Part 32

-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi ukko terävästi. Hän oli kuni lapsi, ja kumminkin näytti, että hän ikäänkuin häpeäisi malttamattomuuttansa.

-- Tiedän, -- vastasi Nelly katkonaisesti. -- Hän ei ottanut vastaan äitiäni, vaan ... ajoi pois...

Huomasin, että Nikolai Sergeitsh aikoi jotain sanoa vastaan, sanoa esimerkiksi, että ukko oli oikeassa kieltäytyessään ottamasta tytärtään, mutta hän loi katseensa meihin ja vaikeni.

-- Kuinka, missä te asuitte, kun iso-isäsi ei teitä ottanut? -- kysäsi Anna Andrejevna, joka nyt sai äkkiä halun itsepäisesti pitkittää puhetta juuri tästä seikasta.

-- Kun palasimme tänne, etsimme kauan isoisää, mutta emme löytäneet -- vastasi Nelly. -- Äitini silloin sanoikin minulle, että iso-isä oli ennen hyvin rikas, aikoi rakentaa tehtaan, mutta että nyt hän oli hyvin köyhä, sillä se, jonka kanssa äiti pois matkusti, otti äidiltä iso-isän rahat eikä antanut sitten rahoja pois. Niin kertoi minulle äitini.

-- Hm!... -- sanoi ukko.

-- Äitini sitten vielä kertoi, pitkitti Nelly yhä vilkkaammin ja ikäänkuin haluten inttää Nikolai Sergeitshiä vastaan, kohdistaen kumminkin puheensa Anna Andrejevnalle, -- äitini kertoi, että iso-isäni oli kovasti vihainen äidille ja että äiti itse oli siihen syypää, ja ettei äidillä nyt ollut koko maailmassa enää ketään muuta, kuin iso-isä. Tätä kertoessaan äitini itki... "Minulle hän ei anna anteeksi, mutta kun näkee sinut, ehkä tulee rakastamaan sinua, antaa hän sinun tähtesi minulle anteeksi," sanoi äitini, kun matkustimme tänne. Äitini rakasti minua suuresti, ja kun hän tuota puhui, niin hän yhä suuteli minua, mutta iso-isän luo pelkäsi mennä. Minua opetti hän rukoilemaan iso-isän puolesta ja itsekin rukoili ja paljon kertoi minulle, miten hän ennen oli iso-isäni kanssa ja kuinka iso-isäni rakasti äitiäni hyvin paljon, enemmän kaikkea... Äitini soitti iso-isälle pianoa, luki illalla kirjaa, ja iso-isä suuteli häntä ja osti hänelle paljon lahjoja... Kerran he äidin nimipäivänä riitaantuivatkin lahjoista, iso-isä kun luuli, ettei äiti tiedä, mitä hän saa lahjaksi, mutta äitini tiesikin sen jo aikoja ennen. Äiti halusi korvarenkaita, iso-isä narrasi vain ja sanoi, ettei osta korvarenkaita, vaan rintaneulan; ja sitten kun iso-isä toi korvarenkaat ja huomasi, että äiti jo tietää lahjan olevan korvarenkaat, niin suuttui siitä, että äiti tiesi, eikä puoleen päivään puhunut äidille mitään, mutta sitten tuli äitiä suutelemaan ja anteeksi pyytämään.

Nelly kertoi ja viehättyi siitä yhä enemmän, oikeinpa puna kohosi hänen vaaleille, sairaille poskilleen.

Hyvin huomasi, että äiti oli useasti kertonut tyttärelleen entisistä onnellisista päivistään, kertonut silloin, kun istuivat kellarikerroksen vuokranurkassa, syleillyt ja suudellut tyttöänsä (se olikin ainoa valopilkku orpo paran ilottomassa elämässä), hyväillyt tyttöänsä ja itkenyt, kuitenkaan aavistamatta, kuinka syvälle kertomuksen painaa tämän sairaloisen herkkään ja varhain kehittyneen sairastavan lapsen sydämmeen.

Mutta nyt Nelly oli, kuin äkkiä olisi luullut liiaksi sanoneensa, katsoi epäluuloisesti meihin ja vaikeni.

Ukko lypisti otsaansa ja alkoi taas pöytää rummuttaa; Anna Andrejevnan silmiin ilmaantui kyynel ja hän pyyhkäsi ääneti sen huiviinsa.

-- Äiti tuli tänne hyvin sairaana, jatkoi Nelly hiljaisella äänellä. -- Hänen rintansa oli hyvin kipeä. Me etsimme kauan iso-isää emmekä löytäneet; asunnoksemme hyyräsimme kellarikerroksesta ovinurkan.

-- Ovinurkassa, sairas ja ovinurkassa! Huudahti Anna Andrejevna.

-- Niin ... nurkassa ... vastasi Nelly. -- Äiti oli köyhä. Äiti aina sanoi minulle, ettei ole synti olla köyhä, mutta on synti olla rikas ja tehdä muille vääryyttä ... ja että Jumala sen rankaisee, puhui Nelly taas vilkkaasti.

-- Kuinka se oli, vuokrasitteko Hirvisaarelta? Tuolta Bubnovaltako? kysäsi ukko minulta jotenkin välinpitämättömän näköisenä. Tuntui, että hän vain sen vuoksi kysyi, kun tuntui oudolta olla vaiti.

-- Ei, ei siellä ... ensin Meshjanskilla, vastasi Nelly. -- Siellä oli hyvin pimeää ja kosteata, -- pitkitti Nelly pienen vaitiolon perästä, -- ja äitini tuli hyvin sairaaksi, mutta kumminkin vielä jaksoi kävellä. Minä pesin hänelle pyykin, hän vaan itki. Siellä asui myöskin eräs mummo, kapteenin leski, samoin myöskin virkavapaa virkamies, joka aina tuli kotiin humalassa ja joka yö huusi ja rähisi. Minä pelkäsin häntä kovin. Äitini otti minut vuoteelle viereensä ja syleili minua, vaikka itsekin vapisi, kun virkamies huusi ja kiroili. Kerran hän aikoi piestä kapteenin leskeä, vaikka leski olikin jo vanha mummo ja sauvan varassa käveli. Äiti sääli häntä ja kävi puolustamaan; silloin virkamies löi äitiä, ja minä löin virkamiestä...

Nelly pysähtyi. Muistelmat kiihottivat hänen mieltänsä; silmänsä säihkyivät.

-- Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna, joka suurella mielen kiinnolla kummasteli kertomusta luomatta silmiään Nellystä, joka pääasiallisesti hänelle kertoikin.

-- Sitten äiti muutti sieltä ja otti minut mukaansa. Se oli seuraavana päivänä. Kävelimme koko päivän iltaan saakka kadulla, äiti yhä itki ja käveli, minua talutti kädestä. Olin hyvin väsynyt; emme syöneet mitään koko päivänä. Äiti puheli yhä itsekseen ja minulle vain aina sanoi: "pysy köyhänä, Nelly, ja kun minä kuolen, älä kuuntele mitään, älä usko ketään. Älä mene kenenkään luo; ole yksin, köyhänä, tee työtä, mutta jos ei ole työtä, niin pyydä almua, mutta _heidän_ luoksensa älä mene". Hämärissä kuljimme erään suuren kadun poikki; äkkiä äiti huudahti: "Asorka, Asorka!" ja äkkiä suuri, villaton koira tuli äidin luo, vinkui ja alkoi hyväillä äitiä; äitini peljästyi, vaaleni, huudahti ja lankesi polvilleen ison vanhuksen eteen, jolla oli keppi kädessä, ja katsoi aina maahan. Se iso vanhus olikin iso-isäni, hän oli laihanlainen, huonoissa vaatteissa. Silloin näin ensikerran isoisän. Hänkin säikähti kovin ja vaaleni, vaan nähtyään, että äitini oli polvillaan hänen edessään ja kietoi kätensä hänen jalkoihinsa, riuhtasi hän itsensä irti, tyrkkäsi äitiä, iski kepillään katukiviin ja läksi kiireesti pois astumaan. Asorka jäi vielä luoksemme, yhä vinkui ja nuoli äidin käsiä, juoksi sitten iso-isän luo, tarttui hampainensa hänen nuttunsa helmaan ja veti meihin päin, mutta iso-isä iski Asorkaa kepillä. Asorka tahtoi taas juosta meidän luoksemme, mutta iso-isä kutsui sitä; Asorka läksikin iso-isän jälestä, mutta yhä vain vinkui. Äitini makasi maassa kuni kuollut, kansaa kokoontui ympärille, poliisikin tuli. Minä itkin ja koetin nostaa äitiä ylös. Hän vihdoin nousikin, katsoi ympärillensä ja läksi minun jälestäni. Minä talutin hänet kotiin. Ihmiset katsoivat meihin pitkään ja puistivat päätänsä...

Nelly pysähtyi levähtääkseen ja voimiaan kootakseen. Hän oli hyvin vaalea, mutta siitä huolimatta katseensa säteili päättäväisyyttä. Oli varmaa, että hän oli päättänyt puhua nyt kaikki. Tuntui jotain uhittelevaa olevan nyt käytöksessään.

-- Mitäpäs, huomautti Nikolai Sergeitsh epävakaisella äänellä, jossa myöskin kuului ärtyisää jyrkkyyttä. -- Mitäpäs, äitisihän loukkasi pahoin isoisääsi, ja syystäpä tämä kielsikin äitisi...

-- Äitinikin puhui samaa, puuttui taas puheeseen Nelly jotenkin jyrkällä äänellä, -- kotiin mennessämme puhui: se oli iso-isäsi, Nelly, ja minä tein hänelle pahasti, hän on minut kironnut ja sen vuoksi nyt Jumala rankaisee minua, ja koko illan sekä kaikkina seuraavina päivinä äiti yhä puhui siitä. Niin hän puhui, mutta tuntui niinkuin itse ei olisi puhettaan ymmärtänyt...

Nikolai Sergeitsh oli vaiti.

-- Ja mitenkäs te sitten toiseen asuntoon muutitte? kysäsi Anna Andrejevna, yhä vieläkin hiljaa itkien.

-- Äiti sairastui sinä yönä ja kapteeninleski etsi meille asunnon Bubnovan luona. Kolmantena päivänä me muutimme Bubnovan luo, kapteeninleski myöskin; sinne muutettuamme äitini kääntyikin vuoteeseen ja makasi kolme viikkoa sairaana, minä hoitelin häntä. Rahat olivat meiltä loppuneet ja meitä auttoi kapteeninleski sekä Ivan Aleksandravitsh.

-- Kirstujentekijä, asunnon isäntä, sanoin minä selitykseksi.

-- Ja sitten, kun äiti nousi vuoteesta ja alkoi kävellä, kertoi hän minulle Asorkasta.

Nelly pysähtyi. Ukko näytti tulevan paremmalle päälle siitä, että puhe kääntyi Asorkaan.

-- Mitä hän sinulle kertoi Asorkasta? kysäsi Nikolai Sergeitsh kumartuen yhä alemmaksi tuolissaan, ikäänkuin olisi aikonut vielä enemmän piilottaa kasvonsa ja katsoa alas.

-- Hän puhui minulle aina iso-isästä, vastasi Nelly, -- sairaana puhui hänestä, houriessaan lakkaamatta hänestä puhui. Sitten, kun alkoi jo parantua, alkoi hän taas kertoa siitä, kuinka hän ennen oli... Silloin hän kertoi Asorkastakin, sillä kerran kaupungin ulkopuolella taluttivat pojat koiraa joelle hukuttaakseen sen, mutta äitini antoi pojille rahaa ja osti koiran heiltä. Kun iso-isä näki Asorkan, alkoi hän nauraa sille. Sitten Asorka pakeni. Äiti alkoi itkeä; iso-isä pelästyi ja lupasi antaa sata ruplaa sille, joka tuo Asorkan takaisin. Kolmantena päivänä tuotiin koira; iso-isä antoi tuojalle sata ruplaa ja siitä ajasta hän piti Asorkasta. Äiti rakasti sitä niin, että otti sen kanssansa vuoteelle. Äiti kertoi, että Asorka oli ennen ollut konstinnäyttäjien muassa, osasi seisoa takajaloillaan, kantoi apinaa selässään, pyssyä osasi pidellä ja vielä paljon muutakin osasi... Ja kun äiti läksi pois iso-isän luota, jäi Asorka iso-isälle, aina käveli hänen kanssaan, joten siis, kun äiti vain näki Asorkan kadulla, heti arvasi, että isoisäkin oli siinä...

Nikolai Sergeitsh ei nähtävästi ollut odottanut kuulla Asorkasta tämmöistä kertomusta, jonka vuoksi tulikin yhä jurommaksi. Hän ei enää kysellyt mitään.

-- Mitä, ettekö sitte enää iso-isääsi nähneetkään? kysäsi Anna Andrejevna.

-- Kyllä, kun äiti alkoi parantua, kohtasin minä taaskin iso-isän. Menin puotiin leipää ostaakseni -- äkkiä näin miehen ja Asorkan, katsoin ja tunsinkin isoisän. Minä kävin syrjään; nojauduin seinään. Isoisä katsoi minuun, katsoi kauan ja oli niin hirmuinen, että minä kovin pelkäsin, sitten meni hän ohi. Asorka tunsi minut, alkoi hyppiä ja nuoleskella kättäni. Minä juoksin kiireesti kotiin, katsoin taakseni, iso-isä meni puotiin. Minä ajattelin silloin: varmaankin kyselee meistä, ja pelkäsin vielä enemmän, ja kotiin tultuani en virkkanut siitä äidille mitään, ettei äiti taas tulisi kipeäksi. Huomenna en mennyt puotiin; sanoin päätäni kivistävän; mutta kun kolmantena päivänä menin, niin en ketään kohdannut; kovin vieläkin pelkäsin, siksi oikein kovasti juoksin. Sitten vielä seuraavana päivänä minä kuljin, ja kun käännyin kadun nurkasta, olivatkin iso-isä ja Asorka edessäni. Minä läksin juoksemaan, käännyin toiselle kadulle ja menin toista tietä puotiin; äkkiä taaskin kohtasin hänet ja säikähdin niin, että pysähdyin siihen enkä päässyt pois lähtemään. Iso-isä pysähtyi eteeni ja taas katsoi kauan minuun, sitten silitti päätäni, otti kiinni kädestäni ja talutti minua; Asorka kävi jälessämme ja heilutteli häntäänsä. Silloin minä näin, ettei iso-isä voinut käydä enää suorana, nojasi sauvaansa ja kätensä vapisivat kovin. Hän vei minut kuljeskelevan kaupustelijan luo, joka istui nurkalla ja myyskenteli leivoksia ja omenoita. Tältä hän osti leivoksia, konvehdin ja omenan, ja kun otti rahaa nahkakukkarosta, vapisivat kätensä kovasti ja hän pudotti viisikopekkaisen, minä nostin sen hänelle. Hän lahjoitti sen viisikopekkaisen minulle, silitti päätäni, mutta ei nytkään sanonut mitään, vaan meni luotani pois kotiansa.

Sitten tulin äidin luo ja kerroin kaikki iso-isästä, kuinka ensin pelkäsin ja piilouduin häneltä. Äiti ei ensin uskonut, mutta sitten tuli niin iloiseksi, että kaiken iltaa kyseli minulta, suuteli minua ja itki, ja kun olin kaikki kertonut, käski hän, etten enää pelkäisi isoisää, ja sanoi, että siis hän rakastaa minua, kun tahallaan oli tullut luokseni. Äiti käski minun hyväilemään isoisää ja puhelemaan hänen kanssansa. Seuraavana päivänä lähetti äiti jo aamusta minut useampia kertoja, vaikka sanoinkin hänelle, että iso-isä tuli aina illan lähetessä. Äiti kävi taampana jälestäni ja piiloutui nurkan taa, seuraavana päivänä samoin, mutta iso-isä ei tullutkaan; niinä päivinä satoi, ja äiti vilustui kovin, sillä hän aina kävi kanssani ulkona, ja sitten taas kaatui vuoteeseen.

Iso-isä tuli viikon kuluttua ja taaskin osti minulle leivoksen ja omenan eikä nytkään puhunut mitään. Ja kun hän läksi menemään pois, seurasin minä salaa, sillä ennempää jo olin päättänyt ottaa selvän, missä hän asuu ja sanoa äidille. Minä astuin etempänä ja toisella puolella katua, ettei iso-isä huomaisi.

Hän asui hyvin kaukana, ei siellä, missä sitten eli ja missä kuoli, mutta Hernekadulla suuressa kartanossa, neljännessä kerroksessa. Saatuani sen tietää palasin kotiin myöhään. Äiti oli kovin peloissaan, sillä hän ei tietänyt, missä olin. Kun sitten kerroin hänelle, tuli hän taas hyvin iloiseksi ja aikoi jo seuraavana päivänä mennä iso-isän luo; mutta seuraavana päivänä alkoi peljätä ja pelkäsi kolme päivää; niin ei mennytkään. Sitten sanoi hän minulle: "kuules, Nelly, minä olen nyt sairas enkä voi mennä, mutta minä kirjoitin kirjeen isoisällesi, mene ja vie se hänelle. Tarkasta, miten hän lukee kirjeen, mitä sanoo ja mitä tekee: sinä laskeu polvillesi, suutele häntä ja rukoile, että hän antaisi anteeksi äidillesi..." Ja äiti itki kovasti, minua suuteli ja siunasi matkalle ja Jumalaa rukoili, asetti minutkin kanssansa pyhimyksenkuvan eteen polvilleni ja vaikka olikin hyvin kipeä, läksi kumminkin saattamaan portille, ja kun minä sitten katsahdin taakseni, katsoi hän yhä jälkeeni, kun minä menin.

Tulin iso-isän asunnolle ja aukaisin oven, jossa ei ollut ovenrautaa. Iso-isä istui pöydän takana ja söi leipää ja perunoita, ja Asorka seisoi hänen edessään, katsoi kun hän söi; Asorkan häntä vain yhäti heilui. Iso-isälläkin oli siinä asunnossaan matalat ikkunat, pimeät, samaten oli vain yksi pöytä ja tuoli. Hän eli yksin. Astuin sisään, ja hän säikähti niin, että koko ruumiinsa alkoi vavista, kasvonsa kalpenivat. Minäkin pelästyin enkä sanonut mitään, menin vain pöydän luo ja laskin siihen kirjeen. Kun iso-isä näki kirjeen, suuttui hän niin, että hypähti ylös, tempasi keppinsä ja heilahdutti sitä ylitseni, mutta ei lyönyt, työnsi minut eteiseen ja tyrkkäsi menemään. En ehtinyt laskeutua vielä yhtään rappua, kun taas aukasi oven ja heitti minulle kirjeen takaisin aukaisemattomana. Tulin kotiin ja kerroin kaikki. Sen jälkeen äiti taas kääntyi vuoteeseen...

Samassa kuului jotenkin ankara ukkosen jyrähdys, sade alkoi järein pisaroin rapisuttaa ruutuihin; huoneessa tuli pimeä. Mummo näytti säikähtävän ja teki ristinmerkin. Kaikki jäimme odottamaan.

-- Paikalla menee ohi, lausui Nikolai Sergeitsh katsoen ikkunaan; sitten nousi ja astui edestakasin huoneessa.

Nelly seurasi häntä syrjäkatseellaan. Tyttönen oli kovasti, sairaloisesti kiihoittunut. Minä huomasin sen; hän sen sijaan koetti olla minuun katsomatta.

-- No, kuinka sitten kävi? kysyi Nikolai Sergeitsh istuen taasen tuoliinsa.

Nelly katsahti pelokkaasti ympärilleen.

-- Etkö sinä sitten enää nähnytkään iso-isääsi?

-- Näin...

-- Niin, niin! Kerro, kyyhkyläiseni, kerro, ehätti Anna Andrejevna sanomaan.

-- Sen jälkeen en kolmeen viikkoon nähnyt isoisääni, pitkitti Nelly, -- talvi alkoi jo tulla ja lunta satoi. Kun sitten taas kohtasin iso-isän, siinä entisessä paikassa, tulin hyvin iloiseksi ... sillä äiti oli hyvin suruissaan, kun iso-isä ei enää tullut. Kun nyt taas näin iso-isän, juoksin tahallani kadun toiselle puolelle, jotta hän näkisi, että pakenen häntä. Kun katsahdin taakseni, näin hänen kiirehtivän jälkeeni, sitten alkoi hän juosta tavottaakseen minut ja huusi minulle: "Nelly, Nelly!" Asorka juoksi hänen jälestään. Minun tuli sääli ja minä pysähdyin. Hän tuli luokseni, tarttui käteeni ja talutti minua, mutta kun huomasi minun itkevän, pysähtyi, katsoi minuun, kumartui ja suuteli minua. Silloin hän huomasi, että jalassani olivat huonot kengät ja kysyi, eikö minulla ole parempia. Minä silloin heti hyvin sukkelaan sanoin, ettei äidillä ole rahaa ja että isäntäväki meille vain säälistä ruokaa antaa. Iso-isä ei virkkanut mitään, mutta talutti minut kauppatorille ja osti minulle kengät sekä käski minun samassa panna jalkaani, sitten vei minut asuntoonsa Hernekadulle, ensin kävi vielä puodissa, osti piirakan ja kaksi konvehtia, ja sitten kun tulimme hänen huoneeseensa, käski minun syödä piirakan, katsoi, kun minä söin, ja sitten antoi minulle konvehdit. Asorka asetti käpälänsä pöydälle ja pyysi piirakasta, minä annoin, ja iso-isä nauroi. Sitten asetti hän minut viereensä, alkoi silittää päätäni ja kysellä, olenko minä mitä oppinut ja mitä minä tiedän. Minä sanoin hänelle, ja hän käski minun, kun vain sopii, joka päivä kello kolme tulla hänen luokseen ja että hän itse tahtoo opettaa minua. Sitten sanoi hän minulle, että kääntyisin ja katsoisin ikkunaan niin kauan, kunnes hän sanoo, että kääntyisin takaisin. Minä seisoin niin, mutta hiljaa käännyin ja näin, että hän oli ratkonut tyynynsä auki alanurkasta ja otti sieltä neljä ruplaa. Ne otettuansa toi hän ne minulle ja sanoi: "Nämä ovat sinulle yksinäsi". Minä olin jo ottamassa, sitten ajattelin ja sanoin: "jos ne ovat minulle yksinäni, niin en ota niitä". Iso-isä äkkiä suuttui ja sanoi minulle: "no, ota sitten miten tahdot, saat mennä". Minä läksin eikä hän suudellutkaan minua.

Kun tulin kotiin, kerroin kaikki äidille. Äiti tuli yhä sairaammaksi. Kirstuntekijän luona kävi eräs ylioppilas; hän oli äidin lääkärinä ja käski äidin ottamaan lääkkeitä.

Sen jälkeen kävin usein iso-isän luona -- äiti käski niin tehdä. Iso-isä osti Uuden Testamentin ja Maantiedon ja alkoi minua opettaa: toisinaan hän kertoi minulle, minkälaisia maita on maanpinnalla ja millaisia ihmisiä niissä asuu, millaisia on meriä, mitä ennen muinoin tapahtui, ja kuinka Kristus antoi kaikille anteeksi. Kun minä jotain kyselin, oli hän hyvillään siitä; sen vuoksi aloinkin minä häneltä useasti kysellä, ja aina hän selitti, Jumalastakin kertoi paljon. Toisinaan emme lukeneet, minä silloin leikin Asorkan kanssa. Asorka rakasti minua ja minä opetin sen hyppäämään kepin yli, iso-isä nauroi ja aina päätäni silitti. Isoisä nauroi hyvin harvoin. Toisinaan puhelee paljon, ja sitten taas äkkiä vaikenee, istuu niinkuin olisi nukkunut, vaikka silmänsä ovatkin auki. Siten istuu hämärään asti ja hämärässä sitten näyttää niin julmalta, vanhalta... Joskus taas, kun tulin luoksensa, istuu hän tuolillaan eikä kuule mitään, Asorkakin makaa hänen edessään. Minä odotan, odotan, rykäsen; iso-isä ei vieläkään huomaa minua. Siten saan lähteä pois. Kotona äiti minua aina odotti; hän makaa, minä kerron hänelle kaikki, kaikki, niin että jo on yö tullut, ja minä yhä vaan kerron ja äiti kuuntelee iso-isästä: mitä hän sinä päivänä teki, mitä kertoi minulle, millaisia kertomuksia ja mitä hän antoi minulle läksyksi. Ja kun kerron Asorkasta, että minä opetin sen hyppäämään kepin yli ja että iso-isä nauroi, niin äkkiä alkaa äitikin nauraa, ja nauraa kauan, nauraa ja iloitsee, käskee kertomaan uudestaan ja sitten alkaa rukoilla. Minä silloin aina ajattelin: miksi äiti niin paljon rakastaa isoisää, mutta iso-isä ei rakasta äitiä. Kun sitten tulin iso-isän luo, aloin tahallani kertoa, kuinka äiti häntä rakastaa. Hän kuunteli vihaisena, kuunteli kumminkin, mutta ei sanaakaan lausunut, silloin minä kysyin, miksi äiti häntä rakastaa ja aina hänestä kysylee, mutta hän ei koskaan kysele äidistä. Iso-isä suuttui ja ajoi minut oven taa; minä seisoin siellä vähän aikaa, hän sitten aukaisi oven ja kutsui minut sisään, yhä oli vihainen eikä virkkanut mitään. Kun sitten luimme uskonoppia, kysyin taas iso-isältä: miksi Jesus Kristus sanoo: "rakastakaa toinen toistanne ja antakaa vääryydet anteeksi", mutta hän ei tahdo antaa äidille anteeksi? Silloin hyppäsi hän ylös ja kiljasi, että äiti minua opetti noin sanomaan, ajoi minut taas pois ja sanoi, etten saisi enää hänen luokseen tulla. Minä sanoin, etten haluakaan tulla enkä tulekaan... Sen jälkeen muutti iso-isä toiseen asuntoon...

-- Minä sanoin, että sade menee pian ohi, nyt se jo menikin, aurinko jo paistaa ... katsos, Vanja, sanoi Nikolai Sergeitsh kääntyen ikkunaan.

Anna Andrejevna katsahti häneen neuvottomana ja nyt äkkiä välähti viha ja harmi tämän hiljaisen ja aran mummon silmistä. Ääneti tarttui hän Nellyn käteen ja asetti hänet omalle polvelleen istumaan.

-- Kerro minulle, enkelini, minä tahdon sinua kuulla, lausui mummo. -- Olkoot ne, joilla on kova sydän...

Hän ei sanonut lausettaan loppuun vaan puhkesi itkuun. Nelly katsahti kysyvästi minuun neuvottomana ja ikäänkuin peloissaan. Nikolai Sergeitsh katsoi minuun, kohautti hiukan olkapäitään ja samassa kääntyi meistä poispäin.

-- Pitkitä kertomustasi, Nelly, sanoin minä.

-- Kolmeen päivään en käynyt iso-isän luona, alotti taas Nelly, -- ja sillä ajalla muuttui äiti vieläkin heikommaksi. Rahat olivat meiltä loppuneet, ei ollut, millä ostaa lääkettä, emmekä me syöneetkään mitään, sillä isäntäväellä ei niinikään mitään ollut, ja he alkoivat meitä soimata, että me elämme heidän kustannuksellaan. Silloin minä kolmannen päivän aamuna nousin ylös ja aloin pukeutua. Äiti kysyi, mihin menen. Minä vastasin: menen iso-isän luo, pyydän häneltä rahaa; äiti tuli hyville mielin, sillä minä olin jo kertonut äidille kaikki, kuinka iso-isä ajoi minut pois, jonka tähden olin äidille sanonutkin, etten tahdo enää mennä iso-isän luo, vaikka äiti olikin itkenyt ja pyytänyt minua menemään. Tultuani iso-isän asunnolle sainkin kuulla, että hän oli muuttanut pois; läksin etsimään hänen uutta asuntoansa. Löydettyäni sen ja hänet tavattuani hypähti hän pystyyn, hyökkäsi vastaani ja polki jalkaa. Minä heti sanoin hänelle, että äiti on hyvin kipeä, että lääkkeisiin tarvitaan rahaa, viisikymmentä kopekkaa, eikä meillä ole mitään syötävää.

Iso-isä alkoi huutaa, työnsi minut rapuille ja pani jälkeeni oven säppiin. Mutta kun hän työnsi minua ulos, sanoin minä hänelle, että istun rapuille ja en lähde siitä ennen, kun hän antaa rahaa. Niin istuin siinä rapuilla. Vähän ajan kuluttua aukasi hän oven ja näki minut rapuilla istumassa ja sitten taas sulki oven. Kului nyt pitkä aika; taas hän aukasi, taas näki minut ja taas sulki oven. Sitten vielä useasti aukasi oven ja katsoi. Viimein tuli hän huoneestaan Asorkan kanssa, lukitsi oven ja meni ohitseni kadulle eikä minulle virkkanut sanaakaan. Minäkään en virkkanut mitään, jäin siihen istumaan ja istuin niin iltahämäriin.

-- Kyyhkyläiseni, olihan siinä kylmä olla, rapuilla istua kylmässä! huudahti Anna Andrejevna.

-- Minulla oli päällysnuttu yllä, vastasi Nelly.

-- Vaikkapa päällysnuttu ... kyyhkyläiseni, kuinka paljon oletkaan saanut kärsiä! Mitäs hän, iso-isäsi?

Nellyn huulet alkoivat väristä, mutta hän ponnisteli vastaan ja jaksoi pidättää kyyneleensä.

-- Oli jo aivan pimeä kun hän tuli, sattui minuun ja ärjäsi: ken siinä? Minä sanoin, että se olen minä. Hän varmaan luuli minun jo aikaa sitten lähteneen; mutta nähtyään minun vielä olevan siinä, kummastui kovin ja seisoi kauan edessäni. Äkkiä iski kepillään astuimeen, nousi kiireesti ylös, aukasi ovensa ja vähän ajan kuluttua toi minulle kuparisia viiden kopekan rahoja ja heitti ne rapuille. "Siinä on sinulle, ota, siinä ovat kaikki rahani, ja sano äidillesi, että minä kiroon hänet," ärjäsi iso-isä ja paiskasi ovensa kiinni. Viisikopekkaiset vierivät rapuilla. Aloin koota rahoja, iso-isä varmaankin muisti heittäneensä rahat rapuille ja että minun on pimeässä vaikea niitä löytää, aukasi oven ja toi kynttilän, jonka valossa minä ne pian löysin ja korjasin. Iso-isä korjasi avukseni ja sanoi minulle, että niitä piti olla seitsemänkymmentä kopekkaa; sitten hän taas meni pois. Kotiin tultuani annoin rahat äidille ja kerroin hänelle kaikki; äiti tuli taas sairaammaksi, minäkin tulin kipeäksi, olin kipeä koko yön ja seuraavan päivän, mutta aina vain ajattelin yhtä asiaa, sillä olin vihastunut iso-isälle, ja kun äiti nukkui, menin ulos iso-isän asunnon eteen mennäkseni, mutta pysähdyin ennen jo sillalle seisomaan. Siitä meni ohi _tuo_...