Part 2

"Mutta jos minä", jatkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "sen sijaan että odottaisin siksi kunnes hän kutsuu teidät, esittäisin hänelle sellaisen täydellisesti valmistetun asiakirjan ja hän allekirjoittaisi sen, eikö se olisi sama asia?"

"Ei aivan sama, mutta joka tapauksessa se olisi teille hyödyksi."

"Kirjoittakaa sitten, Serlendis, tehkää testamentti sopivaan muotoon."

"Mutta miksi? Hän ei tule koskaan allekirjoittamaan sitä."

"Kirjoittakaa, kirjoittakaa te vaan, minä sanon! Sitten järjestetään kyllä asiat."

Notario kirjoitti pitkän aikaa, sitten luki hän ääneensä:

"Minä, notarius publicus Syrassa, ilmoitan täten, että minun läsnäollessani ja minulle tunnettujen todistajain nähden, herra Panagiotis Metaksas —"

"Todistajain!" keskeytti hänet Gregoris kalveten. "Täytyykö todistajain allekirjoittaa?"

"Tyhmyyksiä! Lait tasaa te vaan, että enonne pistää nimensä alle, todistajista teidän ei tarvitse huolehtia, ne ovat varmoja miehiä. Kolme kertaa minä olen pelastanut heidät hirsipuusta, ja jos he allekirjoittavat, ei heidän vasen kätensä tiedä mitä oikea tekee"; ja hän jatkoi lukemistaan: "on herra Panagiotis Metaksas antanut seuraavan selityksen: Tuntien kuolemansa lähestyvän julistaa hän ja tunnustaa ainoaksi perillisekseen ja lailliseksi jälkeläisekseen kaiken hänen irtaimen ja kiinteän omaisuutensa haltijana rakkaan sisarenpoikansa, herra Gregoris Ferraraksen. Tämä on hänen ainoa, peruuttamaton tahtonsa, ja hän ilmoittaa täten, ettei hän koskaan tätä ennen ole tehnyt mitään muuta testamenttia, ei julkisesti eikä salaisesti, jos joku sellainen löydettäisiin ja jos se ei ole lisäys tähän testamenttiin, on se ainoastaan petollinen väärennys. Joka tapahtui Hermopoliksessa, Syran saarella."

"Minä olen päivännyt testamentin kuukausi takaperin", sanoi notario. "Kaikki on järjestyksessä. Tässä on testamentti, nyt te olette miljonääri. Vahinko vaan, että ainoastaan pieni nimi siitä vielä puuttuu. Menkää nyt ja imarrelkaa ja koettakaa päästä enonne suosioon; varastakaa hänen sydämensä. Jos hän kirjoittaa sen pienen puuttuvan sanan, niin teen teille kunnioittavimman kumarrukseni, jos ei, niin matkustakaa kiiruumman kautta Neapeliin."

"Hänen pitää allekirjoittaa, Serlendis. Hänen pitää allekirjoittaa!" kirkui Gregoris. "Hyvällä tai pahalla hänen pitää allekirjoittaa."

"Pahalla, sanotte? Armias taivas! Nyt te sanoitte pikaisen sanan", huomautti ukko vaanivalla silmäyksellä. "Ettekö tiedä, että jos te käytätte väkivaltaa saadaksenne allekirjoituksen ja enonne saa elää ainoastaan kaksi minuuttia, hänen tarvitsee sanoa ainoastaan yhden sanan saadakseen teidät hirteen, paras herraseni?"

"Hyvä on, saammepa nähdä. Jos minä siis lähetän teille testamentin allekirjoituksella varustettuna", kysyi Gregoris hetkisen mietittyään, "niin otatteko sitten huolehtiaksenne sen valvomisesta?"

"Lähettäkää te vaan", vastasi Serlendis, "ja olkaa aivan huoletta; minä kyllä tiedän hankkia enonne allekirjoitukselle ja testamentille kunnioitusta."

"No antakaa tänne se sitten, pian, pian!" huusi nuorukainen. "Auttakoon minua Jumala taikka sitten — perkele!"

Juuri kuin hänen piti lähteä huoneesta pysähtyi hän kynnykselle.

"Elkää unohtako, Serlendis", sanoi hän, "että kaikki mitä te minulle teette tapahtuu tyttärenne tähden." Näin sanottuaan kiiruhti hän pois.

"Ikäänkuin minä olisin unohtanut sen", mutisi Serlendis... "Luuletko sinä ehkä, että minä sinun kauniiden silmäisi tähden panisin nuoran kaulaani, kukonpoika?"

Silmänräpäys myöhemmin tuli notarion tytär juosten sisään ja huudahti iloisella äänellä:

"Pöytään herraseni, pöytään! Illallinen odottaa."

"Hän pysähtyi keskellä huonetta ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

"Missä on Gregoris?"

"Hän on mennyt", vastasi isä. "Hän ei tule tänään syömään illallista kanssamme."

"Ei tänään?" kysyi tyttö muuttuneella äänellä, "ja minä kun sentään sanoin, että minä itse olin poiminut aprikooseja hänelle puutarhassa."

"Elä ole noin lapsellinen. Et suinkaan sinä sentään itke sentähden, ettei hän syö sinun aprikoosejasi?" sanoi Serlendis kevyen moittivasti. "Hänellä oli asioita ja hänen täytyi mennä."

"Ja niin äkkiä, ettei hän edes ehtinyt sanoa hyvää yötä?" kysyi Smaragda valmiina itkemään.

"Lapseni", sanoi isä, "rakastatko sinä tosiaankin tuota Gregorista niin paljon?"

Vastaamatta tarttui Smaragda hänen käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.

"Ole huoletta, pikku tyttöseni, ole huoletta! En minä toru sinua siitä. Rakasta häntä kernaasti minun puolestani ja jos hän on sen arvoinen, niin ota hänet."

Itkien kietoi Smaragda käsivartensa isänsä kaulaan. Notario painoi tytön rintaansa vastaan ja suuteli häntä niin sanomattomalla hellyydellä, ettei sellaista olisi odottanut niin kovalta ja kylmältä luonteelta.

Serlendis rakasti todellisesti lastaan.

Nuorena oli hän vastoin morsiamensa vanhempain tahtoa mennyt naimisiin erään rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. Se olikin hänen ensimäinen ja viimeinen nuoruuden hullutuksensa ja siinä oli hän tehnyt laskun sydämensä taipumusten kanssa. Hänen vaimonsa kuoli annettuaan Smaragdalle elämän, ja hänen lapsensa tuli samalla kertaa muistuttajaksi hänen muutamista onnenvuosistaan ja merkiksi voitosta, minkä hänen itserakkautensa oli saavuttanut kilpailijoistaan. Ja tytär oli vuosien kuluessa tullut hänelle niin rakkaaksi, ettei hän olisi kieltäytynyt minkäänlaisesta uhrista, olipa se miten suuri tahansa, hänen tähtensä, mutta hän ei olisi myöskään milloinkaan epäröinyt hänen tähtensä tehdä inhoittavintakaan rikosta, jos hän vain sen kautta olisi voinut hankkia tyttärelleen rikkautta, nautintoa ja onnea.

* * * * *

Lähdettyään notarion luota kääntyi Melirytos kadulle, joka johti kaupungin keskipisteeseen. Eräällä ahtaalla, koukkuisella kadulla poikkesi hän sisään erääseen puhtaalta ja siistiltä näyttävään taloon. Portaissa, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tapasi hän nuoren tytön, joka kasteli kukkia ja joka itse näytti kauniilta kukalta. Hänen vartalonsa oli notkea kuin kukan varsi ja hänen kätensä valkeat kuin lilja. Hänellä oli kädessään hopeakannu, ja hänen asentonsa muistutti muinaisajan haltijattaria; hänen huulensa olivat yhtä punaset kuin hänen neilikkansa.

Tämä miellyttävä olento oli Aglaia, kauppias Johannes Skuludiksen ainoa tytär. Melirytos kävi joka ilta Skuludiksen luona, ja joka ilta tapasi hän myöskin tuon nuoren tytön portaissa ja alkoi aina pitkällä puhelulla hänen kanssaan käyntinsä hänen isänsä luona. Mutta tämä nuorten keskinen taipumus ei ollut voinut olla herättämättä vanhan liikemiehen huomiota. Ajatus yhdistyksestä, joka täysin vastasi hänen toivomuksiaan, ilmausi ehdottomasti hänessä; mutta hän ei uskaltanut kehittää sitä, sillä köyhyys pani ylipääsemättömiä esteitä niiden toteutumiselle.

Myöskin Melirytos piti sellaista yhteyttä taivaallisena, mutta saavuttamattomana päämääränä. Hänelle se oli kultainen, mutta toteutumaton unelma, ja hän ei ollut koskaan uskaltanut virkkaa sanaakaan siitä Aglaialle. Siinä oli jo kylliksi, että sai nähdä hänet ja rakastaa häntä hiljaisuudessa.

Tänä iltana tuntui hänestä kuin häntä olisi odotettu suuremmalla levottomuudella kuin tavallisesti.

"Kiiruhtakaa, herra Melirytos", huudahti tyttö jo pitkän matkan päästä hänelle, "kiiruhtakaa, se on jo täydessä kukoistuksessa, se bengaalilainen ruusu, jonka te annoitte minulle. Se olisikin ollut mitä epäkiitollisinta, jos ei se kaiken sen huolenpidon jälkeen, millä minä olen sitä hoitanut, olisi kukkinut. Minä rakastan näitä bengaalilaisia ruusuja niin paljon — ja erittäinkin tätä", lisäsi hän hiukan värisevällä äänellä, kun Melirytos seisoi hänen vieressään.

Sen sijaan että hän olisi vastannut ja tavallisuuden mukaan kauvan pakissut hänen kanssaan, tarttui nuorukainen vilkkaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen, jotain jota hän, niin kauvan kuin hän muisti, ei koskaan ennen ollut uskaltanut. Senjälkeen, ennenkuin Aglaia oli ehtinyt täysin toipua tästä tavattomasta rohkeudesta, jätti hän hänet mennäkseen sisään Skuludiksen luo. Aglaia seurasi häntä, kevyesti kuin varjo, varpaillaan, uteliaana tietämään, mitä niin tärkeitä asioita Melirytoksella oli hänen isälleen, ettei hän joutunut juttelemaan muutamia silmänräpäyksiä hänen kanssaan.

Näköjään ei Melirytoksella ollut mitään erityistä aihetta suureen kiireeseensä.

"Herra Metaksas lähettää terveisiä teille ja tyttärellenne", sanoi hän Aglaian isälle, "että jos ei teillä ole mitään tärkeämpää, niin pyytää hän teitä kunnioittamaan häntä käynnillänne, kun hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi kotonaan."

Tämän yksinkertaisen ja luonnollisen kutsumuksen esitti nuorukainen niin liikutetulla äänellä, että Aglaia turhaan aprikoi itsekseen, mitä oli tapahtunut, joka saattoi hänet sellaiseen mielenliikutukseen.

Vanhan Metaksaan toivomus oli luonnollisesti sama kuin käsky hänen ystävälleen Skuludikselle. Hän huusi heti tytärtään, ja kaikki kolme läksivät sairaan luo.

He tapasivat ukon sängyssä, mihin hän jo kauvan sitten oli ollut kiinnitetty. Hänen sisarenpoikansa, Gregoriksen, viimeinen konnantyö oli ollut kylliksi tykkänään turmelemaan hänen terveytensä, joka jo ennestäänkin oli heikontunut harmista. Ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta, kuvastui hänen piirteissään kuitenkin mitä suurin sielunrauha, ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä eloisinta iloa, kun hän näki ystävänsä tulevan.

"Hyvä Skuludikseni", sanoi hän, "minä kiitän teitä, että te ja teidän rakas tyttärenne tulitte. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sen itsekkäämmäksi minä tulen. Minun elämäni voidaan nyt laskea vain minuuteissa, ja minä toivon, että te tulette läsnäolollanne viehättämään minun viimeisiä silmänräpäyksiäni."

"Elkää heittäytykö sellaisten synkkien ajatusten valtaan", vastasi Skuludis; "toivokaamme mieluummin, että kaitselmus antaa meidän vielä elää yhdessä monta vuotta täällä maan päällä."

"Elkää uskoko sitä, rakas ystäväni, elkää myöskään toivoko sitä minun tähteni. Kuinka sen laita olleekin, niin on minulla velka, joka painaa minua, ja minä uskon, että minä kärsivällisyydellä tulen vastaanottamaan sen hetken, jolloin Jumala kutsuu minut luoksensa, jos minä saan suorittaa sen!"

"Mistä velasta te puhutte? Ketä kohtaan teillä on sellaisia velvollisuuksia?"

"Siihen aikaan, kun veri vielä juoksi kuumana minun suonissani", vastasi ukko, "kun minun käsivarteni vielä oli voimakas, sai se reipas vauhti, minkä kehitys Europassa otti, ja siitä johtuneet muuttuneet olosuhteet, joiden alaiseksi isänmaani joutui, minut uneksimaan sen täydellisestä vapautumisesta. Muutamat ajattelemattomat teot, liian pikainen yritys toteuttaa suunnitelmiamme, jotka eivät vielä olleet kypsyneet, saattoivat minut turkkilaisten viranomaisten vainon alaiseksi, jotka, kuten hyvin tiedätte, siihen aikaan toimivat suurimmalla ankaruudella. — Tähän aikaan löytyi muuan mies, joka itse antautuen mitä suurimpaan vaaraan auttoi minua pakoon. Minun henkeni oli pelastettu, mutta minä olisin menettänyt kaiken omaisuuteni, jos ei tämä jalo ystävä vapaaehtoisesti olisi huolehtinut sen hoitamisesta, minun takaisin tultuani jättääkseen sen minulle ei ainoastaan vähentymättömänä, vaan vieläpä lisääntyneenä. Se oli myöskin hän, joka taitavasti käyttäen ensimäistä tilaisuutta käytti koko vaikutusvoimansa vallassaolijoihin aikaansaadakseen minun armahtamiseni ja minulle luvan tulla takaisin maanpaosta. Se on minun velkani ja tässä on minun saamamieheni."

"Teidän tarkoituksenne niinmuodoin on nyt maksaa tämä velka?" kysyi Skuludis äänenpainolla, joka selvään osoitti hänen tyytymättömyytensä.

"Hän ei kysy edes, mitä minä tarjoan päästäkseni velastani, vaan vieläpä suuttuu", sanoi Metaksas hymyillen.

"Minä kysyin", vastasi Skuludis lempeästi, "siksi että se ilo, mikä minulla oli tämän pienen palveluksen tekemisestä, tuli satakertaisesti maksetuksi. Mutta kylliksi siitä asiasta, rakas velkamieheni, minkälaista maksua te minulle tarjootte?"

"Jotakin, joka maksaa minulle hyvin vähän, mutta josta voi teille olla paljon hyötyä: yhden neuvon."

"Neuvon, sen minä vastaanotan mielelläni", huudahti Skuludis, "Sata yhden sijasta jos niin tahdotte."

"No hyvä on, ensiksikin näette tuon pahan tytön tuolla, joka isänsä kanssa yhdessä ryhtyy minua vastaan ja katselee minua suurilla silmillään kuin tahtoisi hän repiä minut palasiksi; no niin, minä neuvon häntä mahdollisimman pian menemään naimisiin."

"Isä", huudahti Aglaia punastuen, "jos ne toiset yhdeksänkymmentä neuvoa ovat samanlaiset, niin pistän mieluummin sormet korviini."

Mutta Skuludis painoi vaieten päänsä alas, ja synkkä pilvi peitti hänen otsansa.

Metaksas ei ollut huomaavinaan.

"Tämä olisi minun ensimäinen neuvoni. Toinen on se, että etsitte rehellisen miehen hänelle. Minä tunnen erään, joka salaisesti ihailee häntä, niinkuin ainoastaan pyhimystä voidaan ihailla, ja jonka hän voisi tehdä niin onnelliseksi kuin täällä maan päällä on mahdollista. Ja senvuoksi on minun kolmas neuvoni se, että kysytte tyttäreltänne, tahtooko hän vastaanottaa minun kosimiseni Melirytoksen puolesta. Katsokaa häntä, ettekö näe, miten paljon hänen vaikenemisensa ilmaisee? Melirytos poikaseni, olenko minä oikeassa vai enkö?"

Voimatta virkkaa sanaakaan tarttui nuorukainen ukon käteen ja suuteli sitä.

"Jalo hyväntekijäni", sanoi hän vihdoin, "te olette avannut minulle paratiisin portit, johon minä en uskalla nostaa silmiäni. Minä odotan vain yhtä ainoata sanaa, jotta ne avattaisiin selälleen."

"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" kysyi Metaksas kääntyen Aglaiaan päin, joka oli kalpea kuin marmooripatsas.

"Rakas, kallis ystäväni", huudahti Skuludis tarttuen Metaksaan toiseen käteen, "tyttäreni on köyhä. Mutta kuitenkin, jos te puhutte Melirytoksen puolesta, ja jos ei hänellä ole mitään meidän köyhyyttämme vastaan ja Aglaia antaa myöntymyksensä, niin ei minulla ole mitään tätä yhteyttä vastaan. Minä annan hänelle kaikki mitä minä voin antaa: isällisen siunaukseni. Ja mitä sinä sanot tyttäreni?"

Aglaia heittäytyi isänsä syliin, ja se salaisuus, jota hän niin kauvan oli salannut sydämessään, paljastui samalla hänen kyyneleissään.

"Tee niinkuin tahdot, isä", nyyhkytti hän, "määrää minun kohtaloni."

"Elkää olko huolissanne Melirytoksen köyhyyden tähden, ystäväni", sanoi Metaksas. "Kunniallisen, ahkeran miehen ei tarvitse pelätä puutetta, sillä Jumala auttaa häntä kaikissa hänen toimissaan."

"Minä en tunne suurempaa onnea kuin saada uskoa tyttäreni kohtalo Melirytoksen käsiin. Mene, Aglaia, kiittämään toista isääsi siitä, että hän on huolehtinut sinun onnestasi."

Näillä sanoilla työnsi hän hiljaa tyttärensä sairaan vuoteen ääreen, missä hän laskeutui polvilleen. Hän otti Metaksaan käden suudellakseen sitä ja peittääkseen punastuvat kasvonsa. Myöskin Melirytos oli polvistunut vanhuksen vuoteen ääreen, joka yhdisti rakastavain kädet, laski omansa heidän päänsä päälle ja käänsi silmänsä ylöspäin hiljaisessa rukouksessa.

"Rakkaat ystävät", sanoi hän viimein, "minun korkein toivoni täällä maan päällä on nyt tapahtunut. Avoimin sylin voin nyt vastaanottaa kuoleman, kun se koputtaa ovelleni. Jos lasten menestys voi ilahuttaa vanhempain sieluja toisessa maailmassa, niin olkaa onnelliset, lapseni, silloin minä voin tyytyväisenä nukkua haudassani."

Kaikki kolme syleilivät häntä silmät kyynelillä kostutettuina.

"Mutta", jatkoi hän, "minä en tiedä kuinka monta hiekkajyvää vielä on jälellä minun eloni tuntilasissa, ja sentähden pyydän teitä, lapseni, kiirehtimään yhtymistänne, että minä itsekin vielä saisin olla siinä läsnä."

"Kallis hyväntekijäni", vastasi Skuludis, "minä toivon, että te vielä kauvan eläisitte siunataksenne lapsianne. Joka tapauksessa olemme valmiit viettämään häitä niin pian kuin tahdotte ja hyvä Melirytoksemme on valmis."

"Minulla on ainoastaan yksi velvollisuus täytettävänä, ennenkuin minun onneni tulee täydelliseksi", sanoi Melirytos. "Minun täytyy matkustaa Parokseen vastaanottamaan äitini siunauksen."

"Matkusta, poikaseni", sanoi Metaksas. "Lapsen kunnioitus vahvistaa perheyhteyden."

Kun Skuludis poistui Aglaian ja Melirytoksen kanssa, huusi Metaksas viimemainitun takaisin.

"Huomenaamulla auringon noustessa purjehtii minun laivani S:t Nikolas Triestiin. Käytä hyväksesi tätä tilaisuutta, niin pääset turhasta ajanhukasta. Minä sanon siis sinulle hyvästi nyt, sillä aamulla, kun sinä matkustat, en minä vielä ole hereillä."

Melirytos suu teli vielä kerran ukon kättä ja kiiruhti ulos saavuttaakseen Aglaian.

Sillaikaa kun vanhus ensi kerran pitkästä aikaa nukahti virkistävään uneen, seurusteli Melirytos kihlattunsa ja hänen isänsä kanssa myöhään yöhön.

Keskiyö oli jo ohi, kun vanha Janko, Metaksaan uskollinen palvelija, jonka makuuhuone oli talon alikerrassa, luuli kuulevansa varovaisia askeleita portaissa. Vanha palvelija tahtoi kiiruhtaa ylös, mutta kun hän kuunteli tarkemmin, kuuli hän että askeleet lähestyivät Melirytoksen huonetta, ja hän muisti nyt, että tämä oli mennyt Skuludiksen ja tämän tyttären mukana eikä vielä ollut palannut. Se oli siis luultavasti hän, joka oli mennyt ylös, ja mikä vielä vahvisti tätä luuloa oli se, että samat askeleet Melirytoksen huoneesta lähestyivät sitä, missä herra Metaksas nukkui. Heti senjälkeen kuuli hän myöskin ääniä ylhäältäpäin. Tämä rauhoitti hänet täydellisesti, ja siinä vahvassa uskossa, että se oli Melirytos, joka vasta nyt tuli kotiin, jättäytyi vanha Janko keskeytetyn unensa valtaan.

Päivän koittaessa nousi uskollinen palvelija ylös ja meni heti herransa huoneeseen, jonne hän hiipi hiljaa ja varovasti. Seisottuaan siellä jonkun silmänräpäyksen, mutta kun ei Metaksas mitään sanonut, vetäytyi hän hiljakseen varpaillaan takaisin. Etehisessä kohtasi hän Melirytoksen, joka juuri tuli makuuhuoneestaan.

"Te tulitte myöhään kotiin eilen illalla, herra Melirytos", sanoi hän.

"Niin, se oli tosiaankin myöhään, isä Janko. Mutta kuinka voi herra Metaksas?

"Hän nukkuu."

"Nukkuuko hän? Sanokaa hänelle Sitten, kun hän herää, terveisiä minulta ja että minä olen matkustanut."

"Kuinka, matkustatteko te pois, herra Melirytos?"

"Matkustan, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi. Se on tärkeän asian vuoksi."

"Ettekö te odota sanoaksenne hänelle hyvästi?"

"Me sanoimme toisillemme hyvästi jo eilen illalla. Minä en voi viipyä kauvempaa. Laiva lähtee."

Näillä sanoilla läksi hän talosta ja oli pian laivalla.

Samaan aikaan jätti tuntematon henkilö notariolle suljetun kirjeen ja katosi heti. Serlendis mursi kuoren ja otti esiin kirjeestä siihen suljetun paperin, jota hän ensin katseli ihmetellen ja sitten pisti sen taskuunsa. Vasta sen jälkeen hän nähtävällä mielenliikutuksella luki itse kirjeen.

"Roisto!" huudahti hän, saatuaan selvän sisällyksestä.

Hän aikoi juuri repiä rikki kirjeen, kun hän äkkiä näytti tulleen toisiin ajatuksiin, veti esiin salalaatikon kirjoituspöydältään ja piilotti paperin sinne.

"Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua?" sanoi hän. "Kuka tietää?"

Tunnin kuluttua Melirytoksen lähdöstä hiipi Janko varpaillaan toisen kerran herransa huoneeseen. Kun ei tämä tälläkään kertaa antanut minkäänlaista merkkiä itsestään, poistui hän taasen, jottei hän häiritsisi hänen untaan. Puolentunnin kuluttua astui hän sisään kolmannen kerran ja lähestyi vihdoinkin, levottomana herransa pitkällisestä unesta, sänkyä ja hiljaa vedettyään syrjään uutimet huomasi kauhukseen, että tyynyt peittivät sairaan pään. Mutta kuinka suureksi kävikään hänen kauhunsa, kun hän poistettuaan tyynyt huomasi, että vanhus oli kuollut ja että hänen kasvonsa, samoinkuin sänkyvaatteet olivat tahratut verellä.

"Kuollut!" kirkasi Janko, syösten mielipuolen tavoin ulos huoneesta. "Herra Metaksas! Auttakaa! — Auttakaa! Auttakaa! Herra Metaksas on kuollut!"

Jankon hätähuudot kokosivat pian kaikki naapurit paikalle, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin surullinen uutinen oli levinnyt yli koko Syran, missä vanhaa Metaksasta rakastettiin ja kunnioitettiin kuin patriarkkaa. Hämmästynyt joukko kokoontui kuolinhuoneen ympärille, missä erilaisia huhuja alettiin levittää.

Ensimäisten joukossa, jotka näyttäytyivät paikalla, oli myöskin notario Serlendis. Virkamiehenä tavattiin nimittäin hänelle ennen muita ilmoittaa kaikki kaupungin tapahtumat. Tylysti tunkeutuen läpi joukon, joka piiritti portaat, meni hän kiireesti huoneeseen, missä kuollut makasi. Tuntui siltä kuin silmäys ruumiinvärisiin, kouristuneisiin ja verisiin kasvoihin Serlendiksessä, kuten muissakin läsnäolijoissa olisi herättänyt mielenliikutusta, niin, tuntuipa notario olevan kaikkein liikutetuin koko joukossa, sillä jos ei kaikkein silmät olisi olleet kiinnitetyt kuolleeseen, olisi jokainen heti huomannut, että Serlendis silmänräpäyksen ajan oli yhtä kalpea kuin hänen edessään oleva kuollutkin. Mutta pian oli hän kuitenkin hillinnyt tuskansa ja ottaen entisen kylmän, ankaran katseensa nosti hän toisella kädellään peitteen ja peitti sillä lempeästi ja hartaasti kuolleen pään. Sitten kutsui hän epätoivoisen Jankon sivuun.

"Paras ystäväni", sanoi hän, "herra Metaksas oli vanha, halvaus on temmannut hänet meiltä. Tänään hän, huomenna minä. Sellainen on ihminen! Kerran kuolleena ei ole muuta neuvoa kuin haudata hänet. Mutta, rakas ystävä, mitä kaikilla näillä ihmisillä on täällä tekemistä? Heidän pitäisi toki osottaa suurempaa kunnioitusta kuolleelle! Herra Metaksas on kutsuttu pois, eikä se ole sopivaa, että hänen maalliset jäännöksensä ovat joukkojen katseltavana. Sulkekaa ovet, ystäväni ja ajakaa uteliaat pois, kunnes papit ehtivät tulla. Hänet on haudattava hiljaisesti ja arvokkaasti, jollaista koko hänen elämänsäkin on ollut."

Uskollinen palvelija totteli halukkaasti notarion määräyksiä, ja sitäkin mieluummin, kun ne olivat hänen sydämensä toivomusten mukaisia. Hän pyysi senvuoksi läsnäolevia poistumaan, ja huone oli jo tyhjentymäisillään, kun Skuludls saapui hillittömän surun valtaamana. Itkien heittäytyi hän vuoteen yli, otti jo peitteellä peitetyn ruumiin syliinsä ja suuteli kuollutta, jonka vartalon piirteet näkyivät lakanan alla. Serlendis lähestyi vanhaa palvelijaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jonka jälkeen Janko meni Skuludiksen luo ja otti häntä käsivarresta, koettaen pyynnöillä ja esityksillä ja leppeällä väkivallalla vetää hänet pois ystävän ruumiin vierestä. Skuludis seisoi kuitenkin paikallaan kuin ihminen, jonka järki tosin on valmis myöntymään, mutta jonka sydän kieltäytyy tottelemasta.

"Antakaa minun sentään nähdä hänet vielä kerran!" huudahti hän ja veti vapisevin käsin syrjään lakanan, joka peitti kuolleen kasvot. Mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen niihin, ennenkuin hän hypähti taaksepäin kuin salaman iskemänä.

"Lääkäri!" huudahti hän. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Lääkäri?" kysyi Serlendis. "Mitä lääkärillä on täällä tekemistä? Hänhän on kuollut. Ei mikään lääkäri voi kutsua häntä elämään."

"Lääkäri!" huusi Skuludis uudelleen. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Antaa hänen huutaa", sanoi Serlendis säälivällä äänellä. "Tehän näette että suru on vienyt häneltä järjen. Tulkaa nyt, paras Skuludis, niin menemme ja annamme sulkea huoneen. Osottautukaa nyt järkeväksi mieheksi älkääkä antautuko tuskien valtaan, ne voivat vahingoittaa teidän terveytenne. Tulkaa nyt, rakas ystävä!"

Mutta samassa tuokiossa saapui kaksi naapuria, jotka Skuludiksen ensimäisen huudon johdosta heti olivat kiiruhtaneet pois, seurassaan lääkäri, jonka he olivat tavanneet kadulla aivan lähellä taloa.

Niinpian kun Serlendis sai nähdä hänet, painoi hän lasisilmänsä silmilleen, kuten hänellä aina oli tapana tehdä, joko tieten salatakseen ajatuksiaan tai koneellisesti, kun jotain hänelle vastenmielistä tapahtui. Mutta kukapa nyt välitti Serlendiksestä?

"Herra tohtori", kääntyi Skuludis lääkärin puoleen. "Te olette kuullut puhuttavan tämän hyvän, vanhan miehen kuolemasta. Saanko pyytää teitä astumaan lähemmäksi ja sanomaan, mitä te luulette siitä. Mika on ollut syynä hänen kuolemaansa?"

"Halvaus, mitäs muuta!" huusi Serlendis. "Halvaus!"

"Minä en ole niin aivan varma siitä asiasta", vastasi Skuludis. "Kuulkaamme ensin mitä lääkäri sanoo."