Part 33

-- Tuo oli Archipov, sanoin minä selitykseksi, -- sama mies, josta minä teille, Nikolai Sergeitsh, puhuin; joka kauppiaan kera oli Bubnovalla ja jota siellä piestiin. Nelly kohtasi hänet ensi kerran sillalla... Jatka, Nelly.

-- Minä pysähdytin hänet ja pyysin rahaa, yhden ruplan. Hän katsoi minuun ja sanoi: "yksi ruplako?" Minä vastasin: "niin". Hän alkoi nauraa ja sanoi: lähde kanssani. En tiennyt, lähteäkö vai ei; silloin tuli siihen eräs vanha herra kultasankaset lasit silmillä; hän oli kuullut minun anoneen ruplaa, kumartui puoleeni ja kysyi, miksikä minä tahdon nimenomaan yhden ruplan. Minä sanoin, että äiti on kipeä ja sen verran tarvitaan lääkkeisiin. Hän tiedusti, missä me asumme, kirjoitti sen muistiin ja antoi minulle ruplan setelin. Mutta _tuo_ nähtyään lasisilmäisen herran meni pois eikä enää kutsunut minua mukaansa. Minä menin puotiin ja vaihdoin setelin pieniksi rahoiksi; kolmekymmentä kopekkaa kääräsin paperiin äitiä varten, mutta seitsemänkymmentä kopekkaa puristin niin kouraani ja menin iso-isän asunnolle. Sinne päästyäni aukasin oven, pysähdyin kynnykselle, heilahutin kättäni ja niin kaikesta voimasta viskasin rahat, jotka vierivät pitkin lattiaa. "Siinä ovat rahanne!" sanoin hänelle. -- "En huoli teiltä niitä äidille, sillä te kiroatte hänet", paiskasin oven kiinni ja juoksin pois.

Nellyn silmät säihkyivät ja naivin uhittelevasti katsahti hän Nikolai Sergeitshiin.

-- Se oli oikein, sanoi Anna Andrejevna katsomatta Nikolai Sergeitshiin, puristaen Nellyä itseensä. -- Niin hänelle pitikin; iso-isäsi oli paha ja kovasydämminen...

-- Hm! murahti Nikolai Sergeitsh.

-- Kuinkas sitten? kyseli Anna Andrejevna.

-- En enää mennyt iso-isän luo eikä hänkään tullut minun luokseni, vastasi Nelly.

-- Mitenkäs te tulitte toimeen, sinä ja äitisi? Voi teitä onnettomia, voi toki!

-- Äitini yhä huononi ja harvoin hän enää nousi vuoteelta, vastasi Nelly, äänensä vapisi ja äkkiä katkesi. -- Rahaa ei meillä enää ollut ja minä aloin käydä kapteeninlesken kanssa. Hän kävi taloissa, ulkonakin varakkaita ihmisiä pysähdytti ja pyysi almua, sillä tavoin hän itseään elättikin. Hän sanoi minulle, ettei hän ole kerjäläinen, vaan että hänellä on paperit, joihin on merkitty hänen arvonsa sekä myöskin, että hän on köyhä. Niitä papereita hän näyttikin ja silloin sai aina rahaa. Hän sanoi minulle, että kaikilta pyytäminen ei ole häpeäksi. Hänen kanssaan minä kävinkin, ihmiset antoivat meille rahaa ja sillä tapaa me elimme. Äitini sai sen tietää, sillä talon asukkaat alkoivat soimata häntä kerjäläiseksi, Bubnova tuli äidin luo ja sanoi, että parempi olisi, jos äiti päästäisi minut heille, eikä kerjäämään lähettäisi. Bubnova oli ennenkin käynyt äidin luona ja tuonut hänelle rahaa; mutta kun äiti ei ottanut, niin sanoi: miksikä te olette niin ylpeä; -- ruokaakin toi joskus. Mutta kun hän sanoi tuon minusta, alkoi äiti itkeä, hän pelästyi kovin, Bubnova alkoi häntä torua, sillä Bubnova oli humalassa, sanoi, että olenhan minä kerjäläinen ja käyn kapteeninlesken muassa; samana iltana hän ajoi pois kapteeninlesken. Kun äiti oli saanut kaikki kuulla, alkoi hän itkeä, nousi sitten äkkiä vuoteelta, pukeutui, tarttui käteeni ja talutti minua muassansa. Ivan Aleksandrovitsh tahtoi estellä, äiti ei totellut ja me läksimme ulos. Äiti vain tuskin jaksoi käydä, yhä pysähtyi lepäämään kadulla, minä olin hänen tukenansa. Matkalla puhui äiti, että hän menee iso-isän luo ja että minä saattaisin häntä sinne; nyt oli jo yö tullut. Tulimme suurelle kadulle; siinä erään talon eteen pysähtyi vaunuja, joissa tuli paljon ihmisiä, ikkunoista loisti tuli ja sisältä kuului soittoa. Äiti pysähtyi, tarttui minuun ja sanoi: "Nelly, ole köyhä, pysy ikäsi köyhänä, älä mene noiden luo, jos vaikka ken sinua kutsuisi, jos kuka tahansa tulisi. Sinäkin voisit päästä tuonne, voisit olla rikas ja komeissa vaatteissa, mutta minä en tahdo sitä. Nuo ovat pahoja, ja armottomia ihmisiä, ja minä käsken sinua: pysy köyhänä, tee työtä, pyydä almua, mutta jos joku tulee sinua kutsumaan, sano sille: en tahdo tulla teille!"... Niin puhui minulle äitini sairaana ollessaan, ja minä tahdon kaiken ikäni totella häntä, sanoi Nelly vavisten liikutuksesta, kasvonsa olivat taas punaiset. -- Tahdon kaiken ikäni palvella ja tehdä työtä, tulin teillekin palvelemaan ja työtä tekemään, enkä tahdo olla teille tyttärenä...

-- Älä nyt turhia, kyyhkyläiseni! huudahti Anna Andrejevna syleillen Nellyä innokkaasti. -- Olihan äitisi sairas, kun sitä puhui.

-- Mieletön oli, lausui ukko jyrkästi.

-- Olkoon mieletön! sanoi heti Nelly yhtä jyrkästi Nikolai Sergeitshille. -- Olkoon mieletön, mutta kun hän minua niin käski, minä niin teen kaiken ikäni. Ja kun hän minulle tuon sanoi, kaatui hän tainnuksiin.

-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna. -- Sairas, kadulle kaatuu, talvella!...

-- Meidät tahdottiin viedä poliisikamariin, mutta eräs herra puolusti, kysyi minulta asuntomme, antoi minulle kymmenen ruplaa ja käski meidät omilla hevosillaan saattaa kotiin. Sen jälkeen äiti ei enää noussut, vaan kolmen viikon kuluttua kuoli...

-- No, mitenkäs hänen isänsä? Eikö hän antanutkaan anteeksi? huudahti Anna Andrejevna.

-- Ei antanut! vastasi Nelly suurella tuskalla koettaen voittaa mielenliikutuksensa.

Viikkoa ennen kuolemaansa kutsui äitini minut luoksensa ja sanoi: "Nelly, käy vielä kerran iso-isäsi luona, viimeisen kerran, ja pyydä, että hän tulisi luokseni ja antaisi minulle anteeksi; sano hänelle vielä, että minun on raskasta kuolla"... Minä meninkin, koputin iso-isän ovelle, hän aukaisi, mutta kun näki minut, aikoi heti sulkea minulta oven, minäpä tartuin molemmin käsin oveen ja huusin hänelle: "äitini kuolee, hän kutsuu teitä, tulkaa!"... Iso-isä työnsi minut pois ja sulki oven. Minä palasin äidin luo, kävin pitkälleni hänen viereensä, syleilin häntä enkä puhunut mitään... Äitikin syleili minua eikä mitään kysellyt...

Nikolai Sergeitsh nojasi nyt raskaasti kädellään pöytään ja nousi, mutta luotuaan meihin kummallisen sekavan katseen laskeutui hän voimatonna takaisin tuoliin. Anna Andrejevna ei enää katsonut häneen, vaan itki ja syleili Nellyä...

-- Sinä päivänä, kun äitini kuoli, illan lähestyessä, ennen kuolemaansa kutsui hän minut luoksensa, otti minua kädestä ja sanoi: "Tänään minä kuolen, Nelly" ja aikoi vielä jotain sanoa, mutta ei enää voinut. Minä katsoin häneen, mutta hän ikäänkuin ei enää olisi nähnyt minua, piti vain kovasti kiinni kädestäni. Vedin hiljaa käteni ja läksin kotoa, juoksin koko matkan ja tulin iso-isän luo. Kun hän näki minut, hypähti hän tuoliltaan ja katsoi ja niin säikähti, että kokonaan vaaleni ja alkoi vavista. Tartuin hänen käteensä ja sain vain sanoneeksi: "nyt juuri kuolee". Nyt alkoi hän hätäillä, otti sauvansa ja kiiruhti jälkeeni; ei muistanut ottaa hattuakaan, vaikka olikin kylmä. Tempasin hatun ja annoin hänelle ja nyt juoksimme yhdessä. Kiirehdin häntä ja pyysin, että hän ottaisi ajurin, sillä äitini heti kuolee; mutta iso-isällä ei ollut muuta, kuin seitsemän kopekkaa kaikkiaan. Hän pysähdytteli ajureita, tinki heidän kanssaan, mutta ne vain nauroivat hänelle ja Asorkalle, sillä Asorka juoksi jälestämme, ja me juoksimme yhä etemmäksi. Iso-isä väsyi ja hengitti vaikeasti, mutta yhä kiiruhti ja juoksi. Äkkiä hän kaatui, hattunsakin pudotti. Minä autoin hänet ylös, panin taas hatun päähänsä ja aloin taluttaa häntä kädestä, ja vasta yön lähestyessä pääsimme kotiin... Mutta äitini makasi jo kuolleena. Kun iso-isä hänet näki, löi hän yhteen kätensä, alkoi vavista ja jäi siihen seisomaan, itse ei puhunut mitään. Silloin menin minä kuolleen äitini luo, tartuin iso-isäni käteen ja huusin hänelle: "tuossa, te ankara ja paha ihminen, katsokaa!... Katsokaa!..." Silloin iso-isä kiljahti ja kaatui lattialle niinkuin kuollut...

Nelly hypähti pystyyn, irtautui Anna Andrejevnan syleilystä ja asettui keskellemme vaaleana, rasittuneena ja peljästyneenä. Anna Andrejevna kiiruhti hänen luokseen ja ottaen hänet taas syliinsä huudahti erityisen innostuneesti:

-- Minä, minä tahdon olla nyt sinulle äitinä, Nelly, ja sinä olet minun lapseni. Niin, Nelly, lähdetään pois täältä, jätetään heidät kaikki, nuo kovasydämmiset ja ankarat! Pilkatkoot vain ihmisiä, Jumala, Jumala sen heille kostaa... Lähdetään. Nelly, lähdetään täältä!...

En milloinkaan, en tätä ennen enkä sen jälkeen nähnyt Anna Andrejevnaa tällaisessa mielen tilassa, enkä voinut aavistaakaan, että hän voisi koskaan olla noin liikutettu. Nikolai Sergeitsh ojentihe suoraksi, nousi ylös tuolilta ja katkonaisella äänellä kysäsi:

-- Minne sinä nyt, Anna Andrejevna?

-- Hänen, tyttäreni, Natashan luo! huusi Anna Andrejevna ja veti Nellyä muassaan ovelle.

-- Seis, seis, odota!

-- Ei ole mitään odottamista, sinä kovasydämminen ja paha ihminen! Minä olen jo kauan odottanut, samoin Natashakin on odottanut, mutta nyt hyvästi!

Tämän sanottuaan kääntyi mummo, katsahti mieheensä ja jäi liikkumattomaksi. Nikolai Sergeitsh seisoi siinä hänen edessään, hattu päässä ja vapisevin, voimattomin käsin puki hätäisesti päällysnuttua ylleen.

-- Sinäkin ... sinäkin lähdet kanssani! -- huudahti Anna Andrejevna liittäen rukoilevasti yhteen kätensä ja epäillen katsoen mieheensä, ikäänkuin ei olisi uskaltanut uskoa moisen onnen mahdollisuutta.

-- Natasha, missä minun Natashani? Missä hän on? Missä on tyttäreni? pääsi vihdoinkin vanhuksen rinnasta. -- Antakaa minulle Natashani! Missä, missä hän on?

Ja saatuaan sauvansa, jonka minä annoin hänelle, kiiruhti hän ovelle.

-- Jo antoi anteeksi! Jo antoi anteeksi! -- huudahti Anna Andrejevna.

Mutta ukko ei ehtinyt vielä ovelle. Ovi aukeni sukkelaan ja huoneeseen juoksi Natasha, vaaleana, säkenöivin silmin, aivan kuin kuumeinen. Vaatteensa olivat rutistuneet ja sateen kastelemat. Huivi, jolla hän oli päänsä peittänyt, oli valunut niskaan, ja hajalleen joutuneessa tuuheassa tukassaan kimalteli suuria sadepisaroita. Hän kiiruhti sisään, huomasi isänsä ja heittäytyi hänen eteensä polvilleen ojentaen kätensä ylös.

IX.

Mutta samassa jo piteli isä sylissään tytärtänsä!

Hän otti Natashan, nosti hänet kuni lapsen, vei tuoliinsa, pani hänet siihen istumaan ja itse laskeutui hänen eteensä polvilleen. Hän suuteli Natashan käsiä, jalkoja; kiireesti suuteli hän tytärtänsä, tarkasteli ja suuteli, ikäänkuin ei olisi vielä uskonut, että tytär taas on heidän luonansa, että taas saa nähdä ja kuulla häntä, omaa tytärtänsä, omaa Natashaansa. Anna Andrejevna itkien painoi Natashan pään rintaansa ja jäi liikkumattomaksi, voimatta lausua sanaakaan.

-- Ystäväni!... Elämäni!... Iloni!... puheli ukko katkonaisesti pidellen Natashan käsiä omissaan ja tarkasteli, kuni rakastunut, hänen kalpeita, laihtuneita, mutta siltä kauniita kasvojaan, tarkasteli silmiä, joissa kimalteli kyyneleitä. -- Minun iloni, rakas lapseni! -- toisti vanhus ja taas vaikeni ja ylevällä nautinnolla yhä katseli häntä. -- Miksikä, miksikä minulle sanottiin, että hän on laihtunut! -- lausui vanhus meille hätäisesti ja lapsellisesti ollen yhä vieläkin polvillaan Natashan edessä.

-- Tosi kyllä, hän on laihtunut, kalpeampi on, mutta katsokaas häntä, kuinka soma hän on! Hän on kauniimpi entistään, niin onkin! lisäsi ukko tahtomattaan vaieten sydänkivusta, iloisesta kivusta, joka ikäänkuin leikkaa sielun kahtia.

-- Nouskaa ylös, isä! Nouskaahan nyt jo, -- lausui Natasha. -- Tahdonhan minäkin suudella teitä...

-- Oi, rakkaani! Kuules, kuules, Annushka, kuinka kauniisti hän sanoikin. Ja taas hän kiihkeästi syleili tytärtään.

-- Ei, Natasha, minun, minun tulee maata jalkojesi juuressa siihen asti, kunnes sydämeni saa kuulla, että sinä olet antanut minulle anteeksi, sillä en koskaan, en milloinkaan voi ansaita sinulta anteeksiantoa! Minä hylkäsin sinut, minä kirosin sinut, kuuletko, Natasha, kirosin sinut, -- ja minä saatoin sen tehdä!... Ja sinä, Natasha: kuinka saatoit sinä uskoa, että minä sinut kirosin! Uskoithan, sinä uskoit semmoista! Ei olisi pitänyt uskoa. Et olisi uskonut, siinä kaikki! Armoton pikku sydän! Miksikä et tullut luokseni? Tiesithän sinä, etten aja sinua pois... Oi, Natasha, muistathan sinä, kuinka paljon sinua muinoin rakastin, -- ja nyt, samoin koko tällä ajalla olen sinua kaksinkertaisesti, tuhannesti enemmän rakastanut, kuin ennen. Minä rakastin sinua enemmän, kuin elämätäni: sieluni olisin antanut, sydämeni olisin palotellut ja jalkojesi eteen laskenut!... Oi, sinä minun iloni!

-- Suudelkaahan minua, te ankara ihminen, suudelkaa huuliani, kasvojani, kuten äitini suutelee! -- huudahti Natasha heikolla, sairaloisella, ilokyynelten tukahduttamalla äänellä.

-- Ja myöskin silmiin! Silmiin myöskin! Muistathan, kuten ennenkin, puheli ukko syleiltyään tytärtään kauan ja hellästi. -- Oi, Natasha! Näitkö sinä milloinkaan meistä unta? Minäpä näin sinua miltei joka yö unissani, aina sinä tulit luokseni, ja minä itkin sinun tähtesi. Erään kerran näin sinut pienenä, semmoisena, muistathan, kun sinä olit vasta kymmenvuotias ja opettelit pianoa soittamaan, -- tulit unissani luokseni lyhyessä hameessa, somissa kengissä, punertavin käsin ... muistathan, Annusha, että hänellä kymmenvuotiaana oli punertavat kädet? -- tulit luokseni, istuit polvilleni ja syleilit minua... Ja sinä, sinä paha tyttö. Sinä voit ajatella, että minä kirosin sinut, etten ottaisi sinua vastaan, jos tulisit luokseni!... Minähän ... kuules Natasha! minähän kävin usein sinun lähelläsi, äitisikään ei tiennyt, ei kukaan sitä tiennyt, milloin seisoin ikkunasi alla, milloin odotin jossain käytävällä, puolen päivää odotin, etköhän tulisi ulos, jotta edes kaukaa sinut näkisin! Sinullahan usein iltasin paloi ikkunalla kynttilä; kuinka usein minä silloin läksin ulos, jotta vaikkapa kynttiläsi näkisin, vaikkapa varjosi keksisin, siunaisin sinut yöksi. Rukoilitko sinä minun puolestani? Muistitko sinä minua? Tunsiko sydämmesi, että olin ikkunasi alla? Kuinka usein minä talvella myöhään yöllä nousin ylös portaita ja seisoin pimeässä porstuassasi, kuuntelin oven takana, enkö kuulisi sinun ääntäsi, etkö nauraisi... Minäkö olisin kironnut? Minähän tuona iltana läksin luoksesi, anteeksi tahdoin antaa, mutta ovelta palasin... Oi, Natashani!

Hän nousi, nosti tyttärensä tuolilta ja painoi lujasti rintaansa vasten.

-- Tässä on taas tyttäreni sydämmelläni! -- huudahti hän. -- Oi, Jumalani, minä kiitän sinua kaikesta, kaikesta, kiitän vihastasi, kiitän armostasi!... Minä kiitän sinua auringostasi, joka nyt myrskyn jälkeen meille taas paistaa! Koko tästä hetkestä minä Sinua kiitän! Ah! joskin me olemme nöyryytettyjä, sorrettuja ja solvaistuja, niin olemme taas kaikki yhdessä, ja riemuitkoot nyt nuo ylpeät, röyhkeät sortajamme ja solvaisijamme! Heittäkööt meitä kivellä! Älä pelkää, Natasha... Me käymme käsikädessä ja minä sanon heille: tämä on minun kallis, rakastettu tyttäreni, tämä viaton tyttäreni, jota olette loukanneet ja sortaneet, mutta jota minä rakastan ja jota minä siunaan ijankaikkisesti.

-- Vanja, Vanja!... lausui Natasha heikolla äänellä ojentaen minulle isänsä sylistä kätensä.

Oi, en koskaan voi unhottaa, että hän tämmöisellä hetkellä muisti minuakin ja kutsui minua!

-- Missäs Nelly on? kysäsi ukko katsoen ympärillensä.

-- Ah, missäs hän on? huudahti Anna Andrejevna. -- Voi kyyhkyläiseni! Mehän hänet unohdimmekin!

Nelly ei ollut kamarissa; hän oli huomaamatta pujahtanut makuuhuoneeseen. Menimme kaikki sinne. Nelly seisoi nurkassa oven takana ja pelokkaana piilotteli meiltä.

-- Nelly, mikä sinun on, lapsueni! -- huudahti ukko aikoen syleillä tyttöä. Mutta Nelly loi häneen pitkän, oudon katseen...

-- Äiti, missä on äiti? -- lausui Nelly ikäänkuin unessa. -- Missä on minun äitini? huudahti hän vielä kerran, ojentaen meihin päin vapisevat kätensä.

Äkkiä hirveä, kauhea parahdus pääsi hänen rinnastaan; kasvonsa vääristyivät ja hän kaatui maahan...

Jälkilause.

Viimeisiä muistelmia.

On kesäkuun puoliväli. Päivä on tukahduttavan kuuma; kaupungissa olo käy mahdottomaksi: kaikkialla tomua, kalkkia, talojen rakennusta, kuumat kivet, höyryjen saastuttama ilma... Mutta -- kuules -- jossain jyrähti ukkonen; vähin erin pimeni taivas; nyt jo tuuli puhalsi ajaen edellään kaupungin tomupilviä. Muutamia suuria vesipisaroita putosi raskaasti maahan, ja niiden jälkeen ikäänkuin kerrassaan olisi auennut koko taivas, ja virtana valui sade kaupungin yli. Kun taas puolen tunnin kuluttua taivas seestyi, aukasin kammioni ikkunan ja vedin ahnaasti väsyneen rintani täyden raitista ilmaa. Hurmauksissani aioin jo heittää kynän kädestäni, jättää kaikki toimeni, myöskin kustantajan, kiiruhtaakseni _heidän_ tykönsä Hirvisaarelle. Mutta vaikka kiusaus olikin suuri, sain sen voitetuksi ja kävin työhöni -- maksoi mitä maksoikaan, mutta loppuun tuli työni saattaa! Tilaaja käskee niin, eikä muuten anna rahaa. Minua odotetaan _siellä_, mutta illalla olenkin vapaa, kokonaan vapaa kuni tuuli, ja tämä ilta suo minulle korvauksen näistä viimeisistä kahdesta päivästä ja kahdesta yöstä, jolloin minä kirjoitin puolineljättä painoarkkia.

Ja nyt viimeinkin on työ lopussa, heitän pöydälle kynäni ja nousen ylös, tunnen kipua selässä ja rinnassa, päätä huimaa. Tiedän kyllä, että nyt ovat hermoni pilalla kokonaan ja olen kuulevinani vanhan lääkärini minulle lausumat viimeiset sanat: "ei, ei minkäänlainen terveys kestä moisia ponnistuksia, sillä se on mahdotonta". Mutta nyt vielä kunnes se on mahdollista! Päätäni pyörryttää, tuskin jaloillani pysyn; mutta rajaton riemu täyttää sydämmeni. Romaanini on aivan valmis ja kustantaja, jolle vaikka olenkin jo paljon velassa, antaa kumminkin nyt jonkun verran, kun näkee saaliin kädessään, -- antaa vaikka viisikymmentä ruplaa, ja minäpä en pitkiin aikoihin ole nähnyt semmoista summaa. Vapautta, rahaa!... Koppasin riemuisasti hattuni, otin käsikirjoituksen kainalooni ja kiiruhdin, minkä suinkin voin, tavatakseni kotona armaimman Aleksander Petrovitshini.

Kohtaan hänet jo ulkona, hän on jonnekin lähtemässä. Hänkin on päättänyt erään asian, joka joskin ei olekkaan kirjallinen, siltä on hyvin hyötyisä kauppa-asia, ja saatettuaan luotaan jonkun likaisen juutalaisen, jonka seurassa oli istunut kaksi tuntia työhuoneessaan, ojentaa nyt minulle ystävällisesti kätensä ja sulavalla, hellällä bassoäänellään tiedustelee terveyttäni. Hän on paras ihminen ja minun on toden perään oltava hänelle suuresti kiitollinen. Eihän se ole hänen syynsä, jos hänen koko ikänsä täytyy pysyä ainoastaan kustantajana? Hän älysi, että kirjailijat tarvitsevat kustantajaa, älysi sen hyvään aikaan, josta hänelle kiitos ja kunnia -- tietysti kustantajana.

Miellyttävästi hymyillen hän kuulee, että romaanini on kirjoitettu loppuun ja näin on aikakauskirjan ensi numero pääosansa puolesta taattu, hän kummastelee, mitenkä minä saatoin edes jotain loppuun kirjoittaa, samalla hän laskee sukkeluuksia mitä miellyttävimmällä tavalla. Sitten menee rautakirstulleen antaakseen minulle lupaamansa viisikymmentä ruplaa, ojentaen samalla minulle erään mahdottoman paksun aikakauskirjan, osottaen siitä arvostelu-osastosta muutamia rivejä, jossa parilla sanalla mainitaan viimeisestä kertomuksestani.

Luen -- se on "Puhtaaksikirjoittajan" arvostelu, jossa hän minua sekä moittii että kiittää, ja minä tunnen olevani tyytyväinen. "Puhtaaksikirjoittaja" sanoo muun muassa, että yleensä teokseni "haisevat hieltä", s.o. minä niitä kirjoittaissani siksi paljon puuhaan ja hikoilen, siksi paljon muuttelen ja sommittelen, että oikein pahaa tekee.

Kustantajani nauraa kanssani. Minä ilmoitan hänelle, että edellisen kertomuksen kirjoitin kahdessa yössä, ja nyt kahdessa vuorokaudessa kirjoitin puolikolmatta painoarkkia, ja mitä, jos, tuon tietäisi "Puhtaaksikirjoittaja", joka moittii minua liiallisesta nahjustelemisesta ja työni hitaudesta!

-- Olette sittenkin syyllinen, Ivan Petrovitsh. Miksikä te viivyttelette työtänne, jotta sitten tulee öisin työskennellä?

Tietysti on Aleksander Petrovitsh mitä miellyttävin mies, vaikka hänellä onkin erikoinen heikkoutensa: kehuskella kirjallisilla arvosteluillaan -- sitä hän teki mielellään, varsinkin semmoisille, jotka hänen arvelunsa mukaan ymmärtävät hänet täydellisesti. Aleksander Petrovitsh sanoi lähtevänsä Saarille huvilaansa ja kuultuaan, että minä olin aikeissa Hirvisaarelle, hyväntahtoisesti ehdotti minulle, että lähtisin hänen vaunuissaan.

-- Minullahan on uudet vaunut; ettekö ole nähneet? Oikein sievät ovatkin.

Tulimme vaunujen luo, ne olivat todellakin somat, ja kun Aleksander Petrovitsh oli ne hankkinut, tunsi hän ensi aikana erikoista tyytyväisyyttä, jopa jonkinlaista henkistä tarvettakin saattaa vaunuillaan tuttujansa.

Vaunuissa ottaa Aleksander Petrovitsh taas useamman kerran puhuakseen nykyaikaisesta kirjallisuudesta. Minun kuulteni ei hän arkaile ja mitä totisimmalla muodolla alkaa ladella vieraita mietteitä, joita viime päivänä oli kuullut puhuvan jonkin kirjailijan, johon luottaa ja jonka mielipidettä kunnioittaa. Täten joutuu hän usein kunnioittamaan hyvin kummallisia asioita. Usein hän niinikään kertoo väärin muiden lausumia ajatuksia, tai asettaa niitä kokonaan väärään kohtaan, joten siitä syntyy aikamoinen sekamelska. Minä istun, ääneti kuuntelen ja ihmettelen ihmisellisten intohimojen moninaisuutta ja oikullisuutta. Tällöin ajattelen: kummallinen ihminen tuokin -- kokoaisi itselleen rahaa, siinä koko tarkoitusperänsä, eipäs, hän haluaa vielä kunniaa ja mainetta, kirjallisuus-mainetta, hyvän kustantajan mainetta, arvostelijan mainetta.

Tällä kertaa koettaa hän tarkkaan selittää minulle erästä kirjallista aatetta, jonka juuri minulta kolme päivää sitten oli kuullut ja jota vastaan hän silloin väitti, ja nyt esittää sen omana aatteenaan. Hänelle sattuu usein tämmöistä asioiden alkuperän unehuttamista, ja tuo heikkoutensa on kaikille hänen tutuillensa tunnettu asia. Kuinka iloinen hän nyt on pitäessään puhetta _omissa_ vaunuissaan, kuinka tyytyväinen kohtaloonsa, kuinka jalomielinen! Hän puhuu oppineen kirjallisesti ja pehmeä, sievä bassoäänensä kuulustaa oppineisuutta. Vähitellen muuttuu hän liberaaliseksi ja muuttuu viattoman epäileväksi vakuutuksessaan, ettei meikäläisessä eikä yleensä missään kirjallisuudessa koskaan kellään ole eikä voi olla rehellisyyttä ja vaatimattomuutta, vaan on vain "toinen toisensa korville pieksämistä", varsinkin tilausajan alussa. Ajattelen, että Aleksander Petrovitsh saattaa pitää jokaista rehellistä ja todellista kirjailijaa syystä, että on rehellinen ja totinen, jos ei juuri hupsuna, niin ainakin lyhytjärkisenä. Tuollainen mielipiteensä tietysti on vain seuraus hänen äärettömästä yksinkertaisuudestaan.

Mutta enpä jouda enää häntä kuuntelemaan.

Hirvisaarella päästää hän minut vaunuista ja minä kiiruhdan Ichmenevien luo. Tuolla on jo kolmastoista linja, tuossa heidän asuntonsa. Anna Andrejevna, huomattuaan minut, uhkaa minua sormellaan, viittaa käsillään ja kuiskaamalla käskee minun olemaan hiljaa.

-- Nelly poloinen vast'ikään nukkui! -- kuiskaa Anna Andrejevna hätäisesti. -- Jumalan tähden, älkää herättäkö! Kovin on minun pikku kyyhkyläiseni heikko. Pelkäämme pahinta. Lääkäri vakuuttaa, ettei nyt vielä ole vaaraa. Mutta mitä selvää saa _teidän_ lääkäriltänne! Ja eikö teille tule synti, Ivan Petrovitsh! Odotimme teitä, odotimme päivälliselle ... ettehän käyneet meillä kahteen vuorokauteen!...

-- Sanoinhan minä viime kerralla, etten tule kahteen vuorokauteen, -- kuiskaan hänelle vastaan. -- Täytyi saada työ päätetyksi...

-- Mutta te lupasitte tulla tänään päivälliselle! Miksikä ette tullut? Nelly varta vasten nousi vuoteeltaan, pikku enkelini, panimme hänet nojatuoliin ja veimme ruokapöytään. "Tahdon, muka, yhdessä teidän kanssanne odottaa Vanjaa", mutta meidän Vanjamme ei tullutkaan. Nyt on kohta jo kello kuusi! Missä maleksitte? Voipa teitä kunnotonta! Nelly tuli niin pahoilleen, etten tiennyt, miten lohduttaa ... hyvä, kun edes nukkui, kyyhkyläiseni. Nikolai Sergeitshkin meni kaupungille, tee-ajaksi tulee kotiin -- jäin yksin puuhaamaan... Hän saa paikan; mutta kun ajattelen, että se on Permissä, niin kylmää sydäntäni...

-- Missä Natasha on?