Part 2

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minua ja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, että ensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkää tuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaa toivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vain palkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeen tulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässä siivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhusta kyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.

II.

Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin, kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitä kertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerran onnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräs romaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen ja nyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksi nyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?

Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa eletty vuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat, ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankin olisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavat joskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessani saavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumain luonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta. Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suuresta arvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelle entiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloiset haaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainio keksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hän näistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niin kelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.

Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun on kertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.

En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla ----n kuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivat hyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi. Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaani ja otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vain yksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimme saman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani! Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliä että se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumiellä ja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaalla loisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienet sydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla, minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiä hengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskin puisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinä puistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri, vehreä metsä, jonne kerran eksyimme... Kultainen, ihana aika! Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiselta tuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisen puun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento; satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksot peitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin, jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natasha ja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisella uteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemme astuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadut muuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautin Natashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisia lapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan, tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme ja luimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomusta muistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuin Natashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, oli syntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoa puuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältä ja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostukselleni hymyili. Heti hän kylläkin katui -- muistan sen hyvin -- ja ikäänkuin hyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestä ajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä. Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiin läänin kaupungissa olevaan kouluun -- Jumalani, mitenkä katkerasti Natasha silloin itki! -- muistelimme erohetkeämme kun minun tuli ainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnon koulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olin silloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista. Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän, ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eron hetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikein tärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hän muistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustamme ei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisin ja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeä katkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiä välillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemme kohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta. Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olin juuri päässyt kirjailijain riveihin.

III.

Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jo kauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinyt puolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevän hyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisena iltana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä ei hän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä, asetti peliin hevosensa -- ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan oli jäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunnin kuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan, jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hän luopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua oli hän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin hänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaan takaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaan puhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisi hän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanut hänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaeli taloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseen köyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella ei ollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahan siirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessa aatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvin kerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuon kasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessä ilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä, josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamia vuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin, jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuva omistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoi paikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattain nuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassa virassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas ja kaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suuresta merkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljon puhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri oli lääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainen sukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset "pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e. Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistavia edustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaan tekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.

Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkin niitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän piti itseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustua ja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaan naapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni Nikolai Sergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, mutta sittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua. Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta. Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän; varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkun ajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikin talossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, lasketteli sukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonolla pianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneet kyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavasta miehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuiva egoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta ei saattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoiton pyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta. Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiin erottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan, lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, joka kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmasti varasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksi rääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi, häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahasti loukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään, vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsi nyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin, parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jota tietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, että ruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvan hänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänä päivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asian Nikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka sai Anna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyys haihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas oli hyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hän käsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissä ja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä, on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtään auta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisi täydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisi Vasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakin onnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen, ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyys oli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpa tuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niin erinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistä muuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistä johonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään, joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.

Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oli loistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan ja pehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä se koskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantua Nikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakin neuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinen hyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinas osasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesi kartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsä jälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojalla tuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisen hyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsi iloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään ja virkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuin asia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousi riemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomasta luottamuksestaan. Asia oli seuraava... Niin, vaan koska ruhtinas Valkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katson välttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkoja ruhtinaan elämästä.

IV.

Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainut hyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsä oli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle oli jäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus oli jo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret. Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässä moskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa "kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaen vaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias, luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa, mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsa rahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisen elämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa, ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, mutta siitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän oli hyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käytti hyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, joka oli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaan Moskovaan ja itse muutti palvelukseen ----n lääniin, jossa hän erään Pietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeän viran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaan huomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassa elää, teki hän päätöksensä -- paremman toivossa alkaa uransa maaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansa kohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa. Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hän oikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta, vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan. Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänyt puolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota. Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen, äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana, suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muista riippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa, valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneet ja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssa lisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensä oli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntui jo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä, menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisen pelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikä tämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu. Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaan Pietariin -- hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varma jalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin. Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisi esiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaan välittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäisten seurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaa hänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisen poikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana kävi ruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeen sai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässä lähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavat kuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänen sotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa, mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän osti ne neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosia ulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariin ja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, että ruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta, rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksi mielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään. Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenev kirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissa perää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hän minut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verran vain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti, pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäni Ichmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen, rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaiken olin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaan aikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovin hämmästyi...

Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanut Nikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nyt sen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästi omista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, että huonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaan hän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurta merkitystä annakaan -- näytti, että hän samalla tahtoi poikaansa puolustaa -- on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa, antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettää hänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinas kirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään Nikolai Sergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että he ottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudun hiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollista rakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansa oikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat ja vakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeen tulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttua otettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti Nikolai Sergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta saman verran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän ja Nikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskus mielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshia tottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvin miellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen, samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisin ja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen, ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala. Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvin lapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänet luotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljon häntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissa joutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitään virkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai Sergeitsh Aleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, että ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessään mainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostain Aleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänen suhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta, jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakin vierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, ettei ruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksen tähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä. Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanut puheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshan hellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensa ensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hän oli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpötteli jostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili, ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarasti vihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisella avomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; mutta Nikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisesti vahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.

Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoina kirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimein hän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkusti sinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoi maanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimman kauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänen oikea kutsumuksensa.

Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensä johtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan, tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntui jo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikille ulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestä puutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestä nähtävällä epäilyksellä...