Part 1
E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
SOLJALAN EMÄNTÄ
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
I.
Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille surunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan ääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään oli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista rotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti muodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin ylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle, mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti arkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta samalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin pistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä ja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen ikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden rusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla ilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin vaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi mielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.
Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita viikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen unehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan päivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun hyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat pastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat menneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta siroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "Nouse Amaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maan poveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin kauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista evankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan, todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.
Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa kohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa kuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha pastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty äiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja tytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli kyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat he turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden, joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.
Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se oli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha pappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut sydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät varat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut jättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin rakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei Eva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti ottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen niistä myöhemmin hänelle tilit.
Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoin oli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessä viljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta oli vuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teille menneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjään tullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydän täynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaan kuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmää löytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorin paras ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan, missä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odotti ylösnousemusta.
Eva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiselta puolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyyden ikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaan tyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä, jolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. "Se on maalta", oli sanottu, ja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltä olikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. "Minä olen Soljalan Juho... Hyvää päivää, Eva-neiti... Täällä on..." Sitten oli ääni hiukan epäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: "Isänne on sairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassa asemalla."
Ja niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaisten jälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti: "Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissä asioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmasti tekisi samoin kuin minä nyt."
Ja Eva oli katsonut häntä silmiin ja sanonut vain: "Kiitos, Juho!"
Hän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, sillä olivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinä suhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti "Eva" tahi varsinkin vierasten läsnä ollessa "Eva-neiti". Erittäinkin sen jälkeen, kun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmän ikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkea muoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viime tapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.
Eva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneet siihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaa pois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuo sanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiä tahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänen opintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta, ettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajan väliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samalla lukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.
Samassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähti omituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa oli nyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan ja hän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiin ovelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juuri hänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan ja punertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuin säikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampi ja voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.
Naisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa, että Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinen pukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassa paidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukan epäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkellään hän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollut yhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseen tehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.
Ystävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut se nainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viime aikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hän muisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannut häntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, aina kun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkin hetkellä häneen kohdistui.
Juho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä, sormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnut Juhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassa vilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuen hakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:
-- Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellut asemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä -- jo isäsikin vuoksi.
Evan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.
-- Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minne tästä muuttaisinkaan.
-- Entä lukusi?
-- En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellut kesäksi kotiopettajattareksi... Ja... ja... talveksi ehkä johonkin kansakouluun... Siellähän voisi ohella lueskellakin.
Juho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hän mutisi:
-- Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi? Olisi aikaa harkita... ja miettiä... Olisit tervetullut.
Eva hymyili.
-- Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voi tulla Soljalaan... Se ei ehkä olisi oikein sopivaa -- siellä kun ei ole -- emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi...
-- Niin. Soljalassa ei ole emäntää...
Se tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuin vahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksi ja hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hän huomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksi tuosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin. Hämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.
Juho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sitten olikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisesti katsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisi Evalle kaikki.
Juhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaa pyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa, että Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesi kiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään, ja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänellä sanovan:
-- Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi? Pitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut. Ja tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin sukutaloosi -- jos muuten voit?
Eva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkin itsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidan ja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinka Juho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänen puhuvan hiljaa ja vakavasti:
-- Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko. Jos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suuri työ odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinä sivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivät ne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakas Eva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minä olen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varat lukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalan vanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katso voivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi -- yhtä epäitsekkäästi annan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää joka tapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksi emännättä. Hyvästi!
Kuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltään ikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehty tällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaan ajatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollut isänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänen vanhuutensa turvana. Nyt... nyt hän oli nainen.
Ylpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen ei olisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oli ratkaiseva kysymys.
Kevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastus painui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhan valkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puitten välitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä. Maa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitä tulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Eva ulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristin juureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakas isä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi, kunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kuten ennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattoman rakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa ja särkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän "lapsi-raukka", sillä vanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaa suurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät, ryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuuli huulten rohkaisevasti kuiskaavan: "Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumala ratkaisee."
* * * * *
Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt lopullinen päätös.
Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä, vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli siihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he sitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden Soljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi ja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu, aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema, johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti Juhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton todellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen sittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman vastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla vielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa ja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä, joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan hämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja kuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli tuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti siitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että ruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina ja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon se on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä hetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat hänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä. Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto parhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.
Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan hiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään valmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti, ja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai änkyttäen sanotuksi:
-- Juho!
Juho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla. Hänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä loisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta päättävästi, ja sanoi maahan katsoen:
-- Anna minun olla vielä... niinkuin olen... Älä tule...
Ja hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa päättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja hämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren pullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän muisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää, miten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti äänteli.
II.
Kun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa. Ikkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän kesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen ajatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin. Juhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon uskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan vuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli ollut?
Ei. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään. Mitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi hetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä hyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu. Mutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian Eva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi istumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä sekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen mieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa sieluntuskaa kuin edellisenä iltana.
Hän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä, jossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta aina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen talonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, "kansallisena". Hän oli aina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin tämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä, hyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta perillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta se oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut kuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin tavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä asiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä -- hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa asemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja tuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja Juhon suhde?
Hämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista. Hänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut maata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta aikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän niistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna hoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa rusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä, etunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina narisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto, koruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä merkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan tällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa, mieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli alettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla. Ja samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre, joka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.
Kiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen kasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean kuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta hiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta ja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään oma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka nyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen arkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla oli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä vastenmielisyyttäkään -- ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei ollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja hyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja hautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli väkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena tilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon hän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.
Hän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä. Se koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää varten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin ilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön. Hän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin -- näin heti häiden jälkeen -- ja että Juho kenties sitä toivoikin, mutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi siis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne varannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen leningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului sopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät otettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti esiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli täydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla ja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen päätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi. Kun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki hän sieltä -- sitä hän ei itsekään voinut kieltää -- mitä terveimmän ja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin kaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat vaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan naurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin tuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan nykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: "Hyvää huomenta, Soljalan nuori emäntä! Tervetuloa taloon!"
Mutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys oli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka hän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin itselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä. Kartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana -- talossa, jossa ei ole lapsia... ei ole vielä lapsia... Häntä harmitti, että tuo "vielä" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja hänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat askeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan. Eva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä varovasti.