksivasti häneen. Ei nuori herra tästä halveksuvasta katseesta loukkaantunut, sillä hän tiesi, että tuo kaikkea halveksiva ja kaiken yläpuolella oleva Danilo sittenkin oli hänen miehiään ja ennen kaikkea metsästäjä.

-- Danilo! -- sanoi Nikolai arasti, sillä hän tunsi että tämä verraton metsästyssää, koirat ja metsästäjä olivat hänessä jo herättäneet voittamattoman metsästysinnon, joka saa ihmisen unohtamaan kaikki entiset päätökset, kuten rakastunut unohtaa koko maailman armaansa lähettyvillä.

-- Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi maanalainen basso, joka alituisesta koirain usuttamisesta oli käynyt käheäksi, ja kaksi mustaa kiiluvaa silmää tuijotti kulmain alta vaikenevaan nuoreen herraan. "Etkö kestä kiusausta, vai?" -- näyttivät nämä silmät kysyvän.

-- Verraton sää, eikö totta? Ja entäs ajo-ilma, ja miten olisi mainio keli hevosille? -- puhui Nikolai rapsuttaen Milkan korvan juurta.

Danilo ei vastannut, vilkutti vain veitikkamaisesti silmäänsä.

-- Lähetin Uvarkan päivän koitteessa tiedustelemaan, -- sanoi Danilo hetken kuluttua. -- Hän kertoi, että on _vienyt_ Otradnon näreikköön, siellä olivat ulvoneet (vienyt sanalla Danilo tarkoitti, että emäsusi oli pentuineen siirtynyt pesäpaikaltaan, jonka sekä Nikolai että Danilo tiesivät, pieneen Otradnon rintametsikköön, joka oli tilalta noin parin virstan matkan päässä).

-- Pitäisihän toki lähteä! -- sanoi Nikolai. -- Tulehan luokseni Uvarkan kanssa.

-- Kuten käskette!

-- Älä siis ruoki koiria.

-- Ymmärrän.

Viiden minuutin kuluttua olivat Danilo ja Uvarka Nikolain suuressa työhuoneessa. Huolimatta pienehköstä koostaan näytti Danilo huoneessa kuin olisi siinä huonekalujen keskellä seissyt hevonen tai karhu. Itsekin hän sen tiesi ja senvuoksi hän tavallisesti pysähtyikin aivan oven suuhun, seisoi liikkumatta ja puhui hiljaisella äänellä, jottei vaan turmelisi isännän suojia. Hän koetti lyhyeen sanoa sanottavansa päästäkseen väljemmille vesille, katon alta Jumalan vapaaseen ilmaan.

Lopetettuaan tiedustelunsa ja saatuaan Danilon tunnustamaan, että koirat ovat voimissaan (Danilonkin teki mieli metsälle), Nikolai käski satuloimaan hevoset. Danilo oli juuri lähtemässä huoneesta, kun huoneeseen nopein askelin astui Natasha. Hän ei ollut vielä sukinut hiuksiaan eikä pukeutunut, oli vain kääriytynyt lapsenhoitajattaren saaliin. Hänen mukanaan pyrähti huoneeseen myös Petja.

-- Sinä aijot lähteä, -- sanoi Natasha, -- olin siis oikeassa! Sonja sanoi, ettei lähdettäisi. Arvasin, että tällaisella säällä ei kukaan saattaisi pysyä kotosalla.

-- Lähdemme, -- vastasi Nikolai kylmästi, sillä hän oli aikonut lähteä metsälle oikein vakavin aikomuksin eikä siis olisi tahtonut päästää Natashaa eikä Petjaa mukaan. -- Lähdemme, mutta ainoastaan suden ajoon; sinun tulee ikävä.

-- Tiedäthän, että se on suurin huvini, -- sanoi Natasha. -- Tämä on vääryyttä, itse aikoo lähteä, käskee satuloimaan hevoset eikä sano meille sanaakaan.

-- Ei venäläistä pidätä mikään este, lähtekäämme! -- huudahti Petja.

-- Mutta onhan äiti sanonut ettet saa lähteä, -- sanoi Nikolai Natashaan kääntyen.

-- Mutta sittenkin lähden, lähden joka tapauksessa, sanoi Natasha päättävästi.

-- Danilo, käske satuloimaan meidän hevosemme ja sano Mihailolle että ottakoon mukaan minun koirani.

Danilosta tuntui huoneessa olo sopimattomalta ja raskaalta, mutta neidin käskyn totteleminen tuntui aivan mahdottomalta. Hän loi silmänsä maahan ja luikki kiireesti huoneesta, aivan kuin ei asia häntä koskisikaan, ja koetti mahdollisimman siivosti päästä vapaaseen ilmaan, jottei vain huomaamattaan tekisi mitään vahinkoa neidille.

IV.

Vanha kreivi, joka koko ikänsä oli ollut innokas metsästäjä, oli jo luovuttanut näiden asiain hoidon pojalleen, mutta nyt oli hän erittäin iloisella tuulella ja päätti siis lähteä nuorten mukana metsälle.

Tunnin kuluttua oli koko seurue valmiina kuistin edustalla. Nikolai oli ankaran ja vakavan näköinen aivan kuin ihminen, jolla ei ole aikaa turhiin jaarituksiin. Hän tarkasti koko seurueen, lähetti koirat ja metsästäjät edelle ja nousi itse raution Donetsinsa satulaan, vihelsi omille koirilleen ja lähti aumapihan kautta ajamaan suoraan poikki vainion Otradnon näreikköä kohti. Vanhan kreivin valkojouhista, rautiasta valakkaa Vifljankaa kuljetti ratsupalvelija, sillä itse lähti kreivi määrätylle vartiopaikalle vaunuissa.

Ajokoiria oli kaikkiaan 54, joita ohjasi kuusi hoitajaa. Metsästäjiä, herroja lukematta, oli kahdeksan, joiden jälissä juoksi viidettäkymmentä vinttikoiraa. Kaikkiaan lähti siis metsälle, kun herrainkin koirat luetaan, noin 130 koiraa ja 20 ratsastavaa metsästäjää.

Jokainen koira tunsi isäntänsä ja nimensä, jokainen metsästäjä tehtävänsä ja paikkansa. Kun seurue oli päässyt talon piiristä lähti se rauhallisen hiljaa verkalleen kulkemaan Otradnon näreikköä kohti.

Hevoset astuivat pellolla kuin höyhenpatjoilla, silloin tällöin vain mäiskien kavioillaan rapakossa, kun kuljettiin teiden poikki. Synkkä taivas yhä vieläkin laskeutui maata kohti; oli tyyni, ilma lämmin, luonto äänetön. Toisinaan kuului metsästäjän vihellys, toisinaan hevosen pärskyntä, toisinaan koirapiiskan sihaus tai paikaltaan poistuneen koiran vingahdus.

Kun seurue oli kulkenut virstan verran, tuli sitä vastaan sumusta viisi ratsastajaa koirineen. Eellimmäisenä ratsasti nuortea, kaunis vanhus, jolla oli rehevät harmaat viikset.

-- Terve, setä, -- sanoi Nikolai, kun vanhus oli saapunut seurueen luo.

-- Selvä juttu mars!... Arvasinhan, -- puhui setä (Rostovien kaukainen sukulainen ja köyhä naapuri), -- arvasinhan, ettet kestäisi kiusausta, ja oikein teit kun lähdit. Selvä juttu mars! (Tämä oli sedän ainainen sanontatapa). Päästä heti koirat näreikköön, sillä Girtshik ilmoitti, että Ilaginit ovat koirineen Kornikissa; he vievät sinulta -- selvä juttu mars! -- poikueen nenän alta.

-- Sinne olenkin matkalla. Jokohan koirat olisivat koottavat? -- kysyi Nikolai, -- käskenkö kokoomaan...

Ajokoirat koottiin yhteen parveen, ja Nikolai ja setä lähtivät rinnan edelleen. Natasha, joka oli kääriytynyt huiveihin niin että ainoastaan kirkkaat silmät ja elostuneet kasvot näkyivät niiden alta, ratsasti sedän ja Nikolain luo. Hänen kintereillään ratsastivat Petja, Mihailo ja ratsupalvelija, joka oli pantu Natashan hoitajaksi. Petja nauroi jotakin löi ja nyki ratsuaan. Natasha istui ketterän varmana sysimustan Arabtshikinsa selässä ja ohjasi sitä vaivatta ja tottuneen varmasti.

Setä katsahti tyytymättömänä Natashaan ja Petjaan. Hän ei kärsinyt lastenleikkiä vakavissa asioissa.

-- Terve, setä, mekin olemme mukana! -- huusi Petja.

-- Terve, terve, mutta älkää sotkettako hevosilla koiria, -- sanoi setä tylysti.

-- Nikoljenjka, mikä verraton koira tuo Trunila! Se tunsi minut, -- puhui Natasha, osoittaen veljelleen lempikoiraansa.

"Trunila ei ensiksikään ole koira, vaan ajokoira", -- ajatteli Nikolai ja katsahti tylysti sisareensa, tarkoittaen tällä, että sisar huomaisi, miten kaukana heidän tällä hetkellä oikeastaan pitäisi olla toisistaan. Natasha käsitti veljensä tarkoituksen.

-- Älkää luulko, setä, että me ketään häiritsemme, -- sanoi Natasha. -- Me pysymme paikallamme emmekä hievahdakkaan.

-- Oikein ajateltu, pikku kreivitär, -- sanoi setä! -- Mutta älkää vain pudotko satulasta, -- hän lisäsi: -- muuten, selvä juttu mars!

Otradnon näreikkö häämöitti jo satasen sylen päästä, ja koirain ohjaajat olivat aivan metsän laidassa. Nikolai ja setä olivat jo lopullisesti päättäneet, mistä koirat laskettaisiin metsään. Nikolai määräsi Natashalle lymypaikan, mihin hänen arvelunsa mukaan petoa ei ollut odotettavissakaan, ja lähti itse kiertämään rotkon taitse.

-- No, veli hopea, kova on vastustaja, -- sanoi setä: -- katso vain, ettei pääse livistämään.

-- Ties hänen, -- vastasi Nikolai. -- Karai, hei! kiihoitti hän koiraa, vastaten täten sedän varoituksiin. Karai oli vanha, ruma, viiksiniekka uroskoira, joka yksinään uskalsi käydä suurimmankin suden kimppuun. Kaikki asettuivat paikoilleen.

Vanha kreivi, joka tunsi poikansa kiihkeän metsästysinnon, koetti ajoissa ehtiä määräpaikalle ja ennen koirainhoitajaa saapuikin hän iloisena ja punakkana mustain vetämissä vaunuissa hänelle määrätylle lymypaikalle. Suorittuaan turkkinsa ja varustauduttuaan metsästystamineilla hän istuutui lihavan, sileäksi suitun, rauhallisen ja lauhkean Vifljankansa selkään, joka jo oli harmaantunut kuten isäntäkin. Vaunupari lähetettiin kotiin. Vaikkei Ilja Andreitsh ollutkaan sielultaan oikea metsämies, niin tunsi hän silti tarkoin kaikki metsästyssäännöt ja siksi hän suuntasikin ratsunsa pensaikkoon, selvitteli ohjat, sovittautui satulaan ja kun tunsi olevansa valmis katsahti hymyillen sivulleen.

Hänen vieressään seisoi hänen kamaripalvelijansa Semjon Tshekmar, tottunut ratsastaja, mutta nykyään jo kangistunut. Tshekmar piteli kahleista kolmea uljasta susikoiraa, jotka olivat yhtä lihavia kuin isäntä ja hevonenkin. Kaksi vanhaa viisasta koiraa makasi kahleitta. Noin sadan askeleen päässä, metsän laidassa oli kreivin toinen ratsupalvelija Mitjka, huima ratsastaja ja kiihkeä metsämies. Vanhan tavan mukaan joi kreivi ajon alkajaisiksi ryypyn ryytiviinaa, einehti hiukan ja tyhjensi palan painimeksi puoli pulloa rakasta _bordeauxta_.

Ilja Andreitsh oli käynyt hieman punakaksi ajosta ja viinistä; hänen kosteat silmänsä loistivat, ja istuessaan turkkiin kääriytyneenä satulassa hän muistutti pientä poikasta, joka on viety kävelylle raittiiseen ilmaan.

Kun laiha, lomoposkinen Tshekmar oli toimittanut kaikki tehtävänsä katsahti hän herraansa, jonka kanssa oli elänyt 30 vuotta sydämellisissä väleissä, ja huomattuaan herransa hyvän tuulen hän odotteli hupaisan keskustelun alkamista. Kolmaskin henkilö läheni heitä varovaisesti metsän laidasta ja asettui kreivin taakse. Tämä henkilö oli harmaahapsinen vanhus, jolla oli yllä naisen viitta ja päässä korkea yötanu. Hän oli narri Nastasja Ivanovna.

-- Kuulehan, Nastasja Ivanovna, -- kuiskasi kreivi tulijalle silmää iskien, -- älä vain säikäytä petoa, muuten Danilo sinut pehmittää.

-- Pehmittää ... lehmittää, -- sanoi Nastasja Ivanovna.

-- Hiljaa... -- varoitteli kreivi ja kääntyi Semjoniin.

-- Oletko nähnyt Natalia Iljinitshnaa? -- hän kysyi Semjonilta. -- Missä hän on?

-- Tuonne jäivät Petja herran kanssa Scharovon heinistön luo, -- vastasi Semjon hymyillen. -- Nainen on, mutta innokas metsästämään.

-- Etkö ihmettele, Semjon, miten hyvin hän ratsastaa ... mitä? -- sanoi kreivi, miehille vetää vertoja.

-- Jopa täytyy ihmetellä. Rohkea on ja taitava.

-- Mutta missä on Nikolasha? Ljedovon kunnaan takanako, vai miten? -- kysyi kreivi, yhä kuiskaten.

-- Siellä, siellä. Kyllä hän tietää, minne asettua pitää. Niin tarkkaan tuntee metsästyksen, että me Danilon kanssa toisinaan hämmästymme, -- puhui Semjon, mairitellen kreiviä.

-- Miten verrattomasti hän ratsastaa, mitä? Ja miten komea on satulassa, mitä?

-- Vaikka kuvan maalaisi! Kun tässä tuonaan Savarsinskin heinikosta ajoimme ketun, niin lähti hän lymypaikastaan laukkaamaan niin julmasti että -- hevonen on tuhannen markan arvoinen, mutta ratsastaja on verraton. Sellaista saa etsiä!

-- Etsiä... -- toisti kreivi, nähtävästi säälien, että Semjon niin pian lopetti ylistysvirtensä. -- Etsiä, -- hän vielä toisti, nostaen turkin liepeitä ja kaivaen taskustaan nuuskarasiaa.

-- Kun hän eräänä päivänä tuli puolipäiväjumalanpalveluksesta täysissä juhlatamineissa, niin menee Mihail Sidoritsh... Semjon ei ehtinyt pitemmälle, sillä samassa kajahti tyynessä ilmassa kiihkeä haukunta. Ajoon otti osaa pari, korkeintaan kolme koiraa. Semjon kuunteli pää kallellaan ja häristi sormellaan kreiville. -- Ovat poikuen kinterillä ... -- hän kuiskasi, -- ajavat suoraan Ljadovoa kohti.

Kreivi jäi hymyhuulin, nuuskarasia kädessä katselemaan aukeamaa kohti. Koirain haukuntaa seurasi Danilon torven rämähdys, joka ilmoitti, että oltiin suden jälillä; koko koiraparvi yhtyi kolmeen ajajaan, ja pian raikui ja soi metsä ajokoirien haukunnasta ja kiljunnasta, joka on ominainen koirille kun ne ajavat sutta. Koirainhoitajat olivat raivoissaan: he huusivat ja ulvoivat, mutta ylinnä muita kuului Danilon ääni, milloin syvänä bassona, milloin vihlovan korkeana tenorina. Se tuntui täyttävän koko metsän, tunkeutuvan kedolle ja kauvan siellä väräjävän.

Kuunneltuaan hetkisen kreivi ja hänen ratsupalvelijansa huomasivat, että koirat olivat jakautuneet kahteen parveen: toinen, suuri parvi, joka haukkui erittäin kiivaasti, alkoi edetä, toinen ajoi metsässä kreivin kohdalla, ja sieltä kuului myös Danilon ulvonta. Toisinaan ei eroittanut eri parvien haukuntaa yleisestä kiljunnasta, mutta selvästi saattoi huomata, että molemmat parvet loittonivat.

Semjon huoahti ja kumartui irroittamaan kahleisiinsa sotkeunutta nuorta uroskoiraa; kreivikin huoahti ja huomattuaan nuuskarasian kädessään hän otti siitä näpillisen. "Takasin!" -- kirkasi Semjon uroskoiralle, joka oli poistunut pensaikosta. Kreivi vavahti ja pudotti nuuskarasiansa. Natasja Ivanovna laskeutui satulasta sitä ottamaan. Kreivi ja Semjon katselivat häntä.