Part 2
Voi! Äl' usko tuota kamoittavaa tulvaa, Tuot' riihatonta riehuntaa, ei onnes Voi siitä nousta — — (Sophonisbe katsoo yhä oudosti eteensä. Alitta tulee neuvottomaksi). Missä viipyy Prokles? Helike myös? Sa heitä kaipaat nyt.
(Rientää nopeasti vasemmalle).
SOPHONISBE (yksin, aluksi kuin unesta, kylmästi, harvakseen):
Ken täällä haastoi? Puhui onnesta. — On onni tulos harvain sattumain, Tuo haave-onni, joka turhaan vuottaa, Uneksii, tyhjiin raukenee. (Innostuen) Mutt' katso! Mua kutsu kiirehtii: jo lähde, riennä, Teit' pyörremyrskyn seuraa, kammoksuin, Syvyydet tunne merien, joit' tutkii Vain Proteus ja Atlas, paino tunne, Raskaampi suuren kärsiväisen taakkaa. — Mutt' riemun raivo aavista ja tunne, Kun niljat onkalot ja vedet aina Hämärtäväiset jättää saat ja nousta, Ain' nousta, nousta, kunnes laukan näät Yli' merten paisuvaisen rinnan, kunnes Maan leveeharteisen, sen manttelin, Sinervän, vaahtipäärmeisen, sa matkaan Taas vaihdat myrskytaivaisihin.
ALITTA (edellä, kiiruhtaen Proklesta ja Helikeä, heille)
Täällä! Hän täällä seisoo, lohdutusta kaipaa — —
PROKLES (tulee kiirehtien Sophonisben luo, lämpimästi):
Unikko kädessäin ja tähkät saavun Ma oppilaani luokse, rauhan tuon Ja rauhaa sulta etsin, valtiatar.
SOPHONISBE (kylmästi):
Ei rauhaa mulla. —
PROKLES:
Mielenrauhas löydät, Jos katsot sielus pyhättöihin.
SOPHONISBE:
Pyhä On korkeempi kuin minä.
PROKLES:
Korkein kai on Ihantees, mutta kauneudesta sielus Vain sekin kertoo.
SOPHONISBE:
Minun ei se lie, Jot' en voi saavuttaa.
PROKLES:
Ken muu sen loi Kuin sa?
SOPHONISBE:
Ohjaajat maan ja taivaan.
PROKLES:
Mistä Sen tiedät?
SOPHONISBE:
Uskon. Siinä hurman' on.
PROKLES:
Alhaista luontoa on hurma, samaa Kuin himo, jota ontto tyhjyys seuraa.
SOPHONISBE:
Taistella tahdon, vaikka kuolon siipi Pään päällä löisi.
PROKLES:
Taistoon ihanaan Rinnalla sankarin sua kutsumaan Ma tulin.
SOPHONISBE:
Ryövärluolaan värjymään Kai veisit minut.
PROKLES:
Valtakuntaan saavut, Miss' itseäs ei pettää tarvis.
SOPHONISBE (kuin taisteluhaasteen heittäen):
Mutta Petoksin liittosana syödään!
PROKLES:
Niinkö Sun aatoksesi lanka kiertää? Kiertää Sotkuista vyyhteä, jot' selvittää Et taida syytöksillä. Kuule siis: Vuoks Karthagon kun tuhlas voimiaan Menetti ruhtinaani valtikkansa. Avutta jätetään hän nyt ja palkaks Kuin kätyriä kohdellaan. Näin liitto Rikottu. Masinissa Roomaan liittyy. — —
SOPHONISBE (keskeyttäen):
Totuutta julmaa haastoi pappi siis. Näin petturin sa kuljet asioissa. —
PROKLES (arvokkaasti):
Kuningas Cirtan suurempaa kai miettii Kuin ryömiä tään pappisvallan eessä. Päämääriin suuriin kulkee hän, sen tiedät. Ei valtateillä joka polveketta voi tarkoin kysyjälle näyttää. Mutta kenenkä lempi liittää sankariin, hän liikaa kysymättä seuratkoon.
SOPHONISBE (yhä vihan vimmassa):
Mun sokoks arvaat? Kotikaupunkini Ma raunioilla lemmenleikkiä Vain löisinkö? —
PROKLES:
Jos lemmit tulevaa Sa valtiasta Afrikan, niin lemmit Myös pelastajaa Karthagon. Hän toivoo Vain lempes ikuisuutta. Siitä voimaa Hän suuriin töihin ammentaa.
ALITTA:
Oi, kuule, Sydämen ääntä kuule. Kaikki muu Vie harhaan täällä.
HELIKE (lähestyy Proklesta, häneen painautuen):
Hänen voittavan Kaks onnellista tietää. —
PROKLES:
Kauvan jaksat Sa vuottaa, armas!
HELIKE:
Kestät sinä vielä, Niin kauan myös Heliken sydän.
SOPHONISBE (on katsonut Proklesta ja Helikeä kyyneltyen):
Rakkaat — Kaikk' onnenlapset, toivo ihmeinen Myös mulle antakaa ja suru suokaa Tuo hiljainen, jok' kyynelpisarille Niin kirkkaan loisteen antaa, katsokaa: On katkerat ja kovat kyyneleeni.
PROKLES (riemukkaasti):
Sen arvasin, sen tiesin, taivas kirkkain On yllä Attikan, on sielu kirkkain Athenen tyttärellä.
SOPHONISBE (jäykistyen jälleen):
Karthagon, Elissan tytär olen, jaksa en tavoittaa eettermaailmoita.
PROKLES:
Kuule Siis pelastukses sanomaa. Ett' tänne Kitaan ma pappein uskalsin, se vain Käy päinsä varjoll' teeskelyn, ett' yhä On muka liitto luja kuninkaani Ja Karthagon. Siis apua ma etsin Kuningas Masinissalle ja vaadin Myös aviokseen morsiantaan, jonka Hän sadoin haavoin, urhoteoin lie Jo ansainnut. Jos tämä vaatimus Saa röyhkän vastauksen, onpa varoiks Jo salaliitto tehty orjain kesken; Sen avull' leiriin kuninkaani sinä, Me kaikki pian turvaan päästään.
SOPHONISBE:
Kuinka Sun uskoo kuninkaasi aikeet, juonet Salaiset jumalkäärmeen vaalijalle, Min pyhä velvoitus on suojata Tään kansan elämää kuin kuvan sen Hän ravitsee ja vaalii.
PROKLES:
Rakkaus lyö Kyyn matavaisen pään, ei salajuonet.
SOPHONISBE (kuin iskun saaneena kääntyy poispäin, tukahtuneella äänellä.)
Oivasti suuntaat vasamaisi iskut. —
(Orjat ovat taustalla liikehtineet, sytytelleet parfyrimaljoihin loimuavia liekkejä, niin että syntyy pimeän tullen kiihoittava valaistus. Muutamat sinoberilla sivellyt puiden rungot herättävät nyt kaamean tunnelman kuparipylväiden päässä olevien valopallojen vielä valoja heijastellessa. Kauvimpana häämöittää Ammonin temppelistä ja satamasta valoja. — Marsyas astuu esiin.)
MARSYAS (Prokleelle nopeasti):
Käy huhu kaupungilla: Scipio On noussut maihin rannikolla. Kansa On kuohuissansa.
PROKLES:
Kautta Zeun! Siis vihdoin. — Nyt salatiet te tarkkaan tutkikaa. Kaikille saata käsky: valmiit olkoot, Osansa kukin tietäköön, koht' alkaa Pimeys ja sekasorto.
(Marsyas katoo. Naiset lohduttavat etualalla Sophonisbeä. — Hasdrubal ja Sankhuniathan laskeutuvat keskustellen temppelin portaita alas. Prokles kiiruhtaa näitä vastaan muutaman askeleen.)
PROKLES (teeskennellyllä kohteliaisuudella tehden seemiläiseen tapaan juhlallisen tervehdysliikkeen.)
Kuninkaani Rukoilla tahtoo Melkart-suojaajaa Puolesta Karthagon.
HASDRUBAL:
On herra meidän Vihollistemme päät pian ripustava Purtensa keulaan.
SANKHUNIATHAN (ivallisesti):
Suo mun kummastella, Miks seurueesta kuninkaasi yks Vain muukalainen valtiaaltansa Tuo tervehdyksen.
PROKLES:
Mieli lähettää Hän lauhan lampaan, muuten kaitsee hän Vain laumaa leijonain ja pantterein.
SANKHUNIATHAN:
Syyt' eikö pelkoon, että karitsaiset merkiksi liiton täällä uhrataan.
PROKLES:
On aatos oiva se, jos sattumalta Ei lie vain susi lampaan vaattehissa. Kaksluontoisuutta suosii kuitenkin Kai kansa tää. Jos oikein muistan, hiljan Näin taideteoksen, mi kuvasi Hevosta, jolla kamelin on pää Ja jalat elefantin.
(Sankhuniathan näyttää vihastuvan ja tahtovan vastata.)
HASDRUBAL:
Kuninkaasi Sisarta, ruhtinatarta kai saavuit Sa noutamaan. On hänellä tie vapaa Heimonsa luo, jos salahankkeisiin Ei Karthagoa vastaan yhdy veli, Sun herras Masinissa.
PROKLES:
Enemmän Hän vuottaa liittolaiseltaan, viel' toista Yht' selvää seikkaa: aviokseen hän Myös kihlattua morsiantaan vaatii. On ansainnut hän onnen voitetun Jo ikiomaksensa.
HASDRUBAL:
Ansio On sen, ken maahan roomalaiset lyö. Voimasta kuninkaas ei piirtokaan, Ei rahtu muutu kansain kohtalossa.
PROKLES:
Jos ystävä ei Masinissa, niin Hän vaara musta on, se muistakaa!
(Sankhuniathan vetää Prokleen syrjään. Hasdrubal siirtyy naisten luo. Melua alkaa kuulua kaupungilta, oikealta.)
SANKHUNIATHAN (Prokleelle):
Vie aattees lennokkaat sun kuvitelmiin Joit' uskoa vain lapsi voi. (Vetäen Proklesta vielä syrjempään, kuiskaten) Mutt' kuule Salainen sana, joka onnes luo. — Äl' hämmästy. Mit' ovat periaatteet? Vain paIvel'joita, joita käsketään. Päämäärä vain on totta, elämää. — Mit' ovat sotijat ja ruhtinaat? Vain välikappaleita, nukkia, Joit' älyn vipu saattaa elämään. — —
PROKLES:
Noin aatella voi epikurolainen. —
SANKHUNIATHAN:
Siis kuule: Masinissan miekan kautta Olympon jumalat sa tahdot siirtää harteille Atlas-vuoren. —
PROKLES (ikäänkuin leikitellen):
Vakuutan: Ei jumalista mitään tietää voi.
SANKHUNIATHAN:
Siis et sa kiellä etkä myönnä heitä, Se riittää. Sulle ylipapillisen Sanani annan: Profeetaksi tulla Saat kansan tään, jos tyhjyydeksi teet Numidian villin hourupään, jok' ei Sun oppias saa koskaan valtaan täällä.
PROKLES (ivallisesti):
Ma kiitän ylimmäistä pappia Astarte jumalattaren. Proofeetan Virkaani oitis myös ma astun, näin Ennustamalla: (Koroittaen ääntään, muihin päin kääntyen) Roomalaiset nousseet On maihin rannikolla! Rooman merkit Nyt tänne kiirein kiitää. (Kaikki lamautuvat, äänettömyys. Oikealta alkaa kuulua melua). Melu tää totuutta puhuvani todistaa.
SANANTUOJA (tulee kiirehtien, syöksähtää etualalle, katsomatta erikoisesti kehenkään):
Miss' on päämies? Hannolta, ratsuväen päälliköltä Tuon viestin. Roomalaiset Afrikassa! Kiireesti apua ma anon.
HASDRUBAL (epätoivoisena):
Ei Voi luottaa suojaväkeen Karthagon.
SOPHONISBE (äkkiä innostuksen valtaamana esiin):
Te pyhä joukko eloon nostakaa! Omista miehistä se luokaa, niinkuin Isämme loivat, sille antakaa Taas korkeet valkokilvet kultaisin Ja purpuraisin koristuksin. Ne Kuin veriuhri puuntaa. Vihollinen Rinnoista pantsarvoimakkaista säikkyy, Kavahtaa, niinkuin ammonaikaisten Sankarten eestä. Pyhä joukko luokaa — —
VARTIJA (syöksähtäen esiin, melu kadulta kuuluu yhä selvemmin):
Kaduilla rahvas mellakoipi, se Puutarhaan tahtoo. Vartio ei kestää Voi enää kauvempaa sen rynnistystä. Jo pakolaisten joukko saapunut On Utikasta päin ja villitsee Väestön tähän riehuntaan.
HASDRUBAL:
Mit' tahtoo Tuo joukko täältä?
VARTIJA:
Joukon johtajat Uhkaavin sanoin vaativat sun luokses. He kuulla tahtovat sen lupauksen, Jost' annoit tervetulolahjanas Kansalle ilmoittaa.
HASDRUBAL:
Nyt mene, riennä, joukolle ilmoita, ett' aikanaan pelastus täyttyy.
(Melu yltyy ryskinäksi ja hyökkäävän lauman askelten töminäksi. Oikealle taka-alalle tunkeutuu tiheä joukko, joka näyttää leviävän taajaksi laumaksi. Uhkaavia kasvoja näkyy lyhtyjen heikosti valaisemasta hämärästä. Kuuluu murinaa, milloin kovempaa, milloin hiljempää. Yleinen sanattomuus.)
HELIKE (Vetää Prokleen vasemmalle etualalle, kuiskaten hätäisesti):
Minä aavistan: Tuo raivo joukko yltyy kauhuntöihin (Sankhuniathan ja Hasdrubal astuvat temppelin portaitten luo.) Sua surma uhkaa nyt. Sa muukalainen Tääll' olet, vihamiehes pappi.
PROKLES:
Tiedän. Alitta lähestyy, vie hänet pois. Teutates vartoo, tietää tehtävänsä, Kun kiihtyy sekasorto, lähtevät. — Viel' tehtävää on täällä mulla, hänet (Viittaa Sophonisbeen) Pelastaa tahdon. Hän jos seuraa mua, Sa seuraat myöskin; hän jos luopuu meistä, Jäät tänne. — Kerran saavun, sinut saan.
(Alitta ja Helike poistuvat).
I ÄÄNI:
Miss' turmio nyt Scipiota vaanii?
(Kansa säestää).
II ÄÄNI:
Uhkailit turhaan, päämies Karthagon!
(Pilkkanaurun remahdus).
I ÄÄNI:
Lupailit pelastusta vihdoinkin, Miss' on se nyt?
(Uhkaavia ääniä).
SANKHUNIATHAN (nopeasti Hasdrubalille):
Suur' aatelisto riistää Sult' tahtoo kansansuosion ja sodan Näin kesken lopettaa. Se turvata Maatilansa, nääs, tahtoo Libyassa. — Takaisin voita kansan suosio.
(Hasdrubal ja Sankhuniathan nousevat ylemmäksi temppelin portaille. Melu yltyy. Prokles siirtyy Sophonisben luo.)
III ÄÄNI:
Miss' sotajoukkos on? Vain raihnaat rippeet Toit tänne mukanas.
(Melu äärimmäinen, Sankhuniathan yrittää turhaan puhua).
PROKLES (melun hiljempää jatkuessa):
Näät, valtiatar, Tää kansa riidoin riehuu, perikatoon On tuomittu sen ahnas valta. — Turhaan Uhraisit onnes sille. —
SOPHONISBE (intomielisesti):
Onni armas! Sen taivas soi, se minun on, sen tahdon!
SANKHUNIATHAN (melun vaimetessa):
Soaistu kansa — —
II ÄÄNI:
Näännytetty kansa.
(Melua).
SANKHUNIATHAN:
Soaistu kansa, sanon minä, kansa, Jok' kiittämättömästi sysäät pois Astarten armon. Tuskaa väräjää Nyt maa, se synnin saastaa juonut on Ja huokaa. Mutt' Astarte ihmeen teki. Nostatti lemmen lemmenjumalatar, Taivutti etees, kansa, ruhtinaan, Jot' sadat heimot maahan kumartaa. — Sai Hasdrubalin, Gisgon pojan, huone Hält' armon kirkkaimman: Sielt' etsi hän Elissan uuden Karthagolle.
(Ihmetyksen kohina käy läpi joukon).
III ÄÄNI:
Kuulkaa! Ilmestys jumalten kuin muinoin. —
SOPHONISBE (Ojentaa käsivarsiaan kuin selvitystä anoen, tuskan ja riemun sekaisella äänellä):
Katso! Tuo herkkä joukko uskoo ilmestyksiin.
PROKLES:
On joukkoin sielu niinkuin lapsen mieli. Kaikk' ihmettä on sille, mik' ei kuulu Sen arkiaskareihin, ilon syyt Ja tuskan aiheet puoliks vain se tuntee.
(Sophonisbe laskee epätoivoisena kätensä).
SANKHUNIATHAN (jatkaa):
Uus' liittolainen saapuu sotijoineen, Numidian Syphax kymmentuhantiset Tuo laumat mukanaan ja taistelee, Kun viittaa valtiatar Sophonisbe.
ÄÄNIÄ JOUKOSTA:
Miss' viipyy valtiatar!
SOPHONISBE (innostuen):
Kansa kutsuu!
PROKLES:
Viel' elää Masinissa, muista se.
SOPHONISBE:
Hän onko sama kaunis, uljas mies kuin ennen?
PROKLES:
Rohkeempi kuin ennen muinoin, suur' onnen uneksija, onneton, jos tänne jäät.
HASDRUBAL:
Näin täytän nyt mä suuren Pelastusaikeeni, jost' ilmoitin. Juhlaan ma kutsun teidät, kansalaiset, Puutarha tää saa ilopaikka olla — —
ERI ÄÄNET:
Eläös kauvan valtias, on voitto Sun pääsi seppelöivä. (Melu yltyy, paisuu). — Sophonisbe! Miss' viipyy valtiatar! Armollinen Elissan tytär. — Tanit-kasvos näytä! (Kaikuva ääni) Lyö Scipion sun käsivartes!
SOPHONISBE (ponnahtaen etualalle):
Lyön! Lyön Scipion, lyön maahan jättiläisen. Sua kansa kutsuu!
PROKLES (taka-alalta):
Virvatulen näät.
SOPHONISBE (tuijottaen kauvas katsomoon päin):
Nään kansain vihollisen, jonka lyön.
PROKLES:
Lyöt kaunotukka-prinssin, itses myös.
SOPHONISBE (toistaen tuskan vallassa):
Lyön kaunotukka-prinssin —
PROKLES;
Myöskin aatteet Joit' opit multa — — —
(Kansan huuto alkaa jälleen. Iloisia ääniä, juhla alkaa, orjia liikehtii takana. Hasdrubal ja Sankhuniathan laskeutuvat alemmaksi portailla).
ÄÄNIÄ KANSASTA:
Maahan Scipio! Ristille Scipio ja roomalaiset! Elissan armoitettu. Kunniaan hän nouskoon!
HASDRUBAL (Nousee jälleen ylemmäksi portaille. Hän näkee Sophonisben, kansa ei, lempeällä tuskalla ojentaa kätensä Sophonisbeen päin):
Tyttärein, miss' viivyt yhä.
(Sophonisben kasvot kirkastuvat, tekee liikkeen lähteäkseen, huomaa murheellisesti katsovan Prokleen ja kavahtaa.)
HASDRUBAL (riemastueena):
Hän saapuu jo!
KANSA (myrskyisästi):
Hän saapuu jo! Hän saapuu. Hän saapuu. — Kuulkaa! Jumalatar saapuu.
SOPHONISBE (Rientää hurman vallassa isäänsä kohti, asettuu korkeammalle.)
Täss' seison, kansa.
(Suosion myrsky).
MARSYAS (viinikannu kädessä, kuin ohimennen):
Kansan vilinään He kätkeytyivät, tie on kaupungille Nyt juhlan aikaan vapaa.
PROKLES (nopeasti):
Hyvä. Kaikki Nyt samoin paetkaa, sa johdat, yksin Ma tulen jäljestänne. Yhdyn teihin Laaksossa Makarin, siell' vuottakaa.
(Marsyas poistuu. Helike tulee Prokleen luo, keskustelevat).
SANKHUNIATHAN (melun hiljennyttyä):
Yön helmasta nyt uhriliekki nouskoon Jumalten puoleen. Hurma täyttäköön Jokaisen sielun, autuus määrätön, Jot' ei lie tuta saanut suku tää, Min arka sielu säikkyy ihmisverta, Jok' kitsaan uhrin antaa, penseä On kiittämään. — —
I ÄÄNI:
Suur' Hannibal jo kielsi lapsuhrit.
ÄÄNIÄ:
Lapsiamme emme uhraa!
SANKHUNIATHAN:
Jumalten armo säästää raskaimmasta. Viholliset on herra hyljännyt, Käsiinne antanut, ne uhrataan. Kahdeksan sataa kapinoitsijaa Kahleissa vuottaa tuomionsa päivää, Nyt heti, koston hetki tullut on, Ja mikatanit ristille saa nousta. Tän' yönä vielä heidät naulitaan. Kun Libanonin Tanit kasvonsa Maan ylle nostaa, kun Astarte herää, He näyn nähdä saa, jok' kuolevaista Kamoittaa, heidät sovittaa. Viel' elää Valittu kansansa, he näkevät: Vanhurskaan teitä kulkee kansa tää.
ÄÄNIÄ:
Ristille kaikki kapinoitsijat!
SANKHUNIATHAN:
Tie jumalien käydä raketaan. Mutt' tien sen päähän kidutuksin kulkee Mies muukalainen, joka väärin opein Sokaissut puhtaan uskon on ja lyönyt Ylimmät sokeudella.
HELIKE (Prokleelle):
Pakene, Oi pakene!
PROKLES:
En vielä. Kuulla tahdon Ma tuomion, min lausuu Sophonisbe.
SANKHUNIATHAN (jatkaa):
Helleenein maasta epäuskon toi Ja riettautta Prokles kreikkalainen, Jok' kulki monet vuodet kaduillanne, Kääns' sydämet kuin rietas pahe kääntää. Nyt vielä kätyrinä vehkeillyt On valtiota vastaan. Kuolemalla Tää muukalainen kuolkoon.
ÄÄNIÄ:
Kuolkoon hän!
SOPHONISBE (nousten korkeana, käskevästi):
Kenenkä säästän ma, hän säästyköön. Hiuskarvankaan ken hältä notkistaa, Hän kaatuu käskystäin kuin kohta kaatuu Mun kauttain Scipio. —
(Sankhuniathan laskeutuu portailta nopeasti, tulee etualalle, jossa joutuu Prokleen eteen. Molemmat katsovat toisiansa äänettöminä. Pappi vasemmalla palatsiin).
ÄÄNIÄ:
Hän elää saa Niin tahtoo valtiatar Sophonisbe. — Eläös kauvan Didon tytär!
(Kansa alkaa remuten juhlia. Sophonisbe astuu näyttämön poikki isänsä rinnalla).
SOPHONISBE (tultuaan Prokleen kohdalle riistää kaulakoristeensa, ojentaen sen Prokleelle):
Tämä Vie kuninkaalles. Niinkuin käteni Tään ketjun katkoi, niin myös liitto, josta Tää merkki on, nyt murtuu, hajoaa.
(Ojentaa koristeen Prokleelle).
PROKLES (katsellen koristeen kuvaa):
Unohdit, mitä puhuu kuva tää. Vain muista, katso valkojoutsenta, Jok' kaarikauloin ilman merta halkoo, Toivetta kahden ihmissielun kantaa Koht' onnenmaita. — Samaa kuvaa hän Myös kantaa rinnallaan.
SOPHONISBE:
Ei joutsen hento, Ei herkät kuvitelmat mua johda, Vaan sallimus mun nostaa korkeuteen.
PROKLES (murheellisena):
Näen kaiken poistuvan, mi meitä sitoi. —
SOPHONISBE:
Tee niinkuin käskin. Kuninkaasi luo Vapaasti lähde.
PROKLES (viitaten Helikeen):
Luoksesi jää hän. Sua lohduttaa hän vielä saa. Kun hänet Ma noudan, noutaa hän myös Sophonisben.
SOPHONISBE (voimakkaasti):
Te naisen lapseks arvaatte. Ma näytän: Suurtöihin luotu voi myös nainen olla.
(Poistuu palatsiin).
ERI ÄÄNET (juopuneesti):
Enemmän viiniä tuo orja! — Oiti Tuo rodolaista tänne! — Hienohelmat Astarten tanssimaan.
(Helike painuu sanattomana Prokleen syliin. Hetkinen. Prokles poistuu.)
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö:
Masinissan leiri Medjerdan lähteillä erämaan laidassa. Oikealla korkea kallio. Sen vieressä Masinissan teltta, tämän takana muita telttoja. Oikealla etualalla istuin. Tausta: oikealla siintäviä vuoria, vasemmalla keitaita, takana rannaton erämaa. Viistoon taustalla, kulkien oikealta vuorilta päin vasemmalle lähelle varsinaista näyttämöä, juoksee Medjerdan lähdejoki, sen rannoilla tamariski-pensaita. Vasemmalla näkyy pääty joen yli vievästä sillasta ja koristettu portti. Aamun kajastus.
Väliverhon noustessa vartija seisoo vasemmalla taka-alalla. Hänellä on yllään vaskikilvistä tehty asenuttu, mutta puku muuten huonossa kunnossa, repaleinen. Vyöllä tikareita ja miekka, jousi kainalossa. Nojaa keihääseensä.
MASSIVA: (12-vuotias, vilkas hyvin kehittynyt poika, puettuna roomalaismalliseen pukuun. Tulee teltastaan. Katsoo vasemmalle taustalle, iloisesti):
Aurinko nousee! Katso vartija!
I VARTIJA:
Kajastus sieltä puuntaa vasta, prinssi. Viel' aamutuulenhenki rotkoissa Tuoll' kiertää. — Äsken tähdet sammuivat, Se maan saa hetkeks kylmää huokumaan, Siks kunnes kaukomerten helmasta Sukeltaa aurinko.
MASSIVA:
Sa katsoitko Myös taivahille, kun Orion sammui?
I VARTIJA:
En tiedä, prinssi, mikä on Orion.
MASSIVA:
Se tähti on, sen näytti mulle Prokles, Jok' opettaa niin paljon asioita.
(Masinissa astuu teltastaan, jää katselemaan hymyillen poikaa, joka ei häntä näe).
Näin nosti kättään hän päin taivasta, Päin loistavata tähteä ja sanoi: "Massiva loistaen viel' tietään kulkee, Juurkuin Orion tuolla seurueineen." Kas, näin sen suuren tähden ympärillä Viel' lauman pienempiä tähtiä. Kun sitten tarkkaan oikein katsoin, näin, Siell' ratsain kulki suuri sankari Ja jäljessänsä peitset välkkyväiset!
MASINISSA (Astuu äkkiä varjosta valoon, nostaa Massivan kainaloista takaapäin korkealle ilmaan, jolloin Massiva kirkaisee):
Jo nostan pikku sankarin. Sa katso, Näät Aitiopein maan.
(Laskee Massivan alas).
MASSIVA:
Vain aavikon Ma näin ja aamuruskon. — —
MASINISSA (leikkiä laskien):
Sankariksi Ken tahtoo taistella, yl' erämaan, Yl' aamuruskonkin hän katsokoon.
MASSIVA:
Sa näätkö vielä kauemmaksi?
MASINISSA:
Joskus. — Nään kansan rauhaisen ja onnellisen Valossa ikuisessa asuvan.
MASSIVA:
Siell' onko myöskin sankareita?
MASINISSA (hymyillen):
Kaikki He ovat sankareita. —
MASSIVA:
Sinne lähden Ma oiti, maansa valloitan — tai sitten Kun suureks kasvan lähden varmaan. Missä He asuvat?
MASINISSA:
Tuoll' Aitiopein maalla — niin kertoo tarina — maass' asuvat, Min ylle ensin päivä kiiruhtaa, Kun nousee merestä. (Käyden vakavaksi) Mutt' vaikea On sinne matka. — Minä tiedän sen. — (Laskee kätensä Massivan päälaelle) Sa helpompaa saat tietä taivaltaa. —
(Kääntyy pois, istuu telttansa vasemmalle puolelle, painaa kyynärpäänsä polvelleen, leukansa käden varaan):
MASSIVA (kääntyen nopeasti vartijan puoleen):
Sa noita haasteluita ymmärsitkö?
I VARTIJA:
En, prinssi hyvä, valtiaall' on taas Tuo kumma pää, ei taisteluita käy, Vaan aatoksissaan kulkee.
MASSIVA (Rientää Masinissan luo, uteliaana):
Kuulepas. Mit' tietä päästään sinne ihmemaahan?
MASINISSA (kuin jatkaen mietteitään):
Viel' pitkältä on matkaa tehtävä. Viel' loistaa Syphax minun linnassain, Hyeena-sielussansa turmaa hautoo — (Nousee ylös voimakkaasti) Mutt' ulvot sinäkin kuin peto raihnas Viel' ratsuin kavioissa.
MASSIVA (innostuneena):
Hänet lyömme Me maahan murskaks.
MASINISSA (koskettaa Massivan olkapäätä):
Sinä armas poika! —
(Massiva kääntyy katsomaan yhä kirkastuvaa auringon nousua. Masinissa jatkaa mietteitään).
On kummallista mielenlaatu tää. — — Rikastuu ansiottaan Karthago. — Tuo ahnas, raihnas kansain painajainen Viel' seisoo, punnitsee kuin jumala Mun onneani valtavaa'assansa. Vain nappula ma oon sen laskelmissa. Näin itä, länsi, koko maailma Mua painaa, niinkuin painaa Atlas-vuori Pienintä hiekkajyvää. — Kuitenkin Tääll' istun laidall' erämaan kuin poika Jok' kesken leikin, alla poutapilven Luo lapsekkaan ja rohkeen kuvitelman.
MASSIVA (Kääntyy äkkiä):
Tän' aamuna jos saapuisivat vielä! Et sano tarkkaan, koska tulevat. Voi, sano, että ratsuin kiidätän heit' vastaan. —
MASINISSA:
Itsekään en tarkoin tiedä. — Mutt' varmaan tulevat. Sa varro myös Nyt juhlamielin. Lahjat Scipion, Nää kultakäädyt, puku korea Vain ylläs pidä, niinkuin prinssinä Sa oisit Cirtan linnan. Kohta sinne Sa pääset ratsain, joka purppuroin On koristeltu.
MASSIVA:
Paljon kerrottavaa Äidille on nyt mulla. Korut näytän. — Hänelle kerron kuinka taisteltiin!
(Menee oikealle, ryhtyy hakkaamaan kivellä kallionkylkeen, mutta alkaa pian kuulostella painaen korvansa maata vastaan):
MASINISSA (kävellen edestakaisin):
Koht' inhoittavan ryöstön tään saan jättää. — Kun roomalaisten laivat saapuvat, Niin alkaa leikki, sota oikea. — Vapaaksi nostan jälleen heimoni!
MASSIVA:
Kapsetta kavioitten kuuluu. (Nousee ylös) Tuolta!
(Osoittaa oikealle).
MASINISSA:
Madaura tulee veromatkaltaan.
MASSIVA:
Vuorelle tuonne nousen katsomaan.
(Kiiruhtaa teittäin taitse oikealle).
MASINISSA (jatkaen mietteitään):
Ens' iskun antoi hän, ken miekallansa, Löi Gordionin solmun, Tyruksen Ken maahan nujersi. Ma nuorimman Sen tyttäristä lyön! — Näin viimeisen Lyön iskun minä. Kumpi suuremp' on Suur' Aleksanteri! — Kuin Roxanen Sa nostit kunniaan, niin tahdon minä Nyt ryövärjoukon pää, viel' länsimaitten Heleimmän helmen nostaa loistamaan. — Sen loisto kuulas on kuin uskollisuus. Se kirkas on kuin kauneus! Yl' merten, Yl' puolen maailmaa se loistaa, kauas, Laajalle niinkuin yksin rakkaus. — —
(Jää seisomaan mietteissään. Taka-alalta tulee egyptiläinen orja, myrkynsekoittaja, laiha mies, jonka pitkät kasvot ovat jäykistyneet ainaiseen ivahymyyn. Aikoo mennä Masinissan telttaan kantaen viinikannua. Masinissa tekee pysäyttävän liikkeen. Orja tarjoo hänelle kannun):
MASINISSA (juotuaan):
Noo, myrkynsekoittaja, miltä tuntuu Tarjoilla juomia näin mietoja Ja käskyläisnä juosta. — Suurempaa Kai oisi ruhtinaita tappaa, päästää Heit' taidokkaasti kiusast' elämän?
MYRKKYRI (kumartaen):
Kai ois se vähän juhlallisempaa. — Useimmin kuitenkin saa sekoittaa Kuin juottaa, näät on heikko ihminen Tuiminta maljaa juomaan.
MASINISSA (hymyillen):