Part 8

-- Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseään vihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, -- kuinka sinä luulet, Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani; Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilön luo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat, ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidän ylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, -- vaimo, pienet lapset!... Niinhän, Anna Andrejevna? Sitäkö sinä haluat?

-- Isäseni ... minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitin sinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.

Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerinta tuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän ei voinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, mutta heikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan ja vihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä, toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät siten aivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljon miehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehet ole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista. Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itse enimmin kärsi.

Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkin ole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevna hänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä ja hän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikka ei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensa myttyyn, -- niinkuin hyvin sopi odottaakin, -- ja nyt hän palasi kotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansa ja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa oman heikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joita enimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpä hän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvitteli vaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä, _tietysti_, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.

Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikutti ukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisen ajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomatta häneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinka tahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon se hinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoon vaikka kirouksen.

-- Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, -- minua säälittää, minä en tahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuoda kaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuin rehellisen ihmisen tuleekin tehdä ... ymmärrätkö, Vanja? Olen iloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoa kovasti, niin, että _toisetkin_ sen kuulisivat, että koko tämä joutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuuden vaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkä kivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enää koskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoin ja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puoli vuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! -- ja minä puhun siitä niin peittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millään tavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luoden minuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsa säikähtynyttä katsetta. -- Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!... Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuin hupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jolla välttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet ... luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi... Joutavia! Minä heitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei ole muistoja entisyydestä ... niin! niin! niin! ja niin!...

Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupit helisivät.

-- Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa! Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enää pidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Mutta minä vain kaasin öljyä tuleen.

-- En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, -- en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissani tehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotonta elämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen ja rangaistuksen!...

-- Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!... Tee muuta mitä vain tahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.

-- Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, -- sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotun luo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minua piinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä, huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minut heltymään... Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevalla kädellään povitaskustansa papereita, -- tässä ovat otteet meidän riita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olen valehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!... Minulta on viety kunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!...

Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisia papereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niiden joukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsä paperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi hän taskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä -- jokin raskas ja helähtävä putosi pöydälle... Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli se kadonnut metaljonki.

Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasi hänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteen liittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoilla säteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukon neuvottomuus meidän edessämme ... niin, hän ei ollut erehtynyt, hän nyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!

Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuosta löydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisena piilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossain yksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katseli lempilapsensa armaita kasvoja, -- katseli, eikä kyllästynyt taas uudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashan oletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili ja suuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa ja siunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana oli kiroavinansa.

-- Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti Anna Andrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, joka muutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.

Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassa mieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitä jalallansa.

-- Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.

-- Ikuisesti, ikuisesti!

-- Jumalani! huudahti äiti, -- hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko! Hänen kasvojansa ... polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!

Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyi kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hän lattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsillään edessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.

Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivat hänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä sen kappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi. Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitä kumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidän nähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken oli jaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikki rakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nyt kiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaalla purkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.

-- Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. -- Palauta hänet vanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellä tuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!...

-- Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneella äänellä.

-- En koskaan! En koskaan!

XIV.

Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla. Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä, kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessä kerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoin kuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, silti oli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa. Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaa hänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hän suuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihin Natashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä, useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Alesha usein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashalle jotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka piti tämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneesti kertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksi Natashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloin nähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsä soimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljon rahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalle uskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; ja kumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa, ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena ja levottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, että hän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntä eikä ansaitse hänen rakkauttansa.

Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellinen eroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi ja lapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulle tuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minä puhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellen toisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minun kanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hän nyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vain voin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut, arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntä kyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet. Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaa arasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoen hänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, mutta ei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utele mitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä, enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, -- eikä se ollut häneltä mitään leikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oli armahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa; niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessa löytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä, että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta. Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hän voinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilman mitään kyselemisiä, -- keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensa entisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän, vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli ja syleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoi lapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdat lempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehui Natashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.

Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä. Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankan varrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydä vaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämän kuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä, huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaan koettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkin tulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitä oli mitättömän pieni.

Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsä kanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittären tytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vasta alussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän vei Aleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa, että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudella ja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittären syystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteesta Natashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansa häälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. Että Alesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikana paljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niin lykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isän kanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muuten saattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi. Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsä tuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntä ilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaan Ichmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansa käytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienen rahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipa kokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinas matkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita, ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha oli kylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovin rikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään. Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhuna kuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle. Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannut Pietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämän yhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti. Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hän noiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremman keinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuoli oli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta, hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oli iloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuoden aika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalle uutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaan tulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen. Hän arvasi vain osiksi... Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisään tähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansa kohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Alesha aavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumaton päätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin, kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minä tiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashan luona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin, mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänen ikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus, että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyy välttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltä kulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minä tuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minua odotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useasti asettanut palavan kynttilän ikkunalle...

XV.

Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla; kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunut syviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydällä minua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minulle kätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme. Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset, kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansa ikäänkuin tuuheammaksi, -- tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa ja kivulloisuutensa syynä.

-- Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaan minulle kättä, -- ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta; luulin, etkö liene taas sairastunut?

-- En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Mutta kuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?

-- Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. -- Kuinka niin?

-- Sinähän kirjoitit ... eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpä määräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enää tavalliselta.

-- Ah, niin! _Häntähän_ minä eilen odotin.

-- Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?

-- Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinun kanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.

-- Odotitkos sinä häntä tänä iltana?

-- En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän _siellä_.

-- Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?

-- Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.

Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimme taas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.

-- Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, -- ja tiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runoja ulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Jo teekeittiö pöydällä poristen soi"... kun me yhdessä sinun kanssasi lausuimme:

Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on, Lukemattomin silmin jo katsovi yö...

-- Ja sitten:

Väliin kuuluvi -- intoisa laulu jo soi, Kera kulkusen helkkyelee: "Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, -- Sua sieluni kaihoelee! Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi Sua kaihoan kohta, mun kultaseni; Jo teekeittiö pöydällä poristen soi, Valon hehkua uunista valkea loi Väriverhoille vuoteheni"...

-- Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinen fantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvion kaava sommiteltu -- saat ommella siihen minkälaisilla väreillä vain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuo teekeittiö, värillinen vuodeverho -- se on niin kotoista... Niin on todellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minä olen näkevinäni sen talonkin, -- se on uusi, hirsistä rakennettu, eikä vielä ole laudoilla vuorattu... Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:

Väliin kuuluvi taas -- sama laulu jo soi Kera kulkusen kaihoa vaan: "Missä kaukana lienetkin, kultani, oi? Milloin taaskin sun nähdä mä saan? Elo lohdutta on! Asunnossani nyt On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain... Alla akkunan surkastui ruususeni, Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli -- Huolen haikean siitäkin sain. Väri verhojen kaunis on hälventynyt; Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy; Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy... Mulle mummo vain kiukuttelee"...

-- "Kuljen sairasna nyt" ... tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu! "Kenpä lohtua tuo" -- kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossa runossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoista kärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkin ihaelee... Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässä usein tapahtuukin.

Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.

-- Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiä taas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoi sanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta, jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.

Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksen kuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhä jumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.

-- Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. -- Sinulla on tuli pyhimyksen kuvan edessä.

-- Ei ole ... mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotko teetä? Ethän vielä ole juonut?

-- Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.

-- Mistä sinä läksit tänne?

-- _Heidän_ luotaan.

Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.

-- _Heiltäkö_ tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vai kutsuttiinko?

Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohu teki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaan kohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekä metaljonki-kohtauksen, -- kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. En koskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättä huomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.

-- Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, -- kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerro oikein tarkkaan!...

Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänen tekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.

-- Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?

-- En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän suree sinua ja rakastaa sinua -- se on selvä; mutta että hän olisi käynyt luonasi, se ... se...

-- Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. -- Mitä hän suudellessaan sanoi?

-- Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitä hellimmillä nimillä, kutsui sinua...

-- Kutsuiko?

-- Niin.

Natasha alkoi hiljaa itkeä

-- Vanhusparkani! sanoi hän. -- Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoi Natasha taas jonkun ajan kuluttua, -- niin eihän se ole kumma. Onhan hänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.

-- Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.

-- Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?

Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.

-- Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni ja suruisesti hymyillen, -- ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein, mutta ... parempi on, ettet siitä puhu.