Part 23

Huolimatta kaatuneista miehistä ja hevosista, huolimatta epäjärjestyksestä, jonka vihollisten raivoova tuli aikaansai riveissä, ajoi patteri ylös kummulle ja asettui enemmän eteen, muutaman metrin päähän siitä, missä Maurice ja Jean makasivat.

-- Loppu on käsissä, sanoi Maurice, jonka ääni töin tuskin kuului melussa.

Näytti todellakin kuin maa ja taivas olisivat sulaneet yhteen. Kranaatit lennättivät ilmaan kiviä ja hiekkaa, sakea savu peitti auringon. Keskellä tuota kauhistuttavaa, korvia särkevää hälinää seisoivat hevoset uupuneina, tylsistyneinä, pää veltosti riippuen. Joka paikassa nähtiin kapteenin liian korkea vartalo -- nyt revittiin hän kahtia -- kaatui maahan kuin katkennut viirinsalko.

Kuitenkin jatkettiin tointa Honorén kanuunan ympärillä. Asemastaan huolimatta täytyi hänen tehdä kanuunamiehen työtä, sillä hänellä ei ollut jälellä kuin kolme miestä... Hän tähtäsi, laukasi sill'aikaa kun toiset menivät ruutivaunuille, latasivat, laittivat kuntoon tykin pyyhkäisimen ja tölkin, jolla latinki työnnetään tykkiin.

Reservimiehistö oli kutsuttu apuun kaatuneiden sijaan, mutta niitä odotettaessa täytyi tulla toimeen miten vaan voitiin.

Suututtavinta oli, että kuulat eivät sattuneet, vaan räjähtivät useimmiten ilmassa tekemättä mitään vahinkoa vihollisten pattereille, joiden tuli oli niin hävittävä.

Äkkiä kuuli Maurice Honorén kiroilevan -- taivaan nimessä -- kanuunan oikea pyörä oli särkynyt. Epätoivossa, viljavat kyyneleet silmissä meni hän kanuunansa luo, koetti tukea sitä nostamalla ylös sen maahan painuneen suun, aivan kuin olisi hän tahtonut saada sen pysymään pystyssä hurjan rakkautensa ja hellyytensä varassa.

Paras kanuuna! Ainoa, joka lennätti edes pari kranaattia tuonne ylös! Hän päätti paikalla vihollisten tulen keskellä asettaa siihen uuden pyörän. Vaarallinen yritys onnistui -- itse toi hän varapyörän etuvartion kärryistä; ja kun alaalta tuli lisää miehistöä, sai hän rakkaan kanuunansa taas kuntoon.

Mutta se ilo ei kauvan kestänyt. Tykkien lavetit ammuttiin taas pirstoiksi. Ei voitu urhoollista joukkoa pakottaa enään etemmäksi, käskettiin siis peräytymään.

-- Kiirehtikää, toverit, kehoitti Honoré. Otetaan tämä mukaan, etteivät he sitä saa.

Sitä hän yksinomaan ajatteli. Hän tahtoi pelastaa kanuunansa, kuten muut pelastavat lippunsa. Hän ei ollut lopettanut vielä puhettaan ennenkun kuula kaatoi hänet, temmaten irti oikean käsivarren ja lävistäen rinnan. Hän kaatui kanuunansa päälle, jäi siihen pitkälleen kuin sankarivuoteelle, pää pystyssä, kauniit vihasta hehkuvat kasvot vihollisiin päin kääntyneinä. Rikkiammutusta takistaan putosi kirje, jota hän kuollessaan hellästi puristi ja josta hurmeiset veripisarat vieläkin vuotivat.

Ainoa elossa oleva luutnantti komensi nyt:

-- Hevoset valjaisiin!

Ruutivaunu oli räjähtänyt ilmaan, jonka vuoksi täytyi valjastaa hevoset toisien kärryjen eteen että olisi saatu pelastetuksi kanuuna, jonka hevoset olivat kaatuneet. Ja viimeisen kerran eturatsastajien tehtyä puolikäännös, kun neljä jälellä olevaa kanuunaa oli uudestaan kiinnitetty, hevoset nelistivät pois eivätkä seisahtuneet ennenkuin tuhannen metrin vaiheilla, Garennen metsän suussa.

Maurice oli nähnyt kaiken tämän, oli ollut todistajana Honorén kuolemaan. Pelosta vavisten sopersi hän:

-- Oi poika parka! poika parka!

Tämä suru lisäsi vain viiltävää, polttavaa tunnetta, joka häntä vaivasi. Hurja eläimellisyytensä joutui raivoon; oi, hän ei jaksa kauemmin kestää, on jo kuolla nälkään! Hänen silmiään huikasi, hän ei muistanut enään vaaraa, joka ahdisti tovereita ja häntä siitä alkain kun patterin täytyi vetäytyä takaisin. Nyt voivat viholliset minä hetkenä tahansa anastaa kummun.

-- Kuule -- sanoi hän Jeanille -- minun täytyy syödä... Samahan se on minulle, vaikka tulenkin ammutuksi, -- mutta syödä tahdon ensin, sitte tappakoot.

Hän avasi säkkinsä, otti leivän vapisevin käsin ja alkoi sitä ahneesti syödä. Kuulat suhisivat, kranaatit räjähtivät jonkun metrin päässä; mutta hän ei siitä välittänyt; tahtoi vaan saada nälkänsä sammutetuksi.

-- Tahdothan sinäkin palasen.

Jean katseli häntä suurin silmin; hänkin oli aivan näännyksissä.

-- Kyllä, anna minulle jotain, en jaksa muuten.

He jakoivat leivän, söivät sen kiireesti välittämättä mistään muusta, ja vasta syötyään huomasivat he överstinsä, joka istui satulassaan, saapas veressä. Rykmenttiä ahdistettiin joka puolelta. Useat komppaniat olivat paenneet ja nyt heidän täytyi seurata joukkoa. Översti nosti miekkansa ja komensi kyynelsilmin:

-- Tulkaa lapset Herran nimessä. Jumala ei ole huolinut meistä tällä kertaa.

Pakenevat kerääntyivät hänen ympärilleen kadoten kaikki hetken kuluttua syvennykseen maassa.

Tietämättään miten olivat Jean ja Maurice taas joutuneet pensasaidan taa. Tähän pysähtyi noin 40 miestä, joita luutnantti Rochas oli komentanut peräytymään. Heillä oli lippu mukanaan; aliluutnantti, joka kantoi sitä, oli kiertänyt sen tangon ympärille, koettaen, jos suinkin mahdollista, sitä pelastaa.

He ryömivät pitkin aidan vierustaa aina päähän asti, asettuen sitten pienten puitten suojaan mäenrinteelle, jossa Rochas komensi ampumaan. Täällä puitten suojassa miehet voivat pitää puoliaan semminkin kun lukuisa ratsastusjoukko teki liikkeen oikealla puolella ja useita rykmenttejä jalkaväkeä tuotiin sen avuksi.

Maurice käsitti selvään vihollisten kiertävät liikkeet, -- käsitti, että piiriä supistettiin joka puolelta. Aamulla oli hän nähnyt preussiläisten samoavan Saint-Albertin vuorensolasta, kulkevan pitkin Saint-Mengesea ja Fleigneuxta; nyt kuuli hän kaartin kanuunoiden jymisevän Garennen metsän takana, huomasi toisia saksalaisia tulevan Givonnen laaksosta.

Vielä hetkinen ja ranskalaista armeijaa piirittäisi elävä muuri. Kaarti yhtyisi V:teen osastoon, kauhistavan tykistön heitä joka kukkulalta auttaessa. Luultavasti koetettiin viimeistä epätoivoista ponnistusta saada tuo muuri murretuksi, kun Margueritten osasto kokoontui erääsen syvennykseen, valmiina ryntäämään -- mutta se oli toivoton hyökkäys -- he menivät kuolemaan Ranskan kunnian puolesta. -- Maurice, joka ajatteli Prosperia, oli näkemässä tätä hirveää verinäytelmää.

Varhain aamusesta oli Prosper ratsastanut edes takaisin Illyn ylängöllä, päästä toiseen. Hänen eskadroonansa miehet kerättiin päivän noustessa ilman torventoitotusta, ja kahvia keittäessä ripustivat he takkinsa valkean eteen, etteivät herättäisi preussiläisten huomiota. Sitte he eivät tienneet enään mitään, kuulivat kanuunan laukauksia, näkivät etäällä savua ja jalkaväestöä, mutta mitään aavistusta heillä ei ollut tappelusta, ei sen tärkeydestä eikä päättymisestä, sillä kenraalit pitivät heitä aivan toimettomina erillään kaikesta.

Prosper oli tykkönään nukkua. Eniten häntä vaivasivat levottomat yöt ja väsymys alituisesta ratsastamisesta.

Hän houraili, luuli makaavansa paljaalla kentällä, joskus pehmeällä siistillä vuoteella. Silloin tällöin nukahti hän satulassa. Useat tovereista putosivat satulasta, ho olivat niin uuvuksissa, etteivät heränneet torventoitotuksista, heitä täytyi ravistaa, potkiakin jotta saataisiin hereille.

-- Mutta mitä mielettömyyttä tämä on? Miksi meitä pitää ajettaman tällä tavalla ilman lepoa ja rauhaa, metelöi Prosper karkoittaakseen vastustamattoman uneliaisuutensa.

Kanuunat olivat paukkuneet kuudesta asti. Kummulle mentäessä oli kranaatti tappanut kaksi toveria hänen vieressään. Vähän kauempana kolme muuta kaatui jo.

Tuo paraatiratsastus tappelukentällä oli sietämätöntä, vaarallista ja hyödytöntä. Yhden aikana käsitti hän että osasto valmistautui tehdäkseen täydellä todella hyökkäyksen, kuollakseen mainehikkaan kuoleman. Syvennyksessä vähän yläpuolella Ristikko-kumpua vasemmalla puolella tiestä yhtyivät Margueritten osasto, kolme afrikkalaista rykmenttiä ja rykmentti ranskalaisia jääkäreitä ja yksi husaarirykmentti.

Torven toitotus kajahti: alas ratsulta!

Ja upseerit komensivat: Tarkastakaa hevosenne! Kiinnittäkää tavarastonne!

Prosper hyppäsi alas satulasta, ojenteli itseään, taputteli Zepfiriä kaulalle:

Zepfir raukka! Se oli yhtä uuvuksissa kuin herransakin kärsien elämästä, jota viime aikoina olivat viettäneet. Sitäpaitsi oli sälyytys raskas: liinavaatteet satulan lippaassa, takki kierrettynä ympäri, rensseli tallitamineineen satulan takana ja vielä muonasäkki puhumattakaan pukinnahkaisesta juomapullosta ja ruoka-astioista. Ratsastajan sydän sykki säälistä samassa kun hän tarkasti oliko kaikki kunnossa.

Prosper ei ollut muita pelkurimaisempi, mutta kuitenkin oli suunsa pelosta niin kuiva, että täytyi pistää tupakaksi. Kun tehdään hyökkäys voi kukin sanoa itselleen: Tällä kertaa on minun vuoroni.

Kului viisi tai kuusi minuuttia; kerrottiin kenraali Margueritten ratsastaneen edeltäpäin tutustuakseen seutuun. Miehet odottivat yhä. Viisi rykmenttiä muodosti kolme joukkoa, kussakin joukossa oli seitsemän eskadroonaa -- olihan siinä kanuunan ruokaa kyllin.

Äkkiä torvet toitottivat:

-- Satulaan!

Ja melkein samassa kuului:

-- Miekat käteen!

Kunkin rykmentin översti oli jo asettunut paikoilleen, seisoen kahdenkymmenenviiden metrin päässä rykmentistään. Ratsumestarit olivat väkensä etunenässä. Ja nyt odottivat he jälleen: täydellinen kuolonhiljaisuus vallitsi, ei kuulunut hiiskausta, ei hengähdystäkään. Sydän se vaan sykähteli. Vielä käsky -- viimeinen -- ja joukko lähtisi liikkeelle rynnäten ukkos-ilman tavoin.

Mutta silloin näkyi vuoren harjanteella upseeri hevosineen -- hän mahtoi olla vaarallisesti haavoittunut, koska kaksi miestä oli tukemassa. Ensin ei voitu tuntea kuka se oli. Riveissä syntyi haikea valitus, jota seurasi äänekkäät tuskanhuudot:

Kenraali Margueritte makasi haavoitettuna; kuula oli lävistänyt häneltä molemmat posket. Hän ei voinut puhua, riuhtoi käsillään viitaten viholliseen päin.

Vaikerrus eneni yhä:

-- Meidän kenraalimme! Kostakaamme, kostakaamme!

Etummaisin översti heilutti miekkaansa ilmassa ja huusi:

-- Eteenpäin!

Torvet toitottivat. Joukko lähti liikkeelle alussa tasajuoksua. Prosper oli ensimmäisessä rivissä mutta melkein syrjimmäisin oikealla. Vaara on aina suurin keskellä mihin vihollisten tuli itsestään keskittyy.

Kun he olivat tulleet Risti-kummulle ja alkoivat ratsastaa alas toista syrjää myöten lakeaa kenttää päin, huomasi hän tuhannen metrin päässä preussiläisten neliöt, joita vastaan he viskattiin. Muuten oli hänen mielensä kevyt kuin olisi hän unessa liidellyt, tunsi päänsä niin typö tyhjäksi, ettei voinut saada ainoatakaan ajatusta kokoon. Sitä mukaan kuin hiljainen juoksu kiihtyi kovaksi nelistämiseksi, huusivat afrikkalaiset jääkärit arapialaisten tavoin hurjasti siten kiihoittaen hevosiansa. Olisi luullut paholaisten olevan liikkeellä, joitten hirveää ulvontaa ja korvia viiltävää kiljuntaa säesti kuulien suhina, kranaattien räjähdykset ja aseitten kalske; -- maa tärisi kavioitten kopseesta ja taivasta kohden nousi katkera käryn ja hien haju.

Viiden sadan metrin päästä putosi Prosper ratsultaan kovassa yhteentörmäyksessä. Hän tarttui Zepfirin harjaan päästäkseen jälleen satulaan. Keskus väistyi, molemmat siivet kääntyivät, vetäytyivät takaisin jälleen rynnätäkseen.

Ensimmäinen eskadroona työnnettiin takasin, -- mutta -- sitähän voitiin odottaakin. Kaatuneet hevoset tukkivat tien, toiset makasivat kuolleina, toiset potkivat kuolontuskissaan jaloillaan ilmassa; siellä täällä juoksi ratsastaja minkä jaloistaan pääsi, etsien itselleen hevosta. Kuolleita makasi sullottuna kentällä, monta herratonta hevosta juoksi vielä ja haki paikkaansa rivissä. Hyökkäys uudistettiin -- toinen eskadroona ryntäsi raivostuneena esiin, miekka kädessä valmiina sivaltamaan.

Jälleen pääsivät he pari sataa askelta eteenpäin kauheassa melussa. Mutta taaskin keskus väistyi, miehet suistuivat hevoisineen surman suuhun; hyökkäyksen päätyttyä makasi ruumiita ja kaatuneita kaikkialla. Toinenkin eskadroona niitettiin vuorostaan kuten ensimmäinen!

Kolmannen hyökkäyksen aikana Prosper oli joutunut ranskalaisten husaarien joukkoon. Rykmentit lyöttäytyivät yhteen; se näytti suurelta aallolta, joka vyöryy eteenpäin niellen mukanaan kaikki mitä vain näkee.

Hän ei käsittänyt enään mitään; hän ei välittänyt suitsista vaan heitti ne irralleen. Uljas Zepfir, jota hän niin sanomattomasti rakasti, kulki eteenpäin, mutta tappelussa saatuaan haavan korvaansa oli se tavallista rajumpi. Ylt'ympärillä nousivat hevoset pystyyn ja kaatuivat ratsastajineen. Miehiä kaatui kuin kortta korren viereen. Jotkut istuivat mulkoilevin silmin jäykkinä satulassa hevosten rynnätessä vihollisia vastaan.

Parin sadan metrin alalla oli maa täynnä kuolleita ja kuolevia. Muutamat makasivat pää ruohoon vaipuneena, toiset selällään, suuret pelästyneet silmät luotuina taivasta kohden.

Tuolla makasi hirveässä tuskassa, kupeet auki, suuri musta hevonen, turhaan koetti se nousta ylös: etujalat olivat takertuneet suoliin.

Vihollisten tulen yltyessä tekivät siivet käännöksen, vetäytyivät takaisin uudestaan entistä raivoisammin hyökätäkseen.

Viimein oli tullut neljännen eskadroonan vuoro rynnätä preussiläisiä vastaan. Prosper sivalsi miekallaan kypäreihin ja tummiin univormuihin, joita hämärässä eroitti. Verta vuodatettiin; hän huomasi Zepfirin suun olevan veressä, mutta luuli sen purreen preussiläisiä.

Melu kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut kuulla omaa ääntänsä vaikka huusi täyttä kurkkua, jonka vuoksi äänensä pian oli painuksissa. Mutta ensimmäisen vihollisrivin takana seisoi toinen, sen takana taas toinen ja taas toinen.

Tässä ei rohkeus ja urhoollisuus mitään voinut: taajat rivit olivat kuin korkeata heinää, jonka taakse hevoset ja ratsastajat katosivat.

Tuli oli niin kova, että univormut syttyivät tuleen. Yhtämittaa kaatui miehiä, rinta lävistettynä, pääkallot murskana.

Kaksi kolmatta osaa rykmentistä sortui kentälle eikä tästä mainehikkaasta hyökkäyksestä ollut muuta jälellä kuin muisto ranskalaisten urhoollisuudesta.

Pian kaatui Zepfir ruhjoten alleen Prosperin oikean jalan. Ratsastaja kadotti mielensä, -- niin kova oli suru, joka häntä kohtasi.

Maurice ja Jean, jotka olivat jännityksellä seuranneet eskadroonan sankarimaista rynnäkköä, virkkoivat:

-- Taivaan nimessä! Mitä tässä urhoollisuus auttaa!

Ja he jatkoivat ampumistaan kyyristyneinä pensastojen taakse, jotka ympäröivät erästä pientä kumpua. Rochaskin, joka oli siepannut käteensä pyssyn, ampui laukauksen toisensa jälkeen. Mutta he eivät voineet kuitenkaan puolustaa Illyn kumpua, se joutui pian vihollisten valtaan, jotka ympäröivät sitä joka haaralta. Kello oli noin 2 paikoilla, viides osasto ja kaarti yhdistyivät sulkien täten ranskalaiset keskelleen.

Yht'äkkiä Jean kaatui.

-- Tuossapa sain jotakin, joka hyödyttää minua, änkytti hän.

Hän oli saanut kovan iskun päähänsä ja lakkinsa makasi revittynä hänen takanaan. Ensiksi luuli hän pääkallonsa särkyneen ja että aivot olisivat näkyvissä. Muutaman sekunnin kuluessa ei hän uskaltanut koskea siihen kädellään, peläten että löytäisi reijän; mutta sattumalta menivät hänen sormensa päätä kohden ja ottaessaan ne pois olivat ne aivan punaset verestä. Tämä teki häneen niin syvän vaikutuksen että hän pyörtyi.

Samassa silmänräpäyksessä käski Rochas heidät peräytymään. Eräs preussiläinen komppania ei ollut enään heistä kauempana kuin noin kaksi tai kolme sataa askelta. Pian olisivat he kukistetut, jos he jäivät paikoilleen.

-- Älkää kiirehtikö, kääntykää ja ampukaa tuon tuostakin. Yhdymme sitte tuolla alhaalla, pienen muurin takana.

Mutta Maurice oli epätoivoissaan.

-- Herra luutnantti, älkäämme jättäkö korpraaliamme tänne.

-- Jos hän on kaatunut, niin mitäpä me voimme?

-- Ei, ei, hän hengittää vielä... Viekäämme hänet mukaamme!

Rochas kohotti olkapäitään, nähtävästi sanoakseen että he eivät voineet niille mitään, jotka eivät omin jaloin voineet seurata. Taistelutantereella ei pidetä väliä haavoitetuista. Sentähden kääntyi Maurice Pachen ja Lapoullen puoleen.

-- Kuulkaapas, tulkaahan minulle avuksi. En voi yksinäni häntä kantaa, olen liian heikko!

Mutta he eivät kuulleet, -- eivätkä välittäneet mistään -- he eivät ajatelleet muuta kuin itseään, seuraten itsensä suojelemisviettiä. Kas, nyt he ryömivät tiehensä, pää kumarassa, kadoten kohta pienen muurin taakse. Preussiläiset eivät olleet enään kuin puolentoista sadan askeleen päässä.

Maurice, joka melkein itki kiukusta, otti pyörtyneen Jeanin, jonka kanssa hän oli yksinään jäänyt, syliinsä aikoen kantaa hänet pois. Mutta, todellakin, hän oli liian heikko, väsymyksestä ja tuskasta uupunut. Hän horjui ja kaatui heti raskaan taakkansa kanssa. Kunpa hän vaan huomaisi jonkun paarinkantajan! Hän katseli hurjin katsein ympärilleen ja viittoi pakenevia luokseen, -- mutta kukaan ei vastannut, ei ketään tullut. Nyt kokosi hän viimeiset voimansa, tarttui jälleen Jeaniin, ja onnistui pääsemään noin kolmekymmentä askelta eteenpäin, -- silloin räjähti kranaatti; -- hän luuli että kaikki olisi lopussa, ja kaatui suruissaan kumppaninsa ruumiin viereen.

Hitaasti ja varovasti koetti hän nousta, selvittyään ensi säikähdyksestään. Hän tutki itseään ja tuli siihen vakuutukseen, ettei ollut saanut mitään vammaa. Mutta minkätähden ei hän sitte paennut? Olihan vielä aikaa, -- parilla hyppäyksellä ennättäisi hän muurin luo, -- ja niin olisi hän pelastettu. Tuska valtasi hänet uudestaan. Hän aikoi jo lähteä, mutta tunne, valtaavampi kuin pelko, pidätti hänet. Ei -- oli mahdotonta jättää Jeania! Hänen sydämmensä vuosi verta, ystävyys tätä toveriansa kohtaan oli liian syvään juurtunut häneen. Tuntui tällä hetkellä, että oli ainoastaan kaksi ihmistä maailmassa; hänen oli aivan mahdoton elää ilman Jeania!

Peräytymisen suunnasta ei ollut mitään tarkempaa päätetty, sitä tapausta varten, että taistelu päättyisi onnettomasti. Jokainen kenraali sai pitää huolta omistaan, ja tämä huolenpidon puute aikaan sai että kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasorrossa tungettiin Sedania kohden voittavien vihollisten vastustamattomasta painosta.

Toisen divisioonan peräytyminen kävi jotakuinkin säännöllisesti, jota vastoin toiset sekaantuivat ensimmäisen osaston jäännöksiin ja vyöryivät Sedania kohden vihan ja hävityksen myrskynä, vieden mukanaan ihmisiä ja eläimiä.

Tällä hetkellä sai Maurice ilokseen nähdä Jeanin aukaisevan silmänsä; ja kun hän juoksi eräälle purolle noutamaan vettä haavoittuneelle, hämmästyi hän suuresti nähdessään oikealla puolella olevassa laaksossa talonpojan, jonka hän oli aamulla huomannut. Tämä kynti rauhallisesti aurallaan, jonka eteen oli valkoinen hevonen valjastettu. Miksi tuhlaisi hän päivän? Vaikkakin ympärillä taisteltiin, täytyi maata kyntää ja kylvää siihen siementä, -- muutenhan ei kansa saisi leipää.

VI.

Korkealta parvelta, minne Delaherche oli noussut saadakseen yleissilmäyksen taistelukentästä, ei hän voinut nähdä mitä tahtoi; ja lopulta tuli hän aivan kärsimättömäksi.

Hän kyllä näki kranaattien lentävän kaupungin ylitse ja särkevän ympäristöllä olevien huoneiden kattoja. Mutta hän ei saanut selkoa tappelun menosta; hänen täytyi saada tietoja ollessaan tuskissaan omaisuutensa ja elämänsä puolesta.

Hän astui alas jättäen kiikarinsa suunnitettuna saksalaisten pattereita kohden. Kello oli melkein 1 ja sotilaslasaretti oli täynnä sairaita; -- vaunurivi ulottui aina kadulle asti. Kaksi- ja neli-pyöräiset vaunut olivat jo loppumaisillaan. Tuolla näkyi tykistökärryjä, muonakärryjä, tavaravankkureita, kaikkia mitä vaan oli saatu käsiin taistelukentällä, -- niin, tuolla tulee talonpoikaisvaunuja, joita oli noudettu taloista ja joitten eteen oli valjastettu ratsuväen hevosia, Niissä oli haavoittuneita, joita paarinkantajat olivat koonneet ja joiden haavat olivat väliaikaisesti sidotut. Oli oikein kauheata nähdä näitä ihmisraukkoja, toiset kellertävän vihreitä, toiset sinipunertavia. Monet heistä olivat pyörtyneet, toiset päästivät haikeita valitushuutoja, -- muutamat olivat kuin kuolleet ja antoivat sairaanhoitajien menetellä kanssaan kuten tahtoivat, katsellen ympärilleen kauhistunein silmin, -- toiset taas vetivät viimeisen henkäyksensä vaunuista nostettaessa. Sairaita oli niin paljon että kaikki patjat olivat täynnä, jonkatähden tohtori Bouroche käski tuoda olkia, joista tehtiin leveä vuode. Kumminkin riittivät hän ja osastolääkäri vielä leikkauksiin. Hän oli vaan tilannut pitkän pöydän lisäksi, joka oli päällystetty tyynyllä ja vahakankaalla ja asetettu suojaan, missä hän teki leikkauksensa. Nopeasti tuli osastolääkäri ja antoi sairaalle kloroformia. Hienot teräsveitset välähtivät, sahoista kuului ainoastaan heikko ääni -- veri turskui esille kuin suihkulähteestä, mutta seisahdettiin pian. Leikattavia tuotiin ja vietiin edes takaisin; tuskin oli aikaa puhdistaa pöytä verestä. Tiheän pensaikkoaitauksen taakse, minne ruumiit toistaiseksi kannettiin, heitettin leikatut jalat ja käsivarret, sekä kaikki lihan ja luun jäännökset, jotka jäivät pöydälle.

Rouva Delaherche ja Gilberte olivat istuutuneet erään suuren puun juurelle täydessä työssä kääreitä laittamassa.

Bouroche, joka kulki heidän ohitsensa kasvot punaisina liiallisesta rasituksesta ja esiliina verisenä, heitti läjän palttinaa Delaherchelle huudahtaen:

-- Kuulkaapas! toimittakaa jotakin hyödyllistä, älkääkä seisko jouten, kun meillä muilla tässä on täysi työ.

Mutta tehtailija vastusteli.

-- Anteeksi! Minulla ei ole aikaa! Täytyy käydä katsomassa kuinka asiat onnistuu. -- Asema näyttää kovin vaaralliselta!

Sitte hän kääntyi vaimonsa puoleen, painoi huulensa hänen tukkaansa ja sanoi:

-- Gilberte parka! Ajattele, että kranaatti milloin hyvänsä voi pudota ja tehdä lopun meistä kaikista. Eikö se ole kauheata!

Gilberte oli aivan vaalea, hän nosti päätänsä ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Sitte hiipi tuo omituinen hymy taas hänen huulilleen.

-- Niin -- se on kauheata, miten tohtori leikkelee ja sahaa; ihmisraukat! -- On aivan ihmeellistä, etten ole pyörtynyt jo aikoja sitten!

Vanha rouva Delaherche katseli poikaansa kun hän suuteli nuoren puolisonsa tukkaa. Hän teki ehdottomasti liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen hänet Gilberten luota -- hän muisteli tuota toista, joka oli suudellut samoja hiuksia viime yönä. Mutta hänen vanhat kätensä vapisivat, kun hän mutisi:

-- Oi Jumalani! mitä kärsimyksiä ja tuskia! Kaikki unohtuu, omat huoletkin!

Delaherche lähti pois selittäen, että hän menee tiedustelemaan kuinka tappelussa käy ja palaa pian takasin.

Maquakadulla hämmästyi hän suuresti nähdessään miten paljon sotilaita tulvaili kaupunkiin aseettomina, vaatteet rikki ja tahrattuina. Heiltä hän ei saanut mitään selkoa; toiset olivat kurjan näköisiä ja vastasivat, että he eivät tiedä mitään; toisilla taas oli niin paljon kertomista, puhuivat pitkiä, epäselviä lauseita, tehden hurjia liikkeitä käsillään, jotta tehtailija luuli heidän kadottaneen järkensä.

Hän kääntyi senvuoksi ja meni pormestarin asuntoa kohden. Täältä toivoi hän saavansa tietoja. Kun hän kulki torin poikki tuli kaksi kanuunaa -- epäilemättä ainoat jäännökset jostakin patterista -- täyttä nelistä ajaen katuvierustalle. Suurkadulla selveni hänelle, että pakolaiset aikoivat samota kaupunkiin. Kolme husaaria, jotka olivat astuneet alas satuloistaan, istui eräässä porttikäytävässä, jossa he jakoivat keskenään leivän. Kaksi muuta taluttivat hevosiaan suksista etsien tallia, mihin heidät veisivät. Siellä täällä kulki upseereja, ulkomuodosta päättäen eivät he itsekkään tienneet minne menivät. Turennen torilla neuvoi eräs aliluutnantti häntä väistymään, sillä kranaatteja putosi alinomaa, kuula oli vast'ikään murtanut ristikon, joka ympäröi Palatinatin voittajan, suuren sankarin muistopatsasta. Ja todellakin, rientäessään pormestarin asunnolle, näki hän kaksi kranaattia kauhealla räjähdyksellä putoavan Maasin sillalle.

Hän pysähtyi portinvartijan asunnon edustalle, etsien tekosyitä kysyäkseen tietoja ajutantilta, kun nuorekas ääni kutsui häntä:

-- Herra Delaherche! Tulkaa tänne, kadulla ei ole hyvä olla tänään. Se oli pieni Rose, jonka hän oli vallan unohtanut ja joka voi päästää hänet sisälle mistä tahansa. Hän astui portinvartijan asuntoon ja istuutui hetkeksi.