Part 18

Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimen ja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edes huomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, sillä sitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonka samassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestä lautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; siellä oli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikesta päättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessamme päällysnuttujamme.

-- Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.

-- Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.

Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia valmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin aina niin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan. Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinen laihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksi puna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivat kuni kuumetautisen. -- Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaalle kätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natasha katsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.

-- Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti. -- Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin... Koko tällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästi Natashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinka paljon päätin teille sanoa, kertoa... No, saammehan vielä niistä puhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielä täällä ole...

-- Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen ja hämillään, -- minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille. Vanja, lähde -- pari sanaa...

Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.

-- Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan, -- voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?

-- Natasha, älä turhia, mitä tuosta!

-- Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulle anteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä. Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, mutta sinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissa päivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara...

Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.

-- Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. -- Minähän olin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi en päässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minun suuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasi tapahtuu?

-- No, sepä hyvä... Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hän hymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. -- Muut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja. Nyt lähdetään ruhtinaan luo.

-- Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin...

-- Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natasha hätäisesti. -- Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut. _Tuo_ tuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi. Lähtekäämme!

En ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natasha lähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielä hattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksi poistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolme istuimme pienen pöydän ympärille.

-- Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, -- minä näin hänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriin ajaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisesti ja, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssani huoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynä siihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että me olemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinut tänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asian toimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.

-- Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsi Natasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.

-- Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitä kyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan. -- Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakin tuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muita myöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olko hänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdo häntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hän voi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskin muutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydä siellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitä voi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkää toki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi tai kauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vielä kertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olen hyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!...

Minä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno, ivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta ja vilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtään epäilemisen aihetta.

-- Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinä käynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti, aivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.

-- Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka te sanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksien asiaa.

-- Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamuna pistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en ole kertaakaan häntä nähnyt.

-- No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhä enemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään. Anteeksi, tämä on niin kummallista ... suorastaan uskomatonta!

-- Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotin teitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.

-- Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitä te minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä ... täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkea muuta, mutta tätä ... tätä!

-- Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te ette ollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, että juuri niin tulee tapahtumaan.

-- Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näin häntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt; ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani, pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.

-- Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, -- olen täysin vakuutettu, että te puhuitte totta.

Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, ja nauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.

-- Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.

-- Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi. Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt, kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.

-- Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotain pohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänet selittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, että te ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollut kotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olette hänelle vihainen, -- ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihen täysi oikeus, ja ... ja ... tietysti, minä olen myöskin syyllinen, no, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin, pitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.

Natasha kiivastui.

-- Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, -- minä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, että matkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te, hiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, jo ehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmalla syyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisi matkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikä Alesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatte itse kuulla, mitä olen hänelle sanova.

-- Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivan häntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todella luulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.

-- Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiat niin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, Natalia Nikolajevna.

-- Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenen kanssa tahansa, vastasi Natasha. -- Päinvastoin koetan aina puhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitä vakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä, sekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansa minä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minä täydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voi ottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakin teidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseni teidän suhteenne kaikki ... vierasvaraisuuden velvollisuudet.

Huolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natasha lausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovin ärtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässään sai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hän jo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraan tarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestä ja piti hänet vihollisenaan, -- se oli selvä. Nähtävästi Natasha piti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, ja ehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvän heidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni oli kyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansa ruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteita totiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänen uhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaa puhua suoraan, -- kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä, että oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt. Minä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaa itsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaan noita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietysti suoriutui pilalla.

-- Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehätti ruhtinas nauraen sanomaan. -- En minä sitä ollenkaan tarkoittanut, eikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensi kohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja sen vuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vielä sitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaan tekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitä kohteliaimmin minulle. -- Todellakin olen huomannut naisen luonteessa semmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa on syyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaan syyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä, kun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisi sen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin, että te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellä tahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaa odottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minulle sovittaa ... tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä, niin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin te kadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt, anteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkö voisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelen teitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minusta luulettekaan?

Natasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessa kuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänen väre, jokin julkea leikillisyys.

-- Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora ja avomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.

-- Niin.

-- Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.

-- Sen vakuutan jo edeltäkäsin.

-- Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkää ainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa, ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että hän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minä nimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minä haluan niin. Lupaatteko sen minulle?

-- Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, -- ja suokaa minun lisätä täydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeata ja selvää katsantokantaa moisissa asioissa... Mutta eiköhän Aleshakin ole siinä.

Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntui valmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitä oli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni ja huoneeseen hyökkäsi Alesha.

II.

Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena, riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljä päivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollut kirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.

-- Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. -- Tässä se, jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulette kaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaa vaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vain parhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: _sinä_, keskeytti Alesha, kääntyen minuun, -- jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Ja mimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittää te. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisi olemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuin näinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerron teille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossa hän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhui Alesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä, -- -- mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaan mitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani! Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi...

Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmillään häneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa. Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meillä kummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Ja milloinpa, mitenkä tämä _viaton_ voisikaan tulla syylliseksi? Heleä puna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri, joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän. Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.

-- Missäpäs sinä olit ... näin monta päivää? lausui Natasha pidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti ja epätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!

-- Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinun edessäsi; sanoinko: _ikäänkuin!_ Tietysti minä olen syyllinen, sen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänään sanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistä huolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällä tiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin). Minä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, että sen naisen nimi on _Natasha_, ja että koko maailmassa löytyy ehkä yksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tänne tietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voiko tämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? "Ei käynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannut rakastamasta", -- kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Ja voiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmeni on sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kun kuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohta kerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; sen vuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa) kiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkin tuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissä asioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, ja sinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan, läksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijat talosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidän kirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivan oikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi: fyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitän kaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinun luoksesi, Natasha.

-- Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.

-- Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydälleni jättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinun luonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.

Natasha katsahti minuun.

-- Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan Katarina Feodorovnan luona ... alotti ruhtinas.

-- Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: -- "jos voit olla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syy täällä käydä." Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisään siihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainen syy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomia tapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No, niinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, että näinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; sen mukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!

-- Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä! huudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.

Todellakin hän tuntui hiukan naurettavalta -- hän hätäili; sanoja tuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisella hälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Mutta kertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamatta nosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsä suutelemisesta.

-- Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkitti Alesha. -- Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt, millaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja -- hän on ilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaan tähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestä puhuin sinulle, Natasha -- muistathan, minä kun vielä semmoisella riemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielä häntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme. Me olemme jo _sinuja_ keskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi, Natasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta, kun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitä meidän kesken täällä tapahtui... Ah, sivumennen sanoen: minä muistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna! Sinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteen eloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä olet surullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä -- teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri, tyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, että pian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenelle kehuskella, -- sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienet nauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!

Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan. Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaa oman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkin iltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakasta poikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansa rakastavan.

-- Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan. -- Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaan toisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti ... enpä oikein muistakaan... Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia, suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me -- olimme tulleet tutuiksi koko elinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs, mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti, minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selitti hän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakava ja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme, tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvella ihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelumme jälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimme keskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttä sekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!

-- Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.

-- Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietysti täytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikki sinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. -- Te kaikki olette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varrelta saatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta, verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minä en enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten. Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista ja kaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea, seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksy tieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin. Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.

-- Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.

Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen. Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja Natasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt itsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.

-- Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoi Natasha, -- varmaankin on sinua joku neuvonut ... parasta olisi jos kertoisit asiasta.