Part 3

Lääkäri astui kuolleen luo. Ensi silmäyksellä hämmästyi hän yhtä paljon kuin Skuludis ja ennen häntä Serlendis. Sitten tarkasteli hän tarkemmin, tunnusteli tarkoin kaulaa ja pudisti päätään, sanoen päättävällä äänellä:

"Janko, menkää heti hakemaan tutkijatuomari!"

"Perhana! Mitä te sanotte?" huudahti Serlendis. "Tuomari? Eikö voida antaa haudata kristittyä rauhassa?"

Palvelija meni. Lääkäri huusi hänen jälkeensä:

"Minä jätän teidän vastuullenne, Janko, mahdollisimman pian hankkia tutkijatuomarin."

Lyhyen hetken kuluttua, jollaikaa lääkäri hiljaa ja suurimmalla tarkkuudella jatkoi tarkastustaan, tuli poliisikomisarius tutkijatuomarin kanssa.

"Herraseni", sanoi lääkäri, "herra Metaksas on kuollut, ja minun mielipiteeni mukaan ei hän ole kuollut luonnollista, vaan väkivaltaisen kuoleman. Tässä on tapahtunut rikos. Tehkää velvollisuutenne, herraseni!"

"Ja minkä perusteella väitätte te sellaista?" kysyi virkamies.

"Kurkun puristamisen johdosta", vastasi lääkäri, osottaen kysymyksessä olevaan kohtaan, "mustista pilkuista kaulassa, paisuneista lihaksista ja rauhasista, pullistuneista silmistä, jäsenten suonenvedontapaisista koukistuksista ja verenvuodosta, joka on johtunut kaulasuonen katkeamisesta. Kaikki tämä todistaa epäämättömästi, että tukehtuminen on tapahtunut."

Lääkärin selitys ja ne hirveät todisteet, joihin hän nojasi, vaikuttivat pöyristyttävästi läsnäoleviin. Skuludis peitti kasvonsa käsillään ja murheen murtamana vaipui hän tajuttomana ystävänsä ruumiin viereen.

Serlendis käski heti viedä hänet kotiaan ja kehotti melkein veljellisellä osanotolla heti viemään hänet levolle.

Näytti kuin tämä näytelmä ei vähin olisi koskenut häntä itseään, sillä hänen huulensa olivat vaaleat kuin vaha.

"Totisesti", sanoi hän niin pian kun Skuludis oli viety pois, "sen, jolla on sellainen omaisuus kuin herra Metaksaalla, ei pitäisi unohtaa, mitä varovaisuus vaatii. Vanha, heikko ukko asuu yksin yhtä vanhan palvelijansa kanssa eristetyllä paikalla sijaitsevassa talossa! Minä kysyn, voiko ihmetellä, että pari roistoa yönaikaan tunkeutuu hänen luokseen ja murhaa hänet? Meri on aivan lähellä, murhaajat ovat varmat pakoonpääsystään jollain laivalla, ja ottakaapas kiinni heidät nyt? Jumala tietää, mihin he jo ovat purjehtineet!"

"Mutta, herra Serlendis", sanoi poliisikomisarius, "meidän velvollisuutemme on kuitenkin etsiä, kunnes olemme löytäneet syyllisen."

Poliisikomisarius käski läsnäolijoita, lukuunottamatta tutkijatuomaria, Serlendista, palvelijaa ja lääkäriä, poistumaan, ja kääntyen viimeksimainittuun kysyi hän, oliko tosiaan mahdotonta, että sairas yöllä oli saanut halvauskohtauksen ja tyynyt silloin olisivat kääntyneet hänen kasvoilleen ja tukahuttaneet hänet. Tohtori vastasi, että kasvojen ilme ja jäsenten asento osottivat tuimaa taistelua eikä äkkinäistä kuolemaa halvauskohtauksen kautta.

Vanha Janko pani tuomarin käskystä tyynyt takaisin kuolleen pään yli sillä tavoin kuin hän oli ne löytänyt sisääntullessaan. Oli selvää, ettei sairas mitenkään itse voinut asettaa niitä sillä tavalla, jonka vuoksi tultiin siihen päätökseen, että harkittu murha oli tapahtunut.

Poliisikomisarius veti nyt kokonaan peitteen ruumiin päältä. Lakana oli alapäästä revitty repaleiksi. Palvelija selitti, häneltä tätä asianlaitaa kysyttäessä, että lakana oli aivan uusi ja että se oli ehjä vielä edellisenä päivänä, hänen valmistaessaan tilaa. Voitiin siis varmuudella otaksua, että Metaksas oli sen repinyt viimeisessä kuolonkamppailussaan.

Sen jälkeen aikoivat viranomaiset tutkia huoneita ja huonekaluja, mutta missään ei näkynyt jälkiä sisäänmurrosta. Poliisikomisarius pyysi Jankolta avaimia ja avasi kirjoituspöydän laatikot, joissa löytyi noin kolmetuhatta dukaattia kulta- ja hopearahaa.

Kun Serlendis oli esittänyt asiakirjan, jonka mukaan Gregoris Ferrara oli määrännyt hänet valtuutetukseen, ja varmuuden vuoksi näyttänyt myöskin ukon kuukausi sitten Gregoriksen hyväksi teettämän testamentin, pyysi hän, että kirjoituspöydän laatikoista löydetyt rahat jätettäisiin hänelle kuittia vastaan. Tätä vastaan ei virkamiehillä ollut mitään sanomista.

Kun huonekalut olivat tarkastetut, tutki komisarius akkunat toisen toisensa perään; mutta kaikki havaittiin olevan suljetut. Oli mahdotonta avata niitä ulkoapäin, eikä näkynyt jälkeäkään siitä, että olisi edes yritetty tehdä sitä. Myöskin ovet olivat vahingoittumattomat.

"Käsittämätöntä", sanoi tuomari, "Että vanhus on murhattu, siitä ei ole epäilemistäkään, mutta yksikään varas ei jätä tuhansia dukaatteja liikuttamattomina laatikoihin ja vielä vähemmin tunkeutuu sisään avaimenreiän kautta. Ettekö te luule samaa, herra Serlendis?"

"Aivan, aivan!" vastasi notario kuivaten hikeä otsaltaan.

"Asuuko tässä talossa ketään muita?" kysyi tuomari palvelijalta.

"Ei ketään", vastasi tämä, "paitsi herra Melirytos, vainajan kirjuri, ja minä."

"Suljetteko te portin joka ilta?"

"Joka ilta."

"Muistatteko, suljitteko sen myöskin eilenillalla?"

"Suljin, kuten aina. Minä muistan sen varsin hyvin."

"Ja kun aamulla nousitte ylös, oliko portti silloin vielä suljettu?" kysyi komisarius.

"Ei", vastasi Janko, "se oli auki."

"Ah, herra Melirytoksella on siis toinen avain", huudahti Serlendis, ja hänen huulensa, jotka olivat olleet hirveän kalpeat, saivat punasen värinsä takaisin, ja hänen silmänsä salamoivat äkisti hänen viheriäin silmälasiansa takana.

"Kutsukaa tänne herra Melirytos!" sanoi tuomari.

"Ehkä hän voi antaa meille jotain tietoja."

"Herra Melirytos ei ole kotona, hän on matkustanut Parokseen", sanoi Janko.

"Mitä se tahtoo sanoa. Eilen illalla tuli hän myöhään kotiin ja aikasin tänä aamuna matkusti hän Parokseen? Pyhän Jumalan nimessä!" sanoi Serlendis ikäänkuin itsekseen ja näytti työntäen lasisilmänsä otsalle, ihmettelyä asettavat silmänsä.

"Hän on siis matkustanut Parokseen", jatkoi tuomari, "ja kuinka paljon oli kello, kun hän tuli kotiin?"

"Herraseni", sanoi Janko pelästyen, "ette suinkaan epäile Melirytosta murhasta?"

"Paras ystäväni", keskeytti hänet notario. "Melirytos on erinomainen nuori mies. Minä rakastan häntä kuin silmäterääni. Mutta kaikki me olemme ihmisiä, ja kiusauksella on pitkät kynnet."

"Sitäpaitsi, ystäväni, täytyy tuomioistuimen näin vakavassa asiassa toimeenpanna mitä tarkimmat tutkimukset; sen parempi hänelle, jos hän havaitaan syyttömäksi."

"Hän on oikeassa", sanoi tuomari leppeästi. "Meidän velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki asianhaarat. Juuri syyttömällä on suurin etu siitä, jotta hänen syyttömyytensä tulisi todistetuksi. Minä pyydän siis teitä vastaamaan kysymyksiini. Kuinka paljon oli kello kun Melirytos tuli kotiin yöllä?"

"Minä en voi sitä niin tarkkaan sanoa; noin puolenyön tienoissa, ehkä hiukan myöhemmin", vastasi palvelija.

"Näittekö Melirytoksen, kun hän tuli kotiin?"

"En, mutta minä kuulin. Minä heräsin hänen askeleihinsa, mutta nukuin heti taasen."

"Ettekö kuullut mitään suurempaa hälinää?"

"Minä kuulin, kun Melirytos meni huoneeseensa. Ennenkuin hän astui sisään, kävi hän minun isäntäni huoneessa. Minä kuulin heidän puhuvan keskenään ja heti senjälkeen minä nukahdin."

Serlendis heitti merkitsevän silmäyksen tuomarille ja komisariukselle.

"Ja aamulla, kun hän lähti", sanoi hän, "elikö herra Metaksas silloin vielä?"

"Minä en tiedä, mutta minä en usko", sanoi Janko itkien.

"Mitenkä, matkustiko hän sanomatta herra Metaksaalle hyvästi?" kysyi Serlendis taasen, jonka uteliaisuus ja ehkäpä rakkaus vainajaan vei niin pitkälle, että hän näytti unohtavan, ettei hänellä ollut oikeutta kysyä. Kuitenkin näytti tuomari, joka tunsi notarion suuren taidon, kernaasti myöntävän hänelle sellaisen oikeuden.

"Niin, hyvästi sanomatta", vastasi Janko. "Hän sanoi minulle, että hän jo illalla oli ottanut jäähyväiset häneltä, ja että hänellä oli kovin kiire, eikä senvuoksi tahtonut herättää häntä."

Tuomari katsoi komisariukseen kummallisella silmäyksellä ja molemmat pudistivat päätään.

"Kunniani kautta, hyvin epäilyttävää!" huomautti Serlendis ikäänkuin tulkitakseen heidän ajatuksiaan. "Joka tapauksessa tuntuu minusta selittämättömältä, että Melirytos — mitkä vaikuttimet saattoivat hänet menettelemään siten, kun se ei kuitenkaan tuota hänelle mitään? Mitä saattoi hän voittaa hänen kuolemastaan? Eihän hän ole edes hänen perillisensä."

"Kuinka tämän asian kanssa olleekin", sanoi tuomari, "Melirytos on hankittava tänne. Ehkä voimme hänen vastauksestaan löytää perusteita, joita emme edes osaa arvata."

Senjälkeen antoi komisarius luvan hautauksen toimittamiseen, mikä myöskin tapahtui suurilla juhlallisuuksilla. Seuraavana päivänä jätti Serlendis testamentin tuomioistuimelle valvottavaksi, ja kun hän lähetti sen Gregorikselle, kirjoitti hän samalla kertaa:

"Surullisia uutisia, paras herraseni! Enonne on lähtenyt pitkälle matkalleen. Tässä on testamentti, ystävä raukkani; elkää nyt kuolko surusta. Pysykää toistaiseksi poissa Syrosta, missä kaikki näyttäisi teille synkältä ja surulliselta."

Kaiken tämän tapahtuessa oli Melirytos matkallaan Parokselle, ja joskin matka oli lyhyt ja hänen kärsimättömyytensä suuri, niin vähän välittivät luonnonvoimat siitä; laiva tarvitsi enemmän kuin kaksi kertaa tavallisen ajan ehtiäkseen naapurisaarelle.

On tarpeetonta viipyä yksityiskohdissa hänen yhtymisessään äitinsä kanssa. Tunnin kuluessa oli hän ilmoittanut hänelle onnensa ja saanut hänen myöntymyksensä ja siunauksensa avioliittoonsa Aglaian kanssa. Kun hän siis oli toimittanut asiansa äitinsä luona, oli hän valmis matkustamaan takaisin, vaikka hänen äitinsä hartaasti pyysi häntä viipymään vielä jonkun päivän. Hän oli juuri vähällä antaa perään äitinsä toivomuksille, kun muuan palvelija jätti hänelle tuomioistuimen sinetillä varustetun kirjeen.

"Kuka on antanut kirjeen?" kysyi Melirytos.

"Kolme oikeudenpalvelijaa", vastasi tämä. "He odottavat pihalla."

Melirytos luki kirjoituksen, jonka sisällys näytti hämmästyttävän häntä.

"Äiti", sanoi hän hymyillen, mutta hiukan epävarmalla äänellä, minun täytyy matkustaa heti.

"Mistä syystä?"

"Syran poliisi vaatii minua heti palaamaan takaisin."

"Kuinka? Sinähän olet tuskin ehtinyt tänne. Mitä tämä merkitsee? Odota ainakin huomiseen asti."

"Oikeudenpalvelijoilla on käsky viedä minut tahtoen tai tahtomattani."

"Mutta mitä on sitten tapahtunut? Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" huudahti äiti. "Mitä tahtoo poliisi sinulta? Sano — puhu —"

"Minä tiedän siitä yhtä vähän kuin sinä", vastasi Melirytos. "Mutta rauhoitu, äiti, se ei voi olla pelättävää. Kuulkaamme mitä oikeudenpalvelijoilla on sanottavaa."

Kun nämä tulivat sisään, lähestyi se, joka Syran viranomaisilta oli saanut toimekseen vangitsemisen, hiukan epäröivin askelin Melirytosta toisten jäädessä ovelle.

"Vaaditaan niinmuodoin, herra Kopides, minun palaamistani Syraan. Voitteko te ja onko teillä lupa minulle ilmoittaa syyt siihen?"

Mies näytti tulevan hämilleen.

"Herraseni", sanoi hän, "herra Metaksas on kuollut ja otaksutaan, että hänet on murhattu. Poliisi etsii murhaajaa ja senvuoksi on vaadittu teidän palaamistanne esiintyäksenne todistajana."

Nämä sanat tekivät hyvin erilaisen vaikutuksen äitiin ja poikaan. Kun edellinen niissä ei huomannut vähääkään aihetta pelkoon, kohtasivat ne viimemainitun kuin salamanisku.

"Herra Metaksas — kuollut — murhattu! Oi Jumalani!" huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi tuskan valtaamana äitinsä syliin.

Oikeudenpalvelijat vaihtoivat salaista ymmärrystä osottavan silmäyksen. Äidin ja pojan hyvästijättö oli hyvin lyhyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin astui hän eräälle hallituksen laivalle, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin hän taasen oli takaisin Syrassa.

Tuskin maalle tultuaan tahtoi Melirytos lähteä hyväntekijänsä haudalle, mutta hänen seuraajansa selittivät, että heillä oli käsky heti viedä hänet poliisiasemalle. Hän seurasi siis heitä poliisikomisariuksen luo, jolle hän heti uudisti ennemmin hyljätyn pyyntönsä.

Tämä vastasi hänelle, että hänellä oli käsky saattaa hänet varmaan talteen ja jätti hänet vankilantirehtöörin haltuun, joka antoi viedä hänet yksinäiseen koppiin.

Melirytos luuli uneksivansa, hän ei voinut löytää minkäänlaisia selitystä siihen kohteluun, jonka alaiseksi hän joutui. Koko yön vietti hän arveluissa, joskin suru hänen hyväntekijänsä kuolemasta joskus vei ylivallan kaikilta muilta tunteilta.

Aikasin seuraavana aamuna vietiin hänet hänen suureksi helpotuksekseen tuomioistuimen eteen. Kuulustelu, ajatteli hän, selittää kaikki ja pelastaa hänet tästä epätietoisuuden tilasta. Tavan mukaan tehtiin hänelle seuraavat kysymykset:

"Nimenne?"

"Themistokles Melirytos."

"Kotipaikka?"

"Paros."

"Ikänne?"

"Kaksikymmentäneljä vuolta."

"Toimenne?"

"Kirjuri Metaksaalla."

"Koska saitte tiedon herra Metaksaan kuolemasta?"

"Paroksella poliisivirkamiehen kautta, joka vangitsi minut."

"Koska matkustitte Parokselle?"

"Tämän kuun kymmenentenä päivänä."

"Mihin aikaan päivästä?"

"Kello viisi aamulla."

"Kuinka jätitte herra Metaksaan sinä aamuna?"

"Hän nukkui."

"Mistä tiesitte, että hän nukkui?"

"Hänen palvelijansa sanoi sen minulle."

"Ettekä te mennyt sisään sanomaan hyvästi hänelle?"

"En, minä en tahtonut häiritä häntä hänen unessaan."

"Se kuuluu kummalliselta, kun ajattelee sitä ystävällistä suhdetta, mikä oli teidän välillänne, että te matkustitte sanomatta hyvästi hänelle."

"Minä olin ottanut jäähyväiset häneltä jo illalla, kun tiesin, että tulisin matkustamaan seuraavana aamuna."

"Te olitte jo ennemmin iltapäivällä ollut poissa. Mihin te menitte ja mihin aikaan tulitte takaisin?"

"Minä kävin ensin notario Serlendiksen luona ja menin hänen luotaan herra Skuludiksen luo, jonka kanssa tulin takaisin Metaksaan luo. Sitten seurasin herra Skuludista hänen kotiinsa ja viivyin siellä kello yhteen yöllä, jolloin läksin kotiin."

"Mihin menitte ja mitä teitte, kun olitte tullut kotia?"

"Menin heti huoneeseeni, tein matkavalmistuksen ja menin levolle."

"Oliko teidän kotiintullessanne ovi sulettu vai auki?"

"Se ei ollut sulettu, ja minä luulin, että palvelija jostain syystä oli jättänyt sen auki."

"Teillä oli portinavain?"

"Oli."

Tuomari antoi nyt kutsua Serlendiksen.

Tämä selitti, että Melirytos saman kuun yhdeksäntenä päivänä iltapäivällä oli käynyt hänen luonaan hänen konttorissaan ja pyytänyt häntä hankkimaan hänelle kymmenentuhannen drakman lainan, vakuutuksella että hän lyhyen ajan kuluttua maksaisi sen takaisin. Omasta alotteestaan oli hän sitten uskonut hänelle, että herra Metaksas yksityisesti tehdyssä testamentissa oli asettanut hänet ainoaksi perillisekseen. Serlendis lisäsi lopuksi, ettei hän tahtonut suostua lainanvälittäjäksi, koska hän tiesi, että Metaksas kuukautta ennen notarion kirjoittaman testamentin kautta oli jättänyt koko omaisuutensa sisarenpojalleen Gregorikselle. Jos hän senjälkeen lain mukaan ja testamentin määräyksen jälkeen olisi tahtonut tehdä muutoksia joko osittain tai koskeva testamenttia kokonaisuudessaan, niin voi se tapahtua ainoastaan notarion vahvistaman liitteen kautta, lisättynä entisiin määräyksiin.

Tälle selitykselle näytti tuomari panevan suuren merkityksen.

Serlendiksen jälkeen kutsuttiin ne henkilöt, jotka yhdeksäntenä päivänä ovat olleet hänen konttorissaan. He selittivät yhdenmukaisesti kuulleensa, kuinka Melirytos oli pyytänyt kymmenen tuhannen drakman lainaa ja vakuuttanut, että hänellä pian olisi hallussaan omaisuus, joka kymmenkertaisesti vastaisi sitä summaa.

Kun Skuludis kutsuttiin, selitti hän, että Melirytos oli tullut hänen luokseen yhdeksännen päivän iltana ja että hän ja hänen tyttärensä olivat seuranneet häntä Metaksaan luo. Tuomarin kysymyksen johdosta ilmoitti hän vielä, että hän Metaksaan toivomuksen mukaan oli kihlannut tyttärensä nuoren Melirytoksen kanssa.

"Anteeksi, että minä näytän tahtovan tunkeutua teidän perheoloihinne", sanoi tuomari. "Minä tahdon on kuitenkin niin paljon kuin mahdollista rajoittua vain siihen, mikä voi saattaa valaistusta asiaan. Melirytos on köyhä. Eikö herra Metaksas sanonut sitä teille, kun hän ehdotti häntä teidän vävyksenne?"

"Ystäväni Metaksas sanoi minulle, ettei Melirytoksella ollut mitään omaisuutta, mutta että hänellä oli kaikki mitä tarvittiin sellaisen hankkimiseen, tietoja ja työkykyä."

"Hän ei niinmuodoin", jatkoi tuomari, "kuolemansa edellisenä iltana puhunut mitään siitä, että hän oli asettanut Melirytoksen perillisekseen?"

"Melirytoksen perillisekseen!" huudahti Skuludis. "Ei, sitä hän ei sanonut. Se on loukkaus Melirytosta kohtaan."

"Ja lähdittekö samana iltana herra Metaksaan talosta Melirytoksen seurassa?"

"Lähdin."

"Kuinka paljon oli kello, kun Melirytos erosi teistä?"

"Kello oli yksi yöllä."

Janko, joka nyt kutsuttiin, uudisti ennen antamansa tiedonannot. Hän pysyi väitteessään, että Melirytos, tultuaan kotiin yöllä, vielä kerran oli mennyt hänen herransa huoneeseen ja että hän oli kuullut hänen siellä puhuvan Melirytoksen kanssa. Kysymykseen, tiesikö hän, että hänen herransa oli tehnyt Melirytoksen perillisekseen, vastasi hän ettei hän ollut kuullut mitään sellaista.

Hän sai mennä ja Melirytos tuotiin kuulusteltavaksi uudelleen.

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä", sanoi tuomari, "käännyitte te notarien puoleen saadaksenne kymmenentuhannen drakman lainan. Voitteko ilmoittaa, mihin tarkoitukseen tarvitsitte rahat?"

Kun hän huomasi, että Melirytos epäröi, mitä hän vastaisi, lisäsi hän: "Elkää unhottako, että te olette velvollinen sanomaan meille koko totuuden."

"Jos oikeus katsoo sopivaksi tunkeutua minun yksityiselämäni salaisuuksiin, niin en minä tahdo vaieta niistä, vaikkakin niistä puhuminen on minulle vastenmielistä. Minä olen tosin kyllä pyytänyt lainaa, mutta vain erityisessä tapauksessa. Aikomukseni oli pyytää neiti Aglaia Skuludiksen kättä ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tämä nuori neiti myöntyisi minun kosintaani, minä tarvitsin kysymyksessä olevan kymmenentuhannen drakman summan."

"Mutta te selititte notariolle, että te voitte antaa vakuudeksi pyytämäänne summaa kymmenkertaisesti vastaavan kiinteimistön. Täällä Syrassa teillä ei ole mitään omaisuutta. Mitä te sillä siis tarkoititte?"

"Se on kyllä totta, ettei minulla itselläni ole mitään kiinteimistöä, mutta herra Metaksas on testamentannut minulle omansa Sentähden minä nostinkin lainata rahaa, kun en minä hyväntekijäni eläessä tahtonut enkä voinut vastaanottaa mitään hänen omaisuudestaan."

"Herra Metaksas on siis asettanut teidät perillisekseen? Kuinka se on selitettävissä? Eikö hänen sisarenpoikansa ollut hänelle läheisempi?"

"Minun asiani ei ole", vastasi Melirytos vältellen, "ottaa selvää niistä perusteista, millä herra Metaksas mieluummin tahtoi jättää omaisuutensa jollekulle toiselle kuin sisarenpojalleen."

"Niinmuodoin on hän tehnyt testamentin, jossa hän asettaa teidät perillisekseen?"

"Niin."

Melirytos veti testamentin taskustaan ja jätti sen tuomarille, joka tarkkaan katseli sitä.

"Onko tämä herra Metaksaan omakätinen allekirjoitus?" kysyi hän.

"Tietysti", vastasi Melirytos tyynesti.

"Mutta se ei missään tapauksessa ole samaa käsialaa kuin itse testamentti."

"Se on helposti selitettävissä, kun herra Metaksas ei itse ole sitä kirjoittanut."

"Kuka sitten on sen kirjoittanut?" kysyi tuomari epäillen.

"Minä", vastasi Melirytos.

"Kuinka, tekö?"

"Niin", vastasi Melirytos tyynesti, "herra Metaksas saneli sen minulle."

"Vai niin, onko herra Metaksas todellakin sanellut testamentin teille?" kysyi tuomari kiinnittäen läpitunkevan silmäyksen häneen. "Tahtoisitteko myöskin sanoa minulle, milloin se tapahtui?"

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä, päivällisen tienoissa."

"Ahaa, vai yhdeksäntenä", huomautti tuomari ivallisesti, "viimeisenä päivänä, minkä hän oli elossa. Se oli onnellinen sattuma, herra Melirytos, ettei hän viivytellyt kymmenenteen."

Melirytos vei nenäliinan silmilleen.

"Säästäkää tuollaiset traagilliset ilveilynne siksi, kunnes saatte tuomionne", sanoi tuomari vastenmielisyydellä. "Ehkä niillä silloin on enemmän vaikutusta. Mutta siihen asti saatte pysyä vankilassa."

Tällä tavoin näki Melirytos, samassa silmänräpäyksessä kun hän oli toivonut selityksensä kautta puhdistaneensa itsensä ja pääsevänsä vapaalle jalalle, joutuvansa takaisin vankilaan, epäiltynä hyväntekijänsä murhasta.

Käsky annettiin, että vangittua on tarkasti vartioitava, eikä ketään saanut päästää hänen luokseen.

Todistusten hankkiminen, todistajain kuulustelu, joista useat, kuten syytetyn äiti, asuivat Paroksella, kesti yli kuukauden ajan.

Vihdoinkin koitti tutkintopäivä. Lukematon joukko ihmisiä oli saapunut oikeussaliin ja oikeus huoneuston läheisyyteen.

Ei ainoastaan Parokselta, vaan muiltakin lähisaarilta oli uteliaita saapunut. Metaksaan, yleisesti rakastetun miehen murha oli lavealti herättänyt mitä suurinta huomiota. Ne, jotka olivat tottuneet pitämään Melirytosta kunniallisena miehenä, eivät tahtoneet uskoa hänen rikollisuuttaan; toiset taas, ja niistä oli suuri enemmistä, olivat kauhulla vastaanottaneet sanoman rikoksesta, josta häntä syytettiin. Ei koskaan oltu kuultu puhuttavan suuremmasta epäkiitollisuudesta, ei koskaan ollut murha tapahtunut inhottavimmissa olosuhteissa.

Kun syytetty tuotiin saliin, pitivät ainoastaan ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, sitä tyyneyttä, millä hän silmäili ympärilleen, ja varmuutta hänen käytöksessään todistuksena hänen syyttömyydestään; mutta useimmat läsnäolijoista näkivät siinä ainoastaan merkin paatuneen pahantekijän uppiniskaisuudesta.

Tutkinto ulotettiin todistajain kuulustelulla. Näiden joukossa herätti erittäinkin vanha Janko läsnäolijain huomiota ja osanottoa. Hänen valkonen tukkansa laskeutui molemmin puolin alas olkapäille, hän piti päänsä alaspäin, ikäänkuin vuosien kuorman ja surujen painamana; hänen kalpea otsansa ja itkusta punaset silmänsä puhuivat hänen syvästä surustaan. Hänen lausuntonsa epäämätön totuudenmukaisuus, mikä sillä oli Melirytoksen kertomuksen kanssa siitä mitä tämä oli tehnyt kotiin tultuaan murhayönä, teki syvän vaikutuksen niin tuomareihin kuin kuulijoihinkin.

Kun Skuludiksen vuoro tuli esiintyä ja hän huomasi Melirytoksen syytettyjen penkillä, tahtoi hän heittäytyä hänen syliinsä, mutta oikeudenpalvelijat estivät hänet siitä. Kun hän jälleen oli toipunut, uudisti hän entiset lausuntonsa, mutta väitti mitä päättäväisimmin ettei mitään testamenttia ollut olemassa Melirytoksen hyväksi. Syytetty yritti keskeyttää häntä, mutta tuomari käski hänen vaieta ja odottaa kunnes häneltä kysyttäisiin.

Serlendiksellä, joka nyt esiintyi todistaakseen asiassa, oli lasisilmät silmillä. Hänen huulillaan leikki hymyily, joka samalla kertaa näytti osottavan ujoutta ja osanottoa syytetylle. Hän yritti voimainsa mukaan antaa äänelleen vakuuttavaa, eli oikeammin hunajanmakeaa kaikua.

Hänelle oli syytetty aina "hyvin kunnianarvoisa herra Melirytos, korkeasti kunnioitettu herra Melirytos", Hän selitti, että "kunnianarvoisa" herra Melirytos muutamaa tuntia ennenkuin pahantekijät murhasivat herra Metaksas raukan, oli vakuuttanut hänelle, että hänellä pian oli hallussaan suuri omaisuus ja että hän oli hänelle puhunut testamentin olemassaolosta, jonka herra Metaksas hänen kauttaan oli valmistanut ja jonka mukaan kaikki myöhemmät testamenttimääräykset täytyi tapahtua tähän sisältyväin lisäysten kautta. Kysyttynä yksityistestamentin allekirjoituksen suhteen, myönsi notario, että se oli hyvin vainajan nimikirjoituksen näköinen, mutta että kuitenkin jonkunverran erilaisuutta oli huomattavissa näiden välillä.

Sittenkun todistajat oli kuulusteltu otti yleinen syyttäjä puheenvuoron. Hänen puheensa oli vilkas ja voimakas. Hänen päätelmänsä olivat lyhyesti valmistetut ja tekivät vakuuttavan vaikutuksen.

Aste asteelta kehitti hän ne tapahtumat, jotka osottivat, ettei ollut edes epäilyksen varjoakaan siitä, ettei Metaksas ollut tullut murhatuksi. Hän esiintoi, että murhan jälkeisenä aamuna portti oli ollut lukitsematta, vaikkei siinä huomattu pienintäkään jälkeä siitä, että se olisi avattu väkivallalla, ja ettei kenelläkään, paitsi uskollisella Jankolla, jolla myöskään ei voinut olla pienintäkään hyötyä herransa kuolemasta, jota hän jumaloi, ollut portinavainta.