Part 14

Tuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, että kaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkin vielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoi lähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkä Nikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillä tavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan, mutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajan itse puhui. "Kenenkä kanssa minä jään", sanoi hän, "tämmöinen ilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?" Sain viimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkä Natasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkillä useamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja oli melkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaan iltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistä tapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollut maannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nyt huoneessaan.

Natasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänen huoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä ja jotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailen hänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä, hyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahan luotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.

Yhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhään tulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskin kuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntä kovasti huolestutti.

-- Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.

-- Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasin jotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin, kertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti, vaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.

Sillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänen tapaansa ja odotin.

Tietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minua erittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminen oli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hän ollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt ei juuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaan eilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:

-- Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa joku ihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hän välttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin on minulle usein käynyt.

-- Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinen mielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihen päätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja, kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.

Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.

-- Kuinka hän voisi _tämmöisessä_ asiassa käydä viekastelemaan ja -- valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.

-- Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.

-- Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei ole ajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkään viekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jotta siinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaan ajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?

-- Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin: "sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessa astuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".

-- Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisi uudelleen tänne! sanoi Natasha. -- Aikoi koko illan istua täällä, ja silloin... Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki ja matkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotain kuullut?

-- Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulin kerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkin urakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.

-- Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.

-- Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?

-- Kävi.

-- Aikaiseenko?

-- Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minä käskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä, Vanja?

-- Eikös hän itse aikonut sinne mennä?

-- Kyllä hän itsekin aikoi...

Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoin häneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltä syytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.

-- Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaan ja koettaen välttää katsettani.

-- Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?

-- Eikä, niin vaan... Olihan hän lempeäkin... Mutta...

-- Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.

Natasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoi sanoa minulle: "eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua ja puuhaa"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hän pahastui ja vaikeni.

Kohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tällä kerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunnin ajan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamista kysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisi tahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilen tehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liian huomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liian loukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Ettei ruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Ettei vaan halveksisi häntä!... Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaan kuin tulessa.

-- Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminen voi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.

-- Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.

Natasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen. Hänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalon ylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaiken muun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisen halveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, mutta olisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisi ivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkia muita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi se johtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaan ihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan oli hän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten, kaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oli isältänsä perinyt -- kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana, kuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviä ominaisuuksia -- se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt. Raskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päin pettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi. Miksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisia ihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, jos he istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut, että he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavat karttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monet onnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento, eikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitään syytöstä onkaan.

Minulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi ja oli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hän koko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä, olipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minua hellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.

-- Kuules, sanoi hän, -- Alesha oli tänään kovin leikillinen, oikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvin onnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina, yhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvin kursailematon ... ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toi minulle!

-- Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty. Ah, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitä kumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensa kasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan (ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielä mukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan. Mutta sinä, sinä!

Tällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen tai joskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystä jossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minulle jonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheesta ymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun, näyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minä välttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, että samassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistan myöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella ja ankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli aina tahtomattani, mutta aina _luonnistui_. Totisuuteni ja ankaruuteni olivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehan ihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi. Natasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.

-- Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensä olkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoen mietiskelevästi silmiini, -- minusta tuntui, ettei hän nykyistä asemaa oikein täydelleen käsittänyt ... hän näytti minusta jo semmoiselta mieheltä, -- näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuotta naimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se ole liian varhaista?... Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikki oli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikä niin, kuten ennen... Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnan luo... Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaa puhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavan päiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntä koetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen ... vieläpä ikäänkuin välinpitämätön... Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksin latelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia, Vanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan! Emme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä, vaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinä olit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksin olenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sitten sitä valitamme... Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah, jospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.

-- Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.

-- En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisesta hän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvin kylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin, Vanja, vielä tänään.

-- Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.

-- No niin -- mikä asia se olisi?

-- Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.

VII.

Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asui Kuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkin siivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisen hyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakin ja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulle avasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa, hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu, hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Heti arvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna, josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellen minua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja, kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nyt nukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkui oivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunut nahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimme sisään, mainitsi hän samassa nimeni.

-- Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulit ja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.

-- Mihinkä lähdetään?

-- Rouvan luo.

-- Millaisen? Miksi?

-- Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin. Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen Aleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään muistellessaan rouva Bubnovia.

-- No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäen välttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.

-- Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saan esittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerran vuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.

-- No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntä uskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?

-- Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinen kenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; me olemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.

-- Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana, mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!

-- Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne... Ette toki ole unohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa, jonka teille opetin?

-- Tietysti en unohtanut. Mitä _lieneekin_ joutavanpäivästä.

-- No, mikä sana se oli?

-- Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotain ilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.

-- Siis olette unohtanut?

-- Enpäs unohtanutkaan: penat!... Rakastakaa omia penattejanne ... semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; ja miksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.

-- Sen sijaan rouva Bubnovalla...

-- Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa... Aleksandra Semenovna pakeni kovasti harmistuneena.

-- Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!

Läksimme huoneesta.

-- Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi, kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista, enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarella vielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha -- on suuri lurjus, siivoton, ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. Tuo Bubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaan suuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleen tytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hän puetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanut minulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äsken minä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästi oikeita. Kuinka vanha on tyttö?

-- Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.

-- Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista, milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia, niin...

-- Olisikohan mahdollista?

-- Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisi orpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi siellä käydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovan aamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo, upseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojat pitävät semmoisista -- virka ja asema on heille pää-asia. Se on, kuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettä tärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessa humalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa. Hän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minä säikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään ... no, ja niin poispäin, ymmärräthän?

Olin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi. Minä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksi ajuria.

-- Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. -- Siellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan, mutta möhömaha -- selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu. No, ja Bubnova jää minun osakseni... Sillä hän älköön uskaltako...

Jouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä, joka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämme ajurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshka odotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuului Sisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.

-- Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoitti Mitroshka. -- Nyt on paras aika.

-- Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.

-- Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, -- emäntä tuntee minut; tuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, mutta ei meiltä.

Maslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin. Talonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle. Astuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme. Talonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu, ken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin -- "asiaa on muka". Ovi avattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.

Talonmies katosi.

-- Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seisten ahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.

-- Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoi Maslobojev. -- Kuka muu se olisi kuin me itse ... Filip Filipitsh!

-- Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin ...vieraista parhain... No, kuinkas te ... minä ... no, ei hätää ... käykää tänne.

Muori oli kokonaan hämmästynyt.

-- Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa... Ei niin, mutta ottakaas meitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyy iloittajiakin?

Nyt pääsi emäntä entiselleen.

-- Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnasta tilaan.

-- Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhov täällä?

-- On.

-- Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minutta rehvastella?

-- Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkä juuri teitä.

Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa oli kaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpoja tuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessä puhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hän huoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin sai hän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen ja maalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.

Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli pari pulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojen vieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luona istui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaan silkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettu ilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhov oli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan ei ollut huoneessa.

-- Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua, -- ja Dussoon vielä kutsuu!

-- Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhov ilostuneena nousten meitä tervehtämään.

-- Juopotteletko?

-- Suokaa anteeksi.

-- Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toin ystäväni muassani.

Maslobojev viittasi minuun.

-- Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua... Khi!

-- Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.

-- Älkäähän moittiko.

-- Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielä muka kutsuu sinne!

-- Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttui puheeseen naikkonen. -- Valehteli tietysti!

-- Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustin sinne.

-- Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.

-- Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasia näytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?

-- Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.

-- No niin ... asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan me siellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilin särimme.

-- Minkä säritte?

-- Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui. Karp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättä puhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubert sanoo hänelle, ranskaksi tietysti: "peili maksaa seitsemän sataa frangia, älä säre!" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istun sulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikea hempsukka. Karp sanoo: "Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh! Otatko puolella osaa?" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karp iskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilin palaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän, aikoi pieksää Karpin. "Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi" -- tietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: "Sinä, sanoo, madam Joube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu", ja samassa kuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimme pois.

Samassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmen huoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen -- se oli Helenan.

Heti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa, kiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroita korvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovi temmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonen harsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukselta irti päässeenä ja sotkuisena -- semmoisena syöksyi Helena luoksemme. Seisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun. Huoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuului kaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoen tukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellun näköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitä vihollisensa huoneeseemme.

-- Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.

-- Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannen kätensä olalleni, -- ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täällä sinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.

Minä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä ja johdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat siellä sitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt -- emäntä oli kauhusta hämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut panna esteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttua olin jo huoneessani.

Helena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset, ripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoi houria.

Tarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa, sileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaa tukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja -- ja minulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansa tuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin olla menemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät, nuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään, noin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle lattialle.

VIII.