Part 3

Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tuntea entistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh entisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksi Nikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hän mitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä. Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa ei hän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuin neljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissa käydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöön kuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullut kertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaan kohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka; kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan ja Nikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaavia sanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttu ei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpia juoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh, tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämän heikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oli seitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisen nuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkauden vehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekas ja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsa nuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdata ainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilusten omistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin, että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensä Vasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevan kylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassa tiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivat tytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekä nais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaan kirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, että ruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkun maaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikan tähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkin tunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistä uskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivat levottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja -- armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttua puolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarasti varoitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiä naapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha -- hän ei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaa tuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän oli entisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.

Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toisten asioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita ja todistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan, ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoito ollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin; kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuotta sitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa, johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää; ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillista valtakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupan tapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön, sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuin todellisuudessa oli saatu.

Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi, mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkui Nikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietää ja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välillä syttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli -- käräjänkäynti. Jo heti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle, hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänen tiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukko kaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maalla jätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinas olisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Mutta molemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteosta voinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaiken voimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseen entiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.

V.

Sillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huoli kertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttua toisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hän alati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joita muistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsin heti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidän muuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viime vuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisena pikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessä huomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaan outoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinen neito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut -- ja oi, kuinka suloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivät Pietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti -- sitä hän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanut muistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikä ensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia. Hän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa ja sitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään ole aikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta, jolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävän avomielisesti, minulle.

Tähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olin saanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alotti kirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt, mitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut; olin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o., en palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa. Todellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin. Kuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sen sijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelin heille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voimin hakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaa selkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme, salaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisin tulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kun en hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudella ja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa, että vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, että jos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisin siitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joita myöhemmin osakseni tuli.

Ilmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä oli jo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B. luki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Jos lienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinä huumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollut lukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noina pitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet ja haaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön, jolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kuni todellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa, jotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja, surin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomien sankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkä menestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vielä suurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuo kaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.; hän vain pudisti päätään. Ukko taasen ei pitkään aikaan toipunut hämmästyksestään, olipa ensi kerran asiasta kuultuaan koko lailla säikähtänyt; sen jälkeen alkoi hän puhua kadotetusta virka-urasta sekä yleensä kaikkien kirjailijain huikentelevasta käytöksestä. Mutta yhäti kuulemansa uudet puheet ja ilmoitukset aikakauskirjoissa sekä viimeiseksi erään semmoisen henkilön kehumiset, johon hän täydellisesti luotti, saivat hänet muuttamaan mielensä asiassa. Ja nähtyään minulla olevan rahaa sekä kuultuaan mitenkä paljon kirjailijoille työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hän kun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseen luottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestani iloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loi mitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennusti hän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enää mitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaista tähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkin muistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpain haaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivan ymmälle.

"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista... Milloinkas runoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja? Kaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!"

Panin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymykset tulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkasti säilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainen aika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksi ja epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme ja hymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänen epäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä että Dershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä, että keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista, Gogolista.

--Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkä ensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. -- Hm! Kuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi ole runoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihen mitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo on pelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopii vain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä, hulluinhuoneeseen... Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken sen kieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisia eikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista... Minä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänen kirjoituksiaan lukenut... Proosa -- kas se on eri asia! Siinähän kirjailija saattaa opettaakin -- no, esimerkiksi, muistuttaa isänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä ... niin! Minä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthän tarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hän lopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdoin toin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille. -- Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat! Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!

Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjani oli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin heti Ichmenevien luo lukeakseni heille teokseni.

Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennen lukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla! Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraat ihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään...

Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyi hyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarin tuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallista juhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsä uuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minä äärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, että hengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessani Natashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee. Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaisten toiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan, kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin on alkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudella minua ja tytärtään silmällä pitää ... ja silloin mummo äkkiä säikähti -- enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtava prinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeillä palkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.

"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä -- se on tietämätöntä. Kirjailija, runoilija... Mutta mikäs tuo kirjailija oikeastaan on?"

VI.

Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohta teen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukko rypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata, semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata; vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niin tuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu. Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiota ansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevin tai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostain pienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonka virkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivan jokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme... Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpa otti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No, kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaa maksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksi korvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasi tarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin, sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkä kävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisen kuulijani silmistä.

Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankariani säälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämän onnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin oli jo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, että pitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom. muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämen valloittaa", puheli hän. -- "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi ja muistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan, että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaan veljeksesi."

Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästi puristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat, kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suuteli sitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.

-- Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teosta hämmästyneenä: -- no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä, hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on ... mutisi ukko, sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaa ja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.

Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvin liikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin, Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeä tuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]

Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessään salaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostella kertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää, vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:

-- No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niin hauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, sen kyllä huomaa... Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa on se kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen... Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla on kuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitä pidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitä korkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkin on tuommoista niinkuin mieltä ylentävää... No, onhan se nyt jo myöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä, veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa... Hm!

-- Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljon rahaa? -- kysäsi Anna Andrejevna. -- Katselen teitä enkä voi oikein uskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!

-- Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella: -- vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niin onhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukea ehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apua ja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielä varhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni, kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!

Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, etten voinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensa lentoa.

-- Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovat sillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, -- vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?

-- Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuin loukkaantuneena.

-- Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä ja nauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.

-- Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.

Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.

-- Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.

-- No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitusta puhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voi sinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensä punottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. -- Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali -- kaukana vielä kenraalista! -- niin kuitenkin jo tunnettu henkilö, kirjoittaja.

-- Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.

-- Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoon sitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksi ei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voi olla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä -- vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tulla ulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kenties ehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyy aina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otat rahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta...

-- Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevna nauraen.

-- Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki, eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipisti taas kättäni.

-- Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisen katseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kuni tähtöset. -- Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennyt pitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut... Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua -- olet sinä sittenkin muiden tavallisten ihmisten kaltainen...

-- No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?

-- Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinä et ole sen näköinen ... minun tuli sanoa, ettet ole runollisen muotoinen... Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat, niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista... Tiedäthän, esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen ... luin siitä Abbadonissa ... mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taas minulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti voin tulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, -- eihän tuosta vahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkin näköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin... Enkä minä sen vuoksi puhunutkaan... Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinä pääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie on edessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minä tarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!

Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illan vietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä, kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkun ajan kuluttua alkoi hän lukea B:n arvostelevia kirjoituksia, joista olin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysin ymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti ja kovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummo piti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitä apua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoi Natasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minä kuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassa pysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevna pudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanut tulevaisuuteeni.

-- Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, -- mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkäs sitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.

-- Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; -- kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tulin iloiseksi siitä, että sinä ja Natasha ... no, se sikseen! Näes, Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnani on oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikein huomattavaa kykyä ... no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinusta ensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänään luin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitä arvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin! Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmat olette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuoden päivät: jos onnistut hyvin -- Natasha on sinun; jos et onnistu -- itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!...

Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiat kokonaan toisin.