Part 13

Molemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui, söi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka vaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän maailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa: "Minulla on poika" tahi "minulla on tyttö". "Tietääkö Leena?" kysyi hän. "Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun pahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi." "Muista nyt, ettet saa rasittaa itseäsi", varoitteli Juho. "En en", lupaili Eva, "joko olet syönyt?" "Kyllä ja koreat kiitokset!" "No tule sitten, niin näytän sinulle jotakin."

He menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen paksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu: "Emännän kirjanpito". Juho katseli sitä ihmeissään.

Siinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan tärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä, kaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se ei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki, karjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että valmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen yleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt parhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.

-- Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.

-- Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja määräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan kanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa, että työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat kuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean "emännän kiertueen" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?

-- Jaa mitä?

-- Tiedätkö, montako kirvestä ja kuokkaa sinulla on? Oletko selvillä kaikista alaasi kuuluvista työkaluista, missä niitä säilytetään ja miten työväkesi niitä pitävät?

-- Ky-ylläh! En minä niitä nyt niin äkkiä voi luetella, mutta kyllä ne minulla ovat selvillä kaikki.

-- Siinäpäs se on! Vaikka olet olevinasi niin etevä isäntä, ei sinulla ole omalta alueeltasi mitään kunnollista kalustoluetteloa. Mutta nyt se onkin sinun tehtävä. Ja pirtin etehiseen olen laitattanut säilytyspaikan lapioille, kuokille, rautakangeille ja sellaisille työkaluille, joiden ei tarvitse pelätä ruostumalla pilautuvan. Kirveet säilytetään verstaassa. Aurat ja äkeet voit säilyttää siellä, missä ne nyt ovat, mutta eivätkö mielestäsi kylvö- ja niittokoneet voi pilautua ruostumisesta?

-- Kyllä-äh! Ei se niille hyvää tee.

-- No siis, kun et niitä enää tänä syksynä tarvitse, täytyy ne tarkoin puhdistaa ja kuivata sekä sitten rasvata ruostuvat osat paksulti vaseliinilla.

-- Kyllä kai se parasta on. Jos niin tulisi joka vuosi tehdyksi, kestäisivät ne paljoa kauemmin.

-- Siinäpäs se on. Kalustoluetteloon merkitään kaikki tarkoin ja vielä, mitä ne ovat maksaneet. Kun uusia esineitä ostetaan, viedään ne heti samaan luetteloon ja hinta myöskin. Olen nähnyt kirjoistasi, että olet arvioinut ja laskenut metsäsi?

-- Olen kyllä. Ammattimies oli laskemassa ja luokittelemassa kaikki hirsipuut sekä suunnittelemassa metsän käytön. Mitään summittaista hakkuuta ei meillä tehdä.

-- No hyvä. Voit siis tehdä talostasi täydellisen tilinpäätöksen?

-- Tietysti. Teen sen joka syksy, kun vuodentulon kokonaismäärä on selvillä.

-- Ja voittoa tulee?

-- Tulee varmasti ja runsaastikin. Toivolan suo on kyllä maksanut paljon, mutta sen voikin hyvällä syyllä inventoida juuri siitä summasta, jonka se on vienyt, joten se ei vaikuta lopputulokseen.

-- Entä nämä minun puuhani?

-- Kun niiden tuottamaa parannusta ja arvon lisäystä ei voi eikä pidä kirjoihin merkitä, ovat ne suoranaisia kulunkeja ja vähentävät siis täsmälleen omalla summallaan vuoden voittoa. Mutta tuo summa on toistaiseksi siksi vaatimaton, ettei se mitään ratkaisevaa merkitse.

-- Luulisitko, että voisi vielä niitä kulunkeja vähän lisätä?

-- Niin, lisätäkö? Kyllä, kunhan se tapahtuu viisaasti ja säästäväisesti.

Eva taputti iloisena käsiään.

-- Hyvä on! Nyt minä tiedän, sanoi hän. Oletko tullut ajatelleeksi, että palvelusväen vaatetus on nykyisin paljoa huonompi kuin ennen. Leena kertoi, että vanhoina aikoina Soljalassa annettiin väelle palkan lisäksi vuodessa kaksi paitaa ja kengät. Nyt maksetaan kyllä paljoa suurempi rahapalkka, mutta ei anneta vaatteita. Kun laskee, mitä ne nykyisin tulevat maksamaan, huomaa helposti, ettei tuolla palkalla, vaikka se onkin suuren näköinen, paljon saa niitä hankituksikaan. Kun lisäksi väki on itse huolimatonta ja välinpitämätöntä, on tästä kaikesta seurauksena, että he ovat aina puettuina suorastaan ryysyihin. Suvellahan siitä ei ole terveydelle mitään vaaraa, mutta talvella kärsivät he varmasti kovasti. Ja muutenkin on alentavaa ihmiselle esiintyä tuollaisissa ryysyissä, eikä se ole kunniaksi talollekaan. Et usko, kuinka tavattoman huonossa kunnossa heidän vaatteensa ovat, alusvaatteet ja kaikki.

-- Niin ovat, ikävä kyllä, sanoi Juho vakavasti. Olen usein miettinyt, miten sen asian voisi auttaa, mutta en ole sopivaa keinoa huomannut.

-- Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia tulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä lähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet, järjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin lankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla -- kivisammaleella esimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten haluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä paitoja sekä sukkia.

-- Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain vuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun viitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja sitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten palkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?

-- Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja sukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä työhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat, minkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun ja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen on. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan, valmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle työajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka kangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa nyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan kohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon räätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos lunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?

-- No kyllä.

-- Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä saa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä kehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan, parannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi ihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta joutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja tietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä, tulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho, meidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.

-- Kukapa ei tekisi, sinä velho!

-- Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme nahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä käyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös. Eikö niin?

-- Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin tuleman, nauroi Juho.

-- Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin paksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin tohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu, ja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella opettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan. Isä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti häntä.

Juho nauroi.

-- Mitähän kaikkea sinä vielä keksit! No miten niitä kenkiä sitten on hoidettava?

-- Heti kun uusista kengistä pohjista on kulunut pinta pois, pitää niitä ruveta voitelemaan tavallisella keitetyllä pellavansiemenöljyllä, maaliöljyllä. Lopuksi ei nahka enää sitä vedä itseensä, vaan öljy kuivaessaan kovettaa sen kivikovaksi. Kuten tiedät, on maaliöljy siitä harvinainen, että se kuivaa ja kovettuu, ja siihen perustuu sen edullinen käyttö kengänpohjiinkin. Terva, traani ja muut rasvat eivät kovetu, eivätkä siksi ole yhtä hyviä. Pirttipiian huoleksi annan tämän kenkien hoidon, samoinkuin sukkainkin parsimisen. Mutta mitä aiot ruveta miehillä teettämään?

-- Tulin juuri ajatelleeksi, että mahdollisesti täytynee ruveta sovittamaan tuota sinun korvausjärjestelmääsi miestenkin puhdetöihin. Paljon on talossa kaikenlaista puutyötä tehtävänä, joka on tahtonut jäädä, kun väki on ollut halutonta, mutta ehkä se tällä tavalla käy. Täytyy ruveta sitä asiaa järjestämään.

-- Varmasti se käy, sanoi Eva innokkaasti. Olen huomannut, että heidän haluttomuutensa on hyvinkin helposti voitettavissa ja että he ovat suorastaan innostuneita näihin meidän uusiin puuhiimme. Kuuluvat kylällä kerskailevan, että eri komento on nyt Soljalassa. Mutta kaukana olemme vielä päämäärästämme. Vielä ovat kaikki entiset alustalaisesi, joille nyt olet palstoja puuhaamassa, uudelle uralleen saattamatta, vielä on koko puutarha-asia vireille panematta.

-- Ensi viikollahan tulee puutarhuri perustusta suunnittelemaan.

-- Niin meille, mutta entäs kaikille niille, jotka asuvat maallamme tahi ovat saaneet meiltä palstatilan?

-- No vähitellen.

-- Vähitellen! Niin te aina sanotte, mutta se "vähitellen" merkitsee meidän kansallemme ainakin vuosisataa. Elleivät ne, joista tuollaisten ihmisten elämän edistys riippuu, nimittäin maanviljelijät, itse herää, ja kiireesti, tarmolla ja puoleksi pakottamalla pane alkuun kaikkia jokapäiväisessäkin elämässä tarpeellisia uudistuksia, jäävät ne toteuttamatta kymmeniksi vuosiksi. Minä ainakin tunnen Soljalan emäntänä olevani kuin kaikkien tilallani asuvien ja palveluksessani olevien äiti, jonka vastuulla heidän sekä henkinen että taloudellinen menestyksensä on. En tahdo säästää mitään vaivoja ja uhrauksia saattaakseni heidän elämänsä sellaiselle uralle, että vähitellen onni ja tyytyväisyys astuisi vihan ja kurjuuden sijaan. Kallein omaisuus, jonka Luoja on ihmiselle antanut, on maa. Korkeammassa katsannossa se kuuluu todellakin kaikille ihmisille, mutta että se tulisi viljellyksi, on se täytynyt jakaa. Mutta siksipä onkin sillä, joka siitä palan on saanut, ankara velvollisuus täytettävänään. Hänen on kuten Goethe sanoo ihmisestä, oltava "jalo, avulias ja hyvä". Hänen on Suomessakin kaikesta lopuksi vastattava, maansa ja kansansa onnesta ja onnettomuudesta.

Eva oli sekä innostunut että kiihtynyt. Rakastettavalla epäjohdonmukaisuudella hän sitten muutti puheen aihetta.

-- Kuule, sanoi hän, kun nyt olet katsonut näille mäkitupalaisillesi palstat, niin et suinkaan aio antaa heidän ominpäinsä töllejänsä sinne uudelleen kyhätä?

-- Kyllä heitä täytyy muutossa auttaa, vastasi Juho.

-- Tietysti, mutta sitä en tarkoita. Luulen vain, että jos he saavat jälleen ominpäin töllinsä pystyttää, tulee niistä luultavasti entistäkin huonompia ja kurjempia. Selvää on, mitä se vastaisuudessa vaikuttaa koko heidän talouteensa ja elämäänsä. Minusta tuntuu, että meidän velvollisuutemme olisi nyt valvoa, että heidän pienet rakennuksensa tulevat ajanmukaiseen kuntoon ja että he saavat sinne tiloja sen verran kuin heidän tuleva pieni maataloutensa vaatii. Jos he sitä varten tarvitsevat hirsiä ja päreitä sekä muuta puutavaraa, täytyy sinun niitä heille antaa ja ottaa hintaa mahdollisimman vähän. Kun sinulla nyt syystöiden loputtua on hiukan enemmän aikaa, pitäisi sinun käydä katsomassa heidän rakennuksensa, suunnitella niihin tarpeelliset korjaukset ja uudistukset sekä katsoa, että perustukset ja asemat uusilla palstoilla tulevat oikein valituiksi. Muistakin samalla pitää huolta, että päivän puolelle rakennusta tulee sopiva pieni puutarhana ja että navetta ja tunkio eivät tule keskelle parhainta pihamaata. Kun näin osoitat yhä lisäharrastusta heidän elämälleen ja eteenpäin pääsemiselleen, innostaa se heitä itseään voittamaan alkuvaikeudet, mitkä muuten saattaisivat tuntua hyvinkin masentavilta. Teethän niin, Juho?

Juho kaappasi hänet syliinsä.

-- Teenpä varmasti, sanoi hän hymyillen. Mitä vielä käskette, armollinen majesteetti?

-- Hyi sinua, sanoi Eva. Tuleppas tänne, niin näytän sinulle jotakin.

Ja hän vei Juhon laatikolleen. Siellä oli jo sievässä järjestyksessä pieniä myssyjä, paitoja ja pusseja sekä kapalovöitä. Ne olivat niin pieniä, että Juho ihmeissään niitä katseli.

-- Eivät suinkaan nämä minkään lapsen päälle sovi? Nukelle kai sinä ne olet aikonut?

Evan kasvoilla oli valoisa hymy. Hän nojautui mieheensä, joka sulki hänet syliinsä kalleimpana aarteenaan, sydämessä ihmeellinen, laaja ja syvä, sopusointuinen onnen tunne.

Niin loppui heiltä tämä sisältörikas Suomen syksyinen päivä. Myrsky rynnisti ulkona uupumattomalla, herkeämättömällä voimalla, mutta ei päässyt sisään, ei häirinnyt, vaan lisäsi Soljalan kodin lämpöä ja rauhaa.

XVIII.

Soljalan sikalassa vallitsi suuri hämmästys ja mieltenkuohu. Sikalan valtiatar, mahtavapiirteinen Saara, oli aikaisin eräänä kuuraisena ja kylmänä marraskuun aamuna kadonnut, tulematta enää takaisin. Kadonneet olivat myös useimmat nuoremmasta siskoparvesta, kadonnut suurihampainen ja käyräkärsäinen valtauros, jonka äreä tuuli oli usein aiheuttanut perheen keskuudessa painostavaa ja pelkäävää mielialaa. Ja heidän lähdettyään oli Pahna-Liisa ikäänkuin surumielisesti ruoputtanut erään nuoren, vasta täydelliseen kypsyys-ikään kehittyneen sisaren ruusunpunaisia korvantaustoja ja sanonut: "Kunhan tulet äitiisi, mokoma möllikkä, niin ei lopu vinkuminen Soljalan sikalasta." Ja samalla oli hän sysännyt syrjään erään nuoren veljen, joka viime aikoina oli omaksunut kummastuttavia seurustelutapoja, ja sanonut äkäisesti: "Pysytkö karsinassasi, senkin viikari, äläkä alvariinsa siihen tuppaa!"

Molemmat kunnianarvoiset vanhemmat olivat jalolla uhrilla, antaen henkensä, lopullisesti täydentäneet ja kruunanneet elämänsä kutsumuksen ja tarkoituksen. Heidän henkensä oli ollut aina sopusoinnussa materian, aineen kanssa; ilman ristiriitoja, vakaasti ja järkähtämättä, olivat he pyrkineet päämaaliinsa ja sen myös loistavasti saavuttaneet. Mikä eheä elämä! Mikä kaunis kuolema! Ja mikä siunausrikas vaikutus heidän jälkimuistollansa! Valtavina kinkkuina, nuhteettomina liikkiöinä, maukkaina kotletteina ja kankeina makkaroina olivat jalot vainajat poislähtönsä jälkeenkin hyödyttämässä ja voimistuttamassa katkerassa elon taistelussa ahertavaa ihmiskuntaa, ja kun he vihdoinkin aineen kiertokulun täydelleen läpi käytyään muuttuivat maaksi, heilimöi heidän henkensä hersyvänä viljana, kultaisina kukkasina heidän haudallansa. Kepeät mullat!

Saara ja hänen puolisonsa olivat poistuneet jalossa, heidän vertaisessaan seurassa. Soljalan suuri sonni, Hermanni, oli viime aikoina tuntenut elämäänsä kyllästymistä ja voimainsa vähenemistä. Monta vuotta se oli kuin itämainen sulttaani hallinnut haaremissaan, jylhäpiirteisenä, juhlallisena, järkkymättömän vakaana täyttäen pyhää tehtäväänsä. Laajalti oli levinnyt sen maine ja kaukaistenkin valtakuntain ruhtinaat lähettivät tyttäriänsä hänen luokseen saadakseen tiloillensa hänen jälkeläisiänsä. Mutta hänen alamaistensa lukumäärän lisäytyminen ja yhä suurenevat hallitsijavelvollisuutensa olivat kuluttaneet hänen jättiläismäiset voimansa ja hän oli päättänyt luovuttaa valtansa kahdelle seuraajallensa arvossa ja kunniassa. Hän jätti jälkeensä hyvän ja voimakkaan, ehkä hiukan äreän hallitsijan muiston.

Ja niin tuli talvi pimeinensä ja luminensa. Hiljaisina höytyvinä niitä tipahteli päivästä päivään, haudaten vähitellen alleen Soljalan laajat vainiot, tasoittaen ja vaatettaen kaikki sileään, puolueettomaan valkoiseen. Kipeästi kirahteli pakkanen, kuura koristeli rakennukset, puut, kaikki, ja pakkastiaiset tulivat ihmisasunnoille talimurusen korjuuseen. Mutta turhaan koetti talvi lannistaa Soljalan talon hengen virkeyttä uneliaisiin kahleisiinsa.

Juho oli lähettänyt metsästä tuomansa rankkiammeen laudan omistajallensa mukana sellaiset terveiset, että jos vasta haluttaa viinaa poltattaa, on paras järjestää tehdas omalle maalleen ja vielä niin hyvin, ettei hän, Juho, sitä löydä. Sillä -- ja sen hän oli ilmoittanut julkiseksi tiedoksi -- koska väkijuomain käyttö oli laissa kielletty, aikoi hän lakia noudattaa ja estää sen rikkomiset, missä vain voi. Rellu-Heikin selkä oli parantunut pian ja nyt oli Heikki jo Juhon ohjeiden mukaan saanut uudet perustukset huoneilleen valmiiksi ja kohta piti sinne muutettaman. Kyräävä ja kostonhimoinen katse oli vähitellen sulanut Juhon hyvyyden ja avuliaisuuden tieltä ja toivo hauskemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta rupesi häntä jo elähdyttämään ja innostamaan. Mäkitupalaisrypäästä oli hävinnyt entinen laiskuus, ja yritteliäisyys oli astunut sijaan. Niin saattoi Juho tyytyväisellä mielellä ajatella, että seuraavana keväänä jo alkaisi monessa korven kolkassa hänenkin tilallaan kuokkamiehen tärkeä työ. Hän ihmetteli, ettei hän ollut aikaisemmin siihen ryhtynyt. Hänelle tuotti suurta nautintoa suunnitella heidän pieni taloutensa niin, että siitä tuli samalla sekä käytännöllinen että hauska, ohjata heitä iltapuhteilla tekemään sieviä ja yksinkertaisia huonekaluja, ja yleensä keskusteluilla ja käytännöllisillä neuvoilla antaa heidän elämälleen uusia päämääriä. Evan osuus mäkitupalaisten kasvattamisessa ei ollut suinkaan pienempi. Jo siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen Soljalaan tultuaan ensimäinen akka oli ilmestynyt naukumaan ja mankumaan keittiön ovensuuhun, oli hän vähitellen ruvennut ottamaan selvää heidän elämästään ja olosuhteistaan. Hän oli viikko viikolta ottanut heistä yhä tarkempaa selkoa, kunnes hän tunsi kaikki heidän etunsa ja varjopuolensa. Silloin hän oli ruvennut alituisilla käynneillä heidän tölleissään sekaantumaan heidän elämäänsä. Hän auttoi heitä auliisti, mutta samalla hän pani avulleen ankarat ehdot, jotka koskivat usein pieniäkin asioita ja joiden täyttämisestä hän piti tiukkaa vaaria. Niin alkoi luja ja kiinteä taistelu siisteydestä ja puhtaudesta, lapsenhoidosta, ahkeruudesta ja huolellisuudesta yleensä. Eva huomasi, että jos ennakkoluulot olivat lujia varsinaisella talonpoikaisväestöllä, niin vielä lujempia ne olivat näillä töllien asukkailla. Kaikesta siitä sosialistisesta sanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta, jota he parinkymmenen vuoden aikana olivat päivittäin ahmineet, ei heille ollut jäänyt mitään muuta kuin tyytymättömyys omaan asemaan sekä kateus ja viha parempiosaisia kohtaan. Ja tuo tyytymättömyys omaan asemaan oli taitavasti kasvatettu sellaiseksi, ettei siihen sisältynyt mitään vipusinta ruveta omin voimin ja tarmokkaasti työskentelemään aseman parantamiseksi, vaan oli se sinänsä sosialistisen kiihoituksen päämäärä. Päinvastoin saattoi huomata, että jos joku heistä yritti tehdä jotakin elämänsä kohentamiseksi, tätä pidettiin köyhälistön taholla ikäänkuin heidän asialleen vahingollisena. Käytännöllisenä johtopäätöksenä tästä oli se, että ihmisen suurinta siunausta ja elämän mahdolliseksi tekijää, työtä, ruvettiin halveksimaan ja vihaamaan. Kun sen lisäksi kaikki hienompi hengen elämä oli heistä sammutettu, uskonnolliset tunteet tehty naurunalaisiksi, ja "materialistinen historian käsitys" ymmärretty siten, että kaikelle sekä menneisyydessä että nykyisyydessä etsittiin raaimmat ja alhaisimmat vaikutteet, ja kun lopuksi vuosikymmenien työllä oli saatu heistä tyystin nujerretuksi kansallistunne, korvaamalla se kansainvälisen köyhälistön yhteisellä kurjistumistunteella, saattoi arvata, että "Jumalan kuvasta ihmisessä" ei ollut enää paljoa jäljellä. Näiltä onnettomilta oli lyhyesti sanoen heidän omassa tietoisuudessaan riistetty heidän ihmisarvonsa.

Kauhulla oli Eva tämän huomannut. Hän oli paljon keskustellut siitä Juhon kanssa ja pannut merkille, että Juholle oli kyllä tämä kaikki ollut aikoja sitten selvillä, mutta että hän oli jotenkuten tuntenut itsensä voimattomaksi siihen nähden. Hän oli huomannut, ettei tämän vihan ja kurjuustunteen poistamiseksi auttanut mikään lainsäädäntötyö, sillä nuo sielut olivat kaiken muun ohella kadottaneet uskonsa sellaiseen. Sen hedelmät saattoivat koitua parantavaksi lääkkeeksi vasta miespolvien vanhentuessa, ja siihen mennessä saattoi tapahtua arvaamattomia onnettomuuksia. Ei ollut enää aikaa odottaa, vaan oli ryhdyttävä työhön heti.

Eva ymmärsi, että nuo maaseudun irtolaispiirit olivat kuin syvällä meren pohjassa, että kaikki se valistustyö, jota maassa tehtiin, väreili pinnalla heidän päänsä yläpuolella. He elivät omaa pimeää elämäänsä manalan kaamean fosforivalon ympäröiminä, neuvojinansa ja sielunsa ruokkijoina henget infernosta. Ainoat, jotka todella voisivat tunkeutua heidän piiriinsä, olisivat ne, joiden kanssa he olivat joka päivä tekemisissä, työnantajat, maanomistajat. Heillä oli tilaisuus pitempiaikaiseen ja pysyvään vaikutukseen näiden piirien keskuudessa ja heille lankesi myös suuri osa edesvastuusta, mitä tulee näiden kehittymiseen ja toimintaan yhteiskunnassa.

"Mutta kuinka te olette menetelleet?" puhkesi Eva moittimaan miestänsä. "Ensiksikin te olette unohtaneet, että teidän on kohdeltava väkeänne ja alustalaisianne rakkaudella, alttiudella ja uhraavaisuudella, että teidän on ollut velvollisuutenne alati muistaa, mitä yhteiskunnan edistys ja uusi aika aatteineen vaativat teiltä heihin nähden. Toimettomina te olette sallineet heidän keskuuteensa vuodatettavan myrkkyä vuosi toisensa jälkeen. Te olette joutuneet kuin piiritettyjen asemaan, hätääntyneet, vetäytyneet linnaanne, ollenkaan muistamatta aseitanne. Sen sijaan että te olisitte hyökänneet, on teidän päällenne hyökätty. Mutta se aika on nyt ohi. Hyvyyden, uhraavaisuuden ja uuden ajan edistyksen aseet kädessänne teidän on nyt ryhdyttävä vuorostanne hyökkäämään ja te saatte nähdä, että siinä taistelussa pimeyden voimain on mahdotonta ajanoloon omiansa puolustaa. Kuta kiinteämmin ja yksityiskohtaisemmin jokainen maanomistaja irtolaistensa parasta harrastaa, koettaen kehittää heissä ammattitaitoa, ahkeruutta ja elämänhalua, ja silmämääränä muodostaa heistä, jos suinkin mahdollista, pieniä omalla palstalla eläviä talouksia, sitä toivottomammaksi käy sosialismin taistelu maaseudulla. Sen kannattajissa on toisin sanoen saatava elpymään kurjistumistilan sijaan persoonallinen onnen tunne, ja niin pian kuin se on herännyt, on tyytymättömyys ja yhteiskuntavastainen henki hävinnyt. Kuka sen voisi maalla tehdä, elleivät isännät ja emännät? Heidän tulee käsittää velvollisuutensa laajemmin kuin tähän asti."

"Mahdotonta on keretä kaikkeen", huomautti Juho. "Ja kansa on sellaisen hengen vallassa, ettei siltä saa mitään kiitosta. Se on kuin luihu koira, joka kyllä ottaa kädestä leivänpalan, mutta on valmis heti puraisemaan takaapäin."

"Kiitosta siltä ei pidä pyytääkään", vastasi Eva, "vaan uupumattomalla ahkeruudella on ladottava teko teon päälle, ja varmasti maaperä kerran tulee lannoitetuksi. Kysymys on hedelmättömästä, ohdakkeita kasvavasta, hyvin matalaan muokatusta pellosta. Vuosi vuodelta täytyy siitä varovasti kyntää ylös kuollutta jankkoa, ahkerasti siihen talvisin vetää mutaa ja lantaa, sitä uupumatta komposteerata, kunnes muutaman vuoden perästä siitä on paisunutkin talon paksumultaisin pelto, joka kantaa satoisan viljan. Tuommoista peltoa ei saa hedelmälliseksi millään määräyksillä, vaan siinä auttaa ainoastaan ankara, persoonallinen työ."