Part 12

Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunut niin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, että silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematon alkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suuteli hänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuin odottaen, mitä hän sanoo.

-- Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo, lausui viimein Natasha.

-- Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, -- välttämättömästi menen.

-- Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua ... mitenkä nyt tekisit?

-- En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin ... huomaan ... niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaan muuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.

Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.

-- Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huono asunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan...

-- Mistä asiasta?

-- No ... että muuttaa toiseen asuntoon ... tai jotain, sanoi Alesha punastuen.

-- Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?

-- Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehui sinua! Puhuinhan minä sinulle ... puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikki käsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta; kaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minä todellakin semmoinen.

-- Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu. Minun hyvä Aleshani!

-- Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi. Kuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä, Natasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulen taas tänne.

-- Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Ja välttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Mutta sitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaan viisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti, hyväillen häntä katseillaan.

Kukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.

-- Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.

-- Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja. Muista, huomenna jo varhain tänne.

-- Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!

Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinas puhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkea ymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nyt hän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, että moni seikka oli muuttunut.

Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaa vaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.

-- Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. -- Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?

-- Välttämättömästi!

-- Kerro sitten äidille, mutta älä _hänelle_.

-- Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.

-- Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä, mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko, Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, se ei voi tapahtua!

-- Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. -- Hänen tulee välttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.

-- Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.

-- Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillä tolalla.

Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.

-- Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?

-- Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvin jalo ihminen.

-- Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siis puhua vilpillisestikin?

-- Sitä minäkin luulen, vastasin. -- "Natashan mielessä on siis joku tuuma, mietin itsekseni. -- Kummallista!"

-- Sinä kaiken aikaa katsoit häneen ... niin tarkkaan...

-- Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.

-- Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin ... minä olen niin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkin kotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota. Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle, että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?

-- Ei ... mikäs loukkaus se olisi?

-- Eikä ... tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakasta häntä.

-- Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinä olit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos ei kaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!

-- Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin, kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä naura minulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minun kallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaa minua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpä oletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinulta ansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!...

Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani oli kostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä ja tunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.

Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräs mies, maaten upeassa vuoteessaan, -- jos muuten piti meitä naurunsa arvoisina! Luultavasti ei pitänyt!

III.

Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestani joutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltä pikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani, Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin, että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittää syytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa, ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipä ollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaa olentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat, eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä, tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä, tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämään kadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä oli katseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaista inkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin. Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmän rääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä, parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamatta armotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoilla kasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Mutta huolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hän yleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset, hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansa ja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän ja rohkean poimuisat huulensa.

-- Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. -- No, niin minä luulinkin, että sinä tulet. Astuhan sisään.

Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellen ympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa hänen iso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa, minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoinen iso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain liene heikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.

-- Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.

-- Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minä vartavasten säästin ne sinulle.

Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti väänti suutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuo hymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan ja salaperäiseen ilmeeseen.

-- Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaen minua päästä jalkoihin.

-- Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän...

-- No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi? kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.

-- Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin, että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinä niistä?

-- En.

-- Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?

-- Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.

-- Etkö sinä sitten enää käynyt?

-- Sitten en enää käynyt ... minä tulin sairaaksi, lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.

-- Onko sinulla omaisia, äiti, isä?

Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sitten painoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta, vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin. Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.

-- Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyen puoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin, kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.

Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti ja uteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin. Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.

-- Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, -- että siellä asuu joku hänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntä tiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viime hetkellään sinua muisti.

-- Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!

Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänen kasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksia tukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaa minulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puri tiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänen sydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin että lopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kuten aneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuin eilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.

-- Missä on se aita?

-- Mikä aita?

-- Jonka alla hän kuoli.

-- Minä näytän sen ... kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?

-- Ei huoli...

-- Mitä ei huoli?

-- Ei huoli, ei mitään ... minulla ei ole nimeä, vastasi hän katkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeen lähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.

-- Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää; minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuilla nurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella... Sitä paitsi vaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhui kuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani. Minä olen nähnyt hänet unessa... Minä säilytin kirjatkin sinulle, mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankin olet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?

Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hän minua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotain muutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattama mielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, -- sitä en osaa sanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä, että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti, mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas, ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.

-- Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.

-- Onko sinun nimesi Helena?

-- On...

-- Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?

-- Ei sovi ... en tiedä ... tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan ja taistellen itsensä kanssa.

Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja, katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:

-- Paljonko kello on?

-- Lienee puoli yksitoista.

Hän kiljahti peloissaan.

-- Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytin hänet vielä kerran porstuassa.

-- Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. -- Mitä sinä pelkäät? Myöhästyitkö?

-- Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahti hän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoa itseänsä irti käsistäni.

-- Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle, minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olen myöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä vien sinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin...

-- Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan. Jo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänen kasvonsa kauhusta vääristymään.

-- Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoista linjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinun jälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!

Laskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oli niin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koska hän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minä uskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään ja miltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotona niin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelin itsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta, kun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinni nuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnä jonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvasti kirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvin rakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa, ja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vain rikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänyt olla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.

-- Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. -- Sopiiko nyt kävellä sukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?

-- Ei, vastasi hän katkonaisesti.

-- Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltä tahansa sukat, kun läksit ulos.

-- Itse minä niin tahdoin.

-- Näin sinä voit sairastua ja kuolet!

-- Jospa kuolisinkin.

Nähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltä kyselin.

-- Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänen vaarinsa oli kuollut.

Hän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:

-- Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille, tulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!

-- Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinä pelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisena nähdä sinua...

-- Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.

-- Mutta sinähän äsken sanoit: "hän lyö minua!"

-- Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. -- Lyököön! Lyököön! hoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoi vavista.

Jouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hän ajurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.

-- Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton, pyytäen, etten tulisi hänen jälestään. -- Menkää pikemmin, pikemmin!

Minä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua, maksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdin toiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vielä pitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen; kerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänen jälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hän huomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolen katua hänen jälestään.

Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänyt olla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaiken varalta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainen raskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herätti minussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.

IV.

Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttö miltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä. "Eihän hän puodissa asu", ajattelin.

Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjoja ei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi. Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se oli pieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisella maalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaan oli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. -- Tämä oli köyhän ruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivan neliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujen takaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot. Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päällä olevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassa äkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdin portista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen, lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitä ilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet ja mulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, että hän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljui Helena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kuni kivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkin pörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttua aukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankin metelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän ja vaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivat alakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkä mies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa ja laiskana seurasi näytelmää.

-- Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen, laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat, pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeään ryypäten, -- niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetin hänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni jo aavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni, kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin, hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missä käynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky, kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!

Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, mutta huomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja, kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsillään huitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansa rikoksen todistajaksi:

-- Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hän jäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille, köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa, annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otan orvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olen pitänyt, -- vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkean ihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! On vain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisi vettä suuhunsa ottanut, -- yhä on vaiti! Sydäntäni särkee -- vaiti on! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti? Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä ja sen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma. Kuolla äikähtänyt minutta olisit!

-- Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte? Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolle raivostunut hirviö vihaansa purki.

-- Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, että tehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minun pahaani, -- kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaan minut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hän palaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätä kun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti! Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Ja minäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleen annoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellani hautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen, tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänen ylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta hän tekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet, pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengät ostin, koristin kuin riikinkukon, -- kedon kukkasen sorean! Ja mitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensa kokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa! Ja mitäs luulette, -- tahallaan repi, -- en tahdo valehdella, itse näin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No, silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärin ja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisi viikon vain maidotta elää, -- siinä olisi koko rangaistus sinun tähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäs luulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, -- pesee! No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi, niin -- hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte, miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain, sukat, kengät otin pois, -- ei mene nyt avojaloin, ajattelin; hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä, nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu, mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!

Raivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun, tarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahan ja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hän pieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti, ei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaan valitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan, harmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuin suoraan humalaisen akan eteen.

-- Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaa kohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.

-- Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan ja nostaen kätensä vyötäisille. -- Mitä teillä on asiaa minun talossani?

-- Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. -- Kuinka te uskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minä juuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.

-- Herra Kriste! vinkui raivotar. -- Kukas sinä oikeastaan olet, tungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden heti poliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitsh kunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinä olet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!

Samassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloin kuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, -- Helena, joka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla, luonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissa suonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanut kaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla oleva nainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruusti yläkertaan.

-- Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. -- Kolmas kohtaus jo kuukaudessa... Ulos, sinä liehakko! huusi akka taas minulle.

-- Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?

-- Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmies kuni vain muodon vuoksi. -- Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti. Hyvästi ja ulos tiehesi!