Part 16

Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon, joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenan vartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen, aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvin huokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistä maksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saada jonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänellä ollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätin toiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä. Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimatta siitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen, vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada. Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parin villasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, ja huoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden oston kumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaan jo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, -- se oli välttämätön esine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.

Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukeni melkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olin tullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassa kirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan, jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota. Katsahdin lukemaansa kirjaa -- se oli ensimäinen romaanini, joka oli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimeni painettuna.

-- Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisella äänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle -- miksi muka lukitsin oven.

-- Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. -- Etkö sinä virkkanut hänelle mitään, Helena?

-- En.

En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otin sieltä ostamani puvun.

-- Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, -- tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostin sen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinun tarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan ja kaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.

Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurina katsoi minuun jonkun aikaa.

Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokin häntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänen silmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytään päin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaen voimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.

Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollut auttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo. Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoin se kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helena mainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.

-- Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoen syrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisi kokonaan kiintynyt tuohon työhön. -- Minä en mene teiltä minnekkään.

-- Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä Herra ties, kuka!

-- Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja jos joku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."

Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kas, niin yksinkertainen asia se on!"

-- Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdin hänelle sanoa mitään.

-- Eräs, tässä talossa asuva vaimo.

-- Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?

-- Ravintolasta.

-- Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.

-- Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhu oikein.

Hän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani. Kului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.

-- Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.

-- Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.

-- Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän oli sairas. Kävin torilla ostoksillakin.

-- Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoin hänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. -- Minä teen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, olet sukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhän sinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinä et tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaa minulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitä maksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnova ja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.

Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoi jotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylös lähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimen sanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensä ja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, että Natashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkun aikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut. Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa, muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.

Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä ja ankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivät enää tahtoneet kantaa.

-- Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, -- tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?

Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.

-- Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. -- Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelle on tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakin parantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?

-- Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herra ties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä, mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollut kokonaan terve? kysäsin arasti.

-- Niin ... minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hän hajamielisesti. -- Etkö ole tavannut ketään meidän omista?

-- En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai...

-- Miksikä sitä kysyt?

-- Illalla tulee ruhtinas...

-- Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.

-- Ei, niinhän minä vaan...

Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti. Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä, jotain kuumeen tapaista, sairaloista.

-- Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, -- ole hyvä, mene pois, sinä niin kovin häiritset minua.

Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.

-- Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdin minä pelästyneenä.

-- Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää, mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti. Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!

-- Mutta sanohan minulle toki...

-- Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?

Läksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavra kiiruhti jälkeeni porstuaan.

-- Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. -- Minä en uskalla lähestyäkään.

-- Mikä hänelle on tullut?

-- Se, ettei _meidän_ herra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällä näyttänyt.

-- Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. -- Natashahan itse eilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakin tulla...

-- Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin, ettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todella Natasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?

-- Niin Natasha sanoi.

-- No, virkkoi Mavra miettivänä, -- se merkitsee, että asia koski häneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Alesha täällä käynyt. Mokomakin mies!

-- Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.

-- Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdä Natashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. -- Jo eilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltä takaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikka sinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistua Natashan luota.

Kiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.

-- Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.

-- Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. -- Minä ehkä pistäyn vain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itse olen elossa.

Minusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan sydämmeeni.

X.

Läksin suoraan Aleshan luo. Hän asui isänsä luona Pienen Merikadun varrella. Ruhtinaalla oli jotenkin suuri asunto, vaikka hän asuikin yksin. Aleshan huostassa oli asunnosta kaksi sievää kamaria. Kävin hänen luonansa hyvin harvoin, muistaakseni tätä ennen vain yhden kerran. Hän sitä vastoin kävi minun luonani useammin, varsinkin alussa, asiansa Natashan kanssa ollessa alulla.

Alesha ei ollut kotona. Menin hänen huoneeseensa ja kirjoitin hänelle seuraavasti:

"Lienette jo, Alesha, järkenne menettänyt. Kun tiistai-iltana isänne pyysi Natashan tekemään teille sen kunnian, nimittäin tulemaan vaimoksenne, olitte te siitä pyynnöstä iloissanne, jonka minä voin todistaa; nyt tulee teidän myöntää, että nykyinen käytöstapanne on jotenkin kummallinen. Tiedättekö, mitä te teette Natashalle? Ainakin tämä kirjelappuni muistuttaa teille, että teidän käytöksenne tulevaa vaimoanne kohtaan on suuresti moitittavaa ja kevytmielistä. Tiedän varsin hyvin, ettei minulla ole oikeutta antaa teille neuvoja, mutta minä en välitä siitä vähintäkään.

P. S. Tästä kirjeestä ei Natasha tiedä mitään, eikä hän ole teistä mitään puhunutkaan."

Suljin kirjeen ja jätin sen pöydälle. Kysyttyäni selitti palvelija, ettei Aleksei Petrovitsh miltei koskaan ole kotona ja ettei hän nytkään palaa ennen aamuyötä.

Tuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisi ja vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai Sergeitsh Ichmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti ja kummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksella katseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukko lienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.

-- Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypä tunnustaa, en ollenkaan odottanut ... löytää sinua näin, lausui vanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.

Ukon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntä likemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivat entistänsä kalpeammat...

-- Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä. -- Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethän ole itsesi näköinenkään.

-- En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.

-- Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?

-- En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan. Oletteko te terve?

-- Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.

Siirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartui puoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:

-- Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin me puhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?

-- Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhä tyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, joka asusti ja kuoli ravintolassa.

-- Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vain on kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: jos et sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinut täällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei ole hiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei ole ensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, jo ymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jo kuollut.

-- Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankin muisteli häntä.

-- Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemmin kaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edes vähänkin, kun hän nyt on niin onneton... No, eiköpä nyt, veliseni, sopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitää sinun kanssasi saada puhua toden teolla.

-- Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.

Selitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopii kyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.

-- No, niin ... tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin. Luonasi asuu -- Jumalani!

Ja ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen, että hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppi sorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteen pukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitetty entistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, jos ei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänyt hyvin sievältä tyttöseltä.

-- Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev, -- asia on pitkä, tärkeä...

Hän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimatta kiirehtimisestään sekä "lyhyeen ja selkeästään," ei hän keksinyt sanoja, millä olisi puheensa alkanut. "Mitä tästä tuleekaan?" ajattelin itsekseni.

-- Näes, Vanja, minä tulin luoksesi, minulla on sinulle suuri pyyntö. Mutta ensiksi ... kuten minä ajattelen, pitäisi sinulle kertoa muutamia seikkoja ... erittäin arkaluontoisia seikkoja.

Hän rykäsi ja vilkasi minuun; katsahti ja punastui; punastui ja suuttui itselleen neuvottomuutensa vuoksi; suuttui ja alkoi puhua:

-- No, mitäpä tässä vielä selitellä! Ymmärräthän itsekin! Suoraan sanoen, minä vaadin ruhtinaan kaksintaisteluun ja pyydän sinun puuhaamaan sen ja olemaan todistajani.

Minä heittäysin tuolin selkämää vastaan ja katsoin häneen kummastuneena.

-- No, mitä sinä katsot? En minä ole järkeäni kadottanut.

-- No, mutta Nikolai Sergeitsh! Millä syyllä, millä tarkoituksella? Ja sitten, kuinka se käy päinsä?

-- Syy! Tarkoitus! huudahti vanhus. -- Sepäs somaa!...

-- Hyvä, hyvä, minä tiedän, mitä te sanotte; mutta mitä apua siitä on? Mikä on oleva tulos taistelustanne? Täytyypä minun sanoa, että sitä minä en ollenkaan ymmärrä.

-- Sitä minä odotinkin, ettet sinä siitä mitään ymmärrä. Kuules siis: käräjä-asiamme päättyi (se on, se päättyy näinä päivinä; jää enää vain joutavanpäiväiset muodollisuudet); minut tuomittiin syylliseksi. Minun tulee maksaa noin kymmenentuhatta; niin on päätetty. Niistä vastaa Ichmenevka. Siis nyt tuo kunnoton mies on saataviensa puolesta taattu, ja minä, jätettyäni hänelle Ichmenevkan, olen suoritettavani suorittanut ja muutun syrjäiseksi henkilöksi. Silloinpa minä nostankin pääni. Niin ja niin, kunnioitettavin ruhtinas, kaksi vuotta te häpäisitte minua; te tahrasitte nimeni, perheeni kunnian, ja minun täytyi se kaikki kestää! Minä en voinut vaatia teitä kaksintaisteluun. Silloin te olisitte suoraan sanonut: "Ahaa, sinä viekas mies, sinä tahdot minut tappaa, ettei sinun tarvitsisi maksaa minulle sitä summaa, jonka aavistat ennen tai myöhemmin sinut maksamaan tuomittavan! Ei, katsotaan ensin, kuinka riita-asia päättyy, vaadi sitten taisteluun." Nyt, kunnioitettavin ruhtinas, asia on päätetty, saamisestanne olette turvattu, siis ei ole minkäänlaisia vaikeuksia, ja siksipä, ettekö huolisi astua tänne, rajatangon luo tuohon. Semmoinen on seikka. Mitä, luuletko, ettei minulla ole nytkään oikeutta kostaa puolestani, kaikesta, kaikesta!

Hänen silmänsä säkenöivät. Katsoin häneen pitkään, ääneti. Tahdoin saada selkoa hänen sisimmästä ajatuksestaan.

-- Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoa tärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. -- Voitteko olla minulle täydelleen avomielinen?

-- Voin, vastasi hän päättävästi.

-- Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitä vaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessä muitakin tarkoituksia?

-- Vanja, vastasi hän, -- sinä hyvin tiedät, etten minä salli kenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; mutta tällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsi heti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minulla toinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttäreni ja palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumat asettavat.

-- Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?

-- Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: älä luule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyys ja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmeni sisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään. Tyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minä repäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinä samana iltana -- muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänen kuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluan hänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi. Minä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta en _häntä_ semmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeä sitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennen rakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikki nähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voit sanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta, jota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen, mitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, etten tahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, ja toiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulle ole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento, jota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänet kokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, mutta välillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun, tai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuu rajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihille murhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan, meillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissa istuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaa kaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä. Sanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaiken voimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?

-- En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi te tahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikä voi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämän aika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.

-- Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänen päätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensä on oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noiden kurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys -- se olkoon hänen vastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostun ojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisi häväistä tytärtäni!

Tuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minä arvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkon vallassa.

-- Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, -- siis ankaraa. Te vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltä perinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaa tulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, se on factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisön mielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasi teitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksella päästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nyt päätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen, antaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisin ja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä te tavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, te haluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivata häntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen. Eikö se ole egoismia?

Vanhus istui synkkänä ja jurona eikä pitkään aikaan vastannut sanaakaan.

-- Sinä teet minulle väärin, Vanja, lausui hän viimein, ja kyynel kiilsi hänen silmässään, -- minä vakuutan, että sinä teet väärin, mutta jättäkäämme se! En voi sinulle kääntää nurin sydäntäni, pitkitti hän, noustuaan seisomaan ja ottaen hattunsa, -- sanon vain: sinä juuri puhuit tyttäreni onnesta. Minä en ollenkaan usko sitä onnea, sitäpaitsi eihän tuota avioliittoa minun väliin tulemisettanikaan tule tapahtumaan.

-- Kuinka niin! Miksi te niin luulette? Kenties te tiedätte jotain? huudahdin minä uteliaana.

-- Ei, erityistä en tiedä mitään. Mutta eihän tuo kirottu kettu voi todella sitä tarkoittaa. Se on kaikki valetta, juonia vain. Minä olen siitä vakuutettu, ja muista minun sanoneen, että niin käy. Toiseksi, vaikka se tapahtuisikin, s.o. vain siinä tapauksessa, että tuolla lurjuksella olisi omat erityiset, salaperäiset, kaikille tuntemattomat laskunsa, joiden mukaan tuo avioliitto olisi hänelle edullista, -- laskut, joita minä en ollenkaan käsitä, niin tuleeko Natasha onnelliseksi tuossa liitossa? Soimauksia, nöyryytyksiä saisi hän osakseen; poikanulikka elämän toverinansa, jolle jo nyt tuntuu olevan haitaksi hänen rakkautensa, mutta kun nai -- alkaa tämä kohta häntä halveksia, sortaa, solvata; Natashan puolelta intohimoinen rakkaus samalla kun toinen puoli kylmenee; mustasukkaisuus, kärsimykset, helvetti, ero, ehkäpä rikoskin ... ei Vanja! Jos te tuolla sitä liittoa sommittelette, ja sinäkin olet siinä apuna, niin minä sanon sinulle edeltäpäin, siitä saat vastata Jumalan edessä, mutta se tulee myöhään! Hyvästi!

Minä pysähdytin hänet.

-- Kuulkaa, Nikolai Sergeitsh, päätetään näin: odottakaamme. Olkaa varma, ettei vain yhdet silmät seuraa tätä asiaa, ja ehkäpä se itsestään päättyy parhaimmalla tavalla, ilman väkivaltaisia ja keinotekoisia päättämisiä, niinkuin esimerkiksi kaksintaistelukin olisi. Aika -- se on paras ratkaisija. Ja sitten, suokaa minun sanoa, että koko teidän suunnittelunne on mahdoton. Voitteko milloinkaan todellakin uskoa, että ruhtinas suostuu vaatimukseenne?

-- Miksikä ei suostuisi? Mitä sinä nyt tyhjää!

-- Voin vannoa, ettei hän suostu; ja uskokaa pois, että hän löytää täydellisesti riittävän tekosyyn; hän tekee sen pedanttisella mahtavuudella, ja te vain tulette kokonaan häväistyksi...

-- Älähän, veliseni, älähän! Sinähän ihan hämmästytit minut! Mitenkä hän voisi olla suostumatta? Ei, Vanja, sinä ainoastaan olet runoilija: todellakin oikea runoilija! Mitenkä, onko sinun mielestäsi sopimatonta kanssani taistella, häh? En ole huonompi häntä. Minä olen vanhus, solvaistu isä; sinä olet venäläinen kirjailija ja siis myöskin kunnioitettava henkilö, kelpaat kyllä todistajaksi ja ... ja... En minä vain ymmärrä, mitä sinä vielä tahdot...

-- Saattepas nähdä. Hän esittää teille semmoiset syyt, että te itse, itse ensimäiseksi tulette huomaamaan, että taistella hänen kanssaan on teille sula mahdottomuus.

-- Hm!... hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan, vissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules, ystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkä Anna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?

-- Olkoon niin.

-- Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhua tästä.

-- Hyvä, sen lupaan.