Part 34

-- Puutarhassa on kyyhkyseni, puutarhassa! Menkää hänen luoksensa... Hänkin on semmoinen, etten oikein ymmärrä mimmoinen onkaan... Ah, Ivan Petrovitsh, raskas on oloni! Kyllä hän vakuuttaa olevansa iloinen ja tyytyväinen, mutta minä en usko sitä... Meneppäs, Vanja, hänen tykönsä, kerrot sitten jälkeenpäin hiljaan, mikä häntä vaivaa... Kuulethan?

Minäpä en enää kuunnellut Anna Andrejevnan puhetta, vaan riensin puutarhaan. Tuo pikkuinen puutarha on talon oma; sen pituus on noin kaksikymmentäviisi askelta, leveys saman verran, ja se on kokonansa puiden ja pensaiden vallassa. Siinä kasvaa kolme vanhaa, korkeaa ja tuuheaa puuta, muutamia nuoria koivuja, muutamia syreenipensaita, kuusaimia, ryhmä vadelmapensaita, kaksi penkkiä tarhamansikoita ja kaiken tuon lisäksi oli tarhassa vielä kaksi kaitaista käytävää, pitkin ja poikin tarhaa. Nikolai Sergeitsh on siitä hyvin mielissään ja vakuuttaa, että siinä alkaa kohta tatteja kasvaa. Mutta tärkeintä kumminkin on se, että Nelly mieltyi kovin siihen, hänet viedään usein tuolissa tarhaan, ja Nellyhän on nyt koko perheen jumaloima.

Tuolla on Natasha; hän tulee iloisesti minua vastaan ja ojentaa kätensä tervehdykseksi. Kuinka laihtunut, kuinka kalpea hän onkaan! Hänkin on tuskin taudistaan toipunut.

-- Saitko jo ihan loppuun, Vanja? -- kysäsee hän minulta.

-- Kokonaan, ja nyt olen koko illan vapaa.

-- Luojan kiitos! Kiiruhditko, pilasitko taas työsi?

-- Mitäpä sille voi! Muuten en luule nyt pahasti pilanneeni. Työ sujuu jotenkin ja tämmöisessä jännittävässä työssä tunnen hermojen kiihoitusta; silloin aina on ajatusjuoksu selvempi, vilkkaampi ja syvällisempi on tunteiden juoksu, lausetapakin on täydellisesti vallassa, joten siis jännittävä työ tulee paremmaksi, kuin muuten. Kaikki hyvin...

-- Ah, Vanja, Vanja!...

Olin pannut merkille, että Natasha oli viime aikana tullut hyvin innostuneeksi kirjallisesta menestyksestäni ja maineestani. Hän oli lukenut kaikki viime vuonna painetut teokseni, lakkaamatta tiedusteli vastaisista suunnitteluistani, seurasi jokaista arvostelua, mitä kirjoistani kirjoitettiin, vihastui muutamiin arvosteluihin ja vaati välttämättömästi, että minä asettaisin itseni kirjallisuudessa korkealle. Hän ilmaisi tahtonsa niin voimakkaasti ja järkähtämättömästi, että minun täytyi ihmetellä hänen nykyistä mielentilaansa.

-- Sinä kirjoitat itsesi tyhjäksi, -- sanoo hän minulle, -- teet vahinkoa itsellesi ja ponnistat yli voimiesi; sitä paitsi hukkaat terveytesi. Muistappas, esim. S:ää -- hän valmistaa kappaletta kaksi vuotta, ja N. taas kymmenessä vuodessa kirjoitti ainoastaan yhden romaanin. Mutta sittenpä heillä onkin kaikki kultavaalla punnittua! Et löydä ainoatakaan moitteen syytä.

-- Niin kyllä, mutta heidän asemansa on taattu, eivätkä he kirjoita määräpäiväksi, mutta minähän olen -- kyytihevonen! No, se on joutavaa! Jättäkäämme se, ystäväiseni. Onko mitään uutta?

-- Paljonkin. Ensiksikin _häneltä_ on kirje.

-- Taaskin?

-- Taas.

Natasha antoi minulle Aleshan kirjeen. Se oli jo kolmas eron jälkeen. Ensimäisen kirjoitti hän jo Moskovasta, ja olikin se kuni houreissa kyhätty. Hän ilmoitti, että asianhaarat johtuivat niin, ettei hän nyt mitenkään voi päästä Moskovasta palaamaan Pietariin, kuten oli puhuttu erotessa. Toisessa kirjeessään hän kiiruhti ilmoittamaan, että hän palaa ennen pitkää, jotta mitä pikemmin viettäisi vihkiäisensä Natashan kanssa, että se on päätetty ja ettei mikään voima voi sitä estää. Kuitenkin voi kirjeestä selvään huomata epätoivon jälkiä, että syrjävaikuttimet kokonaan valtasivat hänet ja ettei hän enää luottanut itseensä. Hän huomautti, että Katja on hänen hyvä henkensä, joka yksin lohduttaa ja pitää hänen rohkeuttaan vireillä. Kiireisesti aukaisin hänen nykyisen, kolmannen kirjeensä.

Se oli kirjoitettu kahdelle lehdelle, sekavasti, hätiköimällä ja epäselvästi, tahrittu musteella ja kyynelillä. Kirjeen alussa Alesha kieltäytyi Natashasta ja pyysi tätä unohtamaan hänet. Hän koetti näyttää toteen, että heidän liittonsa on mahdoton, että syrjäiset, vihamieliset vaikuttimet ovat kaikkea voimakkaammat ja viimein, että niin tuli käydäkin -- sillä heidän liittonsa ei tulisi olemaan onnellinen, he kun eivät ole samanvertaisia. Mutta pitemmältä hän ei voinut jatkaa tähän tapaan ja heitettyään arvioimiset, vertailut ja todistelut sekä repimättä ja pois viskaamatta kirjeen alkuosaa, tunnusti, että hän hän on rikollinen Natashan silmissä, on hukkaan joutunut ihminen, ei voi olla isänsä tahtoa vastaan. Etempänä hän kirjoitti, ettei jaksa kertoa kärsimyksiänsä; tunnusti, että täydellisesti tuntee voivansa tehdä Natashan onnelliseksi; todisteli, että ovat vertaisia keskenään; kiihkon valtaamana, äkäisenä ja itsepäisesti todisteli isänsä perusteet vääriksi. Hurjana hän kuvaili elämän autuutta, joka voisi valmistua heille kummallekin, hänelle sekä Natashalle, jos menisivät naimisiin, syytti itseään pelkuruudesta ja -- sanoi hyvästit ijäksi! Kirje oli kirjoitettu tuskamielellä, nähtävästi oli hän kirjoittaissaan kokonaan epätoivon vallassa; silmiin nousi kyyneleitä...

Natasha antoi minulle toisenkin kirjeen. Se oli Katjalta. Se oli ollut samassa kuoressa Aleshan kirjeen kanssa, mutta sinetillä suljettuna. Lyhyesti, muutamilla riveillä hän ilmoitti, että Alesha todella suree kovasti, itkee usein ja tuntuu olevan epätoivoinen, eipä ole kokonaan tervekään, mutta _hän_ on Aleshan seurassa ja Alesha tulee onnelliseksi.

Muun muassa koetti Katja selittää Natashalle, ettei Natasha luulisi Aleshan niin pian tyytyvän oloonsa sekä ettei muka hänen surunsa olisi todellista. "Hän ei unohda teitä koskaan," lisäsi Katja, "eikä voikaan unohtaa milloinkaan, sillä sydämmensä ei ole sitä lajia; hän rakastaa teitä äärettömästi, tulee aina rakastamaan, ja jos hän jolloinkin lakkaisi teitä rakastamasta, jos tuo joskus saattaisi tapahtua, tai jos vaikka milloin teitä muistellessaan ei enää surisi, niin minä samassa lakkaan häntä rakastamasta..."

Annoin kummankin kirjeen takasin Natashalle, -- katsahdimme toisiimme, mutta emme lausuneet kumpikaan sanaakaan. Niin tapahtui kahden ensimäisenkin kirjeen luettuamme, ja yleensä me vältimme puhua menneestä, aivan kuin olisimme keskenämme siitä sopineet. Hän kärsi äärettömästi, minä huomasin sen, mutta hän ei tahtonut siitä minullekaan puhua. Isänkotiin palaamisensa jälkeen makasi hän kolme viikkoa kuumeessa ja nyt vasta oli hiukan toipunut. Emmepä paljoa puhelleet pian tapahtuvasta keskinäisestä muutoksestammekaan, vaikka hän tiesikin, että isänsä saa toimen ja että meidän on kohta eroaminen. Huolimatta siitä, että hän oli minua kohtaan niin hellä ja huomaavainen, niin suuresti otti kaiken aikaa osaa kaikkiin rientoihini ja pyrintöihini, niin järkkymättömällä, hellittämättömällä tarkkaavaisuudella kuunteli kaikkea, mitä minun tuli hänelle kertoa itsestäni, että se ensi alussa tuntui minusta vaikealta, sillä minusta tuntui, että hän tahtoo antaa minulle menneisyydestä korvauksen. Mutta pian tuo vaikea tunteeni katosi, sillä minä ymmärsin, että tuohon kaikkeen pakottaa häntä kokonaan toinen syy, että se tulee vain siitä, että hän rakastaa minua, rakastaa äärettömästi, ei voi minutta elää, ei olla huolehtimatta siitä, mikä koskee minua; ja minä luulen, ettei sisar ole koskaan rakastanut veljeään siinä määrin, kuin Natasha minua rakasti. Tiesin hyvin, että tuleva eromme painoi hänen mieltänsä; Natasha kärsi siitä paljon; hän tiesi myöskin, että minun on melkein mahdoton olla hänen seurattaan; kuitenkaan emme siitä puhuneet, vaikka tarkkaan juttelimmekin tulevista tapahtumista... Kysyin Nikolai Sergeitshiä.

-- Luulen, että hän pian palajaa, -- vastasi Natasha. -- Lupasi tulla teelle.

-- Puuhaako hän yhä vielä paikkaa?

-- Niin; muuten paikan hän nyt jo epäilemättä saa; eipä hänen oikeastaan tänään olisi tarvinnut lähteäkään kotoa, lisäsi Natasha mietteissään. -- Olisi voinut tehdä sen huomennakin.

-- Miksikä hän meni?

-- No, kun minä sain kirjeen...

Hän on niin kiintynyt minuun, lisäsi Natasha hiukan vaiti oltuaan, -- että minun on vaikeata sitä nähdä, Vanja. Hän varmaan minua vain yksin unissaankin näkee. Olen vakuutettu, ettei hän nykyään mitään muuta ajattelekkaan kuin siitä, miten on minun laitani, kuinka minä elän ja mitä nykyään ajattelen. Kaikkeen kaihooni ottaa hän osaa. Huomaanhan minä, kun hän jotenkin onnistumattomasti toisinaan koettaa voittaa itsensä ja tekeytyä, ettei muka huolehdi minun tähteni, tekeytyy iloiseksi, koettaa nauraa ja meitä huvittaa. Äitikään ei silloin ole kaltaisensa eikä myöskään usko hänen iloisuuttansa, mutta huokailee... Hän on niin kömpelö... Hän on niin suora, äiti parka! -- lisäsi Natasha naurahtaen. -- Niin, kun minä tänään sain kirjeen, tuli isälle heti kiire lähteä, ettei katseensa kohtaisi minun silmiäni... Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään maailmassa, vieläpä enemmän kuin sinuakaan, lisäsi hän painaen alas päänsä ja puristaen kättäni...

Astuimme kaksi kertaa edestakaisin puistossa, kun hän alkoi taas puhua.

-- Tänään meillä kävi Maslobojey, kävipä eilenkin, -- sanoi Natasha.

-- Niin, viime aikoina on hän hyvin tiheään teillä käynyt.

-- Ja tiedätkös, miksikä hän kävi? Äiti luottaa häneen, en osaa sanoa, kuinka suuresti luottaakaan. Hän luulee, että Maslobojev tuntee kaikki lait ja muut semmoiset, ja voi ajaa vaikka millaisen asian. Arvaappas, mitä tuumia äiti nyt hautoo? Hän on itsekseen kovasti pahoillaan siitä, ettei minusta tullut ruhtinatarta. Tuo ajatus ei suo hänelle hetken rauhaa ja luullakseni hän on huolensa ilmaissut Maslobojeville. Isälle ei hän uskalla siitä hiiskua mitään, mutta ajattelee, että eikö Maslobojev voi auttaa jollain tapaa, eikö voisi jotenkin lain avulla? Maslobojev ei pane vastaan, ja äiti tarjoelee hänelle viiniä, pitkitti naurahtaen Natasha.

-- Kyllähän Maslobojev osaa ilvehtiä? Mistä sinä tiedät Anna Andrejevnan hänelle niin puhuneen?

-- Äiti itse minulle siitä kautta rantain puhui.

-- Entäs Nelly, kuinka on hänen laitansa? kysäsin minä?

-- Minä jo kummastelin sinua, Vanja -- tähän saakka voit olla tiedustamatta hänestä, -- sanoi Natasha nuhtelevasti.

Nelly oli koko perheen epäjumala. Natasha rakasti kovin Nellyä ja Nellykin puolestaan kiintyi Natashaan mitä hellimmillä siteillä. Lapsi parka! Hän ei osannut odottaakaan löytävänsä kerran tämmöisiä ihmisiä, ei osannut aavistaakaan saavansa osakseen näin paljon rakkautta, ja ilokseni minä huomasin, että vihan kovettama sydämmensä pehmeni ja avautui meille kaikille. Jonkinlaisella sairaloisella lämmöllä vastasi hän meidän yhteiseen rakkauteemme, joka häntä nyt ympäröi, sen sijaan kun ennen hänen sydämmessään oli vallinnut luottamattomuus, viha ja niskottelu. Ja olihan Nelly nytkin kauan ollut itsepäinen, kauan salannut meiltä leppymisen kyyneleensä, jotka esille pyrkivät, kunnes viimeinkin antoi itsensä puolellemme voittaa. Ensin hän kiintyi Natashaan, sitten Nikolai Sergeitshiin. Ja minä tulin hänelle niin välttämättömäksi, että hänen tautinsa yltyi pahemmaksi, jos minä kauemman aikaa olin talossa käymättä. Kun viime kerralla käydessäni sanoin, etten kahteen päivään tule käymään, jotta vihdoin viimeinkin saisin työni loppuun, sain kauan aikaa suostutella häntä -- tietysti kautta rantain. Nelly yhä vieläkin kainosteli ilmaista tunteitansa suoraan, peittelemättä...

Hänen sairautensa huolestutti meitä kovin. Meidän kesken oli syntynyt äänetön suostumus siitä, että Nelly jää olemaan Nikolai Sergeitshin perheen jäsenenä; muuttopäivä läheni, mutta Nellyn tauti yhä paheni. Hän sairastui samana päivänä, kun minä hänen kanssaan menin vanhusten luo, tuona Natashan sovintopäivänä. Ja mitä minä nyt puhun? Hänhän oli ollutkin kipeä aina. Tautinsa oli jo ennen vähitellen yltynyt, nyt se lisääntyi erittäin nopeaan. Minä en tunne enkä osaa tarkoin määritellä hänen tautinsa laatua. Kaatuvataudin kohtaukset kylläkin kävivät entistä tiheämmiksi; mutta nyt etupäässä jonkinlainen kuihtuminen ja yleinen heikkous, alituiset vilunpuistatukset ja hermojen jännitys saattoivat hänet viime päivinä niin heikoksi, ettei hän enää jaksanut nousta vuoteesta. Ja mikä kummallisinta: mitä pahemmaksi tautinsa yltyi, sitä lempeämmäksi ja avomielisemmäksi Nelly muuttui. Kolme päivää sitten tarttui hän käteeni, kun kulin vuoteensa ohi, ja veti minua luoksensa. Huoneessa ei ollut muita ketään. Taudin kuume poltti kasvojansa -- hän oli hyvin paljon laihtunut -- silmänsä kiiluivat kuni tuliliekit. Innostuksesta vavisten kurkotti hän puoleeni, ja kun minä kumarruin lähemmäksi, kietoi hän luunlaihat kätensä kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sen jälkeen käski hän heti kutsua Natashaa; kun olin hänen pyyntönsä täyttänyt, sanoi hän välttämättömästi tahtovansa, että Natasha istuisi hänen luokseen vuoteelle ja katsoisi häneen... -- Minäkin tahdon nähdä teitä, sanoi Nelly. -- Minä näin viime yönä teitä unessa ja näen ensi yönäkin ... teistä minä usein uneksin ... joka yö...

Nähtävästi halusi hän jotain ilmaista, jokin tunne ahdisti häntä, mutta hän ei ymmärtänyt omia tunteitansa eikä tietänyt, millä tapaa ne ilmaisisi...

Paitsi minua rakasti hän Nikolai Sergeitshia melkein kaikkein enimmän. Ja tuleepa sanoa, että Nikolai Sergeitsh puolestaan rakasti häntä melkein yhtä paljon, kuin Natashaakin. Nikolai Sergeitshilla oli erikoinen tapa saada Nelly iloisaksi. Kun hän vain astui Nellyn luo, alkoi samassa kuulua naurua ja ilvehtimistä. Sairas tyttönen iloitsi kuni lapsi, veikisteli ukolle, ilveili hänelle, kertoi hänelle uniansa ja keksi aina juttuja, pakotti ukon kertomaan. Nikolai Sergeitsh olikin niin iloinen, niin tyytyväinen nähdessään "oman pienen Nelly tyttärensä", että päivä päivältä yhä enemmän riemastui hänestä.

-- Jumala on lähettänyt hänet meille kärsimystemme korvaukseksi, sanoi Nikolai Sergeitsh minulle kerran tultuaan Nellyn luota ja tapansa mukaan hänet yöksi siunattuaan.

Kun me iltasin tulimme kaikki yhteen (Maslobojev tuli niinikään melkein joka ilta), tuli usein vanha lääkärikin, joka koko sydämmellään oli kiintynyt Ichmenevin perheeseen; tällöin aina tuotiin Nellykin tuolissaan luoksemme ympyräisen pöydän luo. Verannan ovi avattiin auki. Laskeuvan auringon valaisema puutarha oli silmäimme edessä. Sieltä tuli huoneeseen lehtien raikas tuoksu ja sen muassa vasta puhjenneiden syreenikukkien lemu. Tuolissaan istuen katsoi Nelly meihin lempeästi ja kuunteli keskusteluamme. Joskus innostui itsekin puhumaan ja alkoi jotain kertoa... Tosin me tällöin tavallisesti kuuntelimme häntä levottomuudella, sillä hänen kertomuksissaan oli aiheita, joita ei olisi sopinut kosketella. Minä, Natasha ja Ichmenev-vanhukset tunsimme ja tunnustimme syyllisyytemme hänen suhteensa tuona päivänä, kun hän, vavisten ja kärsien, oli pakotettu kertomaan meille elämänsä tarinan. Varsinkin lääkäri oli noita muistelmia vastaan; ja jokainen puolestaan koettikin johtaa puhetta muihin asioihin. Tällöin Nelly aina koetti tekeytyä, ettei muka huomaakaan juontamme, ja alkoi ilvehtiä lääkärille tai Nikolai Sergeitshille.

Ja terveytensä yhä vain huononi. Hän muuttui erittäin herkkätuntoiseksi. Sydämmen lyönti oli säännötön. Lääkäri sanoi meille, että tyttö saattaa kuolla hyvinkin kohta.

En ilmoittanut sitä Ichmenev-vanhuksille, sillä se olisi heihin kovin koskenut. Nikolai Sergeitsh oli täysin vakuutettu, että Nelly paranee siksi, kun tulee matkalle lähteä...

-- Kas, isäkin jo on tullut kotiin, -- sanoi Natasha, kuultuaan huoneesta isänsä äänen. -- Mennään sisälle, Vanja.

Kun Nikolai Sergeitsh vain oli astunut huoneeseen, alkoi hän tapansa mukaan puhua kovalla äänellä. Anna Andrejevna alkoi samassa huitoa käsillään. Ukko heti hiljeni ja huomattuaan Natashan ja minun alkoi kuiskaten ja kiireisesti kertoa matkojensa tuloksista; hakemansa paikan oli hän saanut ja siitä oli hän hyvin mielissään.

-- Kahden viikon kuluttua voidaan jo lähteä matkalle -- sanoi hän käsiään hykertäen, huolella katsahtaen syrjästä Natashaan.

Tähän vastasi Natasha hymyillen ja syleillen isäänsä, ja tämä karkoitti kaiken epäilyksen vanhuksen mielestä.

-- Lähdemme matkaan, ystäväni, lähdemme! lausui vanhus iloisena. -- Sinusta, Vanja, on meidän vaikea erota... (Tahdon tässä huomauttaa, ettei hän kertaakaan ehdotellut minulle, jotta lähtisin heidän kanssaan, jonka ehdotuksen, katsoen luonteensa laatuun, hän olisi tehnyt ... jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, s.t.s., jollei hän olisi tietänyt minun rakastavan Natashaa).

-- Vaan eihän sille mitään voi. Kipeätä se tekee minulle, mutta paikan muutto tuo meille jokaiselle uutta eloa... Paikan muutossa -- _kaikki_ muuttuu! lisäsi hän katsahdettuaan taas tyttäreensä. Hän uskoi siihen ja iloitsi tästä uskostaan.

-- Entäs Nelly? -- kysäsi Anna Andrejevna.

-- Nellykö? Mitäs ... hän, kyyhkyläiseni on nyt hiukan sairas, mutta kyllä hän varmaan siksi jo paranee. Onhan hän nyt jo hiukan paranemaan päin -- vai kuinka sinä luulet, Vanja? -- kysäsi ukko ikäänkuin säikähtäen ja katsoi levottomasti minuun, aivan kuin minun olisi tullut päästää hänet epätietoisuudestaan.

-- Kuinka hän nyt voi? Mitenkä on nukkunut? Eikö hänelle ole jotain tapahtunut? Eikö hän jo ole herännyt? Kuules, Anna Andrejevna: siirrämme nyt heti pöydän verannalle, tuodaan sinne teekeittiö, perheemme kokoontuu sinne ja Nellykin tulee kanssamme. Se on mainiosti. Kaiketi hän lienee jo herännyt? Lähdenpä luoksensa. Minä vain katson ... en minä herätä, ole huoleti siitä! lisäsi ukko, kun Anna Andrejevna teki käsillään kielteisiä liikkeitä.

Nelly olikin jo herännyt. Neljänneksen kuluttua istuimme tapamme mukaan pöydän ympärillä, jolla teekeittiö porisi.

Nelly kannettiin tuolissa Lääkäri ja Maslobojev saapuivat myöskin. Maslobojev toi Nellylle ison kimpun syreeninkukkia; Maslobojev tuntui olevan jostain huolissaan sekä ikäänkuin harmissaan.

Maslobojev kävi Ichmenevillä miltei joka päivä. Olen jo sanonut, että jokainen piti hänestä ja varsinkin Anna Andrejevna, mutta kenkään meistä ei sanallakaan koskaan maininnut Aleksandra Semenovnasta, eikä hänestä Maslobojev itsekään maininnut. Anna Andrejevna kuultuaan minulta, ettei Aleksandra Semenovna ole vielä laillinen vaimo, päätti itsekseen, ettei häntä sovi talossa vastaan ottaa eikä puhuakaan hänestä ole soveliasta. Tähän mukaannuttiin ja siinä parhaiten ilmeni Anna Andrejevnan luonne. Vaikka, jos hän ei olisi saanut takaisin Natashaansa ja pääasiallisesti, jos ei olisi tapahtunut sitä, joka oli tapahtunut, mummo ehkä ei olisi ollutkaan niin vaativainen.

Nelly oli tänä iltana jostain syystä erittäin suruinen, vieläpä jostain huolestunutkin. Oli, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta ja nyt sitä ajattelisi. Maslobojevin lahjasta hän kumminkin tuli hyvin iloiseksi ja suurella mielihyvällä katseli hän kukkia, jotka olivat asetetut vesilasiin hänen eteensä.

-- Sinä siis rakastat kukkia Nelly? kysyi Nikolai Sergeitsh. -- Maltapas huomenna ... no sittenhän näet! lisäsi ukko innostuneesti.

-- Rakastan, vastasi Nelly -- ja minä muistan, kuinka me kukilla äitiä tervehdimme. Ollessamme vielä siellä (tällä sanalla hän nyt määritteli ulkomailla oloansa) oli äiti kerran koko kuukauden sairaana. Minä ja Henrik teimme sopimuksen, että kun äiti tulee ensi kerran makuuhuoneestaan, josta hän ei kuukauteen ollut poistunut, koristamme kaikki huoneet kukilla. Niin teimmekin. Illalla sanoi äiti, että hän huomenna tulee meidän kanssamme aamiaiselle. Nousimme ylös hyvin varhain. Henrik toi paljon kukkia ja me koristimme huoneen viheriäisillä lehdillä ja kukkaseppeleillä. Siinä oli monenlaisia köynnöskasveja, suuria, valkeita kukkia, narsisseja, joista minä eniten pidän, kauniita ruusuja ja paljon paljon muita kukkasia. Seppeleet ripustimme seinille, ruukkuihin panimme kukkavihkoja, suuret kukat, jotka olivat kuin oikeita puita asetimme äidin tuolin luo sekä huoneen nurkkiin; ja kun sitten äiti tuli, ihmetteli hän ja tuli hyvin iloiseksi. Henrik oli myöskin iloinen... Minä muistan sen nyt...

Nelly oli tänä iltana erittäin heikko ja hermostunut. Lääkäri katsoi häneen hyvin huolestuneena. Mutta hän kovin halusi puhella. Kauan hämäriin saakka hän jutteli meille entisestä elämästään _siellä;_ emme keskeyttäneet hänen puhettansa. _Siellä_ hän äidin ja Henrikin kanssa paljon matkusteli, ja entiset muistot astuivat selvinä hänen muistoonsa. Heltynein mielin puhui hän sinisestä taivaasta, korkeista vuorista, joilla on lunta ja jäätä, vuorilta syöksyvistä vesiputouksista, joita kaikkia hän matkoillaan näki. Samoin kertoi hän Italian järvistä ja laaksoista, kukista ja puista, maaseudun asukkaista, niiden puvuista, tummista kasvoista ja mustista silmistä; kertoi useista hänelle tapahtuneista seikoista. Sen jälkeen kertoi suurista kaupungeista ja linnoista, korkeasta kirkosta, jonka kupooli äkkiä valaistiin monen värisillä tulilla, sitten eteläisestä kaupungista, jossa ilma oli kuuma, taivas ja meri sininen...

Ei vielä koskaan Nelly ollut kertonut muistelmiansa näin tarkkaan. Kuuntelimme häntä jännitetyin mielin. Jokainen meistä tunsi vain hänen toiset muistelmansa, -- ne, jotka häneltä oli saatu synkässä kaupungissa, jossa ilma on painostavaa, pyörryttävää ja myrkyllistä, kalliit ja komeat palatsit lian tahrimat, aurinko on vaalea ja vihainen, ihmiset puolihupsuja, joilta hän ja äitinsä olivat niin paljon kärsimyksiä saaneet. Kuvittelin mielessäni, kuinka hän ja äitinsä yhdessä istuivat jossain likaisessa kellarikerroksessa, kosteana, pimeänä iltana syleilivät toisiansa vaatimattomalla vuoteellaan, muistelivat mennyttä aikaansa, edesmennyttä Henrikkiä ja muiden maiden ihmeitä... Kuvittelin sitten mielessäni Nellyä yksinäisenä, kun äitinsä jo oli kuollut, ja kun Bubnova lyönneillä ja petomaisella kovuudella koetti häntä taivuttaa huonoon asiaan...

Mutta siinä kerrottuansa alkoi Nelly voida pahoin, ja hänet vietiin takaisin huoneeseen. Nikolai Sergeitsh säikähti kovin ja harmitteli, että sallittiin tytön niin paljon puhua. Jokin outo taudin puuska saattoi hänet melkein tajuttomaan tilaan. Tämä taudin puuska oli häntä jo useamman kerran kohdannut. Taudinpuuskan ohi mentyä pyysi Nelly minua tavata. Hän tahtoi jotain sanoa minulle yksin. Hän pyysi sitä niin hartaasti, että lääkäri pyysi täyttämään hänen pyyntönsä, jonka tähden kaikki muut poistuivat huoneesta.

-- Kuules, Vanja, -- sanoi Nelly, kun jäimme kahden, -- minä tiedän, he ajattelevat, että minä matkustan heidän kanssaan; mutta minä en matkusta, sillä minä en voi, vaan minä jään alussa sinun luoksesi, ja sen minä tahdoin sanoa sinulle.

Minä aloin kehoittaa häntä suostumaan; sanoin hänelle, että Ichmenevit kaikki rakastavat ja pitävät häntä kuni omaa tytärtänsä konsanaan. Jokainen tulee kaipaamaan, jos hän ei lähde. Minun luonani sitä vastoin tulee olonsa vaikeaksi, ja vaikka minä rakastankin häntä, niin sittenkin -- ei muu auta, kuin erota.

-- En voi! -- vastasi Nelly päättävästi, -- sillä minä usein näen äitini unissani, ja hän sanoo minulle, etten matkustaisi heidän kanssansa, vaan jäisin tänne; hän sanoo, että minä tein suuren synnin, kun jätin iso-isän yksin, aina vaan itkee, kun tuota puhuu. Minä tahdon jäädä tänne ja hoitaa iso-isää, Vanja.

-- Mutta johan iso-isäsi on kuollut, Nelly, -- sanoin minä kuunnellen kummastellen puhettansa.

Nelly alkoi mietiskellä ja katsoi minuun tarkasti.

-- Kerro minulle, Vanja, vielä kerran, kuinka iso-isä kuoli, -- sanoi hän. -- Kerro kaikki äläkä mitään jätä pois.

Kummastelin hänen pyyntöänsä, mutta kumminkin aloin kertoa asiaa mitä tarkimmin. Arvelin hänen hourailevan, tai että hän ei ollut taudin kohtauksesta vielä kokonaan toipunut.

Hän kuunteli tarkkaan kertomustani ja muistan vieläkin, kuinka hänen mustat, kuumeisesti sädehtivät silmänsä kaiken kertomukseni ajan katsoivat minuun tarkkaan ja hellittämättä. Huoneessa oli jo pimeä.