Part 22

Mutta Maurice oli vain nukahtanut. Väsymys oli masentanut hänet, vaikka kuolema riehui kaikkialla hänen ympärillään.

Hän heräsi äkkiä, avasi suuret silmänsä, joissa kuvastui ihmeellinen surumielisyys.

Hän ei tiennyt, miten kauan oli nukkunut; näytti siltä kuin hän olisi nauttinut ikuista lepoa ja rauhaa.

-- Mitä! Mitä tämä on? mutisi hän. Luulen totta tosiaan nukahtaneeni. Oi, sepä vasta teki hyvää!

Hän tunsi tuskan, joka hänet tähän saakka oli vallannut, melkein hävinneen. Hän laski leikkiä Lapoullesta, joka oli levoton Chouteaun ja Loubetin katoamisen tähden -- sanoi menevänsä heitä etsimään.

Sehän oli hyvä tuuma. Siten sai pistää tupakaksi puun varjossa.

Pache luuli että he olivat otetut sairashuoneesen, jossa tarvittiin useampia paarienkantajia.

Vaivaloista oli koota vihollisen tulen kesken haavoitettuja ja kuolleita. Tätä hän ei mielellään olisi tahtonut, sillä taikauskoisena luuli hän tuottavan onnettomuutta, kun ruumiisen koskee: siitä kuolee itse.

-- Olkaa vaiti, huusi luutnantti Rochas, siitäkö nyt kuolisi.

Översti Vineuil käänsi päätään. Rochasin sanat saivat nuo vaaleat surumieliset kasvot hymyilemään, -- ensi kerran tänään.

Hän vaipui taasen ajatuksiinsa, seisoi liikkumattomana kasvot vihollisiin päin, odottaen käskyjä. Mauricea huvitti paarinkantajien tehtävät, hän seurasi heidän kulkujaan kaukaisimpiin paikkoihin asti.

Erään tien päässä, kummun takana, kohtasivat he helposti siirrettävän sotalasaretin, jonka miehistö tarkasteli ympäristöä. Nopeasti pystytettiin teltta, sillä aikaa purettiin vankkureista kaikenlaisia tarpeellisia aineksia: lääkärikoneistoita, kääreitä, ja muuta mitä tarvittiin haavan sitomiseen, ennenkuin haavoitettuja lähetettiin Sedaniin. Täällä annettiin ainoastaan ensimmäinen apu.

Paarinkantajat näyttivät erittäinkin urhoollisuuttaan tässä hiljaisessa, mutta vaarallisessa työssä. Heidät nähtiin, harmaissa puvuissa, punainen risti kypärässä ja takin hiassa, kulkevan rauhallisesti, huolimatta kuulista, sinne paikkaan, johon miehet olivat kaatuneet. Muutamat näistä makasivat kasvot verilätäkössä, toiset pää mullan peitossa, tuossa taas muutamia kädet ja jalat kokoon koukistuneina. Varovaisesti tarkastettiin heidät. Ne, jotka vielä olivat elossa, vietiin sairaalaan ja sidottiin niin hyvin kuin voitiin.

Joka paarinkantajalla oli säiliössään vettä, jonka kanssa heidän täytyi olla hyvin säästäväisiä.

Useasti huomattiin heidän olevan polvillaan tarkastaakseen, josko haavoitettu avasi silmänsä, siten näyttäen elonmerkkiä.

Noin viidenkymmenen metrin päässä vasemmalla huomasi Maurice erään, joka tunnusteli pienen kaatuneen sotilaan käsivartta, josta veri hiljalleen juoksi. Tällä oli verenjuoksu, jonka haavuri lopetti painamalla valtasuonta.

Nämät kantajasotilaat toimittivat suurta tehtävää: he tukivat niitä, jotka voivat kävellä, kantoivat toisia käsivarsillaan, niinkuin pieniä lapsia; toiset riippuivat heidän selässään, käsivarret kiedottuina heidän kaulansa ympäri, toisia taaskin kantoivat paareilla. Paitsi oikeita paaria oli heillä vielä itse keksittyjä; he olivat nimittäin sitoneet useita kiväärejä hihnoilla toisiinsa.

Kaikkialla tasangolla, jonka kranaatit olivat ikäänkuin kyntäneet, nähtiin heidät yksitellen tahi joukoissa käyvän varovaisesti kantamuksineen, pää kumarruksissa, erinomaisella kärsivällisyydellä ja ihmeteltävällä urhoollisuudella.

Tuolla käveli pieni, laiha sotilaspoika kantaen selässään suurta, painavaa kersanttia, -- Mauricesta näytti kuin olisi hän nähnyt pienen muurahaisen, joka veti perässänsä suurta kortta, -- yht'äkkiä näki hän heidän menevän nurin ja katoavan kranaatin räjähdyksestä. Kun savu oli haihtunut, nähtiin kersantin makaavan maassa ilman mitään uutta haavaa, mutta pieni paarinkantajasotilas oli kuollut. Ja sitten saapui toinen sotilas, joka tarkasti, josko kumppaninsa oli kuollut ja huomattuaan asian niin olevan otti hän kersantin selkäänsä, ja lähti eteenpäin.

Maurice laski leikkiä Lapoullelle:

-- Sanoppas, miellyttääkö sinua tämä toimi vielä, -- niin voithan mennä tarjoomaan apuasi, sen he varmaankin ottavat kernaasti vastaan.

Sillä aikaa ammuttiin Saint-Mengesin pattereista uudella vimmalla; kuulien raesade lisääntyi; ja kapteeni Beaudoin, joka oli yhtämittaa kävellyt komppaniansa edessä, meni nyt överstin luokse. Oli synti ja häpeä antaa sotajoukon seisoa tuntikausia paikallaan tekemättä mitään hyötyä.

-- Minulla ei ole mitään käskyä antaa Teille, vastasi Översti järkähtämättömästi.

Nyt nähtiin kenraali Douayn ratsastavan ohitse seuralaisineen. Hän oli juuri tavannut kenraali Wimpffenin, joka oli pyytänyt hänen pitämään puoliaan. Tämän oli hän myös luvannut tehdä, jos vaan vihollinen ei valloittaisi Illyn kumpua, silloin ei hän voisi vastata voitosta, -- peräytyminen olisi silloin välttämätöntä.

Kenraali Wimpffen julisti, että ensimmäisen rykmentin joukot menisivät puolustamaan kumpua: ja todellakin nähtiin melkein kohta Zuavirykmentin asettuvan sinne; kenraali Douay, tästä rohkaistuna, suostui lähettämään Dumontin osaston auttamaan kahdettatoista rykmenttiä, joka oli sangen vaarallisessa asemassa.

Mutta neljännes tuntia myöhemmin, kun hän palasi takaisin katsoakseen oliko vasen kylki vahva, suuttui hän nähdessään Illyn kummun olevan aution; ei näkynyt ainoatakaan Zuavilaista; he olivat jättäneet kummun, koska Fleigneuxin patterien uhkaava tuli oli tehnyt kaiken puolustamisen mahdottomaksi.

Epätoivoisena ja varmana tappiosta ratsasti hän täyttä vauhtia oikean kyljen luo, jossa hän tapasi Dumontin osaston ja myöskin jäännökset ensimmäisestä rykmentistä rajusti pakenevan.

Ensimmäisen pakoliikkeen jälkeen oli heidän ollut mahdotonta saada takaisin aamuista asemaansa.

Daigny oli vihollisten XII osaston hallussa ja Gironne preussiläisen kaartin; siis oli ensimmäisen komppanian pakko lähteä Garennen metsään, johon viholliset ampuivat pattereistaan, joita olivat asettaneet kaikille kukkuloille laakson toisesta päästä toiseen.

Kauhistuttava tuli- ja rautakehys pieneni vähitellen, osa armeijasta jatkoi kulkuaan Illylle, kiertäen rinteitä, samassa kun V:des osasto XI takana yhä kiirehti eteenpäin, kulki Fleigneuxin ohitse, kantoi kanuunansa enemmän esiin julkealla uhkarohkeudella niin varmana ranskalaisten joukkojen tietämättömyydestä ja voimattomuudesta, että se ei edes odottanut jalkaväestöäkään puolustamaan.

Oli jo puolipäivä, koko näköpiiri oli savun ja tomun peitossa. Joka puolelta ammuttiin ensimmäiseen ja seitsemänteen osastoon päin.

Vihollisten armeijan tehdessä viimeisen ratkaisevan hyökkäyksen valloittaakseen kumpua, päätti kenraali Douay aivan epätoivoissaan koettaa anastaa tämän tärkeän aseman. Hän jakeli käskyjään, meni itse Dumontin osaston pakenevien luo, onnistui saamaan kokoon pienen joukon ja johti sen ylängölle.

Muutamia minuutteja menestyi se hyvin. Mutta kuulat suhisivat niin tiheään, kranaattipyörre pyyhkäsi kentät niin autioiksi ja tyhjiksi, että kauhu valtasi ihmiset, jotka vyöryivät takasin kuin oljenkorret tuulispäässä. Mutta kenraali ei vielä tahtonut luopua yrityksestään vaan komensi uusia joukkoja esiin.

Sananviejä ajoi täyttä laukkaa ohitse, huusi kovalla äänellä käskyn översti Vineuille, joka samassa silmänräpäyksessä oli kasvot hehkuvina satulassaan; hän heilutti miekkaansa ja viittasi Illyyn päin sanoen:

-- Vihdoinkin, lapseni, on meidän vuoromme. Eteenpäin, eteenpäin, tuonne ylös!

Satakuudes rykmentti lähti liikkeelle. Miehet valittivat olevansa homehtuneita, että heillä oli rautaa jaloissa -- olivat näet jäykät pitkällisestä maassa istumisesta.

He eivät olleet ottaneet montakaan askelta, ennenkun heidän täytyi pyrkiä suojaan, niin kova oli tuli. -- Ja näin he, selkä kumarassa, koettivat päästä eteenpäin.

-- Ole varoillasi, ystäväni, sanoi Jean Mauricelle; tämä on täyttä totta. Älä pistä nenääsi sinne, mistä ennemmin tahdot sen pelastaa; pidä vaari jaloistasi muuten pääset niistä helposti. Sillä se on mies, joka pääsee ehein nahoin.

Metelin tähden voi Maurice vaivalla ja huonosti kuulla ystävän huvittavia sanoja. Hän ei oikein tiennyt pelkäsikö hän, hän juoksi toisten mukana ilman erityistä tahtoa, eikä ajatellut muuta kuin että siitä tulisi loppu. Häntä pelotti kuten pisaraa purossa, tietäessään vaistomaisesti liikuttavan taaksepäin.

Useat kääntyivät takasin, tahtoivat paeta, kun översti hyökkäsi esiin:

-- Lapset, lapset, älkää tehkö minulle noin suurta surua ja häpeätä. Älkää käyttäytykö kuin pelkurit... Muistakaa että 106:des ei ole koskaan peräytynyt.

Hän kannusti hevostaan, sulki tien pakenevilta, sanoi sanan kullekin, puhui Ranskasta kyynelien tukahuttamalla äänellä.

Luutnantti Rochas tästä liikutettuna raivostui kovin, tempasi miekkansa ja sivalsi sillä väkijoukkoon.

-- Sen kirotut kelvottomat pelkurit! Minä autan teitä tuonne ylös. Tahdotteko totella paikalla tai saatte maistaa saappaani korosta.

Mutta översti ei kärsinyt että miehiä sillä lailla komennettiin tuleen.

-- Ei, ei, herra luutnantti, he tahtovat mielellään seurata minua ... eikö totta, pojat, ettehän tahdo saattaa vanhaa överstiänne pulaan kun on kysymys Ranskan kunniasta ... ettehän anna minun yksin taistella preussiläisiä vastaan... No, hyvä, eteenpäin siis, eteenpäin!

Hän lähti täyttä laukkaa ajamaan ja kaikki seurasivat; niin isällisesti oli hän heille puhunut.

Hän yksin ratsasti korkealla hevosellaan suoraan lakean kentän yli. Miehet hajaantuivat, etsivät suojaa joka mättäästä. Heidän täytyi kulkea ainakin 500 metriä saloja ja kankaita ennenkuin tulivat perille. Klassillisen, suorissa riveissä suoritetun hyökkäyksen sijasta, kuten sotaharjoituksissa, nähtiin koukkuselkäisiä sotilaita, joko yksin tai pienissä joukoissa, ryömien ja juosten, aivan kuin hyönteiset käyttäessään tuntosarvia työhön ja saaliin etsintään.

Vihollisten pattereista oli heidät varmaan huomattu, sillä kuulia tuli tiheään; niiden ääni tukahutti kaiken metelin. Viisi miestä kaatui, eräs luutnantti ammuttiin kahtia.

Maurice ja Jean löysivät aidan, jonka suojassa he voivat pyrkiä eteenpäin kenenkään näkemättä. Kuitenkin sattui kuula erään toverin ohimoon surmaten hänet aivan heidän jalkoihinsa. Heidän täytyi potkia hänet tieltä pois päästäkseen edemmäksi. Kuolleita ei enään säälitty, niitä oli liian paljo. -- Taistelutantereen kauhu, haavoitettu, joka valittaen piteli molemmin käsin sydäntään, hevonen, joka kuulan satuttua takajalkaan, ontuen laahasi itseään eteenpäin, -- kaikki tämä kuoleman kanssa kamppaileminen ei tehnyt heihin tällä hetkellä mitään vaikutusta. Heitä rasitti ainoastaan hiottavan kuuma auringonpaiste, joka poltti heidän selkäänsä niin että kirveli.

-- Oi kuinka minua janottaa, sanoi Maurice. Tuntuu siltä kuin olisi tulta kurkussa. -- Etkö tunne katkeraa käryn hajua?

Jean pudisti päätään. "Tuollaiselta hajahti Solferinossakin ... ehkä se on sodan hajua ... odota vähän, minulla on vielä tilkka viinaa, otetaanpas ryyppy."

He seisoivat hiljaa aidan takana; mutta viina, sen sijaan että olisi sammuttanut heidän janonsa, lisäsi vain polttavaa tunnetta kurkussa. Sitäpaitsi olivat he kuolla nälkään; he olisivat mielellään syöneet palasen leivästä, joka Mauricella oli pussissa, mutta voivatko he edes sitä tehdä? Takana tuli yhä uusia joukkoja, jotka työnsivät heidät edemmäksi. Vihdoinkin he saapuivat viimeiselle kummulle, ristin juurelle, joka seisoi sammaltuneena kahden harvan lehmuksen alla.

-- Hurraa! Nyt olemme perillä, huusi Jean. Mutta ompa tämä paikka!

Oikeassa hän olikin. Paikka ei ollut kehuttavan kaunis kuten Lapoulle huomautti surkealla äänellä, joka huvitti suuresti komppaniaa. Kaikki asettuivat kentälle, kolme miestä kaatui paikalla. -- Tuolla ylhäällä raivosi oikea myrsky, kuulia tuli Saint-Mengesta, Fleigneuxista ja Givonnesta niin lukuisasti että maa savusi niistä. Oli selvä että he eivät voineet kauan pysyä tässä asemassa, jos ei tykistö tullut pian auttamaan vaarassa olevia.

Kenraali Douay oli kyllä käskenyt siirtää kaksi reserviosaston patteria tänne ja miehet kääntyivät joka hetki nähdäkseen tokko kanuunoita jo saapuisi.

-- Se on naurettavaa, -- kerrassaan hävytöntä, sanoi kapteeni Beaudoin, joka marssi hermostuneena edes takaisin miestensä edessä.

Huomattuaan syvennyksen maassa, kääntyi hän Rochasin puoleen kysyen:

-- Kuulkaa herra luutnantti, eiköhän komppania voisi piiloutua tuonne?

Rochas seisoi paikallaan ja vastasi olkapäitään kohottaen:

-- Voi, herra kapteeni, siellä tai täällä, no, leikki kun leikki; parasta pysyä niin hyvällä tuulella kuin suinkin.

Nyt oli kapteenin kärsivällisyys lopussa, hänen, joka muuten ei koskaan kironnut:

-- Hiiteen kaikki! Tällä tavalla ei ainoakaan meistä pääse täältä elävänä takaisin. Tai onko tarkotus että meidät teurastetaan täällä muitta mutkitta?

Hän käveli sinne tänne löytääkseen paremman aseman komppanialle. Hän oli ottanut tuskin kymmentä askelta kun katosi kovan pamauksen kuuluessa, -- kranaatti oli sattunut hänen oikeaan jalkaansa. Hän makasi selällään päästäen kimakan huudon.

-- Se on totta, mutisi Rochas, ei hyödytä pitää sellaista kiirettä. Sen, mitä haluaa, sen saa.

Komppanian väestö, nähdessään kapteeninsa kaatuvan, nousi seisalleen; -- ja kun hän pyysi heitä viemään häntä pois, menivät Jean ja Maurice hänen luokseen.

-- Oi, ystäväni -- taivaan nimessä -- älkää jättäkö minua, viekää minut sairashuoneesen.

-- Hyvänen aika -- herra kapteeni -- se ei ole niinkään helppoa, mutta voihan aina toki koettaa.

Keskustellessaan mitenkä paraiten täyttäisivät kapteenin pyynnön, huomasivat he pensasaidan takana, joka heitä itseään suojeli, kaksi paarinkantajaa, jotka odottivat, saadakseen jotain toimitettavaa. Nämä he merkeillä viittasivat lähestymään. Jos he voisivat ilman vahinkoa saapua sairashuoneesen, olisi pelastus mahdollinen. Mutta tie oli pitkä ja kuulia putoeli tiheään.

Kun paarinkantajat, sidottuaan kapteenin jalan, kantoivat hänet taistelukentältä, kohtasivat he översti Vineuilin, joka kuultuaan tämän surkean tapauksen, kiireesti ratsasti heidän luokseen. Hän tunsi kapteeni Beaudoinin siitä asti kun tämä lähti Saint-Cyristä, oli rakastanut häntä ja ollut ystävällinen häntä kohtaan.

-- Rohkeutta, lapsi raukkani -- se ei ole niinkään vaarallista -- me saamme teidät kohta taas terveeksi.

Kapteeni teki helpotusta ja rohkeutta osoittavan liikkeen.

-- Ei, ei herra översti -- kohta on loppu käsissä ja paljoa parempihan se onkin. Se vaan suututtaa, että täytyy tuntikausia odottaa sitä, mitä ei kuitenkaan voi välttää.

He kantoivat hänet pois, käyden varovasti pitkin aidan vierustaa. Översti, nähdessään heidän katoavan sen puuryhmän taakse, missä sairashuone oli, päästi helpottavan huokauksen.

-- Mutta, herra översti, te olette myöskin haavoitettu, huudahti yht'äkkiä Maurice, pahasti haavoitettu.

Hän oli huomannut päällikkönsä vasemman saappaan olevan verellä tahratun. Korko oli irti kiskottu ja kappale saapasvarresta oli tunkeutunut lihaan. Översti kumartui rauhallisesti sivulle, tarkasti hetkisen jalkaansa, joka varmaan kovin kirveli ja painoi kuin lyijy.

-- Niin, niin, sattui äsken juuri. Ei se tee mitään, voin kuitenkin ratsastaa.

Ja mennen paikalleen, lisäsi hän itsepäisellä päättäväisyydellä:

-- Kun on hevosen selässä ja voi siinä pysyä, ei ole mitään hätää.

Vihdoin saapui nuo kaksi odotettua patteria, suureksi rauhoitukseksi hätääntyneille miehille, jotka arvelivat, että patterin kanuunat olivat valli, -- vapahdus, -- se leimaus, joka saisi vihollisten patterit vaikenemaan.

Näytti komealta kun patterit ajettiin suoraan esille hyvässä taistelujärjestyksessä; jokainen osasto seurasi ruutivaunujansa, joiden etumaisilla hevosilla ratsasti eturatsastajat taluttaen ohjaksista jälkimäisiä hevosia; kanuunamiehet istuivat vaunujen syrjillä ja aliupseerit määrätyillä paikoillaan.

Olisi luullut heidän menevän paraadiin, niin tyytyväisiltä näyttivät he etempää katsoen, ajaessaan täyttä nelistä sänkipeltojen poikki, niin että maa jyrisi raskasten vaunujen pyörien alla.

Maurice, joka oli uudestaan heittäytynyt vakoon, katsoi ylös ja sanoi liikutettuna Jeanille:

-- Katso tuota tuolla vasemmalla, -- se on Honorén patteri -- minä tunnen miehistön.

Jean tuuppasi hänet nopeasti takaisin vaon pohjalle sanoen:

-- Ole toki paikallasi, -- pistä pääsi piiloon.

He seurasivat kuitenkin innolla patterien liikuntoa: heidän sydämmensä sykki kovasti nähdessään näitten ihmisten toimellista ja tyyntä miehuullisuutta.

Yht'äkkiä seisahtuivat patterit eräälle huipulle vasemmalla puolella ja silmänräpäyksessä olivat kanuunamiehet astuneet alas paikoiltaan -- aukaisivat haat, sillä aikaa kuin eturatsastajat pysähdyttivät osastonsa, tehden puolikäänteen hevosillaan, ja pidättivät ne noin viisitoista metriä kanuunain takana, käännettynä vihollisiin päin. Nuo kuusi kanuuna oli jo asetettu paikoilleen jaettuina kolmeen eri osastoon, joita komensi luutnantit laihan ja pitkän kapteenin johdolla. Tämä merkitsi paaluilla koko kummun.

Nyt kuultiin kapteenin huutavan, tehtyään nopeasti laskunsa:

-- Tuhannen kuudensadan metrin korkeudelle!

Maalina oli preussiläinen patteri, joka oli asettunut vasemmalle Fleigneuxistä, pensaston takana ja jonka tuli teki olon kummulla mahdottomaksi.

-- Näetkö, selitti Maurice Jeanille, Honorén kanuunat ovat keskimäisessä osastossa. Nyt puhuu hän tykintähtääjän kanssa... Se on pieni Louis, tuo tähtääjä: me joimme lasin hänen kanssaan Vouziersissa -- etkö muista?... Ja tuo pitkä eturatsastaja vasemmalla, tuo, joka suorana istuu hevosensa selässä -- se on Adolphe...

Kanuunat sotamiehineen ja upseerineen, etäämpänä etuvartio hevosineen ja sotilaineen, vielä kauempana ruutivaunut ja niiden kuusi hevosta ja kolme eturatsastajaa, vielä kauempana muonavaunut ja aseet, -- koko tämä pitkä rivi ihmisiä, eläimiä ja tavaroita oli asetettu suoraan linjaan, noin sata metriä pitkä, laskemattakaan reservijoukkoa, heidän vaunujaan, hevosiaan ja miehiään, jotka olivat määrätyt täyttämään sotarinnan aukkoja ja jotka odottivat vähän oikealla, etteivät joutuisi turhaan vihollisen ampumalinjaan.

Nyt oli Honoré valmis lataamaan kanuunansa. Kaksi sotilasta toi jo tykin patruunan ja pommin ruutivaunusta, jota valvoi korpraali; kaksi muuta sotilasta asetti patruunan kanuunaan, tuuppaen sitä tölkällä, samaten kranaatin.

Tykintähtääjän apulainen, asettaen ensiksi ruudin paikalleen, pani sytyttimen sankkireikään. Honoré, joka itse tahtoi tähdätä ensimmäisen laukauksen, asettui pitkälleen, nähdäkseen tähtäämislinjan, ilmoitti sitten sen sotilaalle, jonka tehtävänä oli suunnata kanuuna.

-- Hyvä, sanoi Honoré ja nousi ylös.

Kapteeni, pitkää ruumistaan taivuttaen molemmin puolin, tarkasti asentoa.

Joka kanuunan vieressä seisoi sotilas vetonuora kädessään, valmiina laukaisemaan, saatuaan käskyn. Vihdoinkin kuului käsky:

-- Ensimmäinen kanuuna, ampukaa!... Toinen kanuuna, ampukaa!...

Kuusi laukausta kuului. Kanuunat hypähtivät laukastaessa taaksepäin, vedettiin taaskin paikoilleen; sillä aikaa kävi selville että kuulat eivät olleet jaksaneet perille.

Alustaa kohotettiin, kaikki laitettiin uuteen järjestykseen ja manööveri alkoi uudestaan. Tämä täsmällinen hitaus, tämä koneellinen ja kylmän verinen toimitus piti miehet jännityksessä. Kanuuna, tämä rakastettu kapine, kokosi ympärilleen pienen joukon, joka yhtyi tekemään samaa tointa.

Satakuudennesta rykmentistä kuului kaikuvia hyväksymishuutoja kuin ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Nyt saataisiin vihdoinkin noitten kirottujen preussiläisten suut tukituksi. Mutta tuli yleinen hämmästys ja paheksumishuutoja kuului, kun nähtiin ettei yksikään ammutuista kranaateista saapunut päämaaliinsa; useimmat niistä räjähtivät ilmassa ja ennenkuin ehtivät pensastoon tuolla alhaalla, jonka takana vihollisten patteri oli.

-- Honoré sanoo kanuunansa olevan parhaan -- niin! hän rakastaa sitä ... virkkoi Maurice. -- Katso vaan tuonne, mitenkä hän koettelee sitä, ettei se vaan olisi liian kuuma!

Maurice löpisi Jeanin kanssa. He olivat hyvässä toivossa nähdessään kanuunamiehistön suuren rohkeuden.

Mutta saksalaiset patterit olivat jo löytäneet oikean tähtäysmatkan: nyt putoilivat laukaukset niin suurella täsmällisyydellä, että kranaatit joka kerralla sattuivat ranskalaisiin kanuunoihin, mutta nämät, huolimatta kaikista koetuksista, eivät jaksaneet kyllin pitkälle.

Yksi Honorén sotilaista, se joka oli vasemman rivin päässä, tuli tapetuksi. Ruumis tuupattiin vaan sivulle ja manööveriä jatkettiin samalla kylmäverisyydellä kuin ennenkin. Joka suunnalta putoilivat kuulat ja miehistö ei kuitenkaan siitä hätääntynyt. Patruunat ja kranaatit pantiin sisään, kanuuna suunnattiin uudestaan, laukaus kuului, kanuuna vedettiin uudestaan paikalleen, -- tämä koneellinen työ piti miehistön niin jännityksessä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitä ympärillä tapahtui.

Mutta mikä eninten hämmästytti Mauricea oli eturatsastajain ryhti, he istuivat hevostensa seljässä suorina kuin puut noin viidentoista metrin päässä kanuunan takana, kasvot käännettyinä vihollisiin päin. Siellä seisoi myös leveärintainen Adolphe punaisine kasvoineen ja suurine vaaleine viiksineen.

Räpäyttämättä silmiään, näki hän kranaatin toisensa jälkeen eikä mikään voinut johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Kanuunamiehillä, jotka koko ajan puuhasivat kanuunansa kanssa, pysyivät ajatukset työssään mutta näitten toisten tuli seisoa paikallaan ja odottaa kuolemaa voimatta liikuttaa sormiaankaan.

Eräs mies sai päänsä rikkiruhjotuksi, kaksi hevosta kaatui, ja vihollisen murhaava tuli ei heikentynyt, -- koko patterin täytyisi piakkoin tulla hävitetyksi jos ei muutettaisi asemaa.

Kapteeni ei enään epäillyt vaan huusi kaikuvalla äänellä:

-- Hevoset valjaisiin!

Se tehtiin kiireesti. Eturatsastajat kääntyivät ympäri ja kiinnittivät valjaat kanuunoihin. Mutta tätä tehdessään muodostivat he lavean rintaman, jota vihollinen heti käytti hyväkseen lisäten tultaan.

Taas kaatui kolme miestä.

Kovasti nelistäen teki patteri kierroksen ja asettui noin viisikymmentä metriä oikealle, toiselle puolen 106 rykmenttiä. Kanuunat irroitettiin, sotilaat asettuivat rintamaan vihollista vastaan, ja ampuminen alkoi sellaisella voimalla, että koko maa tärisi patterin alla.

Maurice päästi heikon huudahduksen. Preussiläisten pattereista oli kranaatti pudonnut Honorén kanuunalle; he näkivät hänen hyppäävän esille ja vapisevin käsin tutkivan vahinkoa; suuri pala pronssilla silatusta suusta oli ammuttu pois. Mutta se voitiin vielä ladata, ampuminen alkoi taas kun he olivat pyörästä raivanneet pois erään sotilaan ruumiin, josta oli räiskynyt verta kanuunaankin.

-- Ei se ollutkaan pikku Ludvig, joka kaatui, ajatteli Maurice ääneen. Tuolla hän seiso ja tähtää, mutta taitaa kuitenkin olla haavoitettu, koska käyttää vasenta kättään ... niin, pieni Ludvig tuli niin hyvin toimeen Adolphin kanssa -- mutta hän taisi aina totella.

Jean, joka vähän aikaa oli ollut ääneti, keskeytti ystävänsä:

-- He eivät koskaan voi tätä kestää. --

Vähemmässä kuin viidessä minuutissa teki vihollisten ampuminen aseman yhtä vaikeaksi kuin äsken.

Kranaatti ruhjoi erään kanuunan palasiksi, tappoi kaksi miestä ja luutnantin. Ei ainoatakaan laukausta ollut tyhjiin ammuttu; kuulat sattuivat ihmeteltävällä tarkkuudella; jos he itsepäisesti jäivät tähän, ei kohta olisi yhtään miestä eikä kanuunaa jälellä. Kaikki ruhjottiin ja lakaistiin pois.

Kapteenin komentava ääni kuului toisen kerran:

-- Hevoset valjaisiin!

Eturatsastajat kääntyivät ympäri, ja sotamiehet kiinnittivät kanuunat. Mutta tällä kertaa sattui kranaatin sinkale pikku Ludvigia kaulaan; hän kaatui poikkipuolin kanuunalle. Kun etuvartio ratsasti esiin ja paljasti kylkensä, alkoi ankara ampuminen kaikista vihollisen tykeistä yht'haavaa. Uusi kranaatti räjähti; Adolphe suistui hevosensa selästä rinta lävistettynä, ojennetuin käsivarsin. Viimesessä hengenvedossa kiersi hän käsivartensa Ludvigin ympäri -- he pysyivät kuollessa yhdessä kuten eläissäkin olivat yhdessä kulkeneet.