Part 31

-- Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha. -- Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelin huoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin: mitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi ... niin! Ja tiedäs: minä aina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän on laskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitän tukkaansa, hyväilen... Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollut luonani... Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsi Natasha äkkiä.

Minusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuin siten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisi toivottomuutta, kärsimyksiä... Siten tekevät useasti sydämmet, jotka ovat paljon kadottaneet.

-- Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoi Natasha. -- Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niin vakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, -- aina vain puhuu oppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän on lapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot he onnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!

Ja samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänen sydämmestänsä... Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.

Enkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omasta murheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä, nähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoen väsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroin hänelle Nellystä... Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois, ennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran oleman emäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.

-- Oi, pikemmin, pikemmin, -- huudahdin minä palatessani kotiin, -- pikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikka miten, mutta vain pikemmin, pikemmin!

Aamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaan aikaan tuli myöskin Alesha ... jäähyväisille... En huoli puhua, en tahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha oli päättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä, mutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitä hellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoi häneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaista hänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänen ainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksi sekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashan mieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänen rakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa... Hän puheli sekavasti, kyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaa Natashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, tai korkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevat heidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se, että hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he olla yhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaan eroavatkin vain yhdeksi päiväksi...

Kummallista: itse hän oli täysin vakuutettu puhuvansa totta sekä, että hän varmasti ylihuomenna palaa Moskovasta... Miksi hän oli niin tuskainen ja itki?

Kello löi jo yksitoista. Tuskin sain Aleshan lähtemään. Juna Moskovaan läksi kello kaksitoista. Siihen jäi enää yksi tunti. Jälkeenpäin kertoi minulle Natasha, ettei hän muista, millä mielellä hän viimeisen kerran katsoi Aleshaan. Minä muistan, että Natasha siunasi hänet ristinmerkillä, suuteli, peitti kasvonsa käsiinsä ja kiiruhti huoneeseensa. Minun tuli saattaa Alesha vaunuihin, muuten olisi hän aivan varmasti tullut takaisin eikä olisi lähtenyt pois rapuilta.

-- Minä luotan teihin, sanoi hän rappuja laskeutuessaan. -- Ystäväni, Vanja! Olen syyllinen sinun edessäsi enkä koskaan voinut ansaita rakkauttasi, mutta pysy sinä loppuun saakka veljenäni ja rakasta Natashaa, älä jätä häntä, kirjoita minulle kaikesta, kirjoita mahdollisimman tarkkaan, kirjoita tiheämmin, jotta mahtuisi enemmän. Ylihuomenna olen taas täällä aivan varmaan! Mutta sitten kun matkustan taas, sitten kirjoita!

Saatoin hänet vaunuihin.

-- Ylihuomiseen! Moskovasta palaan, varmasti -- huusi hän minulle tieltä.

Pelokkaana palasin ylös Natashan luo. Hän seisoi keskellä huonetta kädet ristissä, katsoi minuun kummastellen, ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan minua. Tukkansa oli langennut toiselle puolelle päätä; katseensa oli sekava, ja harhaileva. Mavra seisoi neuvottomana ovella ja pelästyneenä katsoi häneen. Äkkiä loistivat Natashan silmät. -- Ahaa! Sinähän se olet! Sinä! -- huusi hän minulle. -- Sinä yksin vain jäit! Sinä vihasit häntä! Sinä et voinut milloinkaan antaa hänelle anteeksi, että minä rakastuin häneen... Nyt olet sinä taaskin luonani! Mitä? Tulitko taaskin minua _lohduttamaan_, suostuttelemaan, että menisin isän luo, joka minut on hylännyt ja kironnut. Sen arvasinkin jo eilen, jo kaksi kuukautta sitten!... En tahdo, en tahdo! Minäkin kiroan heitä!... Mene pois, minä en voi sinua nähdä! Pois, pois!

Huomasin, ettei hän tiedä, mitä puhuukaan, ja että minä voin läsnäolollani kiihoittaa hänen vihastumisensa hulluuteen saakka, ymmärsin, että niin oli tapahtuvakin, ja pidin parhaana poistua. Istuin rappujen ensi astuimelle ja odotin. Silloin tällöin nousin ylös, avasin ovea, viittasin Mavran luokseni ja tiedustelin Natashasta; Mavra itki.

Kului näin puolentoista tuntia. En voi kuvailla, mitä minä kärsin tällä ajalla. Sydäntäni kivisti äärettömästi. Äkkiä ovi aukeni ja Natasha tuli rapuille, hattu päässä, nuttu päällä. Hän nähtävästi ei muistanut mitään ja itse jälkeenpäin sanoikin minulle, että -- hän tuskin muistaa sitä eikä tiedä sanoa, mihin ja missä tarkoituksessa hän tahtoi kiirehtiä.

En ehtinyt nousta paikaltani ja johonkin piiloutua häneltä, kun hän äkkiä huomasi minut, ja aivan kuin halvattuna, jäi liikkumattomana eteeni seisomaan.

"Äkkiä johtui mieleeni", sanoi hän minulle jälkeenpäin, -- "että minä, mieletön, ankara, saatoin karkoittaa sinut, sinut ystäväni, veljeni, pelastajani! Ja kun näin, että sinä, onneton, minun loukkaamani, istuit rapuillani, et poistu, vaan odotat, kunnes taas sinut kutsuisin! Voi Jumalani! -- jos sinä, Vanja, tietäisit, mitä minä silloin tunsin! Oli, kuin olisi jokin sydämmeni lävistänyt..."

-- Vanja, Vanja! -- huudahti hän ojentaen minulle kätensä. -- Sinä olet täällä!...

Ja hän kaatui syliini.

Sain hänet kiinni ja kannoin kamariin. Hän oli tainnoksissa. Mitä neuvoksi? ajattelin. Hän saa kuumeen ihan varmaan.

Päätin kiiruhtaa lääkäriä hakemaan; täytyi estää tauti alkuunsa. Matka ei ollut pitkä; saksa-ukkoni oli tavallisesti kello kahteen kotona. Kiiruhdin hänen luoksensa, pyytäen sitä ennen Mavraa, ettei hän silmänräpäykseksikään poistuisi Natashan luota, eikä päästäisi häntä minnekään. Jumala antoi apunsa: vielä pikkusen aikaa jos olisi kulunut, en olisi lääkärivanhusta tavannut kotona. Hänen minä kohtasin jo kadulla, kun hän oli lähtenyt kotoansa. Viipymättä sain hänet ajurin kärryihin, ettei hän ehtinyt kummeksiakaan ja me läksimme ajamaan Natashan luo.

Niin, Jumala auttoi minua! Sinä puolen tunnin aikana, kun olin poissa, sattui Natashalle tapaus, joka olisi maksanut hänen henkensä, jos en minä lääkärin kanssa olisi joutunut aikanaan. Ei kulunut neljännestuntiakaan lähdöstäni, kun tuli ruhtinas. Hän oli juuri saattanut omaisensa ja tulikin suoraan asemalta Natashan luo. Tämän käyntinsä oli hän nähtävästi miettinyt ja päättänyt jo kauan ennen tätä päivää. Jälkeenpäin kertoi Natasha itse minulle, ettei hän ensi alussa ollenkaan kummastellut ruhtinaan tuloa. "Järkeni oli sekasin" -- lausui Natasha.

Ruhtinas istui Natashan vastapäätä luoden häneen lempeän, osaaottavan katseen.

-- Rakkaani, -- sanoi hän huoahdettuaan, -- minä käsitän surunne; minä tiesin, kuinka raskas tulee olemaan teille se hetki, ja siksi katsoin velvollisuudekseni käydä luonanne. Lohduttakaa, jos voitte, itseänne vaikka sillä, että luopumalla Aleshasta te rakensitte hänen onnensa. Mutta te käsitätte sen paremmin kuin minä, sillä te päätitte olla jalomielinen.

"Minä istuin ja kuuntelin", kertoi jälkeenpäin Natasha, -- "mutta alussa en oikein ymmärtänyt puhettansa. Muistan vain, että katsoin häneen hyvin terävästi".

Hän tarttui käteeni ja puristeli sitä. Se näytti olevan hänelle hyvin mieluista. Minä olin siksi sekaisin, etten ajatellutkaan vetää kättäni hänen kädestään.

-- Te käsititte, -- pitkitti ruhtinas, -- että tultuanne Aleshan vaimoksi olisitte jälkeenpäin voinut herättää hänessä vihaa ja teillä riitti jaloa ylpeyttä tunteaksenne sen ja päättääksenne ... mutta -- enhän minä tullut teitä kehumaan. Tahdoin vain ilmoittaa teille, ettette koskaan ja mistään löydä itsellenne parempaa ystävää, kuin minä olen. Minä otan osaa suruunne ja säälin teitä. Koko tähän asiaan tulin minä tahtomattani osaa ottaneeksi, mutta -- minä täytin velvollisuuteni. Teidän jalo sydämmenne käsittää sen ja antaa minulle anteeksi... Osani oli teidän osaanne raskaampi; uskokaa se.

-- Jo on kyllin, ruhtinas, -- virkkoi Natasha. -- Jättäkää minut rauhaan.

-- Välttämättömästi minä lähden ihan paikalla -- vastasi hän, -- mutta minä rakastan teitä niin kuin omaa tytärtäni, ja sallittehan minun käydä teillä. Pitäkää minua nyt kuni isäänne ja sallikaa minun olla teille avuksi.

-- Minä en tarvitse mitään, jättäkää minut, keskeytti taas Natasha.

-- Tiedän sen, että olette ylpeä... Mutta minä puhun vilpittä, sydämmestäni. Mitä te nyt aiotte tehdä? Sopiako vanhempienne kanssa? Se olisi hyvä asia, mutta teidän isänne ei tee oikein, on ylpeä ja despoottinen; suokaa anteeksi, mutta asia on niin. Isänne kotona saatte te vain moitteita ja uusia tuskia... Ja kuitenkin täytyy teidän olla itsenäinen, ja minun velvollisuuteni, pyhä velvollisuuteni on -- pitää huoli nyt teistä ja auttaa teitä. Alesha rukoili minua, etten jättäisi teitä, vaan olisin ystävänne. Ja paitsi minua löytyy vielä muitakin, jotka teitä mielellään auttavat. Varmaankin sallitte minun esittää teille kreivi N. Hänellä on hyvä sydän, hän on meidän sukulaisemme, vieläpä, voin sanoa, koko perheemme hyväntekijä; hän on Aleshaakin paljon auttanut. Alesha suuresti kunnioitti ja rakasti häntä. Hän on hyvin mahtava ja vaikutusvaltainen, hän on jo vanha ukko, ja hänet te neitinä hyvin saatatte vastaan ottaa. Olen jo puhunut hänelle teistä. Hän voi auttaa teitä ja, jos haluatte, saada teille oivallisen paikan... erään naissukulaisensa luona. Olen jo kauan sitten suoraan ja peittelemättä puhunut hänelle koko meidän asiamme, ja hänen hyvä ja jalomielisin mielensä tuli niin liikutetuksi, että hän nyt jo itse pyytää minun mitä pikemmin esittämään hänet teille... Hän on mies, joka on myötätuntoinen kaikelle kauniille, uskokaa minua, -- antelias, kunnianarvoisa vanhus, joka osaa arvostella ansioita, vieläpä äskettäin menetteli hyvin jalomielisesti eräässä jutussa isäänne kohtaan.

Natasha hypähti ylös kuni käärmeen pistämänä. Nyt hän jo ymmärsi hänen tarkoituksensa.

-- Jättäkää minut, heti jättäkää! huudahti hän.

-- No, mutta ystäväiseni, te ette muistakaan: kreivi saattaa olla hyödyksi isällennekin...

-- Isäni ei ota teiltä mitään. Jätättekö jo minut rauhaan! huudahti vielä kerran Natasha.

-- Jumalani, kuinka kärsimätön ja epäilevä te olettekaan! Millä minä olen tämän ansainnut, lausui ruhtinas katsellen levottomasti ympärillensä. -- Kaikessa tapauksessa sallittehan minun, -- pitkitti hän nostaen ison mytyn rahaa taskustansa, -- sallittehan te minun jättää teille tämän todistukseksi osanottavaisuudestani ja erittäinkin kreivi N:n osanottavaisuudesta, joka antoi minulle neuvon. Tässä mytyssä on kymmenentuhatta ruplaa. Odottakaa, ystäväiseni, sanoi hän nähtyään, että Natasha nousi vihastuneena ylös, -- kuulkaa kärsivällisesti kaikki: tiedättehän, että isänne menetti jutussa, joka oli hänen ja minun välillä, ja nämät kymmenen tuhatta olkoot korvauksena, joka...

-- Ulos! -- huusi Natasha, -- ulos rahoinenne! Minä näen teidän sisimpänne ... te halpamainen, katala mies!

Ruhtinas nousi tuolilta, kasvonsa vaalenivat kiukusta. Hän oli varmaankin tullut siinä mielessä, että voisi tutustua asemaan, tutkiakseen mielialan ja varmaankin luotti, että nuo kymmenentuhatta tekevät vaikutuksen köyhään ja hylättyyn Natashaan... Ollen halpamielinen ja törkeä luonteeltaan ja tavoiltaan oli hän useasti juossut irstailevan kreivi N:n moisilla asioilla. Hän vihasikin Natashaa ja huomattuaan puuhansa menneen myttyyn muutti heti käytöstapansa ja häijyllä riemulla kiiruhti solvaamaan Natashaa, jottei käyntinsä ainakaan olisi kokonaan turha.

-- Tämä ei nyt ollenkaan ole hyvä, tyttöseni, että te noin kovin kiukustutte, -- lausui hän vapisevalla äänellä, kärsimättömyydellä odottaen nautintoa solvauksensa tekemästä vaikutuksesta, -- tämä enää ei ole hyvin. Teille tarjotaan suojelusta, mutta te nostatte nokkanne pystyyn... Sitä kai ette tiedä, että teidän tulisi olla minulle kiitollinen; minä olisin jo kauan sitten saattanut lähettää teidät ojennuslaitokseen, sen olisin voinut tehdä isänä, jonka pojan te saatoitte turmion tielle, mutta enpäs tehnyt sitä ... he, he, hee!

Samassa astuimme me huoneeseen. Vielä keittiössä ollessamme kuulin ääniä, pysähdytin pikkuseksi aikaa lääkärin ja kuulin ruhtinaan viime lauseen. Sitten kuului hänen rietas naurunsa ja Natashan huudahdus: "Oi, Jumalani!" Samassa aukasin minä oven ja hyökkäsin ruhtinaan kimppuun.

Minä sylkäsin hänen kasvoillensa ja löin kaiken voimin poskelle. Hän aikoi hyökätä päälleni, mutta huomattuaan, että meitä oli kaksi, koppasi pöydältä rahamyttynsä ja juoksi pois. Niin todellakin hän teki; minä näin sen. Heitin jälkeensä mankelinahan, jonka olin ottanut keittiön pöydältä. Tultuani taas huoneeseen näin lääkärin pitelevän Natashaa, joka rimpuili ja pyrki irti hänen käsistään, aivan kuin lankeevatautinen. Kauan aikaa meni ennenkuin saimme hänet siksi rauhoittumaan, että saatoimme laskea hänet vuoteelle; hän oli kuin kuumeen houreissa.

-- Tohtori! Mikä hänen on? -- kysäsin minä pelokkaana.

-- Odottakaa, -- vastasi hän, -- täytyy tarkastaa tautia ja sitten vasta selvittää ... mutta yleensä sanoen asia on hyvin huono. Voi saada vaarallisen aivokuumeen. Muuten -- ryhdymme varokeinoihin.

Mutta silloin johtui mieleeni uusi tuuma. Rukoilin tohtoria jäämään Natashan luo vielä pariksi, kolmeksi tunniksi, sain hänet lupaamaan, ettei hän pikkuseksikaan ajaksi poistu Natashan luota, itse kiiruhdin asuntooni.

Nelly istui nurkassa jurona ja levottomana ja katsoi minuun oudosti. Varmaankin olin minäkin oudon näköinen.

Tartuin hänen käsiinsä, istuin sohvaan, vedin hänet polvelleni ja suutelin häntä. Hän punastui.

-- Nelly, enkelini, tahdotko olla meidän pelastajamme? -- kysyin häneltä. -- Tahdotko pelastaa meidät kaikki?

Hän katsoi minuun neuvottomana.

-- Nelly! Koko toivoni on nyt sinussa! On eräs isä: sinä olet nähnyt hänet ja tunnet hänet. Hän on kironnut tyttärensä ja eilen kävi pyytämässä sinua tyttärensä sijaiseksi. Nyt Natashan (sinähän sanoit rakastavasi Natashaa) on jättänyt se, jota hän rakasti ja jonka tähden hän läksi isänsä kotoa. Tuo hyljännyt on samaisen ruhtinaan poika, joka tuonnoin illalla tuli tänne, kun sinä olit yksin, ja jota sinä läksit pakoon ja olit siitä sitten kipeänä... Tunnethan sinä hänet? Hän on paha ihminen!

-- Tiedän, -- vastasi Nelly, vavahti ja vaaleni.

-- Niin, hän on paha ihminen. Hän vihaa Natashaa sentähden, että hänen poikansa Alesha tahtoi ottaa Natashan vaimokseen. Tänään matkusti Alesha pois, ja jo tunnin kuluttua oli ruhtinas Natashan luona ja solvasi häntä, uhkasi panettaa ojennuslaitokseen, ja muutenkin pilkkasi häntä. Ymmärrätkö minua, Nelly?

Mustat silmänsä säkenöivät, mutta samassa loi hän katseensa alas.

-- Ymmärrän, -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

-- Nyt on Natasha yksin ja sairaana; minä jätin hänet lääkärimme hoitoon, itse kiiruhdin tänne. Kuule, Nelly: lähdetään Natashan isän luo; sinä et rakasta ukkoa, sinä et tahtonut mennä hänen luokseen, mutta mennään nyt yhdessä. Me menemme ja minä sanon, että sinä nyt tahdot tulla heille tyttären sijaiseksi, Natashan sijaiseksi. Ukko on nyt sairas, hän kun kirosi Natashan ja siksi, kun Aleshan isä vielä näinä päivinä ankarasti solvasi häntä. Nyt ei ukko tahdo kuullakkaan tyttärestään, mutta hän kuitenkin rakastaa tytärtänsä, rakastaa, Nelly, ja haluaa hänen kanssaan sovintoa; minä tiedän kaiken sen! Se on niin!... Kuulethan, Nelly?

-- Kuulen, lausui hän taas kuiskaamalla.

Minä puhuin hänelle ja kyynelet vuotivat silmistäni. Nelly katseli minua arasti.

-- Uskotkos sen?

-- Uskon.

-- Niin, me tulemme sinne, sinä käyt istumaan, sinut otetaan vastaan, hyväillään ja aletaan sinulta kysellä. Silloin minä johdan puheen niin, että sinulta käydään kyselemään siitä, kuinka sinä ennen olet elänyt, kysellään äidistäsi ja iso-isästäsi. Kerro, Nelly, heille kaikki niin, kuin sinä minulle kerroit. Kaikki, kaikki kerro, yksinkertaisesti ja salaamatta mitään. Kerro heille, miten kelvoton ihminen hylkäsi äitisi, kuinka äitisi kuoli Bubnovan kellarikerroksessa, kuinka olitte äitisi kanssa käyneet kaduilla almua pyytämässä; mitä äitisi puhui sinulle ja mitä sinulta kuollessaan pyysi... Kerro samalla myöskin iso-isästäsi. Kerro, kuinka hän ei tahtonut antaa anteeksi äidillesi ja kuinka äitisi kuolinhetkellään lähetti sinun hänen luoksensa, että hän tulisi antamaan äidillesi anteeksi, ja kuinka hän ei sitä tehnyt ... ja kuinka äitisi kuoli. Kaikki, kaikki kerro! Ja kun tuon kaiken kerrot, niin ukko tuon kaiken tuntee omassa sydämmessään. Hän tietää, että tänään Alesha jätti Natashan, ja hän jäi solvaistuna ja sorrettuna, yksin, avutonna ja turvatonta vihollisensa pilkattavaksi. Ukko tietää tuon kaiken... Nelly! Pelasta Natasha! Tahdotko lähteä?

-- Tahdon, -- vastasi Nelly vetäen syvästi henkeänsä ja hyvin kummallisesti ja tarkkaan katsoi minuun; jotain moitetta oli siinä katseessa, ja minä tunsin sen sydämmessäni.

Mutta minä en voinut luopua ajatuksestani. Minä luotin siihen vahvasti. Tartuin Nellyn käteen ja niin läksimme yhdessä. Kello oli kolme iltapäivällä. Taivaalla näkyi sadepilvi. Viime päivinä oli ollut kuuma, tukahduttava ilma, ja nyt kuului jossain kaukana ensimmäinen, varhainen kevätukkosen jyrinä. Tuuli kiiti pölyisillä kaduilla.

Istuimme ajurin kärryihin. Kaiken matkaa oli Nelly vaiti, joskus vain katsahti minuun aina vielä yhtä oudosti ja salaperäisesti. Rintansa nousi ja laski; pitäessäni häntä kärryissä tunsin, kuinka pikku sydämmensä jyski, niinkuin olisi tahtonut hypätä ulos rinnasta.

VII.

Tie tuntui loppumattomalta. Viimein pääsimme perille; arvelevalla mielellä astuin vanhusten huoneeseen. Vielä en tietänyt, miten sieltä palaan, mutta tiesin, että minun, maksoi mitä maksoikaan, tuli lähteä sieltä vasta silloin, kun oli muassani anteeksianto ja sovinto.

Kello kävi jo neljättä. Vanhukset istuivat tapansa mukaan yksin. Nikolai Sergeitsh oli kovin pahalla päällä ja kipeänä lepotuolissaan puoleksi makaavassa asennossa, vaaleana ja voimatonna, päässä liinakääre. Anna Andrejevna istui hänen luonansa, silloin tällöin kostutteli hänen ohimoitansa etikalla ja lakkaamatta tutkivasti sekä kärsivän muotoisena tarkasteli hänen kasvojansa, joka nähtävästi häiritsi, jopa harmittikin ukkoa. Hän pysyi itsepäisesti ääneti, eikä Anna Andrejevna uskaltanut alkaa puhetta. Odottamaton tulomme hämmästytti heitä kumpaakin. Nähtyään minut Nellyn kanssa tulevan Anna Andrejevna äkkiä säikähti ja ensi hetkellä katsoi meihin ikäänkuin olisi tuntenut itsensä johonkin syylliseksi.

-- Tässä tuon minä teille Nellyni, -- sanoin minä sisään astuttuamme. -- Hän on nyt niin päättänyt ja itse halusi teille. Ottakaa hänet ja rakastakaa.

Ukko katsahti minuun epäilevästi, ja jo yksistään tuosta katseesta saattoi arvata, että hän tiesi kaikki, se on, että Natasha on nyt yksin, on hyljätty, heitetty ja ehkäpä solvaistukin. Hän olisi varsin kernaasti tahtonut päästä selville tulomme syistä ja katsoi meihin kysyvästi. Nelly vapisi, puristi kättäni vahvasti, katsoi alas ja vain joskus heitti ympärilleen, kuni kiinnisaatu pikku eläin, pelästyneen katseen. Mutta pian huomasi Anna Andrejevna asian: hän kiiruhti Nellyn luo, suuteli, hyväili tyttöä, puhkesi itkuun ja hellästi asetti Neliyn viereensä istumaan päästämättä tytön kättä kädestään. Nelly loi häneen tuon tuostakin salavihkaa ihmettelyä ilmaisevan katseen.

Hyväiltyään ja asetettuaan Nellyn viereensä istumaan ei mummo enää tietänyt, mitä tekisi, ja alkoi neuvotonna katsoa minuun. Ukko rypisti kulmiansa melkein arvaten, miksi olin Nellyn tuonut. Huomattuaan, että älysin hänen tyytymättömyytensä ja rypistyneen otsansa, kosketti hän kädellään päätänsä ja lausui katkonaisesti:

-- Päätä kivistää, Vanja.

Istuimme yhä ääneti; mietiskelin, mistä puheen alkaisin. Huoneessa oli jotenkin hämärä; synkkä pilvi tuli yhä lähemmäksi ja taas kuului kaukainen jyrinä.

-- Kuinka varhain tänä keväänä kuuluu ukkonen, sanoi ukko. -- Seitsemäntenäneljättä vuonna, minä muistan, oli meidän paikoilla vielä varhaisempi ukkonen.

Anna Andrejevna huokasi.

-- Eikös panna teekeittiö kiehumaan? kysyi hän arasti, mutta ei saanut keltään vastausta; nyt hän taas kääntyi Nellyyn.

-- Mikä sinun nimesi on, kyyhkyläiseni -- kysäsi Anna Andrejevna Nellyltä. Nelly sanoi heikolla äänellä nimensä ja tuli yhä enemmän ymmälle. Ukko katsoi häneen tarkkaan.

-- Onko se sama kuin Helena? kysäsi mummo vilkkaasti.

-- Niin, vastasi Nelly. Seurasi taas hetkisen äänettömyyttä.

-- Nunna-sisar Praskovja Andrejevnan sisarentytär oli myöskin Helena, lausui Nikolai Sergeitsh.

-- Häntäkin kutsuttiin Nellyksi. Minä muistan sen.

-- Mitä, eikö sinulla ole omaisia, ei isää eikä äitiä? kysäsi Anna Andrejevna.

-- Ei ole, vastasi Nelly harvaan ja arastellen.

-- Kuulin sen, kyllä kuulin. Onko siitä kauan, kun äitisi kuoli?

-- Ei ole.

-- Kyyhkyläiseni, orpo raukkani, pitkitti mummo katsoen häneen säälivästi.

Nikolai Sergeitsh rummutti maltittomasti sormillaan pöytään.

-- Oliko äitisi ulkomaalaisia, niinkö? Niinhän te, Ivan Petrovitsh, kerroitte? pitkitti mummo arkailevia kysymyksiään.

Nelly katsoi minuun hätäisesti, oli, ikäänkuin olisi tahtonut minua avukseen. Hän hengitti rauhattomasti ja katkonaisesti.

-- Hänen äitinsä oli englantilaisesta isästä ja venäläisestä äidistä, joten siis ennemmin voi häntä sanoa venakoksi, sanoin minä. -- Nelly on syntynyt ulkomailla.

-- Matkustiko hänen äitinsä ulkomaille miehensä kanssa?

Samassa punastuivat Nellyn kasvot kokonaan.

Mummo huomasi lausuneensa sopimatonta ja vavahti, kun ukko loi häneen vihaisen katseen. Ukko katsoi mummoon hyvin tuimasti ja kääntyi ikkunaan.

-- Eräs kehno ja katala mies petti hänen äitinsä, lausui äkkiä ukko Anna Andrejevnalle. -- Tuon miehen kanssa hän karkasi isänsä luota ja antoi isänsä rahat tuolle rakastetullensa; tuo heittiö viekotteli häneltä rahat valhetellen hänelle, vei hänet ulkomaille, omisti hänen rahansa ja hänet itsensä hylkäsi. Eräs hyvä ihminen ei jättänyt häntä, vaan auttoi kuolemaansa saakka. Kun tuo hyvä ihminen pari vuotta sitten kuoli, palasi hän isänsä luo. Niinhän sinä, Vanja, kerroit? kysyi ukko katkonaisesti.

Nelly nousi hyvin levottomana ja aikoi mennä ovelle.

-- Tule tänne, Nelly, -- sanoi ukko ojentaen vihdoin tytölle kätensä. -- Istu tähän, istu luokseni, kas tuohon, -- istu!

Hän kumartui, suuteli Nellyä otsaan ja alkoi hiljaan silittää hänen tukkaansa. Nelly alkoi kovasti vavista ... mutta hillitsi itsensä. Anna Andrejevna katsoi riemulla ja iloisella toivolla, kuinka nyt vihdoinkin Nikolai Sergeitsh alkoi orpoa hyväillä.

-- Minä tiedän, että kelvoton mies saattoi äitisi turmioon, kelvoton ja rietas, mutta tiedän myöskin, että äitisi rakasti ja kunnioitti isäänsä, lausui ukko liikutettuna, silittäen yhä Nellyn päätä; hän ei malttanut olla heittämättä meille tuota taisteluhaastetta. Vieno puna levisi hänen poskillensa; hän koetti olla meihin katsomatta.

-- Äitini rakasti iso-isääni enemmän, kuin isoisäni äitiäni, -- lausui Nelly arasti, mutta päättävästi, koettaen hänkin olla kehenkään katsomatta.