Part 13

Herrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen. "Cecil" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto "John Graftonin" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John William Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista huolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä kuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä vastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän kiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin "John Graftonin" -- luullakseni Oulun edustalla -- ja hän astui laivaan ollakseen apuna paikallistuntijana.

"Cecil" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon tapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset tiedot "John Graftonin" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta miehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä lähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset, jotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet kotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla ja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli tullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.

Tshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten meidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua tutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan olisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa, jonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä me toistaiseksi emme halunneet aikaansaada "John Graftonista" ja sen matkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri satamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja siellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta sähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan satamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin laivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut maailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista, joilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.

"John Grafton" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt selville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden vastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja Asev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla Suomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa aseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli "John Grafton" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi tuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli maksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin epäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät ja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti "punakaartia" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi ilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut mahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät punaiset olisi päässeet niihin käsiksi.

XI.

Venäjän vallankumous v. 1905.

Molemmista höyrypursista päästettiin miehistöt Tukholmassa ja purret olivat jonkun aikaa sikäläisessä satamassa ennenkuin ne lopullisesti myytiin, suurempi ruotsalaiselle yhtiölle, joka asetti laivan matkailuliikkeen palvelukseen, pienempi eräälle ahvenanmaalaiselle, joka yhä edelleen sen omistanee. Vielä tekivät kumpikin matkan Suomeen, "Cysne" kaksikin kertaa, toisella Gapon mukana, joka vähän myöhemmin oli tullut Tukholmaan ja joka luultavasti Helsingissä ollessaan käytti tilaisuutta hyväkseen solmiakseen ne suhteet ohranaan, jotka aikanaan johtivat siihen, että vallankumoukselliset hänet teloittivat. Toisen matkansa teki pursi suurlakon puhkeamisen jälkeen, jolloin kaikki kulkuneuvot olivat pysäytetyt ja muutamat suomalaiset Tukholmassa välttämättä halusivat päästä kotiin. Se kuljetti silloin mukanaan m.m. Tukholmassa varastossa olleet mauserikarbiinit ja browningpistoolit ampumatarpeineen, mitkä kaikki onnellisesti saatiin perille Helsinkiin, kun pursi oli purkanut lastin Turkuun. Itse olin mukana sillä matkalla.

Myöskin "Ceciliä" käytettiin kuljettamaan eräitä matkustajia Helsinkiin, jonne he muuten eivät olisi voineet saapua. Myynnin jälkeen se teki sittemmin useiden vuosien aikana huvimatkoja Tukholman saaristossa, kunnes se maailmansodan puhkeamisen jälkeen muutettiin "saarron murtajaksi" siten, että sisustus suureksi osaksi otettiin pois. Tässä muodossa oli sillä kuitenkin tuskin ollenkaan onnea, sillä jo toisella matkallaan ajoi vanha "Cecil" miinaan ja upposi.

Akashin tapasin vielä kerran, kun hän lyhyen Japanissa käyntinsä jälkeen sotilasattaseana oli palannut Eurooppaan ja asettunut asumaan Berliiniin. Siellä menin häntä tapaamaan erään lentokirjasen johdosta, joka oli julkaistu Venäjällä, ja joka käsitteli vallankumouksellisten vehkeilyjä tsaarivaltaa vastaan, ja johon m.m. sisältyi facsimile-painos kirjeestä, jonka olin kirjoittanut Akashille. Kirjeessä, joka oli osoitettu Berliiniin, jossa Akashi siihen aikaan oleskeli, luettelin ne summat, joita muutamat vallankumoukselliset puolueet olivat pyytäneet agitatsionitarkoituksiinsa sekä ne summat, jotka itse tarvitsin eri tarkoituksiin, kaikki hyvin selvin sanoin. Miten kirje oli joutunut venäläisen ohranan käsiin, oli käsittämätöntä, mikäli sitä ei ollut varastettu Akashilta, joka kylläkin oli sen saanut.

Hän kielsi jyrkästi, että kirje oli varastettu. Hän oli vienyt sen mukanaan Japaniin ja se oli siellä muiden paperien ohella talletettu valtion arkistoon Tokiossa. Mutta hän ei ollut saanut kirjettä Berliiniin, vaan Pariisiin, jonne hänen sillä aikaa oli ollut pakko matkustaa, ja hän muisti nyt hämmästyneensä postinkulun hitautta, sillä kirjeet, jotka hänelle oli lähettänyt Japanin Berliinissä oleva lähetystö, jonne ne olivat olleet osoitetut, olivat tulleet hänelle vuorokautta myöhemmin kuin niiden olisi pitänyt tulla. Se ilmaisi miten asianlaita oli. Ja kun kysymyksessä oleva lentokirjanen sisälsi otteita toisistakin kirjeistä, Dekanozin (georgialaisen) Akashille kirjoittamista, jonka kanssa hänellä oli ollut samanlaisia suhteita kuin minun kanssani, kävi asia täysin selväksi, sillä Dekanozi asui Pariisissa ja hän oli sieltä kirjoittanut Akashille Lontooseen. Englannissa ei kirjeitä varmastikaan oltu avattu ja valokuvattu, vaan ranskalaiset olivat selvästi tässä suhteessa auttaneet venäläisiä ystäviään.

Minusta nähden oli koko asia jotensakin yhdentekevä, kun minä joka tapauksessa aina kirjallisuuden salakuljetuksien ja "Vapaan Sanan" ajoilta saakka olin niin pahassa maineessa asianomaisten silmissä Venäjällä, että saatoin odottaa retkeä kaukaiseen Itään, koska tahansa taantumus jälleen pääsisi valtaan, mutta Akashiin nähden oli asia toinen. Julkisessa diplomaattisessa asemassaan oli hän menettänyt luottamuksensa ja niin perusteellisesti, että hänen oli vaikea jäädä paikalleen. Jonkun ajan kuluttua hänet kutsuttiinkin takaisin Japaniin, eikä minulla sen jälkeen ole ollut mitään kosketuksia häneen. Tiedän vain, että hänet on ylennetty kenraaliksi ja että hän jonkun aikaa on toiminut komendanttina Formosassa, josta hän kuitenkin on palannut Tokioon.

Sillä välin olivat Venäjän vallankumoukselliset käyttäen hyväkseen sekasortoa Venäjällä alkaneet toiminnan, joka ilmeni uudistetuissa murhayrityksissä, onnistuneissa ja epäonnistuneissa, kapinallisissa purkauksissa eri seuduilla -- sanalla sanoen yleisessä kuohunnassa ja levottomuudessa, joka vähitellen pakotti tsaarivallan näennäisesti taipumaan. M.m. olivat he järjestäneet jonkunlaisen keskuksen -- kenties oikeammin haaraosaston -- myöskin Helsinkiin, jossa Asevkin aikoinaan esiintyi johtajana.

Siihen aikaan ei Suomen pääkaupungissa valmisteltu vain yhtä tai kahta murhayritystä, vaan itse asiassa näytti siltä kuin olisi taistelujärjestön pääasiallinen valmistelutoiminta siirretty sinne. Herkeämättä saapui uusia puoluemiehiä ja haudottiin uusia murhayrityssuunnitelmia, joita varten valmisteluja tehtiin Helsingissä. Asev oli kaiken sielu, vaikka hän ei oleskellutkaan maassamme kuin aika-ajoittain. Hän matkusteli enimmäkseen edes ja takaisin Pietarin ja Helsingin väliä ja kun hän oli selittänyt vajavaiset valmistelut aseiden tuontia varten Pietariin ilmoittamalla olleensa siihen aikaan niin poliisien vainooma, ettei hän lainkaan ollut voinut oleskella Venäjän pääkaupungissa, ei ollut ketään, joka olisi epäillyt hänen esiintyvän kahdessa osassa, kuten hän toden teolla teki.

Vasta paljon myöhemmin, paljastuksen yhteydessä, selveni tämä seikka ja paljon muutakin. Hän oli aivan yksinkertaisesti ollut vangittuna sen ajan, jonka hän oli kateissa. Ohranan silloinen (näkyvä) päällikkö oli ollut sitä mieltä, ettei Asev riittävän tarmokkaasti ollut hoitanut tehtäväänsä provokaattorina, minkä vuoksi hän oli antanut vangita hänet. Kun hän oli istunut vankilassa jonkun aikaa, oli hänelle esitetty valittavaksi joko toimittaa poliisin käsiin joukko vallankumouksellisia tai itse hävitä ainiaaksi. Valinta ei ollut hänelle vaikea. Hän lupasi katua ja parantua ja päästettiin vapaaksi. Miten hän piti lupauksensa ja täytti velvollisuutensa ohranaa kohtaan, sen saattoi todeta Helsingissä, vaikkakaan ei kukaan silloin epäillyt Asevia osalliseksi aiottujen murhayritysten tiheään epäonnistumiseen.

Sillä melkein kaikki epäonnistuivat. Tavallisesti pääsivät yrittäjät Pietariin saakka, alussa ehtivät he etukäteen määrättyihin asuntoihinsakin kaupungissa, mutta siellä iski poliisi heidän niskaansa. Hieman myöhemmin kävi niin, että asianomaiset vangittiin jo saapuessaan Pietariin, tuloasemalla, mutta vangituiksi joutuivat he kaikki, ennenkuin oli ehditty tehdä pieninkään yritys murhasuunnitelman toteuttamiseksi. Tapahtumat antoivat melkoisesti ajattelemista ja samalla kertaa aiheen kaikenlaisiin epäilyksiin.

Kun Tshaikowski tänä aikana saapui Helsinkiin ja luonnollisesti heräsi kysymys useista epäonnistumisista, ilmoitin hänelle johtopäätelmäni, nimittäin, että varmasti oli joku provokaattori tunkeutunut niihin piireihin, joissa murhayritykset päätettiin ja tämä myös saattoi seurata valmisteluja niin tarkoin, että poliisi voi puuttua asiaan soveliaalla hetkellä estääkseen suunnitelman toteuttamisen. Tshaikowski oli samaa mieltä, mutta hän lisäsi, että vaikka hän olikin täysin varma asian laidasta, hän ei voinut ryhtyä epäilemään ketään määrättyä henkilöä niiden monien joukossa, jotka olivat enemmän tai vähemmän perillä suunnitelmista. Ilmiantaja saattoi yhtä hyvin olla toinen kuin toinenkin ja lopultakaan ei ollut ehdottomasti mahdotonta, että sattuma tai mahdollisesti joku varomattomuus vangittujen puolelta oli ollut asiaan vaikuttamassa. Hän oli kyllä selvillä siitä, että joku provokaattori piti peliään, mutta täysin varmasti ei sitä voitu väittää, ja niin kauan olisi paras vaieta.

Vaikeninkin vielä jonkun aikaa ja murhavalmistelujen Helsingissä kävi kuten ennenkin. Itse teossa kävi vielä huonomminkin, sillä ohrana ei enää tyytynyt pelkkään vangittujen karkoittamiseen, vaan otti käytäntöön hirttämisen, luultavasti arvellen tämän vaikuttavan kammottavammin, kun henkilöitä, jotka todellisuudessa eivät vielä olleet tehneet mitään rikosta, ilman muuta rangaistiin kuolemalla. Hehän olivat varmoja -- tai luulivat olevansa varmoja -- siitä, että kysymyksessä olevat henkilöt olivat aikeissa tehdä murhayrityksen, ja se riitti.

Yritys, joka kuitenkin onnistui, oli Gaponin murha, mutta sen kanssa ei kellään Helsingissä olevalla ollut mitään tekemistä, sen jälkeen kun oli hyljätty ehdotus murhien suorittamisesta suomalaisella alueella. Kiihkomielinen pappi ei ollut vain itse astunut ohranan palvelukseen provokaattorina, vaan oli myös ottanut tehtäväkseen värvätä muita samaan siistiin työhön ja oli siinä mielessä kääntynyt erään insinööri Ruthenbergin puoleen, joka oli vakaumuksesta vallankumouksellinen ja muuten sama mies, joka suuren mielenosoituskulkueen aikana, jolloin Gaponin työläisten etunenässä piti vaeltaa talvipalatsiin, oli pelastanut Gaponin yrityksen seurauksista. Hänelle ehdotti pappi, että tämä avustaisi ohranaa parin hyvin tunnetun ja hyvin rohkean vallankumouksellisen vangitsemisessa, joita ei oltu onnistuttu saamaan kiinni.

Ruthenberg, joka jo tiesi, että Gapon oli siirtynyt poliisin palvelukseen, oli ehdotuksen suhteen olevinaan kahden vaiheilla, ei sitä hyljännytkään ilman muuta, mutta lupasi antaa vastauksen parin päivän kuluessa. Sillaikaa vuokrasi hän huvilan erään Suomen rautatien aseman läheltä ja kutsui muutamia työmiehiä, Gaponin perustamien työväenyhdistysten edustajia, olemaan läsnä neuvotteluissa erään heidän asiansa pettäneen henkilön kanssa, ja sopi sitten Gaponin kanssa kohtauksesta huvilassa, jossa muut läsnäolijat kätkettiin viereiseen huoneeseen.

Gapon saapuikin ja heittäytyi heti keskustelemaan asiasta, jonka vuoksi hän oli saapunut sinne. Kun hän oli saanut tilaisuuden kehitellä ehdotustaan niin selvästi, ettei viereisessä huoneessa kuuntelevilla voinut olla mitään epäilyksiä, kysyi Ruthenberg, mitä pappi tekisi tai sanoisi, jos hän selostaisi neuvottelut puoluetovereille ja siten paljastaisi Gaponin.

Hän vastasi ivallisesti hymyillen, että hän siinä tapauksessa vain väittäisi Ruthenbergia mielipuoleksi ja kieltäisi kaiken.

-- Mutta jos minulla olisi todistajat? kysyi Ruthenberg.

-- Todistajat! vastasi Gapon. En kai ole niin tyhmä, että keskustelen tällaisista asioista todistajien läsnäollessa. Tahtoisin kernaasti nähdä heidät!

-- Tässä he ovat, kuului vastaus Ruthenbergin avatessa oven viereiseen huoneeseen ja lausuessa siellä oleville miehille: "Te olette kuulleet kylliksi voidaksenne tuomita, minä jätän hänet teille." Raivostuneet miehet, joilla oli tuomio ilman muuta selvillä, heittäytyivät Gaponin kimppuun, joka turhaan teki vastarintaa, sekä hirttivät hänet seinässä olevaan koukkuun. Siihen jätettiin hänet roikkumaan työväenedustajien palatessa Pietariin ja Ruthenbergin matkustaessa yöjunalla Helsinkiin, kun he kuitenkin ensin olivat tyhjentäneet kuolleen taskut ja jättäneet hänen lompakkonsa ja muut paperinsa Ruthenbergin haltuun.

Heti saavuttuaan tuli Ruthenberg luokseni, kertoi mitä oli tapahtunut ja tahtoi jättää sekä lompakon että paperit minun säilytettävikseni, siksi kunnes joku puolueen jäsenistä tulisi noutamaan ne. Minä kieltäydyin kuitenkin ottamasta vastaan niitä, mutta ehdotin, että esineet jätettäisiin pankkilokeroon, joka voitiin tarkoitukseen vuokrata, ja niin tapahtuikin.

Jonkun ajan kuluttua saapui itse Asev ottamaan huostaansa rahat ja paperit, ja hän lausui samalla toivomuksenaan, että olisin läsnä pakettia avattaessa. Sen havaittiin sisältävän, paitsi lompakkoa ja suurehkoa rahasummaa, sekalaisia papereita ja muistiinpanokirjan, jossa oli m.m. joukko nimiä ja osoitteita, niistä useita suomalaisia sekä miehiä että naisia, joitten kanssa Gapon tavalla tai toisella oli joutunut kosketuksiin. Aineistosta kävi kaikella toivottavalla selvyydellä ilmi, että teloitettu oli ollut suhteissa ohranaan, että siis teloitus oli ollut hyvin perusteltu.

Mutta huomautukseeni vastasi Asev, ettei Ruthenbergillä missään tapauksessa ollut oikeutta ilman puolueen lupaa menetellä siten kuin oli tehnyt. Se oli omapäistä menettelyä, joka kyllä tuottaisi tekijälleen epämiellyttäviä seurauksia, kun puolue oli saanut tilaisuuden arvostella asiaa.

-- Mutta toistaiseksi voimme jättää tämän silleen, jatkoi Asev. Syy, minkä vuoksi rohkenin kutsua teidät tänne, ei ollut oikeastaan tämä roju -- hän teki eleen lompakkoa kohti -- vaan haluaisin puhua kanssanne suunnitelmasta, joka meillä on tekeillä -- -- --

-- Jos on kysymys jostain murhayrityssuunnitelmasta, niin tahdon heti sanoa suoraan, etten missään tapauksessa suostu auttamaan, olkoon tekeillä mitä hyvänsä. Ja mikäli minusta riippuu, mikäli minä voin estää sen, ei kukaan maanmiehistänikään tule sitä tekemään.

-- Miksi niin?

-- Aivan yksinkertaisesti siksi, että minä olen varma siitä, että joku teidän omassa piirissänne, joku keskuudessanne, joka on asioista selvillä, auttaa ohranaa tai poliisia tiedoilla.

-- Kuinka voitte sanoa jotain sellaista -- sehän on kuulumatonta. Asevin sekä ääni että tapa ilmaisivat loukkautumista. Hän ei todellakaan näytellyt huonosti.

Sen sijaan, että olisin suoraan vastannut hänelle, luettelin hänelle muutamia murhayrityksiä, jotka oli suunniteltu Helsingissä ja jotka kaikki olivat johtaneet aiottujen toimihenkilöiden vangitsemiseen, joissakin tapauksissa heti kun he olivat lähteneet junasta Pietarin asemalla, toisissa heti kun he olivat saapuneet hotelleihinsa tai muihin paikkoihin, joihin olivat asettuneet asumaan. -- Millään muulla tavalla ei voinut selittää näitä vangitsemisia, jotka eivät ainoassakaan tapauksessa olleet kohdistuneet vääriin henkilöihin, huolimatta näiden huolellisista valepuvuista, kuin että ohranalle oli etukäteen ilmoitettu selvät tuntomerkit. Eikä kellään muulla voinut olla tilaisuutta antaa sellaisia tietoja kuin jollakulla kaikkiin yksityiskohtiin perehtyneellä puolueen jäsenellä.

Asev oli täydelleen luopunut loukkaantuneesta äänensävystä, kun hän kysyi: "Ketä Te epäilette?"

Minä vastasin, etten minä ensiksikään tiennyt, ketkä kaikki olivat selvillä läheisimmistä neuvotteluista enkä toiseksi niin tarkoin tuntenut eri yksilöitä puolueen sisäisessä piirissä, että voisin kohdistaa epäluuloni johonkin määrättyyn henkilöön. Mutta että joku heistä, joku asioihin perehtyneistä auttoi ohranaa, siitä tunsin itseni täysin varmaksi. Ja sellaisissa olosuhteissa oli aivan luonnollista, etten tahtonut olla missään tekemisissä enempien suunnitelmien kanssa, niin, en edes tahtonut kuulla niistä.

Asev myönsi syyni oikeiksi, vaikka hän sanoikin olevansa kaikkea muuta kuin vakuutettu siitä, että olin pääasiassa oikeassa ja antoi keskustelun tähän jäädä. Näin hänet tällöin viimeisen kerran.

Mutta jonkun ajan kuluttua sain tietää, että hän kuitenkin oli koettanut saada toteutetuksi murhayrityssuunnitelman tsaarin omaa persoonaa vastaan. Eräs, jolle asiasta oli puhuttu, nuori suomalainen nainen, kääntyi puoleeni saadakseen neuvoja asiassa, vaikka Asev olikin kieltänyt häntä ilmoittamasta asiasta kenellekään, erikoisesti minulle. Suunnitelman mukaan piti hänen Tsarskoje Selossa -- luullakseni -- jossa tsaari siihen aikaan oleskeli, vuokrata huoneisto, josta tulisi jonkunlainen salaliittolaisten päämaja. Siellä oli hänen vietettävä ylellistä elämää, pidettävä usein vieraskutsuja, toimeenpantava silloin tällöin pienempiä juhlia, sanalla sanoen pidettävä jonkinlaista salonkia todellisten aikeiden kyltiksi. Aikeena oli pitää tarkoin silmällä tsaarin jokapäiväisiä tapoja, kunnes varma suunnitelma itse murhayritystä varten voitiin laatia.

Minusta tuntui suunnitelma aivan mahdottomalta, jonka vuoksi sanoin nuorelle naiselle, että se pikemmin tuntui poliisiasiamiehen laatimalta kuin Asevin, joka oli tunnettu taitavasta järjestelykyvystään. Kuinka voisi hän suomalaisena naisena ja venäjänkieltä taitamattomana pitää "salonkia" pelkille venäläisille, jotka kuten useimmat muutkin vallankumoukselliset, eivät taitaneet mitään muuta kieltä? Luuliko hän, että ohranalle tuottaisi mitään vaikeuksia saada selville kaikki mikä koski häntä ja hänen suhteitaan, päästä selville siitä, ettei hän omin varoin voinut näytellä sitä osaa, joka oli annettu hänen esitettäväkseen ja nuuskintansa tuloksena asettaa hänet ja hänen "salonkinsa" niin valvonnan alaiseksi, että ainakin sen verran saataisiin selvää hänestä ja hänen vieraistaan, jotta vangitseminen olisi seurauksena? Jos tieten tahtoen oli järjestetty ansa, jolla suurempi määrä salaliittolaisia yhdellä kertaa voitiin vangita, olisi tuskin voinut parempaa ajatella.

Hän tuntui hieman arvelevan, mutta tahtoi kuitenkin uskoa, että Asev, joka niin menestyksellisesti oli järjestänyt joukon murhayrityksiä, oli mahtanut ottaa huomioon ne seikat, joihin minä olin viitannut. Siksi ei hän voinut pitää syitäni vakuuttavina ja ilman muuta luopua suunnitelmasta, johon muuten muitakin suomalaisia oli kietoutunut. Suunnitelmaa, jos sen avulla sitten tahdottiin esittää ratkaiseva todistus siitä, että myöskin suomalaiset olivat osallisina terroristivehkeilyissä tai jos Asev todella luuli, että se tuottaisi tuloksia, ei kuitenkaan koskaan koeteltu. Kun hän seuraavan kerran tuli Helsinkiin ja silloin m.m. kysyi olivatko asiasta selvillä olevat antaneet suunnitelmasta vihiä ulkopuolella oleville, saaden vastaukseksi, että yksi heistä oli neuvotellut minun kanssani, selitti hän heti, että siinä tapauksessa ei koko yrityksestä tulisi mitään. Syitään hän ei tahtonut ilmaista, mutta väitti, että suunnitelma luottamuksen puutteen vuoksi oli turmeltu. Ja siihen asia jäi.

Paljon myöhemmin, kun jo hänen suhteensa ohranaan oli paljastettu, kirjoitti eräs toimeliaimmista terroristeista ja kysyi, olinko minä epäillyt Asevia ja millään tavalla antanut hänen tietää näistä epäluuloistani. Hän oli nimittäin puhunut minusta ja minun luotettavaisuudestani hyvin epäilevin sanoin niille, jotka olivat murhayritysvalmistelujen puuhissa ja arvellut, että parasta olisi, jos minut pidettäisiin sellaisista suunnitelmista erossa. Ikävä kyllä en kuitenkaan voinut vastata muuta kuin lausuneeni olevani täysin varma siitä, että joku puolueen sisäisestä piiristä oli ohranan asiamies, mutta että en voinut epäillä ketään määrättyä henkilöä, koska niin vähän tunsin yksityisiä jäseniä.

Ei ole milloinkaan saatu selville, miten itse asiassa oli laita Asevin suunnitelman toimeenpanna murhayritys Tsarskoje Selossa. Provokatsiooniksi leimaa sen se seikka, että sen alkuunpanija juuri hiljan oli ollut vangittuna ja oli häneltä silloin vaadittu lupaus "työskennellä" tarmokkaammin, lupaus, jonka hän oli täyttänyt mitä verisimmällä tavalla lähettämällä nuorimpia puoluetovereitaan toisen toisensa jälkeen Siperiaan tai -- useimmissa tapauksissa -- hirteen. Voi varsin hyvin ajatella, että suunnitelman kautta aiottiin todistaa suomalaistenkin osuus kukoistavaan terrorismiin kaikkine korkeiden viranomaisten taholta tulevine kostotoimenpiteineen. Mutta toiselta puolen ei myöskään ole aivan mahdotonta, että Asev päällystönsä ahdistamana oli siinä määrin menettänyt harkintakykynsä, että hän todella odotti jotain tuosta melkoisen päättömästä suunnitelmasta -- joka lopulta saattoi myös olla laadittu hänen päällystönsä suostumuksella. Sillä vielä yhden murhayrityksen tsaaria vastaan ehti Asev järjestää ennenkuin hänet paljastettiin, yrityksen, joka tosin kyllä epäonnistui, mutta Asevilla ei ollut mitään osuutta epäonnistumiseen eikä siitä ollut mitään seurauksia niille, jotka olivat siihen sekaantuneet.

Sillä kertaa oli ohrana epäilemättä murhayrityksen takana, sillä muuten ei ole ajateltavissa, että Asev, sen uskottu asiamies, olisi rohjennut puuttua sen järjestelemiseen niin läheisesti kuin hän teki. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Englannin kuningas Edward oli viimeisellä käynnillään Venäjällä, Tallinnan redillä, jossa todennäköisesti sopimus Saksan saartamisesta tehtiin. Siellä oli murhayritys määrä toimeenpanna ja sitä tarkoitusta varten oli Asev antanut valmistaa vedenpitävästä kankaasta liivit, jotka suorastaan sisustettiin räjähdysgelatiinilla. Nämä liivit oli väkivallantekijän puettava ylleen ja kun tsaari katselmuksen aikana sivuuttaisi hänet, oli hänen räjähdytettävä gelatiini räjähdyslaitteen avulla, joka saatiin käyntiin painamalla erästä nappia vaatekappaleessa -- kaikki kätkettynä laajan matruusitakin alle.