Part 35

-- Ei, Vanja, iso-isä ei ole kuollut! sanoi Nelly päättävästi kertomukseni kuultuansa ja sen johdosta vielä kerran mietittyänsä. -- Äitini puhuu minulle usein iso-isästä, ja kun minä eilen sanoin hänelle: "onhan iso-isä kuollut", tuli hän hyvin pahoilleen, alkoi itkeä ja sanoi minulle, ettei iso-isä ole kuollut, että minulle on vain suotta niin sanottu, ja että hän nytkin käy almua pyytämässä "samoin, kuin me sinun kanssasi pyysimme", sanoi äiti; "hän yhä käy siinä paikassa, jossa me hänet ensi kerran kohtasimme, kun minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja Asorka minut tunsi".

-- Se oli unta, Nelly, sairaan unta, olethan sairas, sanoin hänelle.

-- Niin minäkin ajattelin, että se on vain unta, sanoi Nelly, -- enkä puhunut kellenkään. Tahdoin sen yksin sinulle sanoa. Ja tänään kun nukuin sen jälkeen, kun sinä et tullut, näin unessa iso-isän. Hän istui kotonaan, odotti minua ja oli niin julma, laiha ja sanoi, ettei ole kahteen päivään mitään syönyt, eikä Asorkakaan ole mitään syönyt. Sanoi myöskin, ettei hänellä ole nuuskaa ollenkaan ja ettei hän nuuskatta voi elääkään. Kerran hän todellakin sanoi niin minulle, se oli silloin, kun minä äidin kuoleman jälkeen kävin hänen luonansa. Silloin hän oli jo melkein kokonaan sairas eikä enää paljon mitään ymmärtänyt. Kas, kun minä nyt tänään kuulin hänen tuon sanovan, ajattelin: lähdenpä, asetun sillalle ja pyydän almua, saatuani rahaa ostan iso-isälle leipää, keitetyitä perunoita ja nuuskaa. Olen siis seisovinani, anovinani ja näen, että iso-isä astuskelee siinä lähellä, odottaa hiukan ja tulee luokseni, katsoo, paljonko olen saanut ja ottaa rahat itselleen. Sanoo: tämä on leiväksi, pyydä nyt nuuskaksi. Minä taas anon ja hän taas ottaa minulta rahat. Minä sanon, että minä kumminkin annan hänelle kaikki enkä piiloita yhtään itselleni. "Ei," sanoo, "sinä et saa minulta varastaa; Bubnovakin sanoi minulle, että sinä olet varas ja sen vuoksi minä en koskaan otakaan sinua luokseni. Mihin sinä yhden viiskopekkaisen olet pannut?" Minä aloin itkeä, miksikä hän ei luota minuun, hän ei ota kuullakseenkaan, kiljuu vain: "sinä varastit viiskopekkaisen!" Hän alkoi siinä sillalla minua piestä, kipeästi loikin. Minä itkin paljon... Nyt minä ajattelin, Vanja, että hän varmasti on elossa ja jossain kävelee yksin ja odottaa minua luoksensa.

Aloin taaskin pyytää ja kehoittaa häntä luopumaan niistä ajatuksista ja lienen lopulta onnistunutkin. Nyt hän sanoi pelkäävänsä nukkua, sillä sanoi näkevänsä iso-isänsä. Sitten hän syleili minua kiihkeästi...

-- En minä sittenkään voi jättää sinua, Vanja! sanoi hän painaen pikku päänsä kasvoihini. -- Jos vaikka ei iso-isääkään olisi, en sittenkään sinusta eroa.

Nellyä kohdannut taudin puuska säikähdytti jokaista. Minä kerroin lääkärille Nellyn äskeisen kertomuksen ja kysyin, mitä lääkäri taudista arveli.

-- En voi vielä mitään varmaa sanoa, vastasi lääkäri vähän aikaa ajateltuaan. -- Minä vielä aprikoin, mietin, teen havaintoja, -- mutta ... varmaa ei ole vielä mitään. Yleensä saattaa sanoa, että paraneminen on mahdotonta. Hän kuolee. En heille sitä sano, te kun pyysitte sen salaamaan heiltä, mutta minun on sääli tyttöä ja minä ehdottelen huomiseksi lääkärien neuvottelun kokoon kutsumista. Ehkä neuvottelun jälkeen tauti saa toisen käänteen. Minä kovin säälin tyttöä, säälin kuni omaa tytärtäni. -- Lempeä, rakastettava tyttö! Ja niin leikillinen luonne!

Nikolai Sergeitsh oli erittäin levoton. -- Kuules, Vanja, mitä minä ajattelin, lausui ukko, -- Nelly rakastaa kukkia. Tiedätkös? Valmistakaamme hänelle huomiseksi, kun hän nousee ylös, samanlainen vastaanotto kukkineen, kuin hän tuon Henrikin kanssa valmisti äidillensä, kuten hän tänään kertoi... Hän oli kertoissaan niin kovin liikutettu...

-- Sepä se, liikutettu, ja se on nyt hänelle vahingollista, sanoin minä.

-- Niin, no, vastenmieliset muistot -- sehän on kokonaan eri asia. Usko pois, ystäväiseni, usko kokemukseeni: mieluisten asiain synnyttämät mielenliikutukset eivät ole vaarallisia; niistä saattaa taudin voimakin lannistua, ne vaikuttavat terveellisesti...

Sanalla sanoen, ukko oli aatteestaan niin viehättynyt, että oikein riemastui siitä. Mahdotonta oli häntä vastustaa. Kysyin lääkärin neuvoa, mutta ennen kun lääkäri ehti mitään päättää, otti Nikolai Sergeitsh lakkinsa ja läksi suorittamaan asiaa.

-- Kuules, tässä on lähellä hyvin suuri kasvilämpiö, sanoi ukko minulle lähtiessään. -- Tarhurit myyvät loppuun kukkia, sieltä voi saada hyvin huokealla. Oikein ihmeellistä, kuinka huokealla!... Puhu siitä Anna Andrejevnalle, muuten hän taas ehkä suuttuu menojen tähden... No, niin siis...

Niin! Kuules sitten, ystäväiseni: eihän sinulla ole mihinkään kiirettä? Olethan työstäsi päässyt, olet saanut sen loppuun, miksikä siis kotiin kiirehtisit? Jää meille yöksi, makaat yläkamarissa, kuten muinoin, muistathan. Siellä on vuoteesi, tyynysi -- kaikki on koskematta paikallaan. Nukut kuin Ranskan kuningas. Mitä, jääthän? Heräät huomenna varemmin, tuodaan kukkaset ja kello kahdeksaan saamme huoneen koristetuksi. Natasha auttaa: hänellä on näissä asioissa enemmän kauneusaistia, kuin meillä kummallakin yhteensä... No, suostutko? Jäätkö yöksi?

Päätimme, että jään heille yöksi. Ukko sovitti niin asiat. Lääkäri ja Maslobojev sanoivat hyvästin ja läksivät. Ichmenevien oli tapana mennä varhain nukkumaan, jo kello yksitoista. Pois lähtiessä oli Maslobojev hyvin miettivän näköinen ja aikoi jotain sanoa minulle, mutta jätti toiseen kertaan. Kun minä vanhuksille hyvää yötä toivotettuani nousin ylös huoneeseeni, kummakseni kohtasin siellä Maslobojevin. Hän istui pöydän luona odottamassa minua selaillen jotain kirjaa.

-- Käännyin takaisin, Vanja, sillä paras on puhua asia nyt. Istuppas. Näes, asia on kokonaan tyhmä, oikein harmittaa.

-- Mitä niin?

-- Näes, tuo sinun lurjus ruhtinaasi pari viikkoa sitten sapetti niin, että vieläkin sappi kiehuu.

-- Mitä, mikä asia se on? Oletko sinä vielä ruhtinaan kanssa tekemisissä?

-- Kas, sinä jo heti kohta "mitä, mikä on asia?" ikäänkuin ties mitä olisi tapahtunut. Sinä, Vanja veliseni, olet aivan kuin minun Aleksandra Semenovnani, tai yleensä koko hameväki... En voi sietää heitä!... Jos vaikka varis huusi -- heti "mitä, mikä se oli?"

-- Älähän suutu.

-- En minä suutukaan, mutta kaikkia asioita on katsottava omilla silmillä, eikä suurennettava... Siinä se.

Hän oli jonkun aikaa vaiti, ikäänkuin yhä olisi ollut minulle äkeissään. En häirinnyt hänen äänettömyyttänsä.

-- Näes, veliseni, -- alkoi hän taas, -- minä pääsin jo jäljille ... se on, itse asiassa en ensinkään päässyt, eikä ollut millaisiakaan jälkiä, mutta minusta vain siltä näytti ... se on, muutamista otaksumisista minä jo aloin arvella, että Nelly ... ehkäpä... No, sanalla sanoen on ruhtinaan laillinen tytär.

-- Jokohan!

-- Niin, tietysti sinä jo heti huutamaan: "jokohan"! Eihän näiden ihmisten kanssa saa mitään puhella! -- huudahti hän harmissaan viitaten kädellään. -- Sanoinko minä sinulle mitään päättävää, sinä tuulihattu? Sanoinko minä, että on _toteennäytetty_, jotta hän on ruhtinaan _laillinen tytär?_ Sanoinko, vai en?

-- Kuules, ystäväiseni, -- keskeytin hänet innostuneesti -- älä nyt Herran tähden huuda, mutta selitä asia tarkkaan ja selkeästi. Toden totta minä ymmärrän sinut. Ymmärräthän, kuinka tärkeä on asia ja millaiset seuraukset...

-- Sepä se, seuraukset, mutta minkä? Missä ovat todisteet? Ei semmoisia asioita niin vaan tehdä, ja minä puhun sinulle asian salaisuutena. Miksi minä nyt asiasta sinulle puhun, selitän sittemmin. Siis, niin tuli tehdä. Ole hiljaa ja kuuntele ja muista, että tämä on salaisuus... Kas, näin oli asia. Jo talvella, ennen Smithin kuolemaa, kun ruhtinas palasi Varsovasta, alkoi hän heti tämän asian. Se on, se oli alettu jo paljoa ennemmin, jo viime vuonna. Silloin haki hän yhtä, nyt alkoi etsiä toista. Pääasia on se, että hän kadotti johtolangan. On kulunut kolmetoista vuotta siitä, kun hän Pariisissa erosi Smithin tyttärestä ja hylkäsi hänet; mutta kaiken aikaa näinä kolmenatoista vuonna hän lakkaamatta piti häntä silmällä, tiesi, että hän asuu Henrikin kanssa, josta tänään oli puhe, tiesi, että tällä on Nelly, tiesi hänen olevan sairaan; sanalla sanoen, tiesi kaikki, mutta sitte äkkiä kadotti johtolangan. Ja tämä lienee tapahtunut kohta Henrikin kuoleman jälkeen, kun Smithin tytär läksi Pietariin.

Pietarissa hän tietysti olisi pian hänet löytänyt, millä nimellä tahansa vaimo olisikaan ulkomailta Venäjälle matkustanut; mutta asia on semmoinen, että hänen ulkomaiset urkkijansa pettivät hänet väärällä todistuksella; ne vakuuttivat, että vaimo asuu jossain vähäpätöisessä pikkukaupungissa etelä Saksassa. Urkkijat olivat itsekkin pettyneet, olivat vaihtaneet henkilöt. Asia oli niin vuoden, tai yli. Vuoden kuluttua alkoi ruhtinas epäillä. Muutamista tosiasioista päättäen alkoi hän jo aikaisemmin epäillä, ettei ulkomailla asuva ole se oikea. Nyt oli kysymys: missä on oikea Smithin tytär? Pälkähtipä päähänsä (tietysti ilman mitään todisteita): eiköhän hän ole Pietarissa? Sillä aikaa, kun ulkomailla pitkitettiin tiedusteluja, alkoi hän täälläkin tiedustella, mutta ei liene halunnut käyttää kovin virallista tietä ja tutustui minuun... Minut oli hänelle esitetty: niin ja niin muka, hoitaa asioita, on harrastaja -- no ja niin pois päin, ja niin pois päin...

-- No niin, hän siis selitti minulle asian; mutta sen hän teki jotenkin hämärästi, senkin paholainen, hämärästi ja kaksimielisesti. Erehdyksiä oli paljon ja usean kerran; tosiasiat kertoi samalla kertaa monella eri tavalla. Mutta tietysti, miten olisikaan viekastellut, kaikkia lankoja ei voinut salata. Minä tietysti kävin asiaan käsin innolla ja sydämmen yksinkertaisuudella, sanalla sanoen, orjan uskollisuudella; mutta kerta kaikkiaan säännöksi ottamieni ohjeiden mukaan, kuin myöskin luonnon lain mukaan (sillä se on luonnonlaki), arvostelin ensiksi: ilmoitettiinko minulle oikea varsinainen syy? Toiseksi: eikö ilmaistun syyn takana piile joku toinen, jota ei ole ilmaistu? Sillä viimeisessä tapauksessa, kuten sinäkin, rakas poikani, runollisella ymmärrykselläsi älyät, on hän minua petkuttanut, sillä, näes, yksi syy, sanokaamme, maksaa ruplan, mutta toinen maksaa neljä kertaa enemmän; ja hupsuhan minä olisin, jos minä ruplasta antaisin neljän ruplan arvoisen. Minä aloin syventyä asian menoon, osan panin arvaamalla ja niin vähittäin aloin päästä oikeille jäljille; minkä seikan häneltä urkin, minkä muilta syrjäisiltä kuulin ja loput selvitin omalla älylläni. Sinä ehkä kysyt: miksikä minä päätin asiaa ajaa juuri tällä tapaa? Siihen vastaan: vaikkapa vain sen tähden, että ruhtinas jostain syystä alkoi puuhailla, jostain syystä säikähti pahanpäiväisesti. Mutta miksikäpä todella säikähtyä? Jos nyt vei isältä rakastettunsa, tämä tuli kuormalliseksi, hän hylkäsi tämän. Mitä kummaa siinä? Mieluinen vallattomuus eikä sen enempää. Eipä ruhtinaan tapainen mies moisesta säikähtäisi. Mutta hän säikähti... Se herätti epäluuloni. Minä, veliseni, pääsin hyvin huvittaville jälille muun muassa Henrikin avulla. Hän kylläkin on kuollut, mutta erään hänen serkkunsa avulla, joka nyt on naimisissa eräällä vehnäskauppiaalla täällä Pietarissa ja joka ennen äärettömästi rakasti Henrikkiä ja rakastaa vuotta viisitoista yhtämittaa, huolimatta ukko kauppiaasta, jonka kanssa hänellä on kahdeksan lasta, niin, tuon serkun avulla, sanon minä, onnistuin kaikenlaisten temppujen kautta saada selville tärkeän asian. Saksalaisen tavan mukaan kirjoitti Henrik hänelle kirjeitä ja muistiinpanoja ja vähä ennen kuolemaansa lähetti hänelle muutamia papereitansa. Tuo serkku, tyhmyri, ei ymmärtänyt noissa papereissa ja kirjeissä olevan tärkeintä, mutta ymmärsi ainoastaan ne kohdat, joissa puhutaan kuusta, mein lieber Augustista ja kenties vielä Villandista. Mutta minä sain tarvittavat tiedot ja noiden kirjeiden avulla pääsin uusille jälille. Sain esimerkiksi tietää herra Smithistä, hänen tyttärensä häneltä varastamista rahoista, ruhtinaasta, joka otti nuo rahat itselleen; sen lisäksi huomasin kaikkien noiden huudahduksien, syytöksien ja vertausten keskeltä pilkistävän kirjeissä asian oikean laidan, s.t.s, Vanja! Ei mitään varmaa. Hullu-Heikki tahallansa salasi sen, antoi vain viittauksia, ja noista viittauksista ja kaikista muista tiedoista yhteensä alkoi minulle valmistua taivaallinen sopusointu: ruhtinas ja Smithin tytär olivat olleet vihityt! Missä, kuinka, milloin, ulkomaillako, vaiko täällä, missä asiapaperit? -- se pysyi salaisuutena. Se tahtoo sanoa, Vanja veliseni, harmistuneena tukkaani revin, etsin ja puuhasin, se on yöt ja päivät etsin asiapapereita.

-- Viimein löysin minä Smithinkin, mutta tämä ota ja kuole äkkiä. En ehtinyt häntä elävänä nähdäkkään. Sitten erään sattuman johdolla saan äkkiä tietää, että eräs minua epäilevä nainen kuolee Hirvisaarelle, kuulustelen -- ja pääsenkin jäljille. Kiiruhdan Hirvisaarelle ja, muistathan, siellä kohtasin sinut. Sain silloin paljon tietooni. Sanalla sanoen, Nelly oli minulle suurena apuna...

-- Kuules, -- keskeytin minä, -- luuletko todellakin, että Nelly tietää...

-- Mitä?

-- Että hän on ruhtinaan tytär?

-- Tiedäthän sinä itse, että hän on ruhtinaan tytär, -- vastasi hän katsoen minuun äkäisenä ja moittivana.

-- No, miksikä tehdä moisia joutavia kysymyksiä, sinä tyhjä ihminen? Se ei ole pääasia, mutta tämä, että hän ei ainoastaan ole ruhtinaan tytär, mutta on ruhtinaan _laillinen_ tytär, -- ymmärrätkö sen?

-- Se ei ole mahdollista! -- huudahdin minä.

-- Niin minäkin alussa sanoin "se ei ole mahdollista", vielä nytkin joskus ajattelen niin. Mutta sepä se onkin, että se voi olla mahdollista, ja kaiken todennäköisyyden mukaan onkin niin.

-- Ei, Maslobojev, se ei ole niin, sinä jouduit harhaan! -- huudahdin minä. -- Nelly ei ole tietämättä sitä, mutta onpa kuin onkin laiton lapsi. Olisikohan äiti, jolla olisi hallussaan ollut edes jonkinlaisia todistuksia, voinut sietää niin kurjaa oloa, kuin heillä täällä Pietarissa oli, ja sitä paitsi jättää lapsensa moiseen orpouteen? Ei se ole mahdollista!

-- Niin minäkin ajattelin, s.t.s., se on vielä yhäti nyt minulle arvoitus. Mutta asia on se, että Smithin tytär oli kummallisin nainen maailmassa. Hän ei ollut tavallinen ihminen. Muistahan vain kaikkia asianhaaroja: sehän on romantillinen seikka, -- mitä järjettömimmässä ja hulluimmassa muodossa koko taivaankannen alla. Tämä esimerkiksi: ensi alussa hän uneksi jostain maallisesta paratiisista ja enkeleistä, rakastui silmittömästi, luotti rajattomasti ja, ollen siitä vakuutettu, menetti järkensä -- ei sen vuoksi, että ruhtinas lakkasi rakastamasta ja hylkäsi hänet, mutta sen tähden, että hän pettyi ruhtinaan suhteen, että ruhtinas _saattoi_ pettää ja hyljätä; sen vuoksi, että hänen enkelinsä muuttui loaksi, häpäisi ja solvaisi hänet. Hänen romantillinen ja mieletön sydämmensä ei kestänyt tuollaista muutosta. Kaiken muun lisäksi vielä loukkaus -- ajatteles, millainen loukkaus! Kauhuissaan ja pääasiallisesti ylpeydessään hän luopui ruhtinaasta rajattomalla ylenkatseella. Hän repi rikki kaikki siteet, kaikki kirjalliset todistukset; oli välittämättä rahoista, vieläpä kokonaan unehutti, etteivät ne olleet hänen, mutta isän rahoja, kieltäytyi niistä kuni loasta, kuni tomusta, näin sydämmensä jaloudella musertaakseen pettäjänsä, saadakseen pitää hänet varkaanansa, ja saadakseen oikeuden koko ikänsä halveksia häntä ja silloin ehkä sanoi pitävänsä sen suurimpana häpeänänsä, jos tulisi itseään nimittämään tuollaisen vaimoksi. Avioeroa meillä ei ole olemassa, mutta de facto he ottivat avioeron, ja kaiken tämän jälkeenkö hän olisi tuolta mieheltä apua pyytänyt! Muistappas, mitä tuo mieletön kuolinvuoteellaan sanoi Nellylle: älä mene noiden luo!... Tee työtä, joudu häviöön, mutta älä mene noiden luo, älä sittenkään, vaikka _sinua pyytäisi_ (s.o. hän vielä silloinkin haaveksi, että tyttöä _pyydetään_, joten siis vielä kerran tulee tilaisuus kostoon, halveksimisella musertaa _pyytäjä_, sanalla sanoen, leivän asemesta ravitsi itseänsä vihan haaveilla). Hyvin paljon minä, veliseni, urkin Nellyltä; vieläpä nytkin joskus urkin. Tietysti tytön äiti oli sairas, keuhkotautinen; tuo tauti erittäin kehittää kiukkuisuutta ja kaikkea vihamielisyyttä; mutta sittenkin minä tiedän, eräältä tutulta Bubnovan luona sain tietää, että Nellyn äiti kirjoitti ruhtinaalle, niin, ruhtinaalle, hänelle itselleen...

-- Kirjoitti! Ja menikö kirje perille? -- huudahdin minä kärsimättömänä.

-- Sepä juuri onkin, en tiedä, joutuiko se perille. Kerran Smithin tytär yhtyi tuohon ystävään Bubnovan luona (muistatko, Bubnovan luona se maalattu nainen? Nyt on ojennuslaitoksessa), ja hänen kauttansa lähetti tuon kirjeen, jo oli sen kirjoittanut valmiiksi, mutta ei antanut viedä, otti takaisin; se tapahtui kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Se on paljon merkitsevä seikka, sillä jos hän kerran päätti lähettää, niin sama se, jos ottikin takaisin, saattoi sen toisella kertaa lähettää.

-- Lähettikö hän kirjeen, vai ei -- sitä en tiedä; on syytä luulla, ettei lähettänyt sillä ruhtinas sai _varman_ tiedon hänen olostaan Pietarissa ja vieläpä paikastakin täällä, nähtävästi vasta sitten, kun vaimo oli jo kuollut. Uskonpa, että ruhtinas ihastui ikihyväksi siitä tiedosta!

-- Todellakin, minä muistan Aleshan puhuneen jostain kirjeestä, josta ruhtinas oli kovin ilostunut, mutta se oli joku aika sitten, jotain pari kuukautta takasin. Mutta mitä sitten etemmäksi, etemmäksi; miten sinä menettelit ruhtinaan suhteen?

-- Mitäpäs minä ruhtinaalle? Ymmärräthän: täysi siveellinen vakuutus eikä ainoatakaan varmaa todistetta -- _ei ainoatakaan_, jos kuinka olisinkaan puuhaillut. Se oli kriitillinen asema! Tuli tehdä tiedusteluja ulkomailla, mutta missä maassa? -- ei yhtään selkoa. Tietysti minä älysin, että täytyy alkaa taistelu, että minä voin vain viittauksella hänet pelottaa, näyttää tietävän enemmän, kuin oikeastaan tiesinkään...

-- No, mitäs hän?

-- Ei mennyt loukkuun, vaikka kylläkin säikähti niin, että vielä on säikähdyksissään. Meillä oli muutamia kokouksia, ja tiedäpäs, millaiseksi vaivaiseksi viheliäiseksi hän koetti heittäytyä! Kerran alkoi kaikessa ystävyydessä minulle kertoa kaikki. Se oli silloin, kun luuli minun tietävän koko asian. Mainiosti kertoi, tunteellisesti, avomielisesti ja tietysti -- mitä julkeimmin valehteli. Silloin minä huomasinkin, kuinka suuresti hän minua pelkää. Yhteen aikaan heittäysin hänen kuullensa suureksi hölmöksi, samalla olin näyttävinäni, että viekastelen. Tahallani häntä kömpelösti säikyttelin; tahallani olin hänelle törkeä, koetin uhkailla -- ja kaikki vain siksi, että hän luulisi minua hölmöksi ja jotenkin olisi varomaton sanoissaan. Huomasi vehkeen, ryökäle! Toisella kerralla tekeydyin juopuneeksi, ei sekään auttanut, -- viekas on, pahuus! Voitko, veliseni sen käsittää, Vanja: minun tuli saada tietää, kuinka suuresti hän minua pelkää, ja toiseksi: osottaa hänelle tietäväni enemmän, kuin tiesinkään...

-- Ja mitenkä sitten lopulta kävi?

-- Ei tullut mitään. Tuli olla varmat todisteet, ja niitä minulla ei ollut. Yhden seikan hän älysi, sen, että minä voin saada aikaan häväistysjutun. Tätä hän vain yksistään pelkäsikin ja sitäkin enemmän, kun alkoi täällä sukulaisuuksia solmia. Tiedätkös, että hän aikoo naida?

-- En...

-- Tulevana vuonna jo! Jo viime vuonna valikoi itselleen morsiamen, joka silloin oli vasta neljätoista vuotta vanha, nyt on jo viisitoista, vielä käynee lyhyissä hameissa, tyttö parka. Vanhemmat ovat iloissaan! Ymmärräthän, mitenkä hän odotti ja toivoi vaimonsa kuolemaa. Nykyinen on kenraalin tytär, rikas tyttö -- -- paljon rahaa! Vanja, veliseni, me emme sinun kanssasi koskaan semmoista morsianta saa... Eräs asia on, jota minä en elämässäni itselleni anteeksi anna, huudahti Maslobojev ja iski nyrkkinsä pöytään, -- se on se, että hän puijasi minut, se tapahtui pari viikkoa takaisin ... ryökäle!

-- Miten niin?

-- Niin vaan. Huomaan, että hän ymmärtää, ettei minulla ole mitään sitovia todisteita, ja sitten huomattuani, että mitä kauemmin asiaa pitkitän, sen pikemmin hän huomaa voimattomuuteni. No, niinpä suostuin ottamaan häneltä kaksituhatta.

-- Sinä otit kaksituhatta?

-- Hopeassa, Vanja; sydän sylissä otin. Mutta oliko tuommoinen asia kahdentuhannen veroinen. Nöyryytettynä otin. Seison hänen edessään kuni kasvoille syljeksitty; hän sanoo: "minä en ole teille, Maslobojev, teidän entisistä töistänne maksanut (entisistä oli hän kauan sitten suostumuksemme mukaan sataviisikymmentä ruplaa maksanut), niin, nyt minä matkustan kaupungista; tässä on kaksituhatta, toivon, että _meidän asiamme kokonaan_ on nyt lopussa." Minä vastaan: "kokonaan lopussa, ruhtinas", ja itse katson häntä vasten naamaa ja nauran; ajattelen: tuossa on selvään kirjoitettuna: "mitä, paljonko sait? Niin vain, hyvästä tahdostani vain sinulle hupsulle annan!" En muista, kuinka hänen luotaan pois tulin!

-- Sehän on halpamaista, Maslobojev! huudahdin minä, -- mitä sinä teit Nellylle?

-- Ei se ole halpamaista, se on pakkotyöläismäistä, se on ruokotonta... Se on ... se on ... ei, siihen ei löydy sanoja sitä oikein määritelläkseen!

-- Jumalani! Olisihan hänen pitänyt turvata edes Nellyn toimeentulo!

-- Niin olisi pitänytkin. Mutta mitenkä pakottaa? Säikyttääkö? Ei säiky -- minähän otin häneltä rahat. Itse, itse hänelle tunnustin, että koko hirmua minulla on vain kahteentuhanteen ruplaan hopeassa, itse itseni siihen hintaan hinnoitin! Millä hänet nyt säikytät?

-- Onko todellakin Nellyn tulevaisuus kokonaan hukkaan mennyt? -- huudahdin minä epätoivoisena.

-- Ei ollenkaan! -- huudahti Maslobojev innolla, oikeinpa muutti ryhtinsä. -- Ei, minä en sitä hänelle salli! Minä alan asian uudelleen, Vanja; minä olen jo niin päättänyt! Vähät siitä, jos otinkin kaksituhatta? Hölynpölyä. Minä sen otin loukkauksestaan, sillä hän, tyhjäntoimittaja, petti minut, siis piti minua pilkkanaan! Ei, minä en salli itseäni pilkattavan... Nyt minä alan asian Nellyn itsensä kera, Vanja. Muutamien huomioitteni perusteella olen minä varmaan vakuutettu, että Nelly on koko tämän arvoituksen selittävä. Hän tietää _kaikki, kaikki_... Äiti on hänelle kertonut. Houreissaan, kaihossaan hän tytölle on kertonut. Ei ollut muita, kelle kertoa, kertoi Nellylle. Ehkäpä löydämme joitakin kirjallisia todisteita, lisäsi Maslobojev imelästi hykertäen käsiään. -- Ymmärrätkös nyt, Vanja, miksi minä täällä maleksin? Ensiksikin ystävyydestä sinua kohtaan, se seuraa itsestään; mutta pääasia on se, että pidän vaaria Nellystä ja kolmanneksi, -- Vanja, ystäväni, tahdot tai et, mutta sinun tulee auttaa minua, sillä sinä voit vaikuttaa Nellyyn!...

-- Välttämättömästi, sen vannon sinulle, -- huudahdin minä, -- ja minä uskon, Maslobojev, että sinä pääasiallisesti teet kaiken voitavasi Nellyn tähden, tuon hyljätyn, kovaosaisen orvon tähden, etkä vain oman etusi vuoksi...

-- Mitäpäs se sinuun kuuluu, kenen edun vuoksi minä puuhaan, sinä autuas sielu? Kunhan teen -- se on pääasia! Tietysti pääasiallisesti orvon tähden, siihenhän velvoittaa meitä ihmisrakkauskin. Mutta sinä, Vanja, älä minua tuomitse ylen ankarasti, jos pidän huolen itsestänikin. Minä olen köyhä ihminen, ja hän älköön uskaltako köyhiä sortaa. Hän riistää minulta minun omani, ja kaiken lisäksi vielä petti, ryökäle. Tuleeko minun mokoman ryövärin hampaita katsoa? Morgen-fri!

* * * * *

Mutta eipä seuraavaksi päiväksi aikomastamme kukkaisjuhlasta tullutkaan mitään. Nellyn sairaus yhä yltyi, eikä hän enää voinut lähteä huoneestaan.

Hän ei enää koskaan lähtenyt siitä huoneesta.

Hän kuoli kahden viikon kuluttua. Näinä kahtena viimeisenä viikkona kuoleman kanssa kamppaillessaan ei hän kertaakaan tullut täyteen tuntoonsa eikä voinut vapautua kummallisista mielikuvistaan. Kuolemaansa saakka oli hän siinä vahvassa vakuutuksessa, että iso-isä kutsuu häntä luoksensa, on hänelle vihainen, kun hän ei mene, uhkailee kepillään ja käskee hänen mennä hyviltä ihmisiltä pyytämään hänelle leiväksi ja nuuskaksi. Usein alkoi hän unissaan itkeä ja sitten herättyään kertoi, että oli nähnyt äitinsä.

Joskus näytti siltä, että hän ymmärsi asiat täydellisesti.