Part 4

Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaana päivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana, masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille, niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei sen vuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minä kymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaa kääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, -- ei sen vuoksi, etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, ei kuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystön virkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiin Italiaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elää kymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänä vuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme. Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelin hajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuin ja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen oli vaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivat kalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, -- enkä vieläkään ollut läheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollut mitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitsh huolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovin hätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:

"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra varjelkoon ja armahtakoon!"

-- Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui pöydällä.) -- Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte kaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten muistelen.

Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan ilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin, jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti riita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon käänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia, joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka tähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten sai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää Aleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka päivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin olot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä aina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai Sergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa ylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas on sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt Ichmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia mielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä voimia uusia häväistyksiä kestämään.

Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset olivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön istui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi mitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia hävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin ennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli tapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti surra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko hänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen nimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi... Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista vuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen tietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä kolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä vielä tiesin ... ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä uskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka enimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni tarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata, pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä. Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin tuntematon voima veti minua heille tänä iltana!

-- Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: -- etköhän sinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy: jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin...

Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.

-- Minä olin kipeänä, vastasin.

-- Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. -- Sepä se, kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin -- et totellut! Hm! Ei, Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä istunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!

Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut haavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä runottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa -- ne olivat kellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen epätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia. Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli häneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois päin, viittasi hän salaa ukkoon.

-- Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä huolestuneelta Anna Andrejevnalta.

-- Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin huomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. -- Heti tulee hän itsekin tänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee muuttunut niin kummalliseksi -- et mitenkään voi arvata häntä -- tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!

Ja hän arasti katsahti mieheensä.

-- Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh haluttomasti ja jyrkästi, -- tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö on varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa noita tyttöjen suruja ja juonitteluja!

-- No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna loukkaantuneella äänellä.

Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohan heidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.

-- No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B. yhä kirjoittaa arvosteluja?

-- Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.

-- Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: -- Mitä tässä nyt arvostelut!

Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.

VII.

Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianon kannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä. Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisi tahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja ei kumminkaan kuulunut.

Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneen epäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmena viikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet, vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet, ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaa päättäväisyyttä säteilevät silmät.

Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, en senjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä. Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaan vuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellen huulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti, niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä ja minun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessa kammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoi minulle: niin?

Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äiti risti silmänsä.

-- Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaan kirkkoon, sanoi äiti. -- Mene, Natasha kultaseni, mene vaan, onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istut sulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellisten silmäämä.

-- Minä ... ehkä ... en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen ja hiljaan, melkein kuiskaamalla. -- Minä en ole terve, lisäsi hän vaaleana kuni palttina.

-- Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä ja toithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa, että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna, katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.

-- No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskin levottomana katsellen tytärtänsä silmiin. -- Äitisi puhuu oikein. Vanja saattaakin sinua.

Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hän meni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensä vapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, -- ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivat häneen tutkivia katseita.

-- Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

-- No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle! Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpea oletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!) minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelin sen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle sen viime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane se kaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden. Olethan ainoa lapsemme.

Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaan oli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.

-- Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaan ja siunaten hänet ristimerkillä. -- Muinoin minä sinua joka yöksi ristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinä luit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikä Jumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei ole apua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!

Muori alkoi itkeä.

Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin; äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousi ja laski raskaasti.

-- Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetulla äänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.

Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidät kaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isä tytärtään.

-- Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on? huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään. -- Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuon kaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelen ovesi takana!... Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikki huolesi, minulle, vanhukselle, ja me...

Hän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntä innokkaasti.

Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänen olkaansa vastaan.

-- Ei mitään, ei mitään, niin vaan ... en ole terve, soperti Natasha, väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.

-- Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni, kallis tyttöseni! lausui isä. -- Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesi sielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa, lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.

-- Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äiti kyyneltulvan silmistään vuotaessa.

-- Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.

Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa, ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niin läksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, paha aavistus täytti mieleni.

VIII.

Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun katsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä pysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.

-- Ahdistaa! kuiskasi hän. -- Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!

-- Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.

-- Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois _ainaiseksi_, erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden minuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.

Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille mennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä jo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta kumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.

Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin etsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni alkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin mahdottomalta.

-- Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

-- En, mutta ... mutta minä en usko; se on mahdotonta!... vastasin, muistamatta, mitä puhuin.

-- Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä, kuinka heille käy ... en tiedä, kuinka käy itsellenikään!

-- Menetkö _hänen_ luoksensa, Natasha? Niinkö?

-- Niin, vastasi hän.

-- Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena. -- Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat! Tiedätkö sinä sen, Natasha?

-- Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani! sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa, ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.

-- Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelin minä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin, mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niiden sopimattomuuden juuri tällä kertaa. -- Ymmärrätkö sinä, Natasha, mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan _hänen_ isänsä sinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntä rahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidän välillään parhaillaan oikeudenkäynti... Ja mitä! Kaiken lisäksi vielä tämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha ... (oi Jumalani, tiedäthän sinä tämän kaiken) ... tiedätkö, että ruhtinas epäili isääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshan sinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas, kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheesta kärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut -- katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha, hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistä kadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa, mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitä puhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitää sinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat, solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, sai vauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitte Aleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihan vimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä, kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotka tietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävät sinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengen heti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänen tyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäs äitisi? Hänkään ei voi kestää... Natasha, Natasha! Mitä teetkään? Palaja! Ole järkevä!

Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niin paljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänen katseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut oli hänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelle tehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntä turhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin, enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:

-- Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, et lähde kotoa ... iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; et siis vielä lopullisesti päättänyt?

Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuota kysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomasti päätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.

-- Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin, vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen, mitä kyselenkään.

-- Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minun tulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerasti hymyillen.

-- Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä, tarttuen oljen korteen, -- tämän kaiken voi vielä korjata, voi vielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkin muulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvon sinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teille kaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki... Älä vain poistu kotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaa kirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi. Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi, saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne... Etkä sinä saata itseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt... Mutta nythän sinä varmasti joudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käy mainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon, kuin vaan tahdotte... Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillä välttämättömästi he lopettavat riitansa) -- silloin...

-- Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaen vahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. -- Hyvä, kelpo Vanja! Sinä olet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähän ensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehdit ainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme...

Hän alkoi itkeä.

-- Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, miten vielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaan pahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä, sinä!... Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja! Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme? Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan _häntä_ milloinkaan!... Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja, sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!... Ei, minä en ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkellä minä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit jo ilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt: minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullut ajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minä tiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, olla meille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdä meitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään! Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kuni mieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni, vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voi sinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinun kultaista henkeäsi... Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aika minulle nyt alkaakaan!

Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen kohtalonsa!

-- Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen itkunsa. -- Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko sinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan sinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat asiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?

-- Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs niillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa niiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit hänen luoksensa?

-- Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui siitä, ja samaa sanoin itsekin... Näes, ystäväiseni, minä kerron sinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin korkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä. Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon, ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani kaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista tilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja... Tyttö, kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten isäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse naida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla rikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani Aleshaan...

-- Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä kummeksien. -- Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.

-- Tietää, hän tietää kaikki.

-- No, kukapas hänelle sen sanoi?

-- Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle sanoi, että on kaikki puhunut isälleen.

-- Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja vielä tähän aikaan?

-- Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha -- äläkä naura hänelle! Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita. Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme. Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa hänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui. Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta, ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä voi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle kertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää siitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman tahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän voi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän entisen kokonaan. _Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä olisi aina hänen luonansa_. Kas, semmoinen hän on!

-- Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja. Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!

-- Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiä tuumia.

-- Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että Alesha on häneen jo viehättynyt?

-- Alesha itse minulle siitä puhui.

-- Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinulta vaati nyt tämmöistä uhrautumista?

-- Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän ollut hänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sitten vasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa ja rehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, jos hän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti, niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon, unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taas näkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä, että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minä epäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: _jos en minä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaa minua rakastamasta, unohtaa ja hylkää_. Kyllä hän on semmoinen; kuka tahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin? Minä kuolisin silloin ... ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minä nytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempi kuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja! Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämään sekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänen täytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voi peruuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toiset hukkaan saattanut...