Part 20

-- Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonne perustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaan sanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innolla pitkittäen, -- ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle! Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytön kaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaa sydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa, sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, -- tuo tyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljon myötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljon sydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytön kauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niin ihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan, kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaa hämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästi saada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistään kiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättä hänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa on ratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tälle muutama hetkinen... Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, jos noiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuolta Natashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas... Tällä ajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa, uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niin naivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshan kanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaa elämässään erota. _"Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun"_ aikana koko sielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensä antautuu. Tulee viimein aika, -- niin te ajattelette -- Alesha vertaa entistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiin tunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaan niin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan, kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään, pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kuni lapsen ... mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua...

Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidätti ne vielä hetkiseksi.

-- Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa ole määrätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu... Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne, kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä... Saahan valehdellakin tuosta harmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessa valossa ja ... kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voitto on oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano, etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa. Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nyt käsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kun nyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minä sen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua ... kokonaan ... mielettömästi!

Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeä kuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha ei koskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.

Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta: Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä, kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaasta säädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voi nyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatun rakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaa myötätuntoisuuttansa.

-- Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, -- tämä kaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä... Te olitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi... Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkein seikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisi pikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestään teihin, mutta te päinvastoin ajattelitte...

-- Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeytti Natasha katkerasti itkien. -- Minulle sanoi sydämmeni kaikki, ja jo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minä ymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässä huoneessa, yksin ... kun hän jätti, unehutti minut ... minä kaikki nuot hetket elin ... kaikki punnitsin... Mitäpäs minä olisinkaan voinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha... Miksikä te minulle valehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanut itse itselleni valehdella!... Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minä olisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minä olisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki, kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu... Oi, minua onnetonta!

Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.

-- Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi Alesha itkunsa välistä.

-- Ei, älä syytä itseäsi, Alesha ... sen ovat muut meidän vihollisemme tehneet. Se on heidän työtään ... heidän!

-- Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukan maltittomana, -- millä perusteella te minun syykseni luette kaikki nuo ... rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivät ole mitenkään todistettuja...

-- Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, -- te tahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ette saattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidän täytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hän vapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hän aina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, mutta te kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?

-- Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymy huulillaan, -- jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minä todellakin niin tehnyt; te olette hyvin ... teräväjärkinen, mutta ensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisilla syytöksillä...

-- Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kun te koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansa halveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallisten etujen vuoksi, rahan tähden, -- se turmelee hänet! Mitä te äsken puhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneet rahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteella ja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöiset rappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen! Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon, semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkä vuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällä nämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki, jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi, että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, ja kelvotonta ilveilyä, narripeliä... Minä tunnen teidät, kauan aikaa olen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasin minä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet; kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minua voi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minä en vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänyt minua -- se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvoja sanoa!

-- Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisa nainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillista tarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liian kevytmielistä minulle...

-- Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitsee pettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän on onneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut, epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuo ilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkään hyödyn!

-- Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna, ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitä loukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, etten minä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinä väitteessä.

Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitä luulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassa moittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: jos hän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin on minua vastaan...

-- Ei, isä, ei! huudahti Alesha, -- jos minä en noussut sinua vastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoa mahdolliseksi, että niin saattaa solvata!

-- Kuuletteko? huudahti ruhtinas.

-- Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se on syntiä ja kauheata!

-- Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.

-- Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, -- täytyy lopettaa tämä ikävä näytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä on mennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossa teidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet, todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minua loukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemme kiirehtineet ... kiirehtineet ... tietysti sanani täytyy pysyä pyhänä, mutta ... minä olen isä ja toivon onnea pojalleni...

-- Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin, -- olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää, että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätin vapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaan kaikkien kuullen. Minä kieltäyn!

-- Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisen levottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiin velvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessa sillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän on teidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta jo riittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä, selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaan katkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremmin arvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmani vanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut ... mutta kyllin nyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, -- nyt enemmän kuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin, puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa. Toivon, että te ymmärrätte minut... Näinä päivinä tulen luoksenne; sallittehan sen?

Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänen tuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle ja läksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.

IV.

Hetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan, murheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaan kadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuin olisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Alesha itki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan aralla uteliaisuudella.

Lopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntä olemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvin mielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia oli erittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen, mutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättää uudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista, muuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestään Katjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa, niinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; että se olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vain vakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikin heti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin ei enää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntä erinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hän ei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt, mitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, että he olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivi hänen sydäntänsä.

-- Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.

-- Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, -- kun olen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan, ja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa: sinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytää syyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikein totta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. -- Sitäkö varten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!

Mutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti ja moittivasti, hän samassa peljästyi.

-- En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. -- Minä olen syypää kaikkeen!

-- Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. -- Nyt on isäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnyt sen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuin kehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulon minua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän otti minulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.

-- Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot "musta kissa?"

Alesha loukkaantui tuosta lauseesta!

-- Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hän sinut puoleensa, jatkoi Natasha, -- ja käy nyt yhä enemmän ja enemmän sinua nostattamaan minua vastaan.

-- Minä vannon, ettei hän sitä tee! huudahti Alesha vielä suuremmalla innolla. -- Hän oli ärtynyt sanoessaan, että "kiirehdimme" -- saatpas nähdä, huomenna, näinä päivinä, hän katuu, ja jos hän niin kovin suuttui, että hän todellakin tahtoo purkaa liittomme, niin minä, sen vannon, en tottele häntä. Minulla kenties riittää siihen voimia... Ja tiedätkös, kuka meitä auttaa? huudahti hän äkkiä riemastuneena keksimästään ajatuksesta. -- Katja auttaa meitä! Sinä tulet näkemään, sinä huomaat, mikä suloinen olento hän on! Sinä näet, ettei hän tahdo olla sinun kilpailijanasi ja eroittaa meitä! Ja kuinka väärin sinä äsken teit, kun sanoit, että minä olen semmoinen, joka voi jo häiden jälkeisenä päivänä lakata sinua rakastamasta! Kuinka katkeraa oli minun sitä kuulla! Ei, minä en ole semmoinen, ja joskin minä usein kävin Katjan luona...

-- Lakkaa jo, Alesha; saat sinä käydä hänen luonaan kuinka usein vaan haluat. En minä siitä äsken puhunut. Sinä et ymmärtänyt kaikkea. Ole onnellinen kenen kanssa vain haluat. Enhän minä voi sinun sydämmeltäsi vaatia enempää, kuin sen, mitä se voi minulle antaa...

Mavra tuli sisään.

-- Mitä, tuodaanko tee sisään, vai? Kaikkeapas, teekeittiö on kiehunut kaksi tuntia; kello on yksitoista.

Hän puhui töykeästi ja vihaisesti; nähtävästi oli hän hyvin pahalla päällä ja oli vihainen Natashalle. Asia oli se, että hän viime päivät, aina tiistaista asti, oli niin iloissaan siitä, että hänen emäntänsä (jota hän kovin rakasti) menee miehelään, jonka tiedon hän jo ehti levittää koko taloon, kaupunkipiiriin, puodissa, talonmiehelle. Hän kehuskeli siitä ja hyvin juhlallisesti kertoeli, että ruhtinas, mahtava mies, kenraali, upporikas, itse ajoi pyytämään hänen neitinsä suostumusta, ja hän, Mavra, omin korvin sen kuuli, ja nyt äkkiä tuo kaikki raukeni tyhjiin. Ruhtinas oli lähtenyt pois vihaisena, ei edes teetä oltu tarjottu, ja tietysti kaikkeen oli neiti syypää. Mavra kuuli, kun neiti niin röyhkeästi puheli ruhtinaan kanssa.

-- Miksei ... tuo vaan, vastasi Natasha.

-- No, entäs ruokaa, annetaanko sitä, vai?

-- No, tuo ruokaakin.

Natasha joutui hämilleen.

-- Valmistettiin, varustettiin, pitkitti Mavra -- eilisestä aikain uuvuksiin itseni juoksin. Nevskiltä kävin viiniä hakemassa, ja nyt...

Hän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.

Natasha punastui ja loi minuun oudon katseen.

Kohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa, pari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. "Miksikähän näitä on valmistettu?" ajattelin minä.

-- Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, -- sanoi Natasha mennen pöydän luo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. -- Minähän aavistin, että tänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin, että ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekee sovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minut saadaan vakuutetuksi ja ... kaiken varalta minä valmistin ruokaa. Mitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme...

Natasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Alesha riemastui ikihyväksi.

-- Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. -- Itsekään et uskonut itseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei, tämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeen syyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nyt heti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet on pahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänelle kaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani; sinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki. Älä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensa ja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä; hän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä... Huomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päivän täällä, en mene Katjan luo.

Natasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi. Natasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaan _yli voimiensa_ istumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen. Hän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään ja koetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jo lähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänen kummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaan sanomattomalla hellyydellä.

-- Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämme koskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskot minua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nyt sinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkä vuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä en tahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minä kuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeni luona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta... Johtuipa silloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kun minä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuin olisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia, yhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itselleni kuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihen taintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelin itselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisin sinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalalta ihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin, kuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinut rintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi -- samassa kuolisin siitä autuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kuten muinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minä äkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämään sinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta, ja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan, kuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisia päiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vain hetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielelläni elämäni!... Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseäni pidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua, ja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, että minä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakin kadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on aina minulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisin sinut!

Natasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerran vakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhti isänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi, kaikki korjatuksi.

-- Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaen kättäni. -- Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta; mutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tulee rakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas, ei torku, ja silloin...

-- Natasha! Minäkin uskon, ettei ruhtinas ole rehellinen, mutta...

-- Sinä et usko kaikkea, mitä minä hänelle sanoin! Minä huomasin sen kasvoistasi. Mutta odotahan, tulet itse näkemään, olinko oikeassa vai en? Minähän vasta puhuin päällisin puolin, mutta Jumala tietää, mitä hänellä vielä on mielessä! Hän on kauhea ihminen. Minä käyskelin nämät neljä päivää tässä huoneessa ja arvasin kaikki. Ruhtinaan juuri täytyy vapauttaa, keventää Aleshan sydän surusta, joka haittasi hänen elämäänsä, vapauttaa hänet rakkauden velvollisuudesta minua kohtaan. Ruhtinas keksi tuon kosimisen senkin tähden, että voisi vaikutuksellaan tunkeutua meidän väliimme, ja lumotakseen Aleshan jalomielisyydellään ja sydämmellisyydellään. Se on totta, on, Vanja! Alesha on juuri semmoinen luonne. Hän olisi tullut minun vuokseni rauhalliseksi, levottomuutensa tähteni olisi haihtunut. Alesha olisi ajatellut: hänhän on jo minun vaimoni, minuun ikuisesti yhdistetty, ja tahtomattansa olisi kääntänyt enemmän huomiota Katjaan. Ruhtinas nähtävästi oppii tuntemaan tuon Katjan ja arvasi, että hän on Aleshan pari, että hän voi Aleshaa viehättää voimakkaammin, kuin minä. Oih, Vanja! Sinuun yksin minä nyt luotan: ruhtinas tahtoo jostain syystä paremmin kanssasi tutustua. Älä kiellä sitä, ja koeta, ystäväni, Jumalan tähden mitä pikemmin päästä kreivittären luo. Tutustu tuohon Katjaan, katso häntä tarkemmin ja kerro minulle, mikä hän on. Minä tarvitsen sinun silmääsi siellä. Ei kukaan minua ymmärrä niin, kuten sinä, ja sinä käsität, mitä minä tahdon. Tarkasta myöskin, missä määrin he ovat ystävyydessä keskenään, mitä on heidän välillään, mistä he puhelevat, Katjaa, Katjaa, pääasiallisesti tarkasta... Osota minulle vielä tämä kerta, rakas Vanja, lemmittyni, osota minulle vielä tämä kerta ystävyytesi! Sinuun, ainoastaan sinuun minä nyt luotan!

* * * * *

Kun minä palasin kotiin, oli kello yksi yöllä. Nelly aukasi unisena minulle oven. Hän hymyili ja katsoi minuun iloisena. Tyttö parka oli kovin harmistuneena itselleen siitä, että oli nukkunut. Hän vain tahtoi odottaa tuloani. Hän sanoi, että joku oli käynyt minua kysymässä, istui hänen kanssaan ja jätti minulle pöydälle kirjeen. Se oli Maslobojeviltä. Hän kutsui minua luoksensa huomenna kello yhden aikaan. Tahdoin kysyä Nellyltä, mutta lykkäsin sen huomiseen; käskin hänen nyt mennä nukkumaan; tyttö parka olikin jo väsynyt minua odottaessaan, oli nukkunut puoli tuntia ennen tuloani.

V.