Part 26

-- Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille erään luonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon. Olen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi, ehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas, mitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikä muuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisi mahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä, vieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitä joskus pelkää itselleenkään tunnustaa, -- niin tulisi maailmaan semmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi, sulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienon ylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, -- en sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuutta edistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itse asiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksitty yksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana, minä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin. Päätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta, siveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, että olen _avomielisempi_ toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä, minkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin... Siinä minä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti, lisäsi hän ivallisesti hymyillen, -- minä sanoin "olen syyllinen", mutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi... Huomatkaa myöskin: minä en tahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänne ole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksiani puolustaa... Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minä aina käyttäydyn säädyllisesti...

-- Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneen halveksien.

-- Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette? Te ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suotta ilmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?

-- Niin?

-- No sen te saatte kohta kuulla.

-- Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloa ja ... humalluitte.

-- Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. "Humalluitte"! se kuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaan oleva ihminen! Mutta ... emmeköhän me taaskin alkaneet torailla, vaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakas runoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista, niin on se naiset.

-- Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuri minut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.

-- Hm!... Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla. Olkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilman minkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut, ja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarin kasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaisee sisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkään syytä hävetä tämän edessä -- siinä piilee erinomainen hekumallisuus. Kerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänet sittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hän oli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs, mitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensa aina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensä leveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä ja mahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot, -- ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansa ratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessä paikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hän ääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan, pysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensä kaikessa ... siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hän kääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaan kasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohi mahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille, miehille, naisille, lapsille -- ja siinä oli koko hänen huvinsa. Nähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämällä jotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista, kaikkein vähimmin osaa odottaa. "Ällistyttää" -- se on mainio sana? Sen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!

-- Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te...

-- Täydessä järjessä?

-- Niin.

Ruhtinas purskahti nauruun.

-- Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilme kasvoillaan.

-- Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, -- te vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nyt minulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teette mitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen, pikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja, ehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti te ette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti, kuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edes tavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselle osoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edes hävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne ja näyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä...

-- Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hän ra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. -- Tahdotteko osottaa tarkkanäköisyyttänne?

-- Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni sen teille suoraan.

-- Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaen äänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. -- Te eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minun kaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitä herttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vain yleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollut ensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, -- kahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sievä astunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen ja ankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestä kävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikki luoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään. Todellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niin ankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta, mutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsa oli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretön merkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkin kunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän piti silmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisen luostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan, arvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä, yksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, -- semmoinen oli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä. Lopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen, vaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan... Ja mitä luulette? Ei löytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onni saavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen -- minä olin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme oli sovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänen talonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksi hänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsa pyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkin otti osaa asiaan... Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itse markiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin -- voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sen salaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.

Kaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasi korkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja sen lisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudella kaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä -- ja kaikki tämä aivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, ettei rikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksi ajatella, -- kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnon selvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, mutta vastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemulla muistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraa kuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun ja nauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurinta nautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuoden kuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikka olisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestä luonteesta sanotte, nuori ystäväni?

-- Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydellä kuunnellen tuota tunnustusta.

-- Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minä tiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte ja tulette ymmärtämään, mutta nyt, -- nyt te vielä kaipaatte namusia. Ei, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasi sitä käyttää hyväkseen.

-- Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?

-- Mimmoiseksi eläimeksi?

-- Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.

-- Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä, että te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa. Tietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaan päinvastaisessakin, mutta ... puhukaamme, suoremmin, mon ami ... täytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa, joutavanpäiväistä!

-- Mikäs sitten ei ole turhaa?

-- Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja koko maailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskon vielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkin parhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää -- täytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hän filosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpä kaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnolliset laillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänyt mitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, että elämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet, se oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoista suurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan. Mutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, sen vuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta, käytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sitten vapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin. Minä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiasta on jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltä kannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te juttelette asioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minä olen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minä sille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisen hyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää, sitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi -- siinä on ainoa sääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkää suotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten te täytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, -- siinä minun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla, vaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamatta lähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi. Ihanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaan ole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niin iloisesti, niin suloisesti ... ja en somme, minä olen hyvin iloinen, että voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankin hyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kuten tuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä on vielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli, suuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Mutta pääasia on - naiset ... naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisesta pimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisinta ja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa... Ha, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisella halveksumisella te nyt minuun katsotte!

-- Olette oikeassa, vastasin hänelle.

-- No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa on likaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?

-- Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.

-- Minä tahallani kysyin teiltä: "niinkö?" voidakseni nauttia teidän vastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, jos te olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisaille ihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkin kanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitään tehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkos näiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuilla on onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin elää hupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa -- se on edullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvon ennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa; näenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan, kuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevani kokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmis ensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudet aatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi, eikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaan mistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyvä ollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän on hyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emme koskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin on ollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemme pinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikka yksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset, kuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisen sitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämme kahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itse luontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elää yhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkään sitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhua siitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan! Hiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneista tytöistä... Mihinkäs te nyt?

-- Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä...

-- No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko sydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta. He, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani. Odottakaapa, minä tahdon vielä pullon...

-- Kolmannen?

-- Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsua teitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vielä kelpaakin...). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille: "mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia". Tahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerran rakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hän minun tähteni suuria uhrauksiakin...

-- Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsin jyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.

Ruhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivän katseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.

-- Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, -- malttakaas, antakaa minun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskin ajatukseni saada kokoon...

Hän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäen kättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olin varma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minä tiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässä kaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilme näkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.

-- Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olin hänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vasten silmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hän silloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonen ja ... ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikin minä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hän itse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun. No, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne (tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkin kuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäli Ivan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannan sitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaaditte sen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki... Se ei ole jalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimatta siitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut ne takaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saada semmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnoja ja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, -- ja siinäpä olikin koko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, että lahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta, silloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs, kun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänelle rahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltä suloisuuden olla onneton _minun tähteni_ ja saada kirota minua kaiken ikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessa on jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaan olevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydellä oikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoa tietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä sen jälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, että hän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkä siis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleen todistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempi ihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintä egoismia... Etteköhän te tuota käsitä... Mutta ... tehän aiotte saada minut kiinni, ha, ha, haa!... Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehan saada kiinni...? O, mimmoinen Talleyrand!

-- Hyvästi, sanoin minä ja nousin ylös.

-- Hetkinen vain! Pari sanaa vain lopuksi! huudahti hän muuttaen äkkiä ilettävän lörpötyksensä totiseksi puheeksi. -- Kuulkaas viimeiseni: kaikesta siitä, mitä teille sanoin, on selvä ja selkeä seuraus (luulen, että itsekin olette sen huomanneet), etten minä koskaan enkä kellenkään tahdo jättää hyötyäni. Minä rakastan rahaa ja sitä minä tarvitsen. Katarina Feodorovnalla on sitä paljon; hänen isänsä piti kymmenen vuotta viini-arentia. Tyttärellä on kolme miljonaa, ja nuo kolme miljonaa minulle hyvin kelpaavat. Alesha ja Katja on oivallinen pari; kumpikin ovat ensiluokan hupsuja; sitä minä haluankin. Sen vuoksi minä välttämättömästi toivon ja tahdon, että heistä tulisi pariskunta, mitä pikemmin, sen parempi. Parin, kolmen viikon kuluttua matkustavat kreivitär ja Katja maalle. Aleshan täytyy päästä heidän muassaan. Varottakaa Natalia Nikolajevnaa, ettei laittaisi saarnoja eikä schillerimäisyyksiä, ettei noustaisi minua vastaan. Minä olen äkäinen ja kostonhaluinen; tahtoni minä saatan perille. Häntä minä en pelkää: epäilemättä kaikki käy tahtoni mukaan, ja jos nyt edeltä jo varotan, niin tapahtuu se melkein hänen hyväkseen. Muistakaa, ettei tapahtuisi tyhmyyksiä ja että hän käyttäytyisi ymmärtäväisesti. Muuten käy hänelle huonosti, hyvin huonosti. Jo yksistään sen vuoksi tulisi hänen olla minulle kiitollinen, etten minä tehnyt hänelle, kuten olisi pitänyt tehdä, s.o. lain mukaan. Tietäkää, runoilijani, että laki turvaa perhe-rauhan; se takaa isälle pojan kuuliaisuuden ja että ne, jotka viekottelevat lapsia pyhistä velvollisuuksistansa vanhempiansa kohtaan, niitä laki ei hellittele. Muistakaa myös se, että minulla on tuttavuuksia, ja hänellä ei melkein mitään ja ... tottakai te ymmärrätte, mitä minä olisin voinut hänelle tehdä? Minä en kuitenkaan tehnyt, sillä hän tähän saakka käyttäytyi ymmärtäväisesti. Olkaa huoleti: joka hetki jokaista heidän tekoaan valvoivat terävät silmät tänä puolen vuoden aikana, ja minä tiesin kaikki pienimpään yksityistapaukseen saakka. Sen vuoksi minä levollisena odotin, milloin Alesha itse hänet hylkää, mikä jo onkin alkanut; olihan tuo hänelle mieluinen ajanviete. Minä pysyin hänen silmissään humaanisena isänä ja minä tarvitsen, että hän ajattelisi minusta niin. Ha, ha, haa! Kun muistelen, että milten lausunut hänelle kohteliaisuuksia silloin illalla, hän kun oli niin jalomielinen ja vaatimaton, että kieltäytyi tulemasta pojalleni vaimoksi; haluaisinpa minä tietää, millä tavoin hän olisi siksi tullut! Mitä tulee minun silloiseen käyntiini hänen luonaan, niin se yksinomaan tapahtui vain siksi, että jo oli aika katkaista tuo side. Minun täytyi vain saada kaikesta vakuutus omin silmin, omasta kokemuksestani... No, onko tässä teille kyllin? Vai ehkä te vielä tahdotte kuulla, miksi minä toin teidät tänne, miksi minä edessänne ilveilin ja olin niin avopuheinen, kun tämän kaiken olisin saattanut sanoa suoraan kaiketta avopuheisuudetta, niinkö?

-- Niin.

Pidätin vihaani ja tarkkaan kuuntelin. En voinut hänelle muuta vastata.

-- Ainoastaan sen vuoksi, ystäväiseni, että olen huomannut teillä olevan hiukan enemmän ymmärtäväisyyttä ja asioiden arvostelukykyä, kuin kummallakaan hupsuistamme. Te ehkä jo ennenkin tiesitte, kuka olen, ehkä arvailitte, teitte päätöksiänne minusta, ja minä päätin säästää teiltä tuon vaivan ja havainnollisesti näyttää teille, kenen kanssa olette tekemisissä. Todellisuuden saattama vaikutus -- se on suuri asia! Ymmärtäkää minua, mon ami. Te tiedätte, kenen kanssa olette tekemisissä, tyttöä te rakastatte, ja siksipä minä luotan siihen, että te käytätte kaiken vaikutusvaltanne (teillähän on häneen semmoinen valta) säästääksenne hänet _muutamilta_ puuhilta. Muuten tulee puuhia, ja voitte uskoa, ei ollenkaan turhanpäiväisiä. Ja sitten, kolmas syy avopuheisuuteni oli ... (johan, te sen arvasitte, rakkaani), niin, minä todellakin halusin syleksiä koko tuolle asialle ja tehdä sen juuri teidän nähtenne...

-- Ja te saavutittekin tarkoituksenne, sanoin minä vavisten mielenkuohusta. -- Olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettette millään muulla tavoin olisi voineet minulle ilmaista kaikkea kiukkuanne ja kaikkea halveksumistanne minua ja kaikkia meikäläisiä kohtaan, kuin tuolla suorapuheisuudellanne. Te ette vain olleet välittämättä, että tuo suorapuheisuutenne voi saattaa teidät silmissäni kehnoon valoon, tepä ette edes hävenneet minua... Te todella olitte tuon viittaan pukeuneen hullun kaltainen. Te ette pitäneet minua ihmisenä.

-- Oikein arvasitte, nuori ystäväni, sanoi hän nousten ylös, -- te arvasitte kaikki -- ettepä suotta olekkaan kirjailija. Toivon, että me erkanemme sovinnossa. Juommeko veljenmaljan?