Part 28

Edellä jo mainitsin, että Nellyn ja lääkärin kesken siitä päivästä alkaen, jolloin hän lopultakin joi lääkkeen, alkoi jokin ihmeellinen sympatia. Nelly kovin mieltyi häneen ja aina tervehti lääkäriä iloisesti hymyillen, vaikka kuinka suruinen olisi ennen hänen tuloaan ollutkaan. Vanhus taas puolestaan alkoi käydä meillä joka päivä, vieläpä toisinaan kaksikin kertaa päivässä, silloinkin vielä, kun Nelly alkoi kävellä ja oli melkein kokonaan parantunut, ja näyttipä, että tyttö lumosi hänet siinä määrin, ettei hän voinut ainoatakaan päivää tulla toimeen kuulematta hänen nauruansa ja pilantekoansa hänen kustannuksellaan, mitkä usein olivat hyvinkin huvittavia. Hän alkoi tuoda muassaan opettavia kuvakirjoja. Ostipa erään semmoisen varta vasten Nellylle. Sitten toi hän namusia, konvehteja sievissä laatikoissa. Tällöin hän tavallisesti astui sisään niin juhlallisesti, kuin olisi ollut nimipäiväsankari, ja Nelly heti arvasi, että ukolla on lahjoja muassa. Lahjaansapa hän ei heti näyttänyt, naureskeli vain veitikkamaisesti, istui Nellyn luo, antoi viittauksia, että jos eräs nuori neiti osasi käyttäytyä hyvästi ja ansaitsi hänen poissa ollessaan kunnioitusta, niin semmoinen nuori neiti on ansainnut hyvän palkinnon. Tällöin hän katsoi Nellyyn niin avomielisesti ja hyväsydämmisesti, että Nelly, vaikka nauroikin hänelle, osoitti katseellaan sydämmellistä, hyväilevää kiintymystä vanhukseen. Lopulta nousi vanhus juhlallisena tuolilta, veti esille konvehtilaatikon ja antaen sen Nellylle aina lausui: "Minun tulevalle ja rakkaalle puolisolleni." Tällöin varmaan oli hän Nellyä onnellisempi.

Sen jälkeen alkoi keskustelu ja aina hän totisena ja vakuuttavasti kehoitti Nellyä hoitamaan terveyttänsä sekä antoi hänelle vakavia lääketieteellisiä neuvoja.

-- Kaikkein enimmän täytyy hoitaa terveyttänsä, -- lausui hän dogmillisella äänellä -- ja ensiksi, sekä pääasiallisesti siksi, että jäisi elämään, ja toiseksi, että aina olisi terve ja siten saavuttaisi onnen elämässä. Jos teillä, rakas lapseni, on jotain suruja, niin unohtakaa ne tai paremmin, koettakaa olla niitä ajattelematta. Jos teillä ei ole mitään suruja, niin ... myöskään älkää niitä ajatelko, mutta koettakaa ajatella jotain hauskaa ... jotain iloista, leikillistä.

-- Mitä leikillistä ja iloista minä ajattelisin? -- kysäsi Nelly.

Silloin tuli lääkäri neuvottomaksi.

-- No, vaikkapa ... jotain viatonta peliä, joka soveltuu teidän ijällenne; tarkkapa ... no, jotain nyt semmoista...

-- Minä en huoli leikkiä; en pidä leikeistä, -- sanoi Nelly. -- Minä mieluummin pidän uusista puvuista.

-- Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee aina tyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä... Toisekseen ... ehkäpä ... voi pitää uusista puvuistakin.

-- Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidän vaimoksenne?

-- Mikä ajatus! -- sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa. Nelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillen minuunkin katsahti.

-- No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan, -- pitkitti lääkäri.

-- Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?

-- No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.

Lääkäri alkoi jälleen hymyillä.

Nelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansa ja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.

-- Leikillinen äly! -- lausui lääkäri minulle. -- Kumminkin huomaa vielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?

Lääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle oli tullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaan puhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämä tuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänä virkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minä häpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitään keinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itse keskeytti vaitiolonsa.

Eräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisesti piilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani, jonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessani lukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi, ajattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunnin kuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja pani romaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Pian kutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljään päivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.

-- Menettekö ... tänään ... Natashan luo? -- kysäsi hän katkonaisella äänellä.

-- Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.

Nelly vaikeni.

-- Tehän ... paljon ... rakastatte Natashaa? -- kysäsi hän taas heikolla äänellä.

-- Niin, Nelly, hyvin paljon.

-- Minäkin häntä rakastan, -- sanoi siihen hiljaa Nelly.

Sitten oltiin taas ääneti.

-- Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, -- alkoi taas Nelly arasti katsahtaen minuun.

-- Ei se käy päinsä, -- Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. -- Onko minun luonani sinun paha olla.

-- Miksikä ei käy päinsä? -- kivahti Nelly. -- Kehoitittehan te minua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. Onko Natashalla palvelija?

-- On.

-- No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdon tehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaan häntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.

-- Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaan Natashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämään sinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuin yhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.

-- Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo...

-- Miksikä et?

Nelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.

-- Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänet yksin? -- kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.

-- Mistä sinä sen tiedät, Nelly?

-- Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun Aleksandra Semenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minulle kertoikin kaikki.

-- Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?

-- Kävi, -- vastasi Nelly luoden katseensa alas.

-- Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?

-- Niin vaan...

Mietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noin salaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänet ja tiedustaa.

-- No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?

-- Rakastattehan te Natashaa paljon, -- pitkitti Nelly katsomatta minuun. -- Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne, kun tuo toinen matkustaa pois.

-- Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä, ja minäkin... Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.

-- Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneet ja iloinneet, -- lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahan luotuna.

"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!" ajattelin neuvottomana. Nelly vaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenyt kotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovna sanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan ja jotain uneksien puheli.

Siitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi ja vaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä, minä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinka paljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensä haihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttui Nelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin, joka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jo kokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvan käydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää oli kirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna oli hyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästi käydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisin ottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.

Mutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti. Kiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, -- ei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sitten löydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirretty järeillä, epätasaisilla kirjaimilla:

"Minä läksin teiltä pois enkä tule teille enää koskaan. Mutta minä rakastan teitä hyvin paljon.

Teidän uskollinen Nelly."

Huudahdin kauhusta ja kiiruhdin huoneestani ulos.

IV.

En vielä päässyt kadulle, en ehtinyt vielä saada selville, miten ja mitä olisi nyt tehtävä, kun äkkiä näin portin eteen seisahtavan ajurin, ja kärryistä nousi pois Aleksandra Semenovna taluttaen kädestä Nellyä. Hän piti vahvasti kiinni tytön kädestä, niinkuin olisi pelännyt, että hän toistamiseen karkaisi. Kiiruhdin heti heitä vastaan.

-- Nelly, mikä sinun on! -- huudahdin minä, -- mihin sinä pakenit, miksikä?

-- Odottakaa, älkää hätäilkö; menkäämme pikemmin huoneeseenne, siellä saatte kaikki tietää, -- piipitteli Aleksandra Semenovna.

-- Millaisia asioita minä teille kerronkaan, Ivan Petrovitsh, kuiskasi hän pikimmältään sisään mennessämme. -- Ihmetellä vain täytyy... Menkäämme, heti kuulette.

Kasvoistansa saattoi huomata hänellä olevan tärkeitä uutisia.

-- Mene, Nelly, mene hiukan pitkällesi, -- sanoi hän huoneeseen päästyämme, -- olethan väsynyt; ihmekös, mitenkä juoksentelitkaan; onhan sairauden jälkeen käveleminen vaikeata; käy makaamaan, kyyhkyläiseni, käy. Lähtekäämme me pois vähäksi aikaa, ettemme häiritsisi. Antaa hänen nukkua.

Hän antoi minulle merkin, ja minä menin hänen kanssaan keittiöön.

Nelly ei käynytkään nukkumaan, hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Tulimme keittiöön. Aleksandra Semenovna kertoi kiireesti asian. Sittemmin sain kuulla asiasta tarkemmin. Asia oli näin.

Lähdettyään asunnostani pari tuntia ennen kotiin tuloani ja heitettyään minulle kirjelapun, juoksi Nelly ensin lääkäri-vanhuksen luo. Osotteen oli jo aikaisemmin udellut. Lääkäri kertoi minulle, että hän oli kuin halvattu, kun näki Nellyn huoneessaan, ja kaiken sen aikaa, kun tyttö oli hänen luonaan, "ei uskonut silmiänsä. Minä en nytkään usko, enkä voi koskaan sitä uskoa," lisäsi lääkäri kertomuksensa lopuksi. Ja kumminkin kävi Nelly hänen luonaan. Hän istui levollisena kirjoitushuoneessaan nojatuolissa aamunuttu päällä, juoden kahvia, kun Nelly juoksi sisään ja heittäytyi hänen kaulaansa, ennenkuin hän ehti mitään ajatellakaan. Nelly itki, syleili ja suuteli vanhusta, suuteli hänen käsiänsä ja vakuuttavasti vaikka kohta sekavin sanoin, pyysi, että vanhus ottaisi hänet luoksensa olemaan; sanoi, ettei tahdo eikä voi asua minun luonani, sen vuoksi läksikin pois; sanoi tuntuvan raskaalta; ettei enää käy nauramaan vanhukselle ja puhumaan uusista puvuista, vaan tulee käyttäytymään siivosti, käy oppimaan, oppii "rintamuksia hänelle pesemään ja silittämään" (varmaankin oli hän puheensa matkalla lääkärin luo miettinyt, ehkä jo ennenkin) ja että hän lopuksi on oleva kuuliainen ja ottaa vaikka joka ikinen päivä millaisia pulvereita tahansa. Ja vaikka hän tuonnoin puhui, että tahtoo tulla hänelle vaimoksi, niin se oli vain leikillä sanottu, eihän hän ajattelekaan semmoista. Vanha saksa oli niin hämmästynyt, että kaiken aikaa istui suu auki, käsi koholla, kädessä oleva sikarikin jäi unehduksiin ja jouti sammumaan.

-- Mademoiselle, lausui hän viimeinkin joten kuten saaden puheen lahjansa takaisin, -- mademoiselle, kuten minä käsitin teitä, pyydätte te, että minä antaisin teille tilan luonani. Mutta se -- on mahdotonta! Kuten näette, elän minä ahtaissa oloissa eikä minulla ole suuria tuloja... Ja sitten, näin äkkiä, ajattelematta... Se on hirmuista! Ja sitten, te, luullakseni pakenitte kotoanne. Se on hyvin moitittavaa ja sopimatonta... Ja sitten minä annoin teille luvan vain vähän kävellä, kirkkaalla säällä, hyväntekijänne katsannon alla, mutta te hylkäätte hyväntekijänne ja juoksette minun tyköni, sitä vastoin kun teidän tulisi säästää itseänne ja ... ja ... ottaa lääkkeitä. Ja sitten ... sitten ... minä en ymmärrä mitään...

Nelly keskeytti vanhuksen, alkoi uudelleen itkeä, uudelleen pyytää, mutta se ei auttanut. Vanhus kävi yhä enemmän hämilleen eikä lopulta ymmärtänyt mitään. Viimein Nelly jätti hänet, huudahti "Ah Jumalani!" ja kiiruhti pois huoneesta. "Minä olin kaiken sen päivän kipeänä ja yöksi otin dekoktia", päätti kertomuksensa lääkäri.

Lääkärin luota Nelly kiiruhti Maslobojeville. Hänellä oli varattu näidenkin osoite ja hän löysi heidät, vaikka kyllä pitkän etsimisen jälkeen. Maslobojev oli kotona. Aleksandra Semenovna löi hämmästyksissä kätensä yhteen, kun kuuli Nellyn pyynnön, että ottaisi hänet heille. Hänen kysymyksiinsä: miksi hän niin tahtoo, onko hänelle raskasta minun luonani olo, Nelly ei vastannut mitään, istui tuolille itkemään. "Hän itki niin katkerasti, niin katkerasti, jotta minä luulin hänen kuolevan itkuunsa", kertoi Aleksandra Semenovna minulle. Nelly pyysi ottamaan hänet joko sisäpalvelijaksi, tai keittiöön, sanoi, että hän lakasee lattiata ja oppii vaatteita pesemään. (Tuohon pyykin pesemiseen hän pani joitakin erinäisiä toiveita ja jostain syystä piti sen asian parhaimpana viekoituksena, jotta hänet otettaisiin). Aleksandra Semenovnan aikomus oli pitää tyttö luonansa siksi, kun asia selvenisi, ja minulle antaa asiasta tiedon. Mutta Filip Filipitsh pani jyrkästi sitä vastaan ja käski heti saattaa pakolaisen minun luokseni. Matkalla Aleksandra Semenovna hyväili, syleili ja suuteli Nellyä, josta tämä vielä enemmän alkoi itkeä. Tämän nähtyään alkoi Aleksandra Semenovnakin itkeä. Siten itkivät he yhdessä koko matkan.

-- Mutta miksikä, miksikä, Nelly, sinä et tahdo hänen luonaan olla; eikö hän ole sinulle hyvä? kyseli kyynelsilmin Aleksandra Semenovna.

-- Ei, kyllä hän on hyvä.

-- No, miksikä sitten?

-- Niin, en tahdo olla hänen luonaan ... en voi ... minä olen hänelle aina niin paha ... mutta hän on hyvä ... teillä minä en ole paha, minä käyn tekemään työtä, -- sanoi hän miltei hysterillisesti itkien.

-- Miksikä sinä, Nelly, olet hänelle niin paha?...

-- Niin vaan...

-- Ja tuon "niin vaan" minä häneltä vain sainkin vastaukseksi, -- sanoi lopuksi Aleksandra Semenovna pyyhkien kyyneleitä. -- Mikä kovan onnen lapsi hän onkaan? Onko hänellä hermotauti, vai? Mitä te luulette, Ivan Petrovitsh?

Menimme Nellyn luo; hän makasi kasvot tyynyyn kätkettyinä ja itki. Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä, tartuin hänen käsiinsä ja suutelin niitä. Hän tempasi kätensä pois ja alkoi yhä kovemmin itkeä. En tiennyt enää, mitä olisin sanonutkaan. Silloin astui sisään Ichmenev vanhus.

-- Oli asioita sinulle, Ivan, terve! -- sanoi vanhus tarkastellen meitä jokaista ja ihmeekseen huomaten minut polvillani.

Ukko oli ollut kipeänä viime aikana. Hän oli kalpea ja laihtunut, ja oli kuin olisi urhennellut jonkun vuoksi, ei välittänyt taudistaan, ei totellut Anna Andrejevnaa eikä käynyt vuoteeseen vaan, jatkoi asioilla käymistään.

-- Hyvästi hetkiseksi, -- sanoi Aleksandra Semenovna luoden terävän katseen vanhukseen. -- Filip Filipitsh käski minun mitä pikemmin palaamaan. On asiata. Illalla hämärissä tulen uudelleen teille ja viivyn parisen tuntia.

-- Ken tuo? -- kuiskasi minulle Ichmenev ajatellen nähtävästi toista asiaa.

Selitin hänelle asian.

-- Hm! Minäpäs tulinkin asialle, Ivan...

Tiesin jo, millä asialla hän oli ja olinkin odottanut hänen tuloansa. Hän tuli puhumaan minulle ja Nellylle pyytääkseen Nellyä luokseen. Anna Andrejevna oli lopultakin suostunut ottamaan orvon taloonsa. Se oli seuraus meidän salaisista keskusteluistamme: minä olin vakuuttanut Anna Andrejevnalle ja sanonut että orvon näkeminen, jonka äidin niinikään isä oli kironnut, ehkä kääntää ukon sydämmen toisin ajattelemaan. Olin niin selvään kuvannut suunnitteluni, että Anna Andrejevna nyt itse alkoi kehoittaa miestänsä ottamaan orvon heille. Ukko oli hyvin myöntyväinen asiaan, sillä tapaa hän ensiksikin tahtoi tehdä mieliksi vaimolleen ja toiseksi oli hänellä omat tuumansa... Tuon kaiken kerron tuonnempana...

Olen jo sanonut, ettei Nelly pitänyt ukosta jo ensi näkemästään saakka. Sittemmin huomasin, että jonkinlainen vihamielisyys ilmestyi hänen kasvoilleen, kun hänen kuullensa mainittiin Ichmeneviä. Vanhus alkoi heti puhua asiastaan. Hän astui suorastaan Nellyn luo, joka oli vielä pitkällään, kasvot tyynyyn painettuna, ja tarttuen hänen käteensä kysyi, tahtooko Nelly tulla heille tyttären sijaiseksi.

-- Minulla oli tytär, minä rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sanoi vanhus, -- mutta nyt ei hän ole luonani. Hän kuoli. Tahdotko sinä astua hänen sijalleen minun talossani ja ... minun sydämmessäni?

Vanhuksen kuivissa ja kuumeen polttamissa silmissä näkyi kyynel.

-- En, minä en tahdo, vastasi Nelly kohottamatta päätään.

-- Miksikä, lapseni? Eihän sinulla ole ketään omaisia. Ivan ei voi ikänsä sinua luonaan pitää, mutta minun luonani saat olla kuin kotonasi.

-- En tahdo, sillä te olette paha. Niin, paha olette, paha, -- lisäsi Nelly kohottaen päätänsä ja istuutuen vuoteelle vastapäätä vanhusta. -- Minä olen itsekin paha, pahempi muita, mutta te olette minuakin pahempi!...

Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säkenöivät; vieläpä vapisevat huulensakin vaalenivat ja jokin voimallinen mielenliikutus vääristi ne. Vanhus katsoi häneen neuvottomana.

-- Niin, te olette minua pahempikin, sillä te ette anna anteeksi omalle tyttärellenne; te tahdotte unohtaa hänet kokonaan ja otatte luoksenne toisen lapsen, mutta saattaako unohtaa oman lapsensa? Voitteko te rakastaa minua? Kun te vaan näette minut, niin samassa muistatte, että olen teille vieras, ja että teillä oli oma tytär, jonka te itse unohditte, te kun olette armoton ihminen. Mutta minä en tahdokkaan olla armottomien luona; en tahdo, en tahdo!...

Nelly tyrskähti itkuun ja katsahti minuun.

-- Ylihuomenna nousi Kristus ylös, kaikki antavat suutelon ja syleilevät, sopivat keskenään, kaikki viat annetaan anteeksi... Minä tiedän sen... Ainoastaan te ... te yksin ... uh, kuinka kova sydän! Menkää pois!

Nelly alkoi itkeä. Tämän puheen hän oli nähtävästi jo kauan sitten miettinyt ja mieleensä pannut siltä varalta, että vanhus vielä kerran pyytäisi häntä luoksensa. Vanhus hämmästyi ja vaaleni. Kivun tunne näkyi hänen kasvoillaan.

-- Ja miksi, miksi minusta kaikki noin huolehtivat? Minä en tahdo, en tahdo! -- huudahti äkkiä Nelly jonkinlaisella raivolla. -- Menen kerjäämään!

-- Nelly, mitä sinä nyt? Nelly, ystäväiseni! -- pääsi minulta huudahdus, mutta huutoni oli vain öljyä tuleen.

-- Niin, ennen minä menen kadulle almua anomaan, kuin jään tänne! -- huusi hän itkien. -- Äitinikin pyysi almua ja kuollessaan sanoi minulle: ole köyhänä ja pyydä ennen almua, kuin... Almun pyytäminen ei ole häpeäksi: minähän en pyydä yhdeltä ihmiseltä, minä pyydän kaikilta, eikä se ole häpeä; niin minulle eräs kerjäläisnainen sanoi; olenhan minä pieni; enhän minä mistä muualta saa. Minä pyydänkin kaikilta, en tahdo, en tahdo, minä olen paha, olen pahin kaikista, kas näin paha minä olen!

Ja samassa koppasi Nelly äkkiä pöydältä kupin ja heitti sen lattiaan.

-- Nyt se särkyi, -- sanoi hän katsoen minuun uhittelevasti, -- kuppeja olikin vain kaksi ja niistä minä toisen särin, -- lisäsi hän. -- Mistä nyt juodaan teetä?

Hän oli kuin mieletön, ja oli kuin olisi nauttinut mielettömyydestään, niinkuin itse olisi tuntenut, että se on sekä häpeäksi, että myöskin väärin, mutta kumminkin samalla kiihoitti hän itseään uusiin raivonpurkauksiin.

-- Hän on sairas, aivan niin, Vanja, sanoi Ichmenev, -- tah ... tahi minä en ollenkaan ymmärrä tätä lasta. Jää hyvästi!

Ukko otti hattunsa ja puristi kättäni. Hän oli kokonaan lannistunut; Nelly oli kovasti häntä loukannut; tuo minua harmitti äärettömästi.

-- Eikö sinulla ole yhtään sääli häntä! -- huudahdin minä, kun jäimme kahden; -- eikö sinua hävetä! Ei, sinä et ole hyvä, sinä todella olet paha!

Ja samassa minä kiiruhdin avopäin vanhuksen jälkeen. Tahdoin saattaa hänet portille ja edes pari sanaa sanoa hänelle lohdutukseksi. Kiirehtien rapuista alas olin näkevinäni Nellyn kasvot hyvin vaalenneina nuhteistani.

Kohta saavutin Ichmenevin.

-- Tyttö parkaa on kovin solvaistu, hänellä onkin oma surunsa, usko se, Ivan, ja minä kun aloin kuvailla hänelle omaa suruani, lausui ukko katkerasti hymyillen.

-- Minä ärsytin hänen haavaansa. Sanotaan, ettei kylläinen ymmärrä nälkäistä; minäpä, Vanja, lisään: ei nälkäinenkään aina ymmärrä nälkäistä. No niin; jää hyvästi!

Aioin alkaa puheen jostain muusta, mutta vanhus viittasi vain kädellään.

-- Älä huoli minua lohdutella; parasta, että pidät silmällä, ettei tyttö karkaa sinulta; hän näyttää sen näköiseltä, -- lisäsi vanhus hiukan ärtyisästi ja poistui kiireisin askelin heilutellen keppiään ja jyskytellen sitä katukäytävään.

Eipä hän aavistanutkaan olevansa ennustaja.

Mitä tunsinkaan, kun palatessani sisään huomasin kauhukseni, että taaskin Nelly oli poissa! Kiiruhdin eteiseen, etsin rapuilta, huutelin, koputinpa naapureidenkin oville ja kyselin heiltä tytöstä; en voinut enkä tahtonut uskoa, että hän taaskin karkasi. Ja millä tapaa hän olisi päässytkään karkuun? Talossa oli vain yksi portti; hänen täytyi mennä ohitsemme, kun Ichmenevin kanssa puhelin. Kohtapa surukseni älysin, että hän oli ensin piilotellut jossain rapuilla odottaen minun sisään menoani, sitten juoksi ulos, etten siis voinutkaan häntä kohdata. Kaikessa tapauksessa ei hän voinut olla kaukana.

Mitä levottomimmalla mielellä kiiruhdin taas etsimään häntä, jättäen kaiken varalta oveni lukitsematta.

Ensiksi kiiruhdin Maslobojevin luo. Heitä ei ollut kumpaakaan kotona. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin uusista huolistani ja pyysin, että he, jos Nelly tulee heille, viipymättä ilmoittaisivat minulle. Riensin lääkärin luo -- hänkään ei ollut kotona, ja palvelija sanoi, ettei Nelly ensi käyntinsä jälkeen ollut heillä käynyt. Mikä neuvoksi? Menin Bubnovan luo ja kuulin siellä tutulta ruumiskirstujentekijän vaimolta, että Bubnova jostain syystä istuu eilisestä alkaen poliisin vankilassa, eikä _Nellyä tuon tapauksen_ jälkeen siellä ole nähty. Väsyneenä, rasittuneena kiiruhdin taas Maslobojevin luo; sama sielläkin; ei ole käynyt ketään eivätkä he itsekkään ole vielä palanneet. Kirjeeni oli pöydällä. Mitä oli tehtävä?

Mitä ikävimmässä mielentilassa palasin kotiin myöhään illalla. Minun tuli tänä iltana mennä Natashan luo; hän oli jo aamulla minua pyytänyt. Minä en ollut edes kertaakaan syönyt koko päivässä; ajatus Nellystä saattoi koko sieluni pois suunniltaan.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajattelin. --

-- "Olisikohan tämä jokin kummallinen taudin seuraus? Eiköpä tyttö liene mielipuoli, vai olisiko siksi tulemassa? Jumalani, missä tyttö nyt on, mistä hänet löydän!" Tuskin olin päästänyt tuon huudahduksen, kun samassa näin Nellyn muutaman askeleen päässä V:n sillalla seisomassa. Hän seisoi lyhdyn luona eikä huomannut minua. Aioin kiiruhtaa luoksensa, mutta pysähdyin. "Mitä hän tässä tehnee?" -- ajattelin kummissani ja ollen varma, etten enää kadota häntä näkyvistäni, päätin odottaa ja tarkastaa, mitä hän tekisi. Kului noin kymmenen minuttia, hän yhä seisoi tarkastellen ohikulkijoita. Viimein kulki siitä hyvin puettu vanhus, ja Nelly lähestyi häntä. Vanhus otti kädellään jotain taskustaan ja antoi tytölle. Nelly kumarsi hänelle. En osaa selittää, mitä minä silloin tunsin. Sydäntäni kivisti; oli kuin jokin kallis, jota rakastin, hellin ja hyväilin, olisi tullut häväistyksi, syljeksityksi minun nähdessäni sillä hetkellä, ja samalla kyyneleet vuotivat silmistäni.