Part 14

Kaikki kävikin toivomusten ja laskelmien mukaan -- paitsi itse räjähdys. Tsaari tulikin laivalle, kulki pitkin rintamaan asettuneita matruusirivejä ja sivuutti silloin parin askeleen päässä valitun väkivallantekijän, joka oli täysin tietoinen siitä, että hän itse samalla kertaa murskautuisi. Mutta pamausta ei kuulunut. Yrityksen toimeenpanija ei ollut voinut, kuten hän heti tiedoitti niille, jotka olivat hänet toimeen varustaneet, suorittaa loppuun ottamaansa osaa. Hän oli ratkaisevalla hetkellä tuntenut itsensä kuin halvautuneeksi eikä ollut mitenkään voinut suorittaa sitä liikettä, joka olisi ollut välttämätön.

Siihen asia jäi. Mitään tutkimuksia ei toimeenpantu, ketään ei vangittu. Koko murhayritys jäi hämärän peittoon. On edelleenkin avoinna kysymys, tapahtuiko tämäkin yritys ohranan suostumuksella, sen toimesta, kuten murhayritykset Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä j.n.e. vastaan tai oliko Asev itsestään sen suunnitellut, mikä myöskään ei ole mahdotonta. Ainakin eräs niistä murhayrityssuunnitelmista, joita hän puuhaili ja josta hän puhui Helsingissäkin, suunnitelma räjähdyttää ilmaan ohranan päämaja Pietarissa, jossa sen arkistoa säilytettiin, ei varmastikaan ollut ohranasta itsestään lähtöisin, vaan oli kyllä Asevin yksityisiä tuumia. Eihän voinut tietää miten olosuhteet tulisivat kehittymään ja hänelle persoonallisesti olisi kyllä ollut parasta ja varminta, jos koko arkisto, joka kaiketi sisälsi melkoisesti hänenkin osaansa koskevia asiakirjoja, olisi muuttunut savuksi.

Kauan ei kuitenkaan kulunut kun Burtseff, eräs vallankumouksellisen liikkeen omituisimpia olioita, paljasti hänet, senjälkeen kun eräs aikaisempi, Aseffia vastaan tehty ilmianto liian järjettömänä, kun oli kysymys taistelujärjestön päälliköstä, joka oli järjestänyt kaikki suuret murhayritykset viime aikoina, oli liitetty asiakirjoihin. Seikka, joka kai osaltaan vaikutti, ettei mihinkään ryhdytty tämän ilmiannon johdosta, oli se, että se oli nimetön, mutta se ei kernaasti voinut olla muuta, koskapa sen tekijä oli mies, jolla itsellään oli verrattain huomattava paikka ohranassa, paikka, jota hän ei vielä ollut valmis jättämään.

Salainen ilmiantaja oli santarmiupseeri Menshikov, joka nuoruudestaan saakka oli palvellut santarmistossa, ensin tavallisena urkkijana, sitten vähitellen yhä uskotumpana asiamiehenä, kunnes hän ohranan perustettua -- Aleksanteri II:sen murhan jälkeen -- oli astunut sen palvelukseen ja kohonnut sen Suomen osaston päälliköksi. Syy, miksi hän oli kääntynyt entisiä päämiehiään vastaan, on edelleenkin hämärän peitossa, mutta tosiasia on, että hän oli siten tehnyt alussa mitä suurimmassa salaisuudessa, sittemmin, asetuttuaan ulkomaisella kamaralla täydelliseen varmuuteen, täysin avoimesti ja vähimmälläkään tavalla pidättymättä niistä palveluksista, jotka hän ohranan tuntijana saattoi tehdä.

Hänen salainen ilmiantonsa ei, kuten sanottu, johtanut mihinkään tuloksiin, se ei aiheuttanut edes pintapuolisinta tutkimusta, vaan liitettiin aivan yksinkertaisesti asiakirjoihin, niin vuorenluja oli luottamus Aseviin, niin järjettömältä tuntui edes epäilläkään häntä kaksinaamaisuudesta. Burtsev sai etsiä ja julkaista ratkaisevat todistukset ja siinä toimi hän niin tavattoman rohkeasti, että se suorastaan hipoi tuhmanrohkeutta -- ellei nimittäin hyväksy Saksan valtiollisissa poliisipiireissä vallalla olevaa, minulle ilmaistua vakaumusta, että Burtsevkin oli suhteissa ohranaan.

Tämä joka tapauksessa selittäisi, miten hän saattoi matkustaa Pietariin tapaamaan siellä Lopuhinia, salaisen poliisin entistä päällikköä, ja häneltä melkein vaatia myönteisen vastauksen, että Asev todella oli ohranan palveluksessa urkkijaprovokaattorina ja oli ollut jo monta vuotta, itse asiassa aina koulunpenkiltä asti, jolloin hän jo oli ilmiantanut tovereitaan valtiollisista vehkeilyistä. Tämän myönnytyksen kera palasi Burtsev Pariisiin, jossa hän teki suoranaisen ilmiannon Asevia vastaan. Mutta niin suuri oli luottamus, jota tämä nautti, että puolueen keskuskomiteassa vielä oli sellaisia, jotka olivat sitä mieltä, että ilmiannon kohtaloksi oli omiaan sama kuin edellisenkin, nimettömän. Tällä kertaa eivät kuitenkaan Asevin sokeat ihailijat saaneet riittävästi kannatusta. Eräs keskuskomitean jäsen, sen ohessa toimeenpanevan komitean rohkein ja ovelin jäsen, joka oli ottanut osaa useimpiin suuriin murhayrityksiin, mutta aina oli päässyt pakoon ehjin nahoin, Savinkov -- sittemmin Kerenskin hallituskaudella Venäjän sotaministeri -- matkusti Lontooseen, jossa Lopuhin silloin oleskeli ja sai häneltä varmennuksen Burtsevin ilmiantoon. Lopuhinhan itse oli ollut poliisiministeri, mutta oli siitä huolimatta kunniallinen mies, joka ei hyväksynyt ohranan olemassaoloa vapaana, salaisena poliisivoimana ja jonka sanoja sen vuoksi ei voitu epäillä.

Mutta sittenkään eivät keskuskomitean jäsenet voineet päästä yksimielisyyteen toiminnasta. Asevin ihailijoiden onnistui saada päätetyksi, että hänelle annettaisiin tilaisuus selvittää asiansa ja se hänelle annettiinkin -- hän oli myös saapunut Pariisiin -- ja sitä varten hän sai kaksikymmentäneljä tuntia. Kuten ennakolta saattoi odottaa, käytti hän myönnettyä aikaa hyväkseen tehdäkseen itsensä näkymättömäksi ja paetakseen Pariisista. Hänen vaimonsa, joka myös oli Pariisissa ja joka ei vielä tiennyt mitä hän uskoisi miehensä syyllisyydestä, on sittemmin kertonut, että hän heti kun hänelle oli ilmoitettu keskuskomitean uhkavaatimus, oli lähtenyt ulos ja kun ei ainoatakaan kaukojunaa enää sinä yönä lähtenyt, oli hän vaeltanut pitkin katuja koko yön alituisesti peläten jonkun niistä, jotka hän halpamaisella tavalla oli pettänyt, sukeltavan esiin ja vaativan kostoa, kunnes hän vihdoin ensimmäisellä aamujunalla oli saanut tilaisuuden matkustaa Saksaan päin.

XII.

Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.

Sillä aikaa olin minä, palatakseni nyt taas omiin kohtaloihini, täydelleen luopunut kaikesta, joka oli yhteydessä politiikkaan, erittäinkin senjälkeen kuin oli rauennut yritys saada "aktiivinen vastustuspuolue" hajaantumaan. Minun mielestäni kaikki puolueen olemassaolon edellytykset olivat lakanneet olemasta, samalla kuin oli palattu laillisiin oloihin, joka ainakin virallisesti oli tapahtunut tsaarivallan peräytyessä sortotoimenpiteistään. Mutta toiset, eritoten nuorimmat puoluejäsenet, eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan puolueen hajoittamisesta, vaikka he eivät voineetkaan esittää mitään selvästi määriteltävää päämäärää, jonka vuoksi puolueen entisellään oleminen olisi ollut toivottava. Kahden äänen enemmistöllä päätettiin siis, että puolue edelleen toimisi, mutta kävi kuten kaikkina aikoina on käynyt samankaltaisten yhtymien, joiden "raison d'être" on lakannut olemasta -- puolue kuoli heikkouden tautiin.

Minua ei kuitenkaan venäläinen salainen poliisi ollut unohtanut, vaikka minulla todella ei ollut mitään erikoista tekemistä politiikan kanssa, vaan puuhailin viljellen ja palstoitellen maata. Siitä sain tuon tuostakin muistutuksen ilmiantojen muodossa, jotka eivät ainoassakaan tapauksessa johtuneet muista kuin keksityistä jutuista tai ohranan ja santarmiston asiamiesten vapaista mielikuvista, sillä heitä oli yhä liikkeellä sitä useampia, kuta enemmän aika kului. Kerran minut kutsuttiin Uudenmaan läänin silloisen kuvernöörin, Alfthanin luokse, joka virallista tietä oli saanut santarmistolta kirjelmän, joka sisälsi ilmiannon, että minä puheenjohtajana olin ollut läsnä eräässä vallankumouksellisessa kokouksessa Oulunkylän seurahuoneella. Oulunkylässä en itse asiassa ollut käynyt moneen vuoteen, paitsi kerran kilpa-ajoissa, eikä sitä ollut vaikea todistaa, mitä ainakin päivään tulee, jona ilmiannon mukaan vallankumouksellinen kokous oli pidetty, sillä ilmiantaja ei ollut tietänyt, että samaan aikaan oli palstoitusyhtiön osakkailla ollut yhtiökokous, jossa minä olin ollut läsnä. Monenmoisia ilmiantoja sateli tuhka tiheään minua vastaan, kaikki yhtä hyvin perusteltuja kuin se, joka koski kokousta Oulunkylässä, mutta en nyt enää muista niitä kaikkia.

Silloinkin, kun matkustin kaupunkiin, joka tapahtui vähintäin kaksi kertaa viikossa, pitivät minua erilaiset oliot silmällä, seurasivat minua kintereilläni, säännöllisesti niin kömpelöllä tavalla, ettei hetkeäkään voinut olla epätietoinen heidän aikeistaan. Kerran seurasi minua tuollainen olento niin kintereilläni, että eri kauppoihin poiketessani aina astuessani myymälästä ulos tapasin hänet odottamassa aivan oven ääressä -- hän mahtoi olla toimessaan jotensakin uusi ja hyvin peloissaan, ettei vain kadottaisi näkyvistään sitä, jonka valvomisen hän oli saanut tehtäväkseen. Lopulta menin Aleksanterin ja Esplanaadinkadun väliseen pasaasiin poiketakseni siellä olevaan parturiin, luonnollisesti seuralaiseni aivan kintereilläni. Parin askeleen päässä parturin ovesta käännyin ympäri ja lurjukseni teki hetkistä myöhemmin samoin sekä asettui töllistelemään erääseen myymälän ikkunaan, jossa ei kuitenkaan ollut mitään töllisteltävää, kun se oli leipurimyymälä, jonka yhteydessä oli kahvitarjoilu. Menin miehen luo ja sanoin hänelle ystävällisesti, että olin matkalla parturiin, jossa aioin viipyä neljännestunnin tai kaksikymmentä minuuttia, minkä vuoksi hän huoletta saattoi jättää paikkansa siksi aikaa. Hän tuijotti minuun, koetti sopertaa jotain, mutta en jäänyt kuuntelemaan, mitä oli tarttunut hänen kurkkuunsa, vaan käännyin ympäri ja menin takaisin parturiini. Kun tulin sieltä ulos, oli vartioiva kavaljeerini hävinnyt.

Kuta pitemmälle uudelleen henkiinherännyt venäläinen sorto edistyi, sitä tarmokkaammaksi kävi myöskin venäläinen urkinta. Sen saatoin todeta omaan persoonaanikin nähden. Ennen olin saanut olla jotakuinkin rauhassa maalla, jossa asuin, mutta nyt alkoi santarmiasiamiehiä ilmaantua sinnekin, tiedustellen paikkakunnan asukkailta puuhiani ja toimiani, vaeltaen asumani huvilan läheisyydessä ja seuraten minua kintereilläni, joka kerta kun matkustin Helsinkiin.

Oli silmiinpistävää, että olin ohranan erikoisen huomion esineenä, joka tapauksessa oli vähintäinkin otaksuttavaa, ettei tämä voinut merkitä muuta kuin aikomusta siepata minut kiinni ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, niin kuin sekin, että tähän olivat syynä vanhat syntini, sillä viime vuosien aikana en, kuten sanottu, ollut lainkaan puuttunut valtiollisiin tapahtumiin, en yhdessä enkä toisessa suhteessa, jos en ota huomioon muutamia kirjoitelmia kuolleista heränneeseen "Nya Presseniin".

Varoituksia ja kehoituksia laittautua turvaan sain myöskin eri tahoilta, m.m. sellaiselta, jossa melko tarkoin seurattiin venäläisten viranomaisten suunnitelmia ja jossa yleensä hyvin tiedettiin asiat. Lopulta tuli juuri tältä taholta eräänä kauniina päivänä ilmoitus, että Seyn nimitettäisiin Suomen kenraalikuvernööriksi -- ja lisättiin, että nyt joka tapauksessa tiesin mitä ankara silmälläpito merkitsi. Niin, mikäli uutinen Seynin nimittämisestä oli oikea, oli se ilman muuta selvää -- hänhän oli ollut innokkaimpia jo Bobrikoffin aikoina ja hänellä oli liiankin hyvin, selvillä työni ja toimeni, aina "Vapaan Sanan" perustamisesta ja toimittamisesta saakka aseiden-tuontiyritykseen ja kaikkeen siihen, mikä oli sen kanssa yhteydessä. Asevhan oli jo paljastettu eikä hän luonnollisestikaan ollut salannut sitä, minkä tiesi minun toimistani sekä vallankumouksen valmisteluaikana että jälkeenpäin, sinä aikana, jolloin terroristit suurimmaksi osaksi puuhasivat Helsingissä, ennenkuin minä olin luopunut kaikista heidän vehkeilyistään ja, naivisti kyllä, ilmoittanut luopumisestani juuri provokaattorille itselleen.

Virallinen vahvistus huhuun Seynin nimittämisestä tuli lyhyen ajan kuluttua ja silloin oli minun päätökseni tehty. Minun täytyi uudelleen lähteä maasta, ellen tahtonut antautua alttiiksi vaaralle joutua lähetetyksi itään päin, miten kauas, sitä ei kukaan voinut sanoa, mutta ottaen huomioon sen silmälläpidon, jonka alaisena olin, ei koko juttu ollut niin aivan yksinkertainen. Ensin oli päästävä Helsinkiin ilman raportteerausta, sen jälkeen länttä kohti ainoankaan ohranan nuuskijan saamatta matkasta vihiä ennenkuin oli liian myöhäistä estää se. Molemmat tehtävät tuntuivat melko vaikeasti ratkaistavilta, mutta jos hieman tunsi asiamiesten tavallisia menettelytapoja, olivat ne itse asiassa jotakuinkin yksinkertaiset.

Ensimmäinen ratkaistiin aivan yksinkertaisesti siten, että en matkustanut junalla Helsinkiin vaan hevosella -- matkaa oli tuskin penikulma Helsinkiin ja Malmin asemaa kuten Mosabackan pysäkkiäkin oli jo muutamia päiviä vartioitu, kuten minulle oli rautatievirkamiesten taholta ilmoitettu. Kyytihevosta en käyttänyt pitemmälle kuin siksi kunnes viertotiellä sain käsiini tyhjän pika-ajurin, jonka ajoneuvoihin siirsin jotenkin keveät tavarani. Kyytihevonen sai kääntyä takaisin ja pika-ajurilla ajoin hämärässä erääseen kaupungin hotelliin, jossa huone ennakolta oli tilattu ja jossa saatoin olla varma, että minua heti varoitettaisiin, jos ilmaantuisi merkkejä, että hotelli oli tarkkailun alainen.

Tämä tapahtuikin jo kahden päivän kuluttua, jonka vuoksi illalla lähdin sieltä erään hyvän ystävän luo, joka auliisti oli antanut yhden huoneistaan minun käytettäväkseni. Muutto suoritettiin tarpeellisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen niin, että täydelleen huomaamatta saavuin uuteen asuntooni. Selityksen pikaisiin, asumaani hotellia kohdanneisiin epäilyksiin sain, kun tilanhoitaja sopimuksen mukaan tuli maalta kaupunkiin ja kertoi, että toisena päivänä matkani jälkeen pari epäilyttävää olentoa aamulla oli saapunut paikalle ja huvilan ja talon palveluskunnalta tarkoin kuulustellut oleskelupaikkaani, minne olin matkustanut ja millä tavalla, koska palaisin j.n.e. Kaikkiin kysymyksiin saivat he hyvin epämääräiset vastaukset -- luonnollista kylläkin, kun ei kukaan niistä, joilta kysyttiin, tiennyt mitään muuta kuin että minä sinä hetkenä olin poissa ja että hevosella olin lähtenyt kaupunkiin. Tämän olivat he tietenkin heti tiedoittaneet päämiehilleen, mistä oli seurauksena, että kaupungin hotelleista minua oli tiedusteltu.

Tämä teki minut kaksin kerroin varovaiseksi. Ulos menin vasta pimeän tultua huolehtiakseni niistä harvoista asioista, jotka minun vielä piti hoitaa, matkalippu höyrylaiva "Boreen" tilattiin puhelimitse toiselle nimelle, sillä höyrylaivalla matkustaminen Helsingistä oli mahdotonta ankaran vartioinnin vuoksi ja kaikki tehtiin selväksi matkaa varten. Viimeiseksi huolehdittiin siitä, että matkatavarani otti haltuunsa toinen Turkuun matkustava ja niin olin vihdoin valmis yrittämään päästä maasta venäläisen poliisin nuuskijain näkemättä.

Matkani tapahtui aluksi hevosella. Eräs luotettava pika-ajuri oli suostunut kyyditsemään minut Espoon asemalle, josta minun piti nousta Kirkkonummelle menevään paikallisjunaan, siellä odottaakseni suoraan Turkuun menevää junaa ja matkustaa edelleen. Ei ollut viisasta astua junaan ensimmäisellä asemalla, sillä joku saattoi olla junassa tarkatakseen, etten minä ollut mukana, mutta kauemmaksi kuin ensimmäiselle asemalle ei tarvinnut pelätä sellaisen ylimääräisen matkustajan seuraavan. Siihenhän ei ollut mitään syytä.

Kaikki sujui laskelmien mukaan. Ilma oli erinomainen ja rekikeli samoin. Saavuimme Espoon asemalla hyvissä ajoissa. Siellä lunastin matkalipun jatkuvaa matkaa varten Kirkkonummelle ja saavuttuani sinne ostin taas matkalipun Turkuun. Suoraan menevä juna saapui tuskin puolen tunnin kuluttua, astuin siihen ja jatkoin kaikessa rauhassa matkaa viimeiselle asemalle ennen Turkua, josta kyydin piti minut noutaa, sillä Turun asemahan saattoi myös olla vartioituna enkä halunnut joutua suoraan mahdollisten nuuskijain syliin. Edelleen kävi kaikki toiveitten mukaan. Turusta tullut kyyti oli minua vastassa puhelintietä sovitulla asemalla, jossa minä jätin junan ajaakseni maantietä myöten kaupunkiin.

Mitään ei tapahtunut myöskään matkalla Turun kaupunkiin, jossa sovitulla paikalla sain takaisin matkatavarani, ja aikanaan, hämärän tultua ajoin Borelle ja menin laivaan muutamia tunteja ennen sen lähtöä. Saattoi otaksua, että ohranan ja santarmiston nuuskijoita, joita aivan oikein oli ollut asemalla junan tullessa, uudelleen ilmestyisi laivan lähtiessä, kun sen matkustajat tulivat laivaan päiväjunan saavuttua. Mutta aamujunalla, jota minä käytin, ei laivamatkustajia tavannut tulla.

Niin tapahtuikin. Minä olin sattumalta saanut hytin, jonka ikkunasta näki laivakäytävälle ja sieltä minä huvikseni näin miten kaksi helposti tunnettavaa olentoa heti junan tulon jälkeen asettui portaiden ääreen ja mitä huolellisimmin tarkasteli jokaista laivaan menevää matkustajaa. Tarkastus oli inhoittavan julkea, mutta selvän ottaminen siitä oliko joku epäilyttävä henkilö jo laivassa, ei pälkähtänyt innokkaiden tarkastajien päähän, vaan he seisoivat uskollisesti paikallaan portaiden luona siksi kunnes laiva lähti -- minun suureksi hauskuudekseni.

Tukholmassa menin hotelliin, jossa minua ei tunnettu, vieraalla nimellä sen vuoksi, ettei tieto saapumisestani tulisi heti tunnetuksi sanomalehtien matkustajaluetteloiden kautta, vaan saisi santarmisto itsepäisesti jatkaa etsiskelyjä vielä jonkun aikaa. Kuinka ahkerasti näitä toimitettiin, siitä sain jonkun ajan kuluttua tiedon. Helsingissä oli harkittu sitä, että matkustaisin pohjoista tietä, Tornion ja Haaparannan kautta, mutta minä puolsin tavallista tietä lyhempänä ja varmempana, kun vain noudatti erinäisiä varovaisuuskeinoja. Miten oikein olin arvostellut olosuhteita, selvisi siitä tosiasiasta, että yhdessä Tornioon menevässä junassa juuri siihen aikaan, jolloin minun olisi pitänyt matkustaa, eräs herra vangittiin santarmiston toimesta minuksi luultuna. Hänen ei käynyt vaikeaksi todistaa olevansa kokonaan toinen henkilö, mutta tapahtuma osoitti joka tapauksessa, miten hyvin harkittua oli ollut valita toinen tie Tukholmaan.

Pari vuotta myöhemmin tapasin ohranan silloisen Suomen osaston päällikön Pariisissa, jonne hän oli matkustanut luovuttuaan ohranasta ja hänen ensi kysymyksistään koski eräs lähtöäni Suomesta. Hän ei voinut käsittää, sanoi hän, kuinka olin välttänyt toimeenpannun tarkan vartioinnin. Minä kerroin hänelle aivan avomielisesti miten olin menetellyt, mutta kysyin häneltä vuorostani syytä siihen, että minuun oli kiinnitetty niin paljon huomiota, kun minä todella siihen aikaan en ollut missään poliittisissa puuhissa ja viranomaisten oli ollut mahdotonta uskoa niitä tiedonantoja, joita oli saapunut toiminnastani. Hän myönsi, että osittain oli asia ollut näin, mutta vaikka tiedonantoihin ei tinkimättä uskottukaan, niin otaksuttiin joka tapauksessa, että jotain todellista oli niiden pohjana ja että aikaisemmat toimeni vallankumouksellisessa politiikassa, jotka kaikki tunnettiin, olivat aivan riittävät tehdäkseen minut ohranan näkökannalta niin mielenkiintoiseksi. "Olimme sitä paitsi saaneet määräyksen olla päästämättä teitä näkyvistämme ja ensimmäisen pakoyrityksen sattuessa vangita teidät -- teidäthän oli tuomittu majesteettirikoksesta ja päällystöllä oli kyllä muitakin aikeita teitä kohtaan."

Majesteettirikos oli kyllä tosi. Hovioikeus oli tuominnut minut seitsemän kuukauden vankeuteen kirjoittamani ja julkaisemani kirjan "Vallankumouksellinen Venäjä" johdosta ja minä olin vedonnut senaattiin, jossa asiaa ei vielä ollut ratkaistu, kun lähdin Suomesta. Että hra Seyn et consortes pitäisivät varansa ottaakseen tekijän kiinni, niin pian kuin hän olisi joutunut telkien taa rohkeapuheisuudestaan H.M. Nikolai II:sta vastaan, oli oletettavissa ja oli itse asiassa pääsyy päätökseeni lähteä tieheni.

XIII.

Kansainvälinen jury.

Matkani oli sill'aikaa jatkunut aina Lontooseen saakka, jossa olin asettunut niiden käytettäväksi, jotka työskentelivät valtio-oppineiden muodostaman, kansainvälisen juryn aikaansaamiseksi siinä tarkoituksessa, että se antaisi lausunnon venäläiseltä taholta Suomea vastaan uudelleen aletusta sortopolitiikasta. Senaattori Mechelinillä ei nyttemmin ollut mitään muistutettavaa ehdotusta vastaan, jota minä en ollut esittänyt, vaan aivan toinen henkilö, joka kuitenkin edeltäkäsin oli neuvotellut minun kanssani. Kenties myös muuttunut poliittinen konjunktuuri, joka todellakaan ei enää antanut sijaa millekään optimismille, oli muuttanut senaattorin mielen. Olipa kuinka tahansa, hän nyt kannatti asiaa ja pari henkilöä oli jo ennen minun katoamistani Helsingistä matkustanut Lontooseen ja Pariisiin ryhtyäkseen välttämättömiin valmistustoimenpiteisiin. Lontoossa tapasin toisen valtuutetuista, professori Julio Reuterin ja matkustin sieltä Pariisiin sopiakseni toisen, tohtori A. Törngrenin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä suunnitelman toteuttamiseksi. Tämän johdosta kirjoitin Hollantiin professori Van der Vlugtille, joka innokkaana oli kannattanut suunnitelmaa jo silloin, kun se ensi kerran esitettiin ja ilmoitin hänelle, että asia uudelleen oli tullut esille ja että me toivomme hänen tälläkin kertaa, kuten ennenkin, antavan sille tehokkaan kannatuksensa. Ja sitten matkustin edelleen Berliiniin, jossa minun piti puhua asiasta muutamien valtiopäivämiesten kanssa ja yleensä valmistaa maaperää niin paljon kuin mahdollista.

Schleswigiläis-tanskalaisen valtiopäivämies Hansen-Nörremöllen esittämänä ei tuottanutkaan mitään vaikeuksia tavata niitä valtiopäivämiehiä, joita halusin, ja asia oli jo hyvällä alulla, kun eräs tohtori Törngrenin lähettämä kirjelmä teki lopun kaikesta näkyväisestä toiminnastani mainituissa aikeissa. Senaattori Mechelin oli tullut Pariisiin siellä kumotakseen erään Venäjän hallituksen lähetin pitämän esitelmän Venäjän ja Suomen välisestä suhteista, josta suurella melulla oli ilmoitettu ja siellä hän oli saanut tietää kirjeestäni prof. Van der Vlugtille, joka oli tiedustellen asiaa kääntynyt senaattorin puoleen samalla mainiten, että minä olin häntä kehoittanut liittymään yritykseen. Senaattori oli silloin tri Törngreniltä kysynyt, missä minä siihen aikaan oleskelin ja saanut vastauksen, että todennäköisesti olin Lontoossa, mutta ettei hän niin tarkoin voinut sanoa, kun minä Suomesta lähdettyäni olin ollut matkoilla. Tällöin oli senaattori selittänyt, että jos minulla oli yrityksessä osaa, tulisi hän vetäytymään pois, hän ei siinä tapauksessa voinut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.

Tri Törngren ilmoitti minulle heti tästä uhkavaatimuksesta lisäten, että tri Öhquistiä jo oli pyydetty saapumaan Berliiniin neuvottelemaan siellä. Saatuani tämän tiedon matkustin takaisin Kööpenhaminahan, jossa tapasin tri Öhquistin ja ilmoitin hänelle mitä olin ennättänyt toimittaa Berliinissä sekä palasin sitten viimemainittuun kaupunkiin saattaakseni hänet muutamien henkilöiden yhteyteen, joitten kanssa minä jo olin ollut kosketuksessa, ja lähdin sieltä Pariisiin, jossa neuvottelin jonkun kerran tri Törngrenin kanssa, luonnollisesti senaattori Mechelinin tietämättä.

Senaattori oli yleensä melko tyytymätön matkaansa, sillä Venäjän hallituksen lähetti, joka jollain tavoin oli saanut vihiä senaattorin saapumisesta ja otaksuttavasti hänen aiotusta esiintymisestään esitelmätilaisuudessa, oli aivan yksinkertaisesti pannut pillit pussiin ja jonkun verukkeen nojalla matkustanut tiehensä. Silloin oli senaattori Mechelin myös halunnut palata, mutta oli sitten suostunut joka tapauksessa pitämään esitelmän Suomesta ja venäläisestä politiikasta sille kuulijakunnalle, joka olisi kuunnellut venäläistä esitelmöitsijää. Tilaisuus sujui jotakuinkin rauhallisesti, mitään oppositsionia ei ilmennyt ja heti sen jälkeen oli senaattori palannut Suomeen, poikkeamatta, Lontooseen kuten oli aikonut.