Part 23

Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olin päässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olento niin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento, pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni. Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!

-- Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, -- rauhoituhan toki!

-- Siellä, ylhäällä ... hän istuu ... meillä.

-- Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.

-- En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois ... odotan porstuassa ... en tahdo.

Nousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasin oven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania. Siltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.

-- Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. -- Kuinka iloinen olenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteä pois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittären suurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltana hänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hän niin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulle luvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuin ehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaas suruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette ole kotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, että tulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen, että odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes -- aukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan. Ivan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voi ymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minä en itke usein...

-- Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa ... vaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta...

-- Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähän odotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin, niin kovin paljon teille puhumista, -- ymmärrättehän, mistä asiasta? Te tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä... Kenties me voimme jotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herran tähden, älkää kieltäykö.

Ajattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natasha kylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itse pyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaa Aleshakin olla siellä... Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa, ennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Mutta minua epäilytti Nellyn vuoksi.

-- Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille. Nelly seisoi siellä pimeässä loukossa.

-- Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki? Mitä hän sinulle puhui?

-- Ei mitään... Minä en tule, en tule ... hoki Nelly, -- minä pelkään...

Jos miten häntä pyytelinkään -- ei mikään auttanut. Sovimme lopulta siten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nelly menisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.

-- Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.

-- Menettekö te hänen kanssaan?

-- Menen.

Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää, etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätin kuulustella häntä huomenna tarkemmin.

Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteli minulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja ja laitoksia.

-- Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minua inkvisiittorin katseella ylhäältä alas, -- ymmärrättehän, säätymme ei ole kokonaan vapaa tapain orjuudesta ... eihän niistä sovi kokonaan olla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kaualla aikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksi mielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.

Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasin huoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänelle hyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsin pahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.

-- Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappuja alas mennessämme. -- Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?

-- Ei ... hän ... asuu luonani jonkun aikaa.

-- Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö. Ajatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näki minut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttui minuun kiinni ... jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minun tunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalan kiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tulla toimeen hänen kanssaan?

-- Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.

-- Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma ... jos hän on kaatuvatautinen.

Samassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. Että Maslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minun olevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevin luona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hän jutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsa luokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa olla uskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odotti minua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olen Maslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, -- että näillä kaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllin ajatella näitä.

Portin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin ja läksimme ajamaan.

VIII.

Matkamme ei ollut pitkä, Kauppasillalle saakka. Ensin olimme jonkun aikaa ääneti. Mielessäni pyöri yhä ajatus: mitenkä ruhtinas alkaa puheen kanssani? Minusta tuntui, että hän koettaa udella minulta, tiedustella jotain, jota hänen oli tarvis tietää. Mutta hän alkoikin kaikitta mutkitta ja suoraan kävi asiaan:

-- Minua nyt kovin huolestuttaa eräs seikka, Ivan Petrovitsh, alkoi hän, -- josta minä ennen kaikkea tahdon puhella teidän kanssanne ja kysyä neuvoanne: jo kauan sitten olen päättänyt luopua oikeudestani, jonka voitin oikeuden käynnissämme ja jättää riidanalaiset kymmenentuhatta Ichmeneville. Mitenkä voisi sen parhaiten tehdä?

"Ei ole totta, ettet tietäisi, mitenkä tekisit", johtui heti mieleeni. "Etköhän vain aio tehdä minusta pilaa?"

-- Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin, -- jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu Natalja Nikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai me tarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuin minä.

-- En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpä myöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensa siitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte olla minulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olen valmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdä myönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän? Mutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, -- siinäpä kysymys? Ukko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vielä minua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin...

-- Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista -- ovatko ne teidän vai hänen?

-- Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.

-- Entä omantuntonne mukaan?

-- Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossain määrin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. -- Mutta te nähtävästi ette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisesta petoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään. Miksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, ettei tarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuista asioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamista semmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia ole vielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäiset solvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussa itserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaan piitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietysti tiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minä myönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (se on, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut ja harmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonut jättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuo kaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä en tahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminen ja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassa jalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, ja täytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähän vain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensä ja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisen varkaudenkin tapahtuneen...

Mutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaa tulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon, että vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoista kieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle. Lisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnan suhteen... Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin...

-- Huomaattehan, että itsekin sanotte: _viskaa;_ siis te pidätte häntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysin vakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niin on, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästä suoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisi jalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaan silloin ottamasta omia rahojaan.

-- Hm!... _omia_ rahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teette minulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana. Kun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? -- näin tulee minulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut, sillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkä kirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän oli varomaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olen vieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun, ja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten, sanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja te pakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, -- se tuntuu raskaalta.

-- -- Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia, niin...

-- Niin on se helppoa, niinkö?

-- Niin.

-- Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin...

-- Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minä olen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnan ja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissä kohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin, että se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloin voitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt, niinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksi tie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä, ja jos tarvittaisiin, julkisestikin, -- se on minun mielipiteeni. Sanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt ja varmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaa minulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissanne siitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos te pidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois? Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessä toisten asianhaarojen kanssa.

-- Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan kysymystäni. -- Uskotteko, että ukko Ichmenev kieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilman minkäänlaisia puheita ja ... ja ... ilman kaikkia noita lievennyksiä!

-- Tietysti hän kieltäytyy.

Suuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea ja hävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinas olisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin: ylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuin ei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankin huomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani ja käyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisia kysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa ja kaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.

-- Hm!... Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamia asioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeni ruhtinas levollisesti. -- Muuten olen minä sitä mieltä, että tästä osaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hän voisi antaa hyviä neuvoja.

-- En ensinkään, vastasin jyrkästi. -- Te ette äsken tahtonut kuulla, mitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevna kyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä, ilman kaikkia noita, kuten sanoitte, _lievennyksiä_, niin merkitsee se, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta, sanalla sanoen palkitsette rahalla...

-- Hm!... kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minun parahin Ivan Petrovitshini! -- Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksi hän nauroi? -- Ja kumminkin, pitkitti hän, -- meillä on vielä niin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihen aikaa. Pyydän vain, että muistatte _yhden seikan:_ asia koskee suoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa, ja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssanne siitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, -- sen tulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte Natalja Nikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, miten vähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä ... â bientôt.

IX.

Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti ja aistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todisti väliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikä varakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisölle kuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niin välttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksi maatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisesti pantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkin kuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kun Katja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vielä puhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin, että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vain oli vaiti ja kärsi yksinään.

Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minulle kätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minua luonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä, jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen, vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehen käytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressa arvossa.

Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vielä ollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissa eikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuota vierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa. Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssa toisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tuli kohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä, ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esitti meidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen, vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hän matalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvin siniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassa merkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, mutta mikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavan soikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea ja todella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti, hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisin mennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; mutta näin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltana tarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoi minulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hän katsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua ja tahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jo kohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär piti häntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuin hätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän. Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutin ajaksi, heti lähden _sinne_".

"Diplomaatti" -- en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntä diplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni -- puhui levollisesti ja mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuunteli häntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelun hymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankin pitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä ja jätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minä tarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minua oikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minusta tuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsa olivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessa varmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllin tuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotain huikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin, että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmeni myöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta. Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainen huolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus, joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen, ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, että heidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaan ulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; ja sittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitä yhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokin muukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen, joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun ... sanalla sanoen, jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin, että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa, vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloin yhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietysti olivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikin vältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämä todella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksi auttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niin ainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asian ymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshan kertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikin ruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkin jotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut. Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanut kreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänet Simbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaan miehen.

Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisin puhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasi johonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta, alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hän puhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan. Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa oli mitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noiden reformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejä hedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, ja ettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääse valtaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekä silloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja. Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkin oleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaa entisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia; onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiin varomattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilman _meitä_ ei saateta olla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikään yhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoin voitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätä nykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänelle häijysti hyväksyen lausutut mietelmät.

Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä, että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minut pysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hän lähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minulta jotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin, nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samalla kumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisi ensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minua itseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästä vihdoinkin pelasti minut Alesha.

Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parille sanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niin olikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minua perinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinä oletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaa puhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua, niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka. "Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha oli sanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä ja odotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.

-- Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoen meihin. -- Tulivat yhteen ja ovat vaiti.

-- Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet ... kohtahan me, sanoi Katja. -- Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh, etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme, sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jo kauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata. Ajattelinpa jo kirjoittaa teille...

-- Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.

-- Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. -- Vaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan Natalja Nikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näin pitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas, miksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?

-- Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällä vain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaan keskenänne, ja sitten lähden sinne.

-- Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, -- näitkös? Ja aina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaen Aleshaa sormellaan.

-- "Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain", mutta itse asiassa istuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. "Hän ei suutu, hän on niin hyvä", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko se kunniallisesti?