Part 6

Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhä himmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi ja vaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oli ikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteli ympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuin kiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen ja antoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja jo eilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvin tarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessa oli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta. Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsi päätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipa jo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänet kiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja, suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natasha tointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Alesha oli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttui Natasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunut läksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasin häntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksi ja elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen... Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. En ymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa. Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat...

Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nyt jatkaa keskeytynyttä kertomustani.

X.

Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänen asuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oli ruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksi vain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaan uteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani. Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunut ja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niin vastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus, että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkin terveyteni. Ja niin se kävikin.

Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen ja järjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut, toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivät sekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vielä suurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivät olleet aatokseni niissä asioissa...

Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää, ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatukset ahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissa lopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudesti syntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisi vetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minä kun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!... Muistan, että tuli mieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkin taikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen, kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taas alkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotin uudistumiseen. -- "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos ei enää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässä ja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihan sitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen, silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannut hulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?..."

Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänä yönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hän mitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaa itseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneesta vaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.

Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuin väljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut. Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulen näkemään Smithin -- hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivan samalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, ja hänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassa sattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.

Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojen kiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaiko synkkämielisyydestäni -- minä vain vähittäin ja säännöllisesti, aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nyt sairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoin nimeksi: _mystillinen kauhu_. Se on raskain, vaikeimmin vaivaava pelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä, jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta joka välttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan, juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni ja asettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana. Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ei välitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys, vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaan ei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käy tarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisää arkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävät tuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielä lisää se, etten tunne vaaran suuruutta.

Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, ja äkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, että jos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hän hiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta, sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni, katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minulle vasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan, josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa. Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaan mielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäni epäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästi tapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitä syystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa, jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? -- ovi todellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuri itselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.

Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestään avautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento: jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivat minuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini. Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikku tyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekään olisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsen kummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä ja moiseen aikaan.

Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen, aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään, pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisi kokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyi eteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän oli noin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha, kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista. Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä. Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleista huivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänen pukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea, musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä ja tarkastelimme toisiamme pari minuttia.

-- Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvalla äänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.

Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan. Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennosta olen siis saamaisillani alkutietoja.

-- Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaan valmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduin pikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, mutta sitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimman hermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hän pääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selvään huomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseen minulta liikutustaan.

-- Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä. -- Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan ... pikku raukka!... Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?

-- Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.

-- Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?

-- Ni-in!

-- No, hän ... niin, no, hän se onkin kuollut... Mutta älä sinä sitä sure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyt tulet?... Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä... Oliko hän sinun iso-isäsi?

Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hän kääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt, etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hän pysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:

-- Kuoliko Asorkakin?

-- Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliselta hänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, että Asorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.

Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelin huoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.

Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, että päästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaan kuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuilta ei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuin kuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleita kuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten oli taas kaikki hiljaa.

Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestä kerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksesta alkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuin tapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetut pieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimalla päästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi joku äkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunut minulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvot seinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.

-- Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. -- Säikytin sinut niin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; ne olivat hänen viimeiset sanansa... Minulle jäi hänen kirjojansa, ne kai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, että kuudennella linjalla...

Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuin peloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, hän tyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minä kiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiä lakkasivat ne kuulumasta... Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enää näkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasin kaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekin piiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelin itsekseni.

XI.

Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle, kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kuni johonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi oli hän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että se oli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia. Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten, hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säällä ulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, ja siitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkein yksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäin iloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisen ystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni, puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla, veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä, kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turha olisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hän hirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä tai huomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.

Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oli viime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivät ajamatta.

Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä murjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneen nutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaan ikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, ettei hän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään. Vaikeata oli nähdä häntä silloin.

-- No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. -- Missä kävit? Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?

-- Oletteko te terve? kysäsin minä. -- Ei kauvan vielä, kun olitte sairas ja nyt jo läksitte ulos.

Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.

-- Onko Anna Andrejevna terveenä?

-- Terve on, terve... Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee. Suree hän jotain ... sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkö sinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätän sinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukan epäilevästi.

Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minä olisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hän varmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin sen vuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaan Anna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä, tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.

-- No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena. -- Sepä hyvä...

Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotain aikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.

-- Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti, ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. -- Hm!... Näes, Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala ei siunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa ... pojalla ... mutta lähetti meille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin ... niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä, kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaamme ja rakastamme ... niin!

Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.

-- Niin ... mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikä näin kauan olet ollut meillä käymättä?

Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, että tuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jo tulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksi en voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat. Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkin tällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistin kuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.

Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi. Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompi entistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hän oikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi ja äkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisina hetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.

-- Hm!... kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja! huudahti hän milt'ei vihoissansa. -- Se sinut saattoi vinnille, saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin, ennustin tällaista!... Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?

-- Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni, olen siitä jo puhunut teille.

-- Kuoli, hm!... kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hän mitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli, muka, vaimo... Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?

-- Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.

-- Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuin asia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B. vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. -- Ei mitään! Sepäs, ei mitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin, että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin, muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: ei jättänyt mitään! Hm!... mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkä saavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa. Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B. kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo ... hyvä paikka, sanos muuta!

Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minulle sumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytulet valaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä, juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkea tätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainen taivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempana häämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutulet valaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinen Isakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.

-- Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen, miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovat kaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathan vain orpoja lisätä! Hm!... Luullakseni oli kuoleminenkin hänelle iloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapa Siperiaan!... Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä, huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.

Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen, likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan oli paljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevää ruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo oli jäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloiset kasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihin ja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitä kohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovasti vapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aika lailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.

-- Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. -- Mitä? Pyydätkö almua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle ... ota, tuossa!

Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltä pari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän otti kukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan -- kaiken, mitä siellä oli -- pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.

-- Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni ... minun pikku lapseni! Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!

Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkin tyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekä katson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelin astumaan etemmäksi.

-- Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaiti oltuaan, -- en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot kadulla vilusta värisevät ... kirottujen äitien ja isien tähden. Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuista tällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!... Varmaankin on kotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itse on sairas; ja ... hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, on maailmassa ... jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!

Hän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeata sanottavanaan.

-- Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taas puhua tavoitellen ja sekaantuen, -- lupasin hänelle ... se tahtoo sanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvon kasvatettavaksemme ... niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen, ottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävä meillä vanhuksilla, hm ... mutta katsos, Anna Andrejevna on jostain syystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitä hänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuin itsestäsi ... koetas taivuttaa häntä ... ymmärräthän? Jo kauvan aikaa ajattelin sinua pyytää ... että sinä kehottaisit häntä siihen; minun, näes, itseni ei oikein sovi ... mutta -- ei maksa vaivaa tyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niin vaan, huvin vuoksi ... jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä ... ja muuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänelle rattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuo kaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perille tule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitä ikävällä odottaa...

Kello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.

XII.

Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuin myöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomasti toisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vain nyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollut jotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipä toisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana. Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaan jotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisematta rakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmisten aikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielä vähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, mutta silloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitä pitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli Ichmenev Anna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansa hän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämä oli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vain rakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa, avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällä tavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivat he vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensä yksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan oli hyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia olla toisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuin he sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamatta Natashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan. Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkään viittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin. Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut. Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kerta heillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta, unohtumattomasta lapsestansa.