Part 12

Katsellessaan nyt ensi kertaa Evan uutta pirttiä täydellisesti valmiina, muisteli Juho näitä seikkoja ja tunsi olevansa iloinen ja tyytyväinen. Hän pani vielä tuvassa merkille yksinkertaisen, isänmaallisten miesten ja naisten muotokuvasarjan, joka nimineen oli siinä kuin uteliaisuutta herättämässä, huomasi hauskat ikkunaverhot, puhtaat ikkunat ja ikkunalaudalla punavalkoisina väritäplinä heloittavat kukkivat palsamiinit, sekä lähti pirtin uunin vierestä meneviä portaita myöten ylös ullakkohuoneeseen.

Niin -- se oli Evan suuri keksintö. Hän oli hävittänyt kamalat sängynrumilaat pirtistä, antanut laittaa pirtin ullakolle suuren kamarin ja sisustanut sen renkien makuuhuoneeksi. Toisessa päässä rakennusta oli ullakolla naisten makuuhuone, jonne päästiin omia portaitaan myöten naisten kamareista etehisen toiselta puolen. Keskellä oli aukea ullakko tavarain säilyttämistä varten; sinne veivät omat portaat etehisestä ja valoa se sai kattoon puhkaistusta "pääty-ikkunasta", "kaavelista". Kun Juho saapui renkien makuuhuoneeseen, kohtasi häntä hauska näky.

Seinät olivat laudoitetut ja maalatut vaaleanharmaiksi, lattia samalla värillä. Katto oli tehty reunuslaudoista, pyyhitty ensin liimavedellä ja sitten öljytty. Yhteen nurkkaan oli reunuslaudoista tehty useita eri pieniä kaappeja, miesten vaatteiden ja omien tavaroiden säilytyspaikaksi. Istuimina oli jykeviä tuoleja, jotka Eva oli tätä tarkoitusta varten teettänyt. Ikkunan edessä oli pöytä ja siinä kirjoitusvehkeet. Seinillä oli jokunen tunnetun suomalaisen muotokuva hauskoissa, joskin vaatimattomissa kehyksissä. Juho huomasi täällä saman kuin alhaalla pirtissäkin: ikkunaan oli tehty yläosaan terveysikkunalaite; sitäpaitsi oli täälläkin ilmanvaihtoluukku. Eniten herättivät Juhon huomiota kuitenkin vuoteet.

Ne oli tehty pohjalaiseen tapaan kiintonaisiksi ja päällekkäin, nurkkapatsaat somasti koristettuina ja maalattuina. Päiväksi saattoi ne peittää keveillä ylhäältä alas riippuvilla uutimilla. Juho tempasi uutimet syrjään ja katsoi vuoteisiin. Patjassa oli olkitäyte. Päänalaisissa oli toisissa höyheniä, toisissa ruovonpäitä, kun ei höyheniä ollut kaikille riittänyt. Patjan ja päänalaisen peitti suuri, valkaisemattomasta liinasta tehty lakana, joka oli merkitty Soljalan merkillä ja numeroitu. Peitteenä oli viltti, joka sekin oli merkitty ja numeroitu. Juho tiesi, että vanhat vuodevaatteet ja raanut olivat parhaillaan ankaran puhdistuskurssin alaisina ja että ne pantaisiin talteen siksi, kunnes kylmä vuodenaika pakottaisi antamaan lisäpeitteitä. Juho hymähti mielessään. Huone oli kodikas, sitä ei voinut kieltää, ja hauskalta tuntui varmaankin renkipojista palata työstänsä tällaiseen kotiin. Mutta niinhän tuli ollakin. Hän meni jälleen alas ja naisten puolelle.

Mennessään vilkaisi hän etehisen peräkamariin, joka oli ennen ollut keittiönä. Hän tunsi sen jo, sillä hän oli ollut itse sitä kalustamassa. Siellä täällä hajalla ajelehtineet puusepän työkalut, viilat ja sellaiset, oli nyt koottu tänne erikoiseen työhuoneeseen, korjattu täyteen kuntoon ja järjestetty eri säilytyspaikkoihin, kuten verstaassa ainakin. Kattoon oli orsille pantu kuivamaan lautatavaraa ja kalupuita, etteivät ne enää olisi ainaisessa hakemisessa kuten ennen. Juho tunsi, että jo tuon huoneen näkeminen oli omiaan panemaan sormet kihelmöimään halusta yrittää jotakin. Kätevyys oli ennen ollut suomalaisen ylpeys ja kunnia.

Kun Juho saapui naisten huoneisiin, joina olivat nuo ennen mainitut kaksi kamaria ja makuuhuoneena niiden yhteydessä oleva ullakkohuone, herätti hänen huomiotaan, paitsi yleistä kodikkuuden tunnetta, oven suussa oleva suuri kaappi ja perällä huonetta -- rukki ja kangaspuut. Molemmat oli Eva löytänyt kuin muinaismuistoina ullakolta, oli korjauttanut ne ja siirtänyt tänne naisten huoneeseen. Niiden näkeminen herätti Juhossa hauskan mielikuvan menneitten talvi-iltain kotoisesta elämästä puhdetöiden ääressä. Ne ajat tuntuivat kuuluvan niihin asioihin, joita ei enää takaisin saa, vaikka kuinka toivoisi ja koettaisi.

Mutta tuo kaappi -- niin, Juho tiesi, mitä varten Eva oli sen hankkinut. Koko tätä pirttielämän ylläpitoa varten oli Eva ottanut erikoisen palvelijattaren, nuoren tytön, jolle hän oli tarkkaan teroittanut tahtonsa ja kaikki määräyksensä. Kun väki tuli aamuisin alas makuuhuoneistaan, oli tytön velvollisuus tuulettaa huoneet ja makuukset, korjata vuoteet, pyyhkiä pölyt ja puhdistaa lattiat märällä rievulla. Kun väki oli hävinnyt töihinsä alahuoneistakin, oli hänen velvollisuutensa puhdistaa nekin. Kun väki oli tehnyt jotakin talolle tarpeellista sisätyötä ja roskannut huoneita, oli tytön asia siivota jäljet. Hänen tuli yleensä vastata siitä, että väen puoli pysyi siinä kunnossa, mihin Eva oli sen aikonut, ja hänen vastuullaan olivat erikoisesti väen puolen vaatteet, lakanat, pyyhinliinat ja muut. Suuresta kaapistansa, jonka avaimet olivat hänen hallussaan, hän määrä-aikoina antoi puhtaita, järjesti pesut ja ilmoitti tarkoin Evalle hallussaan olevista asioista. Juho huomasi nyt, kuinka välttämätöntä tämä kaikki oli ja kuinka tämä järjestys ikäänkuin rikastutti ja henkevöitti hänen talonsa elämää.

Hän meni vihdoin sisälle, huomaten mennessään, että tyttö sateisen ilman vuoksi latoi puita piisiin sytyttääkseen siihen väen tullessa pystyvalkean.

XVI.

Myöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin selkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät sekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä soittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti, parvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät virkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin loputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti savenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti ruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa, tuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi purkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana laskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin mieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen myötäkäymisten arvoa.

Lapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi vieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan Soljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan saanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat siellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa hyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet häntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut niin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin suurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi salaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle kukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa hän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään ja nautti.

Se, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista. Ihana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen päivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo kuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava lämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen pyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään harmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen riutuva ja lepoon asettuva voima -- kaikki se valaa sieluuni kirpeän makeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille tunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden tunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja lujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet lakkaharjoillaan eteeni kantavat.

Juho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri ukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy lennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan. Vieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen pamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi saaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä kuten kuningas koko valtakuntansa.

Katsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata hiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti huomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.

Savu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja lähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin hitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään, suuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät naavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään risun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin matala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa, kunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin, kuin hän oli mielessään jo arvannut.

Sattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden kuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle. Hiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin, näkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla, pari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena siitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat laatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa täällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista noudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja vaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä. Katkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen käsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita ne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö olivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei ennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön teorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja pyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman totuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas jyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja sen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi säätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama eduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten välinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat, repivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa puolustukseksi.

Juho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja Mattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan ammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli jäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus ja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata. Rankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja pullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä oli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho naapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.

-- Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.

-- Perr...! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä veistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että kuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että Salmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan Salmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä ikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut:

-- Kyllä sitä tarttee olla joskus päissään -- se on Jumalankin tahto näissä hämäläisissä maalaisoloissa!

Mutta Rellu-Heikki, Juhon mäkitupalaisia, joka kierteli maailmalla, mutta ei välittänyt mistään kunnollisesta työstä, jos suinkin siitä pääsi, herpausi patansa ääreen sanattomaksi ja jalattomaksi, rankkikauha tutisten kädessä. Juho tiesi vanhastaan, että Rellu-Heikki, joka oli väliaikoina kiivas sosialisti ja maailmanparantaja, halveksi täydellisesti kaikkia porvarillisen yhteiskunnan lakeja ja asetuksia, jotka hänen mielestään olivat vain herrain keksintöjä köyhän kansan vapauden rajoittamiseksi ja kuristamiseksi. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ylitsekäymistä ja "rellausta", ilman pienintäkään kunnon miehen yritystä. Paljon oli Juholla jo ollut harmia hänestä ja hänen joukostaan, ja usein hän oli miettinyt, millä saada Heikistä sellainen ote, joka pitäisi. Hän tiesi, että sakot ja pienet vankilassa-käynnit eivät mieheen tehonneet, vaan tarvittiin hänen luontonsa lannistamiseksi joku tuntuvampi opetus, sellainen jyrkkä seinä, joka kerralla löisi hänet maahan ja täyttäisi hänen sielunsa ikuisiksi ajoiksi arkuudella ja pelolla. Juho tunsi siinä häntä katsellessaan, että yhteiskunnan oli turha koettaa kasvattaa moisia miehiä käräjätuvilla, pykälillä ja vankiloilla. Ei, vaan toisenmoista voidetta siinä tarvittiin.

Ja Juho ei siekaillut. Pistäen pyssynsä syrjään tarttui hän kauhistunutta Heikkiä kaulukseen ja viskasi hänet ruotona tantereeseen. "Herra Jumala, älkää tappako!" parkaisi Heikki, mutta Juho otti tyynesti hänen tuppivyönsä ja sitoi hänen kätensä. "En minä tapa", sanoi hän, "mutta selkään minä annan. Niin totta kuin olet vaimoasi, lapsiasi, koko seutukuntaa pahuudellasi, laiskuudellasi ja rikoksillasi koko ikäsi kiusannut, välittämättä ja parantumatta saamistasi nuhteista ja rangaistuksista, niin totta tulet tällä hetkellä saamaan kaikista kolttosistasi täyden maksun. Ja nyt viimeksi tästä viinanpoltosta. Neljäkymmentä paria laskettiin ennen Suomen lain mukaan roiston selkään, ja harvat olivat lisää pyytäneet, vaikka sattui lieväkätinenkin piiskuri antajaksi -- pyytänetkö sinä nyt, kun hulja on Soljalan isännän kourassa." "Älä s--na lyö! Linnaan sinut toimitan pahoinpitelystä." "Linnaan olet itse kypsä jo aikoja sitten", vastasi Juho, "ja sinne olisi velvollisuuteni sinut saattaakin, mutta akkasi ja mankuvien kakaroittesi vuoksi en sitä tee. Mutta sen sijaan teen sinusta kurjasta lurjuksesta vihdoinkin miehen, ja se koulu alkaa nyt tällä keinolla. Kovasti sinulla on sisua ja uhmaa, mutta tahdonpa koettaa, enkö saa luontoasi murretuksi. Tahdon tunnustuttaa sinulla kaikki syntisi ja pehmittää sisusi kuin kuontalon, nähdäkseni, löytyykö sinusta sielua ja ihmistä. Miksi et halunnut ottaa vastaan palstatilaa kuten muutkin?" "En minä jaksa maatyötä tehdä, minä olen kivulloinen." "Kivulloinen! Kylläpä silloin voimia ja terveyttä riittää, kun on johonkin roistontyöhön ryhdyttävä."

Ja huolimatta Heikin huudoista, kirouksista ja uhkauksista sitoi Juho hänet petäjän kylkeen, riisui selän paljaaksi ja leikkasi itselleen notkean koivuvitsan. Heikki huomasi hänen lujan päätöksensä ja puri hampaansa yhteen. Jos Juho olisi nyt hänet siihen ampunut, olisi hän kuollut uhmaillen ja armoa pyytämättä, ansaiten itselleen sankaruuden maineen, kuten niin monet, mutta tässä olikin edessä toinen leikki.

Aluksi Heikin uhma kasvoi ja purkautui ilmoille hirveinä uhkauksina, kirouksina ja huutoina, mutta sitten se rupesi muuttumaan. Hänen sieluunsa kohosi ennen tuntematon hätä ja masennus, ja hän rupesi hartaasti pyytämään armoa. Hän tunnusti varastaneensa Juholta kaksi lammasta ja vasikan, kaivaneensa säännöllisesti itselleen joka syksy uudet perunat Juhon maasta ja lupasi parannusta aina ja iankaikkisesti. Mutta Juho ei hellittänyt määrästään. Vihdoin tunsi Heikki, kuinka jotakin hänen sisässään katkesi, kuinka koko maailman meno ja elämä tuntui hänestä inhoittavalta, kauhealta kidutukselta, josta hänen täytyi päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänen huuliaan kuivasi, sydänalaa ellotti, selkä kihelmöi kuin tuhannen tulisen raudan alla. Hän ummisti silmänsä ja pyörtyi. Silloin oli myös Juhon mitta täysi.

Hän heitti Heikin maahan kuin tappurakuontalon, kaatoi ämpärillisen kylmää vettä hänen selkäänsä ja jätti hänet siihen. Hän oli tuntenut lyödessään synkkää ja taipumatonta vihaa kaikkea sitä roistomaisuutta vastaan, joka yhteiskunnan ja yksilöiden ponnistuksista, uudistuksista, avusta ja parannuksista huolimatta pesiytyi ja sikiytyi kaikkialla -- hänenkin isiltä perimällään pyhällä maalla. Kuin irvistelevät hornanhenget tuntuivat nuo kurjistumisopin palvojat ympäröivän kaikkialla oikean rehellisen työn ja ahkeruuden. Jos mäkitupalainen heräsi, ryhtyi pyytämään elämältä jotakin, siisti tupansa ja pihansa, laittoi sinne silmäinsä iloksi ikkunansa alle pienen kukkaistutuksen, teki ahkerasti työtä, säästi vanhan päivän varaa, tunsi hän pian, kuinka hän vierautui vertaisistaan, kuinka hänet vähitellen leimattiin porvariksi ja köyhälistön asian pettäjäksi. Koko tuo joukkokunta, joka eturivissä määkyi porvarillisen yhteiskunnan vanhoillisuutta ja taantumuksellisuutta, oli opetettu nauttimaan omasta kurjuudestaan, palvoi ja edisti sitä, ja muodosti niin ollen pahimman esteen todelliselle edistykselle, yhteiskunnan pimeimmän lauman, johon uuden ajan näytti olevan melkein mahdotonta päästä käsiksi. "Mutta minä", vannoi Juho, "minä ainakin hävitän maaltani koko pesuuden. Jokaista laiskuria ja maailmanparantajan vaatteissa esiintyvää lurjusta vastaan julistan täten leppymättömän sodan. Minä vainoan häntä niin kauan, kunnes hän joko ottaa kirveen ja kuokan kädestäni tahi häviää pois alueeltani, sillä tämän jälkeen en kärsi siinä ympäristössä, joka minusta riippuu, ainoatakaan syöpäläistä ja loiseläintä."

"Ja nämä s--n vehkeet minun vielä piti maallani nähdä helvetinlientänsä tisleeraamassa!" Hän raivostui, tarttui kirveeseen ja ruhjoi hurjalla vimmalla kappaleiksi koko tehtaan, säästämättä ainoatakaan pulloa ja nassakkaa, pikaria tahi pataa. Poksahdellen katkesivat vanteet suuresta rankkitynnyristä, jonka hapan ja poreileva sisällys levähti lakeana virtana mättäiden väliin. "Latki nyt sieltä rankkiasi, senkin juopporatti!" äsähti hän mielessään naapurin isännälle, korjatessaan talteen sen laudan, jossa oli hänen puumerkkinsä. "Kyntäisit edes peltosi kunnollisesti, hoitaisit elikkosi ja huolehtisit taloudestasi niinkuin miehen pitää, etkä viinanpersoudessa palkkaisi kylän hulttioimia puuhiisi", haukkui hän edelleen naapuriaan. "On siinäkin mies! Päissään tuhertaa harva se viikko, ettei tahdo omin voimin pihan yli päästä, akka on kalpea ja laiha kuin mikäkin kaukalo, ja lapset mankuvat ympärillä ryysyisinä kuin mierolaisella. Ja talo on rempallaan, niin että uuninpiiput katoilta tippuvat, pellot eivät kohta ole pellon näköisiäkään! On suunnaton synti sillä tavalla asua maataan, joka kuitenkin on pohjalaadultaan tilojen parhaimpia. Mutta annas kun tulee joku puoluekokous tahi muu sellainen tilaisuus, niin kylläpäs olet ensimäisenä siellä määkymässä edistyksestä ja valistuksesta, suu selällään kuin lämpiävän saunan ovi. Mihin joutuu tämä maa, elleivät nuo ainekset sekä porvarien että punikkien joukossa herää ja opi Jumalaansa tuntemaan..."

Hän oli näissä puuhissaan ja kiihtyneissä mietteissään unohtanut kokonaan Heikin, mutta tulikin siitä äkkiä herätetyksi. Hän kuuli takaansa omituisen ähkäyksen ja heittäysi salamannopeasti syrjään. Heikin puukko pyyhkäisi vain hiukan Juhon olkapäätä ja oman iskunsa vauhdista kaatui raukea ja voimaton mies maahan. Juho väänsi puukon hänen kädestään. Heikki makasi silmät ummessa, suu vaahdossa ja vääristyneenä. Juho kääri olkapäänsä, johon oli tullut pieni lihahaava, paitansa hihaan, katsoi Heikkiin ja mietti. Mies oli siis halunnut murhata hänet.

Silloin Juho rupesi häntä haukkumaan. Hän maalasi karkein ja jyrkin sanoin Heikin eteen koko hänen kurjuutensa ja kataluutensa, osoittaen sitovasti, kuinka hän oli tähän kaikkeen itse syypää. Hän pilkkasi Heikin raukkamaisuutta ja huonoutta, kun antaa yhden miehen pieksää itseään tuolla tavalla, edes uskaltamatta yrittääkään lujempaa vastarintaa. Sitten hän rupesi puhumaan hänen vaimostaan ja hänen lapsistaan, kuvasi räikeästi sen kurjuuden, jossa nämä elivät, osoitti, kuinka vaikea heitä oli sellaisissa oloissa estää joutumasta rikollisuuden teille. Sitten hän kääntyi kuvaamaan sitä, kuinka edullista oli sekä taloudellisesti että siveellisesti elää omalla palstalla, ja kuinka helposti Heikki, jonka lapset jo paljon pystyisivät työssä auttamaan, saisi kaikki hauskaan ja hyvään kuntoon, ja kuinka hänen elämällään olisi sen jälkeen kokonaan toinen sisällys ja päämäärä. Hän, Juho, auttaisi Heikkiä anteliaasti alkuun, jos tämä vain ryhtyisi työhönsä tarmokkaasti ja ahkerasti. Hän saisi nähdä, että jo vuoden päästä hänellä olisi omanansa näppärä pienoistalous, jonka turvin hänelle koituisi huoleton jokapäiväinen leipä hänen tarvitsematta turvautua rikoksiin ja laittomuuksiin. Se olisi ainoa keino, jolla hän saattaisi pestä pois piiskan jäljet selästään ja katsoa ihmisiä silmiin avonaisesti ja häpeilemättä. Hänen oli turha hautoa mitään kostoa, sillä siitä ei koituisi hänelle mitään hyvää. Juholle oli ollut aikoja sitten selvillä hänen ylitsekäymisensä sekä todistajat niihin, ja lisäksi oli nyt tullut tämä viinanpoltto, joka uudistuneena rikoksena ei ollut enää leikin asia sekään. Mutta kaikki saisi jäädä unheeseen, jos Heikki tästä alkaen heittäisi relluamisen, rupeaisi tekemään tarmolla työtä ja antautuisi Juhon johdettavaksi. Kun hänenlaiselleen ei näyttänyt muu auttavan, täytyi hänen alistua siihen ainoaan, mikä tuntui tepsivän, nimittäin ankaraan, kiinteään kuriin.

Kun Juho vihdoin lähti, jäi Heikki paikoilleen makaamaan, silmissään outo ja mietiskelevä ilme. Mutta Juhon mielessä väikkyi tapahtuma kuin persoonallisena, ankarana otteluna itse saatanan kanssa, viinapannun ääressä, suomalaisen korven kohisevassa pimennossa.

XVII.

Juhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan peltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia pilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne, joka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä. Päästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa tutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu villainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi kiiruhtamaan häntä vastaan.

-- Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla on olkapäässäsi?

Evan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä jäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut sekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun kaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle näyttäen laukusta komeata saalistaan. "Voi!" sanoi Eva siihen. Sitten pujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin päin.

Pirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi, kuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä, toiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten vasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai Evalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä maukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. "No kylläpä minua nyt palvellaan -- oikein ujostuttaa", sanoi Juho. "Se on niin hauskaa", sanoi Eva, "se kuuluu naisen luontoon." Juho katseli häntä kirkas loiste silmissään. "Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen näköiseksi viime aikoina", sanoi hän. "Ei se vaarallista ole", vastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle silmiin. "Se on sinun syytäsi", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen. "Ihanko totta?" kuiskasi hän. "No aivan varmaan -- olen ollut jo pahoinvoipakin."