Part 5

-- Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, -- entäpä jos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äsken juuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut), entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suora ja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässä puolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisen seurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikki ja kävelin katuja pitkin, etsin häntä... Oih, Vanja!

Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkin suru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, että Natasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuin sokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseen mielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan. Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.

-- Natasha, sanoin minä, -- yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinka sinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuri puhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, ja kumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikki uhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan, samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha, liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.

-- Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskan kalventamana. -- Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoin rakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletön enkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntä tavallisella tavalla... Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin, vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tulee tuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, jos nyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin -- onnenani? Menisinkö hänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä, mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään? Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi, enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitä minkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hän minulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänelle sanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parasta hänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin on onneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltä kaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisin häntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisi rakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, että minäkin saisin siinä ohella olla... Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsi hän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa jo olin huomaavinani, että hän hourii. -- Onhan se kurjaa, moiset toivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hän hylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin, vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nyt pyydät minua kääntymään takaisin, -- mitäpä siitä seuraisi? Käännyn, mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee -- lähden, viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdan heti jälkeensä juoksemaan... Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkää ottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimykseni tulevat _häneltä_... Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!

-- Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.

-- Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?

-- Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että huomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia; eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi menetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on! Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee onnettomaksi, alkaa soimata... Minä en tahdo, että hän jolloinkin syyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän minulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin miksikä tekisit hänet onnettomaksi?

-- Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. -- Mitä, menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?

-- En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme...

Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.

-- Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit _ensiksi!_ huudahtin minä epätoivoisena.

Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa vääristyivät tuskasta.

-- Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. -- Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin täytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme; isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti niin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi olisikaan... Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?

Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni -- silmänsä säkenöivät.

-- Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. -- Hän luotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisen luo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitä kirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hän peräytyykin... Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hän itse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minusta enää välitä... Mitä minä siis odotankaan!

-- Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshan tuonnempana rantakadulla.

Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä, temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen. Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha jo hänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. He suutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin he olisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleille poskille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa... Alesha huomasi minut ja samassa tuli luokseni.

IX.

Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikin hänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni, niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämä lapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömän rakkauden, -- rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsen ensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikä tähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiin käsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensa tunkeutui sydämmeeni.

Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensa jo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin, minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntä rakastaa, -- minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänet tunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt, jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, että hän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan, että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hän oli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat, alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevat silmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitä lapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somilla huulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi ja sitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niin viaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielen tilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetut hänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt. Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voi huomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänelle vähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.

Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinut kokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia: kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvää julkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti, itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja teki niistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edes leikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut, niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänen itsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpä juuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen. Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hän heikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään. Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti että sääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseen oli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellista elämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaan olisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin koko elinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinut löytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamatta häntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne. Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin, jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt, mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän, luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. Vaistomaisesti Natasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana, jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsi nautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusata sitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juuri siksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistipa rakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan. Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki -- vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä... Hän oli onnellinen.

-- Vanja, huudahti hän, -- minä olen syyllinen hänen edessään, enkä ansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha. Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän, katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.

Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitä kädestään, sanoi minulle:

-- Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaa teitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaan teistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssanne kunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme. Olkaamme ystäviä ... antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneen ja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minä voinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.

-- Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, -- hän on meidän, hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä me hänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut... Ah, me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen... Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin -- nyt sinä palaat kotiin, _heidän_ luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikka he eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkin annoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerro heille kaikki, kaikki, _omilla_ sydämmesi sanoilla; etsi semmoiset sanat... Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyt _tätä_, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä olet minun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heille niin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukan lieventää. Oi Jumalani, Jumalani!... Sano heille minun puolestani, että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi, sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, että jos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaan heitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmeni on kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki olla onnellisia! Miksi, miksi!... Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahti hän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hän käsillään kasvonsa.

Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkun aikaa äänettömyydessä.

-- Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoen moittivasti Aleshaan.

-- Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, -- minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvin suuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma. Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaa sanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeen on tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaiset käräjöimiset!... Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voin vakuuttaa teille) ... sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymme yhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpä vanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voi sanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidän sovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka te luulette?

-- Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne? kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.

-- Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna -- varmaankin. Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en ole vielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natasha vielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästi viedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta; on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). No niin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkin meidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihän se muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellä maalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänyt edeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt... Ja toisekseen, oikeastaan ovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä. Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? -- Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vielä riviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa. Kenties ei ole ystäväni kotonakaan... Mutta -- se on vähäpätöinen asia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eikö niin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natasha minun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltä palattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, -- eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikein sievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeen illatsuja...

Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyyti minua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi. Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samalla ikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluista lavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsin äärettömän tuskan painostavan itseäni.

-- Entä isänne? kysäsin Aleshalta. -- Uskotteko varmasti, että hän antaa teille anteeksi?

-- Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietysti hän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen; ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekin valituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa... Mutta ei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti; on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevat kaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. Niin Natashankin isä.

-- Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?

-- Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten? Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän aina minua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olen kevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihän perheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enää olekaan mikään nulikka ... se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, että minä tulen semmoiseksi kuin muutkin ... no, tuonlaiset perheelliset ihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se on paljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikki elämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natasha minulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, -- en ole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosin minä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkään kelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus. Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille, sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja. Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin, myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minä luotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niin vain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sievä kappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä... No, minä kerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan ... maksetaanhan teillekin!

Minä en voinut olla naurahtamatta.

-- Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. -- Ei, mutta kuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, -- älkää te välittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla on hyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi? Ehkä siitä tuleekin jotain... Mutta toisekseen; ehkä te olette oikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhän minulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat; mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaa minua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minä sanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen; se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksi hän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaa hänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minä en peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaan aikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin, kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri silloin tule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen. Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksin olette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaa anteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitä hyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Mutta minä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksi saamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.

Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loisteli hyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minulle kätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.

-- Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. -- Te vain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surko meidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessa suhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi, jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäin ajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässä kerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), -- jos romaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja. Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minä katso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minä kokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljon kalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin? Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkät ajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaun palvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hän yhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltoni syyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukin virkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoi minulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdä työtä, -- tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.

-- Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttu nyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä on tapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?

Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalman kalpeaksi.

Minä olin säälimätön.

-- Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha, -- minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin... Mutta mikäpäs auttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansa antaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitä kumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivan kuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih, noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiä ne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastamme toisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asia lopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin... Sananne pelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasi olemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina... Sinä se niin välttämättömästä tahdot... Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kenties tämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthän he lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niin se on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme... Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthän he voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minun isä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noin altakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Jos te vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani, varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan; minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomien ennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on, että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisi häntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.

Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.

-- Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hän lavertelemistaan, -- kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkia hämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyt tällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vain juonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänen kunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinua rakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua ei rakastaisi, lisäsi hän innossaan. -- Vaikk'en minä ollenkaan ansaitse sinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä ... tunnethan sinä minut! Ja kuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minä luotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Mutta mikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?