Part 30

Tätä kuullessaan Anna Andrejevna itki. Kun sitten sanoin, että minun on heti lähdettävä Natashan luo, jonne minun olisi jo paljoa ennen ollut mentävä, sanoi Anna Andrejevna, että hän onkin _pääasian_ unehuttanut. Ottaessaan kirjeen paperien alta kaatui vahingossa mustepullo kirjeen päälle. Kirjeen nurkka oli todellakin musteessa ja nyt mummo pelkäsi, että miehensä huomaa hänen penkoneen papereita ja lukeneen Natashalle aiotun kirjeen. Ja olipa mummolla syytäkin pelkoonsa: jo yksistään se seikka, että me tunnemme hänen salaisuutensa, voi saattaa hänet häpeämään, ja harmissaan voi hän jatkaa vihaansa sekä ylpeydessään vastustaa anteeksiantoa.

Tarkemmin asiaa ajateltuani kehoitin Anna Andrejevnaa olemaan siitä niin suuresti huolehtimatta. Olihan Nikolai Sergeitsh kirjoittamasta lakattuaan ollut niin kiihtynyt, ettei kaikkia pienimpiä yksityisseikkoja ehkä muistakaan ja saattaa siis luulla, että onkin itse kirjeen tahrannut ja unehuttanut niin tehneensä. Saatuani tällä tavoin Anna Andrejevnan levollisemmaksi panimme kirjeen entiseen paikkaansa. Ja nyt ennen pois lähtöäni päätin vakavasti puhua Anna Andrejevnalle Nellystä. Minä arvelin, että köyhä ja hyljätty orpo parka, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, saattaisi surullisella, tragillisella kertomuksellaan entisestä elämästään sekä äitinsä kuolemasta hellyttää Nikolai Sergeitshin sydämmen ja johtaa hänet anteeksiantoon. Olihan sydämmensä jo kokonaan siihen valmis; hän ikävöi tytärtänsä, ja tämä ikävöiminen alkoi jo voittaa hänen ylpeytensä ja loukatun itserakkautensa. Nyt puuttui enää vain sysäystä, viimeistä sopivaa tilaisuutta, ja tuon sopivan tilaisuuden saisi Nelly valmistaa.

Anna Andrejevna kuunteli minua erittäin tarkkaavasti, koko muotonsa osotti toivon ja riemun elpymistä. Kohta alkoi hän minua moittia, miksi minä en tätä hänelle jo aikaa sitten sanonut. Hätäillen alkoi hän nyt kysellä minulta Nellystä ja päätti juhlallisella lupauksella, että hän itse nyt käy pyytämään ukolta, että ottaisi tuon orpo raukan heille. Sanoi jo nyt rakastavansa Nellyä, sääli häntä, kun hän on sairaana, kyseli hänestä, pakotti minun ottamaan Nellylle purkin hilloa, jonka itse nouti säiliöstä, ja arvellen, ettei minulla ole rahaa maksaa tytön lääkärille, tarjosi minulle viisi ruplaa, ja kun minä en rahaa ottanut, koetti lohduttaa ja rauhoittaa itseään siten, että, kun Nelly varmaankin tarvitsee vaatteita, alkoi heti penkoa vaatekirstuaan ja tutkia vaatteitansa, valiten niistä semmoiset, jotka saattoi lahjoittaa "orvolle".

Läksin Natashan luo. Noustessani viimeisiä rappuja huomasin Natashan oven takana ihmisen, joka jo aikoi kolkuttaa ovelle, mutta kuultuaan askeleeni, pysähtyi. Sitten varmaankin hetkisen epäröityään, äkkiä luopui aikeistaan ja laskeutui alas. Kohtasin hänet viimeisellä astimella ja kuinka hämmästyinkään tuntiessani Ichmenevin. Rapuilla oli päivälläkin pimeä. Hän kyykistyi seinään päästääkseen minut menemään, ja vieläkin muistan silmiensä oudon kiillon, kun hän minua tarkasteli. Olin huomaavinani, että hän kovin punastui; ainakin hän joutui kovasti hämilleen ja ymmälle.

-- Heh, Vanja, sinähän se olet! -- lausui hän epävakaisella äänellä. -- Minä aioin tavata täällä erästä ... kirjuria ... yhä tuossa asiassa ... vasta on tänne muuttanut ... jonnekin tänne ... mutta eipä asunekaan täällä. Olen erehtynyt. Hyvästi.

Ja samassa alkoi ukko kiireesti laskeutua rappuja alas.

Päätin, etten nyt kerro Natashalle tästä isänsä käynnistä, vaan heti, kun Alesha on pois matkustanut, tahdon sen välttämättömästi kertoa. Nyt oli hän niin kiihtynyt, että vaikka olisi täydellisesti käsittänyt asian ja antanut sille tulevan täyden arvon, ei hän olisi voinut sitä ottaa vastaan sillä mielellä, ei olisi saanut semmoisia tunteita, kuin sitten jälkeenpäin viime surun ja epätoivon rasittamina hetkinä. Nykyinen aika ei ollut semmoinen.

Samana päivänä olisin voinut mennä Ichmeneville ja tekipä mieleni mennäkin, mutta jätin kumminkin menemättä. Minä arvelin, että ukon tulee vaikeaksi katsoa silmiini; saattoipa hän luulla, että varta vasten olin tullut äskeisen kohtaamiseni johdosta. Menin heille vasta kolmantena päivänä; ukko oli murheinen, mutta tervehti minua jotenkin vapaasti ja yhä puhui asioista.

-- Kuules, kenen luo sinä tuonnoin menit tuonne ylös, muistathan, me kohtasimme toisemme, -- milloinka se olikaan? -- eiköhän toissa päivänä, kysyi hän äkkiä hyvin välinpitämättömästi, kääntäen kuitenkin minusta pois katseensa.

-- Eräs ystäväni asuu siellä, vastasin kääntäen myöskin katseeni syrjään.

-- Ahaa! minä taas hain kirjuriani Astafjevia, neuvottiin siihen taloon ... erehdyinkin... No niin, minähän kerroin sinulle asiastani: senaatti on antanut päätöksensä... j.n.e., j.n.e.

Hän oikein punastui, kun alkoi puhua _asiastaan_.

Kaiken tämän kerroin Anna Andrejevnalle jo samana päivänä sillä häntä ilahduttaakseni, pyytäen m.m., ettei hän erittäin tarkastelisi ukon kasvoja, ei huokailisi, ei puhuisi kautta rantain, sanalla sanoen, ettei millään tapaa antaisi vähintäkään vihiä tietävänsä ukon viime retkestä. Anna Andrejevna kummastui ja ilostui niin, ettei alussa uskonut sanojani. Omasta puolestaan sanoi hän antaneensa Nikolai Sergeitshille viittauksia orvon heille ottamisesta, mutta Nikolai Sergeitsh oli vaijennut, vaikka ennen oli itse yhä pyytänyt, että tyttö otettaisiin heille. Päätimme, että Anna Andrejevna kuulustaa huomenna siitä asiasta suoraan, kaikitta esipuheitta ja viittauksitta. Mutta seuraavana päivänä olimmekin kumpikin, sekä Anna Andrejevna että minä, kauheasti peloissamme ja hyvin levottomina.

Asia oli seuraava. Aamupäivällä oli Ichmenev tavannut virkamiehen, joka ajoi hänen riitajuttuansa. Virkamies oli sanonut hänelle, että kohdattuaan ruhtinaan oli tämä ilmoittanut, että vaikka hän pitääkin hänelle tuomitun Ichmenevkan, niin kumminkin _"muutamien perheellisten asiain tähden"_ on hän päättänyt korvata Ichmenevin vahingon ja siis antaa hänelle kymmenentuhatta ruplaa. Virkamiehen luota kiiruhti vanhus heti minun luokseni ollen hyvin kiukustunut, silmänsä säkenöitsivät raivoa. Hän kutsui minut huoneesta rapuille ja hellittämättä vaati, että minä tuossa tuokiossa menisin ruhtinaan luo ja veisin hänelle vanhuksen kaksintaisteluvaatimuksen. Olin niin hämmästynyt, etten pitkään aikaan osanut saada ajatuksiani järjestykseen. Koetin luovuttaa häntä tuosta tuumastaan. Siitä kiukustui vanhus niin, että alkoi tuntea pahoinvointia. Kiiruhdin noutamaan vettä, mutta palatessani vesilasi kädessäni ei vanhus enää ollut rapuilla.

Huomenna menin taas tapaamaan Ichmeneviä, mutta hän ei ollutkaan kotona; hän katosi kokonaiseksi kolmeksi päiväksi.

Kolmantena päivänä saimme tietää kaikki. Luotani lähdettyänsä riensi hän suoraapäätä ruhtinaan luo, ei tavannut häntä kotona ja jätti sinne kirjeen. Kirjeessä hän mainitsi kuulleensa ruhtinaan sanat, jotka hän oli virkamiehelle lausunut, jotka sanat hän pitää kuolettavana loukkauksena, pitää ruhtinasta halpamaisena ihmisenä ja tämän kaiken tähden vaatii hänet kaksintaisteluun, huomauttaen samalla, ettei ruhtinas uskaltaisi hyljätä vaatimusta, muuten tulee hän julkisesti häväistyksi.

Anna Andrejevna kertoi minulle, että ukko palasi kotiin niin rauhattomana ja pois suunniltansa, että kaatui vuoteeseen. Hänelle ukko oli erittäin hellä, mutta kysymyksiin vastasi vähän, ja kaikesta näkyi, että hän kuumeen tapaisella kärsimättömyydellä jotain odotti. Seuraavana aamuna saapui kaupungin postissa kirje; sen luettuansa hän huudahti, tarttui käsin päähänsä. Anna Andrejevna säikähti pahanpäiväsesti. Kohta ukko sieppasi hattunsa, keppinsä ja kiiruhti ulos.

Kirje oli ruhtinaalta. Kuivasti, lyhyesti ja kohteliaasti hän ilmoitti Ichmeneville, ettei hän virkamiehelle lausutuista sanoista ole kellenkään vastuunalainen. Että vaikka hän kovin sääliikin Ichmeneviä asian menettämisestä, niin ei hän sittenkään voi löytää sitä oikeaksi, että riita-asiassa tappiolle joutunut voisi kostoksi vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Mitä tulee "julkiseen häväistykseen", jota hänelle uhattiin, niin pyytää ruhtinas Ichmenevin olemaan huolehtimatta siitä, sillä mitään julkista häväistystä ei voi tulla kysymykseenkään; että uhkauskirje tulee jätettäväksi asianomaiseen paikkaan ja että varotettu poliisi voi varmasti ryhtyä tarpeellisiin keinoihin järjestyksen ja rauhan turvaamiseksi.

Ichmenev kiiruhti heti kirje kädessä ruhtinaan luo. Ruhtinas ei nytkään ollut kotona; Ichmenev sai palvelijalta tietää, että ruhtinas varmaankin oli mennyt kreivi N:n luokse. Enempää ajattelematta läksi vanhus kreivin asunnolle. Kreivin ovenvartija pysähdytti hänet, kun hän nousi rappuja ylös. Ärtyneenä äärimmäisimpään iski ukko ovenvartijaa kepillä. Samassa otettiin hänet kiinni, vietiin rapuille ja jätettiin poliisille, joka vei hänet poliisikamariin. Asiasta ilmoitettiin kreiville. Kun läsnä oleva ruhtinas selitti äijälle, että vanhus on tuo samainen Ichmenev, sen samaisen Natalia Nikolajevnan isä, (ruhtinas oli jo useasti osottanut "noita palveluksia") niin suurekas kreivi alkoi nauraa ja vaihtoi vihansa armoon; annettiin käsky päästää Ichmenev vapaaksi; mutta vapauttaminen tapahtui vasta kolmantena päivänä, jolloin, varmaankin ruhtinaan tahdon mukaan, sanottiin ukolle, että ruhtinas itse oli pyytänyt kreivin armahtamaan vanhusta.

Ukko palasi kotiin ja oli kuin mielipuoli, heittäytyi vuoteelle ja kokonaisen tunnin makasi liikkumattomana; viimein nousi ylös ja kauhuksi Anna Andrejevnalle sanoi juhlallisesti, että _ijäkseen_ kiroaa tyttärensä ja kieltää häneltä isällisen siunauksensa.

Anna Andrejevna kauhistui tästä, mutta täytyihän ukkoa auttaa ja hän itsekin melkein höperönä hoiti ukkoa koko sen päivän, melkein koko yön, kasteli hänen päätänsä etikalla, muutteli jääpussia. Ukko oli kuumeessa ja houraili. Läksin heiltä kellon kolmatta käydessä yöllä. Aamulla kuitenkin nousi Ichmenev ylös ja samana päivänä tuli luokseni nyt vihdoinkin ottaakseen Nellyn heille. Mutta siitä, mitä silloin tapahtui ukon ja Nellyn välillä, minä jo kerroin ennen; se tapaus lannisti hänet kokonaan. Kotiin tultuaan kävi hän vuoteeseen. Tämä kaikki tapahtui pitkänäperjantaina, kun Katja ja Natasha kohtasivat toisensa, se oli myöskin Aleshan ja Katjan Pietarista lähdön aattopäivä.

Olin läsnä, kun Katja kävi Natashan luona; se tapahtui varhain aamulla ja ennen sitä, kun Ichmenev kävi luonani, sekä ennen Nellyn ensimmäistä karkaamista.

VI.

Tuntia ennen Katjan tuloa tuli Alesha siitä Natashalle ilmoittamaan. Minä taas jouduin sinne samaan aikaan, kun vaunut, joissa Katja ajoi, pysähtyivät portin eteen. Katjan seurassa oli ranskalais-mummo, joka monien pyyntöjen ja epäröimisten jälkeen vihdoin viimeinkin suostui lähtemään Katjan mukaan sekä sitten päästämään Katjan yksin ylös Natashan luo, senkin vain Aleshan seurassa; mummo itse jäi siksi ajaksi vaunuihin. Katja, joka vielä istui vaunuissa, kutsui minut ja pyysi kutsumaan Aleshan. Astuttuani Natashan huoneeseen tapasin hänet sekä Aleshan itkemässä. Kuultuansa, että Katja oli jo saapunut, pyyhki Natasha kyyneleensä, nousi ylös ja asettui levottomana vastapäätä ovea seisomaan. Hän oli tänään pukeutunut kokonaan valkoiseen. Tummanruskea tukkansa oli sileällä kampauksella, niskassa isoon solmuun kierretty. Tämmöinen kampaus minua erittäin miellytti. Huomattuaan minun jääneen huoneeseen pyysi Natasha, että minäkin menisin vierasta vastaan.

-- Tähän asti en voinut saada tilaisuutta käydä Natashaa tervehtimässä, puheli minulle Katja rappuja noustessamme.

-- Olin mitä tarkimman vartioimisen alaisena. Kokonaista kaksi viikkoa lakkaamatta joka päivä pyysin m:me Albertia, ennenkun nyt vasta suostui. Ja te, Ivan Petrovitsh, miksikä te ette enää kertaakaan meillä käynyt. Minä en voinut teille kirjoittaakaan eikä siihen ollut oikein haluakaan, sillä eihän kirjeessä kumminkaan saa asiaa selitetyksi, ja kuinka suuresti minä kaipasinkaan teitä nähdäkseni... Jumalani, mitenkä sydämmeni nyt lyö...

-- Rappuset ovat niin jyrkät, sanoin minä.

-- Niin, no ... ehkäpä rappusetkin... Mutta sanokaas, kuinka te luulette -- eikö Natasha tule olemaan minulle vihainen?

-- Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?

-- Niin, niin ... todellakin, -- mistä syystä; pianhan sen saan nähdä, miksipä sitä kyselenkään...

Tarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvin peloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään, mutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.

Oven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle: "minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, että tulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa... No, mutta miksikä tässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhain ihminen. Eikö totta?"

Hän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoi tarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katja kiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä huulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyi hän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksi tunniksi.

-- Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, -- sinun täytyy poistua sen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästä ja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja mene siksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tulee kuulla kaikki, mitä me puhelemme.

-- Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, -- minä istun näin, teidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.

Katja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen. Natasha tahtomattaan hymyili hänelle.

-- Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, -- Alesha näytti sen minulle.

-- No, olenko minä sen näköinen?

-- Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisesti ja päättävästi. -- Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olette kauniimpi.

-- Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä te olettekaan!

-- Älkäähän! Mihinkä minusta!... Te minun kyyhkyläiseni! lausui Katja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivat vaiti ja tarkastelivat toisiaan. -- Kuulkaas, enkelini, keskeytti Katja äänettömyyden, -- meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessä ollaksemme; tuskin sain m:me Albertin siihenkään suostumaan, ja meillä on niin paljosta puhuttava... Minä tahdon ... minun täytyy ... no, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?

-- Niin, hyvin paljon.

-- Jos niin... Jos te rakastatte Aleshaa paljon ... niin ... tulee teidän rakastaa hänen onneansakin ... sanoi Katja arasti ja kuiskaamalla.

-- Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi...

-- Niin kylläkin ... mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänet onnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaan hänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että hän tulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin ... niin...

-- Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asia on päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä. Nähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.

Kaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummanko kanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestä luopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, että asia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha. Kaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisena katsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.

-- Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.

-- Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkä tähden te häntä rakastatte?

-- En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyyden karvautta olisi kuulunut äänessään.

-- Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.

-- En minä sen vuoksi, minä vain ... niin vain rakastan häntä...

-- Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.

-- Niin minäkin, sanoi Natasha.

-- Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minun tähteni jättää teidät! huudahti Katja. -- Nyt teidät nähtyäni en voi tuota seikkaa käsittää!

Natasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousi Katja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasi samalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaa syleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudella Natashan käsiä.

-- Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katja itkien. -- Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme ... ja teitä minä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon...

-- Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.

-- Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin, tehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?

-- Tietysti.

-- Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljon rakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kai pian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikki puhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt ... kotiinne?

Natasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.

-- Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.

-- Ja ... te ... ja te myöskin, sopersi Katja.

Samassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaa puolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidät toistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hän voimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.

-- Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. -- Senkö vuoksi, että erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussa takaisin?

-- Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkin Aleshaa lohduttaakseen.

-- Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha. Minä kuolen sinutta ... sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nyt minulle olet! Juuri nyt!

-- Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuen Natasha, -- pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?

-- Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.

-- Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan, siihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kun heidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksi hyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.

-- Todellakin, se on mainiosti... Sitenhän te sitte vielä ainakin neljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaan Katja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.

Tästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoin kertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua; hän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisesti hymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää. Hän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa ja nousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoitti ranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntia on kulunut ja neidin on palattava.

Natashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaan kädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleen sydämmensä sisimmät tunteet.

-- Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.

-- Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.

-- Sanokaamme me siis hyvästit.

He syleilivät toisiansa.

-- Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, -- ja minä ... aina ... olkaa vakuutettu ... hän on tuleva onnelliseksi... Lähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuen hänen käteensä.

Heidän mentyään sanoi Natasha: -- Vanja, mene sinäkin ja ... älä nyt enää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; sen jälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin... Tule sitten kymmenen aikaan. Tee niin hyvin, Vanja!

Kun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnan kanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan) ja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua. Mavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istui sohvalle ja kutsui minut likemmäksi.

-- Nyt on jo kaikki lopussa, -- sanoi hän katsoen minuun terävästi.

En koskaan unhota tuota katsetta.

-- Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksi päiväksi nyt päättyi, -- sanoi hän puristaen kättäni.

Hänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin ja kävisi vuoteeseen.

-- Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhella ja hiukan muistella ollutta... Minä olen nyt kuni särjetty... Huomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen... _viimeisen!_

-- Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi...

-- Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänen lähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltäni kyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, ja mitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nyt vasta sitä itseltäni kyselen?

-- Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha...

-- Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanut häntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minä rakastin häntä kuin ... melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu, ettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiin toistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?

Tarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän ala houria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänyt hänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoista halua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistä yhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissani hänen tilastaan.

-- Hän oli omani, pitkitti Natasha. -- Melkein ensi kohtaamisestamme tuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisi _omakseni_, pikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketään tuntisikaan, kuin minut, yksin minut... Katja sanoi äsken oikein kauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuin minä jostain syystä säälisin häntä... Ainainen voittamaton toivoni oli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaiken ikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin. Tunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen -- sitä minä en koskaan saattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei ole kenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloin aina kylmä väre ruumiissani... Oikein totta...

-- Natasha kuule minua...

-- Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, -- ettei hänellä ole tahdon lujuutta ja ... ettei älylahjansakaan ole kovin suuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä eniten rakastin ... uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin että juuri sen vuoksi häntä rakastin. -- Minä rakastin häntä kokonaan, ja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmilla älylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljon rakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian. Muistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänen kanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan ... tuohon Miinaan... Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos: se koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuin mieluisalta ... en tiedä, miksikä ... yksistään ajatus siitä, että hän huvittelee ... ei, ei se ollut sitä, -- että hänkin on jo kuni joku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottaria tervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo... Minä... Kuinka suurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sitten anteeksiantaminen ... oi, minun rakkaani!

Natasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipui mietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia. Ja näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneita tapahtumia.