Part 2

Juho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan haastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui tulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä silmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti pidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että ikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä olivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi eikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli tummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen aikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen kävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista hienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen ja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan hyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati hyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut Soljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä tuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa lopettajaisiksi sanoi:

-- Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka kerkeää.

Mistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä aamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä. Ei ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan taakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu aamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva punastui ja meni keittiöön.

-- No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja omaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään, tullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen liikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä eukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:

-- Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!

-- No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa pataansa hoitamaan: -- Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt Soljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on aina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei...

Hän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan hiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla hänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili hermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:

-- Joko olet syönyt aamiaista?

-- Kyllä, vastasi Juho tyynesti.

-- Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?

-- Kyllä.

-- Tule sitten tänne ruokasaliin.

Ja Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä herkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan silmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä ja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha Leena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta, kuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla, alati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista tuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla tuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu ja -- milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja huolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.

Mutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä vaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi, että Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen, ymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin, ettei -- hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä tullut hänelle -- muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen hänen siinä istuessaan.

III.

Ruoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän lopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen keinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän onneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän miehelleen hiljaa:

-- Nyt tahdon nähdä talomme.

Hän oli ollut sanomaisillaan "talosi", mutta oli samalla tuntenut, että sekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis "talomme", asettuen siten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi ja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:

-- Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.

Se loukkasi taas Evaa -- tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi, mistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät vierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään ruokasalin kuva.

Leena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut sitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat paksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia, lasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka tietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia -- sellainenkin löytyi -- oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan kummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden kaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen talon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti ja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus ja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä vähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri pihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta apilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä -- miksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven kauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän talonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että sillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli sitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin ihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.

Salissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö ilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään tässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei useinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita auki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä ikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla hiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti puhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman vastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa oikein tarkoin ympärilleen.

Lattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät sieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli kaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen pietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi perin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka elävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli maalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin olivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli hiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta pullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia vuotoveden muodostamia ruskeita "karttoja, meriä ja maanosia". Seinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi "vaipuvia" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia ja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin kuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä saatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta tinapaperista muodostettu lause "Iloitse Jesuksesta!" Sohvapöydällä oli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri joukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat "tervehtykset nyt täältä meiltä". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä hetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen oma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.

Näihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva tunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka hän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa ovenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni miehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:

-- Nyt menemme sinun kamariisi!

Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.

Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.

Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista 5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä, mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.

Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös, että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan, johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi tarmokkaasti niskojaan.

IV.

Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta, kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä. Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa, hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty, kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys". Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman osan sitä edellisen vuoden voitostaan.

Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.

Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista "sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä, sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.

Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu, vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko, musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus, sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.

Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo kivetkin siinä pihalla.

Hän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja ummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä, joissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä seudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa. Permanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat. Ikkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla näkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä kauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa suuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi ammollaan.

Evaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille, joiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan saapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät olleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa, ja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli tietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa olla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja ettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta nyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden laiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli omiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen yhteiskuntaelämään sopimattomiksi.

Hän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta takapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne toisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta päättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen vähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana hetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin luultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha torppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä ääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä, siivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan pihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle uudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo äijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein pysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen ihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen kapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen alistuvia -- tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon mahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti mielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää, ajattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy oikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja lisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari, vaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne tuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa hyötyä.

Eva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän pysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut maalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita kidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä, tarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän ihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa lannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto, lehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin suunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että samalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita karjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän matkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään makaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa päätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä ja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että "mmm-ööh!", samalla tuhauttaen sieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen ruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle tämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän kuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen täydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi hän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka avattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.

Siinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja tilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko perhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki, sillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei ainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin, joka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli Soljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä "Pahna-Liisa". Hämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:

-- Mitä Liisa nyt täällä -- tyhjässä sikalassa?

-- Ei tämä ole tyhjä -- suuri imisä juuri porsii.

Ja kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren naarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten, litteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä kuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se parhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea, äidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni kymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat sukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet kiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.

-- Hyi kauhistusta!

Eva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:

-- Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle, että on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen kohta paikalla tällättyä tissiin -- muuten imisä vielä tapaturmaa syö sen.

Eva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli hän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman runsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.

-- Syö? Syökö se lapsiaan?

-- Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka -- ellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa kääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa jokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo...!

Ja Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi pieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi Pahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä asetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus osoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse emä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se toimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin tyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein rajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti siihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin Pahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli: