Chapter 28

Seuraavana aamuna herättyään oli Jonson vieläkin lempeämpi ja pehmeämpi kuin ennen samanlaisissa tiloissa. Hän näytti hyvin kurjalta, ryki ja puhalteli, huokasi aina välistä hyvin syvään ja tuontuostakin katsahti arasti, odottavasti vaimoonsa sill'aikaa kun pukeutui ja koetti silitellä housujansa, jotka olivat ihan rypistyneet vedestä. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei nyt kuulunutkaan mitään saarnoja; vaimo päinvastoin oli ystävällinenkin hänelle, auttoi häntä vaatteiden puhdistuksessa, ompeli kiinni västistä suuren ratkeaman, keitti perunoita ja laittoi aamiaisen. Jonsonin täytyi vain ihan tarkoilleen kertoa kaupungissa käyntinsä. Alussa kävi kertominen hitaanlaisesti ja välistä näytti hän kokevan kierrellä, mutta kun hän huomasi, ett'ei vaimo nyt aikonutkaan torua, rohkasi hän mielensä ja alkoi vähitellen kuvailla vastoinkäymisiänsä oikein kaunopuheisesti.

Toiss'iltana kaupunkiin tultuaan oli hän heti mennyt rouva Burströmin luo tapaamaan lapsiansa, mutta rouva oli hänet paikalla ajanut pois ovelta. Rouva oli oikein hävyttömästi haukkunut häntä ja uhannut poliisilla ja vankeudella, eikä Jonson ollut nähnyt vilahdukseltakaan lapsia. Yön makasi hän veneessä ja koetti seuraavana aamuna soittaa Burströmin ovikelloa, mutta ovi avattiin vain raolleen ja temmattiin samassa kiinni. Silloin hän vihastui ja läksi jälleen maalle etsimään nimismiestä. Mutta hän ei ollut kotona. Kaksi tuntia Jonson odotteli; hän oli niin väsyksissä ja suuttumuksesta raivoissaan sekä lisäksi vielä oli hänellä myöskin nälkä ja jano, niin ett'ei hän voinut olla menemättä kapakkaan ottamaan voileipää ja...

Niin, matami Jonson kyllä ymmärsi, mitenkä sitte oli käynyt. Sitä hänen ei tarvinnut kertoa; sen vanhan jutun osasi hän jo ulkoa. Hän tahtoi vain tietää, miten Jonson oli kastunut niin likomäräksi kotiin tullessaan, oliko hän horjahtanut mereen, vai miten?

Jonson koetti ensin monella tavalla kierrellä, häntä ei näyttänyt haluttavan tunnustaa, mitenkä oikeastaan oli. Mutta vihdoin sai matami ongituksi, että hän oli tahtonut hukuttautua, niin oli hän kyllästynyt kaikkeen, mutta humalassa ei hän saanut aikomustansa pannuksi toimeen enempää kuin puoliväliin.

Matami Jonson ei vastannut. Hetkisen olivat molemmat vaiti. Kuului ainoastaan lusikoiden kalinaa ja lasten maiskutusta suullaan, kun söivät.

"Mitäs olisit sanonut, Kristiina", kysyi vihdoin Jonson vaimoonsa katsahtaen, "jos en enää olisikaan palannut?"

Matami Jonson hymyili katkeraa, terävää hymyänsä.

"Tuskinpa olisin sanonut mitään;" vastasi hän, "minä olin niin perin murheellinen, ett'ei se enää olisi pahemmaksi voinut tulla."

Juuri kun hän sen oli saanut sanotuksi, aukesi tuvan ovi ja hänen rajattomaksi kummastuksekseen astui esiin rouva Burström, jäljessä piika ja molemmat lapset.

Mutta rouva oli nyt toisenlainen, kuin matami Jonsonin häntä viimein nähdessä tässä tuvassa. Punaiset töyhdöt kyllä olivat vieläkin hatussa, mutta ne olivat varmaankin paljon likistyneet. Kasvoiltaan oli hän ihan kalpea, poskissa vain oli muutamia punaiseen vivahtavia viiruja, niinkuin punakoille ihmisille jää kalvetessa. Hän näytti hyvin neuvottomalta ja epäröivältä, oikein "löylytetyltä", kuten Niilo, vanhimman jälkeinen Jonsonin pojista, sanoi.

"Niin, hyvä matami, kyllä tämä nyt liian ikävää on ... mutta eihän kukaan ihminen ole erehtymätön", alkoi hän, ja hänen tyhmä, sekava puheensa yhä vain suurensi hänen ryhdittömyyttänsä. "Teidän lapsenne eivät muuten olekaan aina olleet virheettömät, ja voihan sitä erehtyä, niinkuin jo sanoin. Ikävää tämä kuitenkin on ... senhän voitte ymmärtää, että paremman luokan ihminen ajattelisi... Te nyt tietysti voisitte minulle tehdä vähän harmia tällä ... mutta toivoakseni unhotatte pois koko asian ... se on nyt lopussa, eikähän se puhumalla parane tai muulla melulla."

Matami Jonson katsoi terävästi rouvaa silmiin.

"Mitä te, rouva, tällä kaikella tarkoitatte?" kysyi hän pistävästi. "Oletteko löytäneet korvarenkaanne?"

"Olen kyllä ne löytänyt!" vastasi rouva rumasti nauraen. "Oman piironkini laatikosta, hyvä matami! Mutta eihän niitä erehdyksiä voi välttää... Ikävää kuitenkin... Ette tietysti voi ymmärtää, miltä 'paremmasta' ihmisestä tuntuu, kun on näin menetellyt... No, onhan asia nyt lopussa ... koetamme unhottaa sen, hyvä matami, se on parasta meille molemmille. Tässä on vähä viiniä", sanoi hän pannen pöydälle pullon, "se tekee teille hyvää, matami... Ja tässä on vähä vaatteita ... kengät Niilolle ... kuten sanoin, unhotetaan nyt pois koko asia, matami... Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sen kyllä käsitätte... Miia on kelpo tyttö... Hän saa tulla auttamaan vähän kyökissä ja syödä siellä päivällistä ... ei hänelle muuten näinäkään päivinä ole mitään pahaa tapahtunut, sen saatan sanoa ... kruunun sai hän ja poika kaksi, ja ne he saavat pitää, sen nyt arvaatte..."

Puhuessaan hän taputti Miian päätä tasaisesti, ikäänkuin tietämättänsä, ja ruma nauru keskeytteli lakkaamatta hänen sanojansa, kunnes se muuttui viimein ihan hillittömäksi rohotukseksi.

Matami Jonson ei vastannut mitään, mutta kun rouva pani pullon pöydälle, kohotti hän kiivaasti oikean kätensä, ja silmät säihkyivät kostonhimoisesti. Aikoiko hän lyödä rouvaa vai pulloa, ei hän tiennyt itsekään, sillä kumpikin jäi tekemättä. Hänen kätensä vaipui alas, ja pullo sai seisoa rauhassa ja rouva puhua loppuun ja mennä matkoihinsa, matamin liikahtamatta paikaltaan ja sanomatta sanaakaan.

Mutta sitte hän äkisti hypähti, pudistihe ja sylkäsi rouvan jälkeen.

"Hyi tuommoista!" sanoi hän. "Ja hän sanoo itseään paremmaksi ihmiseksi!"

Rouva Burström oli tämän tapauksen jälkeen ihan voimaton. Naurunrohotus muuttui samanluontoiseksi itkunnyyhkimiseksi, ja kun hän näki miehensä ja lapsensa, heittäytyi hän heidän syliinsä vuorotellen ja mutisi kyyneliensä keskestä, että hän haluaisi nyt olla monen peninkulman syvyydessä maan alla. Mutta herra Burström ja lapset lohduttelivat häntä niin rakkaasti ja selittelivät hänelle niin johdonmukaisesti ja vakuuttavasti, ett'ei semmoista roistoväkeä kuin Jonsoneja kohtaan ollut kellään mitään velvollisuuksia, että rouva kohta ihan toipui. Puolenpäivän seudussa oli hän jo yhtä iloinen ja itseensä tyytyväinen kuin tavallisesti, ja kun illan suussa pari nuorta kauppakirjuria tuli vieraiksi, laski hän leikkiä ja nauroi niin kovasti kuistilla, että Jonsonit, jos heillä olisi ollutkaan parempia ajatuksia hänestä, voivat kuulla hänen pitävän koko asiaa mitättömänä joutavuutena, liian turhana ja vähäpätöisenä, että sen olisi tarvinnut kauan vaivata mieltä.

VI.

Neidet Arnell, palatessaan uintihuoneesta, joka oli pesutuvan vieressä, tapasivat matami Jonsonin. Nyt täytyi matamin tarkkaan kertoa sekä miehensä paluu että rouva Burströmin täänaamuinen käytös.

Molemmat he ihan suuttuivat; Agnesin silmät säihkyivät ja Cecilia näytti vallan menehtyvän vihasta ja hämmästyksestä.

"Se oli halpamaisinta ja raainta, kuin milloinkaan olen kuullut!" virkkoi hän. "Minä alan todellakin uskoa herra Vigertin olevan oikeassa! Mutta nyt pitää teidän, matami, oikein jyrkästi pitämän puoltanne", jatkoi hän innokkaasti. "Hovioikeudenneuvos sanoi teillä olevan lain tukena. Menkää siis vain rouva Burströmin luo ja vaatikaa vahingonkorvausta, vähintäin 100 kruunua, ja joll'ei hän suostu, niin käykää nimismiehen luona ja manuuttakaa rouva. Minä lupaan auttaa ... minä puhun hovioikeudenneuvokselle ... ja veljellenikin, hän on lakimies ja ymmärtää semmoisia..."

Agnes kannatti hartaasti sisarensa kehoituksia, mutta matami Jonson pudisti päätänsä epäilevästi hymyillen.

"Kukapa sen tietää, maksaako vaivaa ruveta keräjöimään", sanoi hän, "köyhähän kuitenkin aina on väärässä..."

"Teidän täytyy saada hyvitystä!" huudahti Cecilia pontevasti. "Minä kyllä autan niin paljon, kuin suinkin voin! Semmoista sortoa ei saa rankasematta tapahtua, niin kauan kun on rehellisiä ja tunnokkaita ihmisiä maailmassa!"

Mutta matami Jonson sittekin yhä tunsi epäilystä eikä uskonut maksavan vaivaa rettelöidä. Ainoa, johon hän oli suostuvainen, oli puhella Andersonien asianajajan kanssa ja pyytää häneltä apua. Se mies vaikutti häneen hiukan lumoavasti, vaan lakiin ja poliisiin tai rehellisiin ja oikein ajatteleviin ihmisiin hän ei nimeksikään luottanut. Kuitenkin kiitti hän Arnell-neitejä heidän neuvostansa ja sanoi koettavansa puhua rouvan kanssa.

Kotimatkallaan tapasivat neidet herra Vigertin, joka nyt juuri palasi purjehdusmatkalta eikä vielä tiennyt, miten tuo juttu oli päättynyt.

"No, oletteko kuulleet?" huudahtivat molemmat yht'aikaa, kun ehtivät niin lähelle, että herra Vigert voi kuulla heidän äänensä. "Oletteko kuulleet, että rouva itse oli hävittänyt korvarenkaansa ja löytänyt ne?"

"En; todellako?" vastasi herra Vigert, nostaen lakkiaan ja kätellen molempia neitosia.

"Niin, ja arvaatteko, mistä hän ne löysi?"

"Oh, ehkä korvistansa?"

Neidet nauroivat.

"Eihän toki, vaan piironkinsa laatikosta! Oletteko koskaan kuulleet järjettömämpää ja samalla tyhmempää ja ilkeämpää käytöstä?"

"Hyvät neidet, minua se ei suuresti kummastuta. Mutta nyt olisin hyvin halukas kuulemaan, mitä te aiotte tehdä asian hyväksi; 'sorrettu pesumatami' toki jo lienee alulla..."

"Niin, tehdä me todellakin aiomme jotakin!" keskeytti Agnes vilkkaasti. "Ell'ei rouva Burström anna Jonsoneille korvausta..."

"Niin me kaikin voimin koetamme saada Burströmiläiset manatuiksi", täytti Cecilia. "Joll'ei setä Konrad tahdo meitä auttaa, puhun minä veljelleni, tuomari Arnellille. Tunnetteko veljeäni, herra Vigert?"

"En, paha kyllä, en tunne."

"Oi, niinpä ette tunne jalointa, puhtainta, parasta miestä, kuin on olemassa!" huudahti Cecilia, kasvot hehkuvina. "Teidän pitäisi todellakin saada nähdä hänet, herra Vigert, minä en koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista ja miehekästä! Hän on lakimies, näettekös, ja hän kyllä auttaa Jonsoneja, siitä olen varma. En tiedä ketään, joka niin säälisi köyhiä kuin hän; hän sanoo, etteivät rikkaat edes käsitäkään, mitä velvollisuuksia sallimus on pannut heidän päällensä kärsiviä kohtaan.

"No niin, minä toivotan onnea; kun on semmoinen liittolainen kuin veljenne, niin onhan teillä hyvä toivo voitosta aikomassanne Burströmiläisten jutussa. Ja kyllä te kaiken avun tarvitsettekin, minkä suinkin saatte, sillä jos oikein tunnen Burströmiläisiä, eivät he anna edes viittäkään kruunua Jonsoneille, vaan pitävät kiinni äyreistä niin kauan, kuin voivat, ja ennemmin odottavat manuuta. Jääkää hyvästi!" lisäsi hän, kohottaen lakkiaan ja poiketen polulle, "sallitteko minun tulla noutamaan teitä tavalliselle iltakävelylle?"

Neidet kumarsivat ja hymyilivät myöntävästi sekä kiiruhtivat kotiin kertomaan tätille ja setälle päivän tapausta ja esittämään ehdotuksiansa oikeuteen toimittamisesta.

Hovioikeudenneuvos kuitenkin kokonaan laimensi heidän intonsa. Hän vakuutti Burströmiläisten manuuttamisen olevan sulaa hulluutta. Tosinhan heidät rangaistuslain mukaan saisi sakotetuksi, mutta vähäpä siitä hyvää koituisi Jonsoneille; saattaisihan Burström kostonhimosta taivuttaa veljensä, oluenpanijan, ajamaan pois Jonsonit, ja silloin ei juuri mitään kiitettävää olisi toimitettu ihmisrakkauden ja oikeudenharrastuksen innolla.

Cecilialle kuitenkin oli sitä vaikea vakuuttaa; puheliaammin kuin tavallisesti selitteli hän, miten hirveätä se oli, kuin tuommoista voi tapahtua muistuttamatta, että pitäisi manuuttaa Burströmiläiset ell'ei muun niin oikeuden tähden, että hovioikeudenneuvoksen ainakin pitäisi mennä selittämään Burströmille hänen olevan velvollinen maksamaan Jonsoneiile kunniallisen korvauksen. Hän kiusasi niin setää, että hän, vaikka olikin perin kärsivällinen, vihdoin suuttui ja vastasi, ett'ei hän huomannut minkään estävän Ceciliaa, koska hän oli niin täynnä ihmisrakkautta ja oikeudentuntoa, itse kääntymästä rouva Burströmin puoleen ja näyttämästä hänelle, miten epäkristillinen hänen käytöksensä oli. Se olisi parempi kuin lörpötellä ja loruta asioista, joita ei ymmärrä.

Se vastaus sattui Ceciliaan, niin että hän vähitellen vaikeni. Mutta kun hän ja Agnes jäivät kahden kesken, neuvottelivat he kauan yhdessä ja päättivät, että Cecilian, joka oli vanhempi ja rohkeampi, piti seuraavana päivänä käymän rouva Burströmin luona ja koettaman taivuttaa häntä palkitsemaan vääryytensä Jonsoneja kohtaan.

Koko yön valvoi Cecilia, mietiskellen tuota tehtävää. Hän sepitsi pitkän, kauniin ja liikuttavan puheen, jonka aikoi pitää rouvalle, valmisteli pitkät vuoropuheet, joissa hän itse aina sovitteli sanansa hyvästi ja huolellisesti, vaan rouva Burström halpamaisesti ja raa'asti; ne päättyivät hänen mietiskelyissänsä milloin niin, että neiti Arnell läksi pois ylpeänä ja pää pystyssä sekä itsekseen luvaten ei enää milloinkaan lähestyvänsä semmoisia henkilöitä, milloin niinkin, että rouva Burström, kukistuneena sivistyksen etevämmyyden voimasta itkien otti häntä kiinni kädestä ja tunnusti menetelleensä väärin.

Mutta seuraavana päivänä, kun sovittu työ olisi ollut tehtävä, ei Cecilialla ollut hituistakaan rohkeutta. Ja mikäli päivä kului, sikäli mielikuvitus sai hänet vähitellen niin pelkoihinsa, että hän punastui ja tapaili sanoja, kun vain ajattelikin seisovansa rouva Burströmin edessä, jolla oli niin terävä kieli ja tuikea katse.

Seuraavat päivät kuluivat ihan samoin. Öillä kävi hän aina sekä mielikuvituksessaan että unissaan rouva Burströmin luona, piti kauniita puheita ja kukisti hänet ryhdillänsä ja sivistyksellänsä, mutta heti kun päivä tuli, muuttui hän araksi kuin jänis ja saattoi paeta pitkät matkat, kun vain näki jonkunkaan Burströmiläisistä. Hän oli siitä niin suutuksissaan omaan itseensä, että polki välistä jalkaa, mutta vähimmin kaikista se auttoi; tosiasia vain oli se, että hän ei uskaltanut ryhtyä puhumaan rouva Burströmin kanssa. Eikä Agneskaan tai rouva Hedenstam voineet häntä auttaa, vaikka kyllä hyvin paheksuivat Burströmiläisten käytöstä. Rouva Hedenstam ei tahtonut sekautua koko asiaan, kun pelkäsi siten ehkä joutuvansa riitaan naapuriensa kanssa, ja siitähän aina voisi tulla vastuksia, ja Agnes oli liian kaino saadakseen mitään aikaan. Monta kertaa tapasivat he matami Jonsonin, ja koettivat aina yllyttää häntä, puhellen vain korvauksesta, oikeudesta j.m.s. Mutta puheita pitemmälle eivät he koskaan ehtineet.

Niin kuluivat loppuun ne päivät, jotka Arnellit saivat viettää hovioikeudenneuvoksen luona. Torstai-aamuna seisoivat he höyryn kannella, valmiina lähtemään kaupunkiin, ja huiskuttivat nenäliinojansa jäähyväisiksi rouva Hedenstamille, joka seisoi sillalla. Kaikki mitä he olivat saaneet aikaan, oli vain salainen sopimus puhua, setä Konradin sanoista huolimatta, asiasta tuomari Arnellille, joka oli nuorempi ja toimeliaampi, ja sitte hänen kauttansa hankkia sorretuille oikeuden turvaa.

VII.

Noin viikon kuluttua siitä, kun neidet Arnell läksivät maalta, oli herra Vigert eräänä aamuna Tukholmassa monilla asioilla. Käännyttyään muutamasta kadun kulmasta, näki hän vähän matkan päässä edessänsä Cecilian ja kiiruhti käyntiänsä, niin että pian saavutti hänet ja pysäytti lausumalla: "hyvää päivää, neiti Cecilia!"

Neiti säpsähti ja katsahti kummastuneena taaksensa. Hänestä ei yleensä ollut mieleen, että herrat häntä noin kadulla puhuttelivat; se ei ollut tavallista hänen äitinsä ja tätiensä aikoina, ja neidet Arnell pitivät vielä kiinni vanhoista tavoista. Mutta nähtyään, kuka puhuttelija oli, kumarsi hän ystävällisesti päätänsä ja tervehti häntä tavallisella punastuksellaan ia säihkyvällä hymyilyllään, joka olisi ollut hyvin miellyttävä, ell'ei hän samalla tahtomattansa olisi ojentautunut suoraksi ja näyttänyt niin silmiltään pilkalliselta.

He astuivat sitte yhdessä katua edelleen. Vigert astui oikealla puolella, ja jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu herra, olisi se pikku seikka saattanut Cecilian ihan pahastumaan, mutta nyt hän ei siitä huolinut. Herra Vigertissä oli jotakin erityistä, ihan toisenlaista kuin kaikissa muissa.

"No, neiti Cecilia," sanoi Vigert, kiitettyään viimeisestä hupaisesta seurasta ja kerrottuaan terveisiä Hedenstamin perheeltä, "kuinkas se Burströmiläisten juttu edistyy? Pitkällekö jo olette päässeet?"

Hän kääntyi neitiin päin ja hänen silmänsä säihkyivät, jota paitsi suun ympärille ilmestyivät pienet ivalliset piirrot.

Cecilian kasvot synkistyivät; hän nykähytti olkapäitänsä kärsimättömästi.

"Oih, älkää nyt enää siitä puhuko; tiedättehän, miten se kiusaa ja vaivaa minua. Eihän sillä mitään voi, vaikka kuinka koettaisi! Minä puhuin veljelleni, ja hän sanoo ihan samaa kuin setä Konradkin, että Burströmiläisten manuuttaminen olisi sulaa hulluutta ja että sillä vain vaikuttaisi ikävyyksiä!"

Herra Vigert nauroi:

"No. sittehän saattaa sanoa, että teidät on oikein perinpohjin kukistettu, neiti Cecilia! Nyt voitte käsittää, miten auttamaton asia on, koska veljennekään, puhtain, jaloin, kaunein ja paras lakimies, ei saa mitään tehdyksi..."

"Ei, älkää pilkatko!" keskeytti häntä Cecilia kiivaasti. "Tämä asia on minua enemmin surettanut, kuin voitte aavistaakaan. Minä olen niin suutuksissani, niin harmissani juuri sentähden, ett'ei mitään voi tehdä oikeuden hyväksi; minä tahtoisin syyttää jotakuta, mutta en tiedä ketä enkä miten. Minä tiedän, että on velttoutta jossakussa, mutta missä: laissako vai minussa itsessäni vai veli Edvardissa vai ehkä kaikissa rikkaissa köyhiä kohtaan. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On niin sanomattoman tuskallinen tuo epäsoinnun, vajanaisuuden tunne, jonka kyllä liiankin selvästi tunnen, mutta jota en osaa tarkkaan määritellä Edvart lohdutteli sillä, ett'ei tuommoisia pikku vääryyksiä aina voi hillitä, ne kun ovat asian omassa luonnossa, eri kansanluokkien keskinäisessä suhteessa, että on paljokin tässä maailmassa semmoista, jota on mahdoton korjata, y.m.s. Mutta semmoinen puhe ei tyydytä minua."

Herra Vigert ei heti vastannut. He astuivat hetkisen, maahan katsellen. Vähitellen muuttui hänen äsken leikillinen muotonsa hyvin vakavaksi.

"Niin, neiti," sanoi hän viimein voimakkaalla, vähän raa'alla äänenpainolla, "juuri nuo pienet vääryydet, joita ei kukaan hillitse, hienot epäsoinnut, jotka eivät häiritse yleistä sopusointua ja joita sentähden ei kukaan viitsi ruveta oikomaan, ne ne ovat yhteiskunnan pahin myrkky. Ne ovat samanlaiset kuin bakteriat ja pahat kaasut, joita joka päivä ilmasta hengitetään keuhkoihin, huomaamatta ja tietämättä, miten paljon pahaa ne vähitellen tekevät. Mutta niinkuin lääketiede nyt rupeaa tutkimaan tautien syitä, tarkaten pienimpiäkin, syvimmälläkin olevia pikku seikkoja; niinkuin se alkaa puhdistaa ilmaa, vettä ja ruokaa, siten estääkseen tautien syntymistä, niin on myöskin syntyvä jokin toinen tiede, joka puhdistaa yhteiskunta-ruumiin, uskokaa se! Oletteko lukeneet Herbert Spenceriä? Siinä vasta on mies! Hän ja hänen seuraajansa kyllä käyvät käsiksi semmoisiin ummehtuneihin laitoksiin kun säätyerotuksiin, kansan sortoon y.m.s. Mutta siihen asti, kun ihmiskunta on valmistunut tuota käsittämään, ei maksa vaivaa parkua ja voivotella vääryyksistä, vaan on parasta antaa niiden olla aloillansa. Ne kyllä putoavat pois kuin mädänneet omenat!"

Cecilia ei vastannut, vaan katsoi häneen vähän epäilevästi. Arvattavasti mietiskeli hän, mitähän hänen isänsä sanoisi tuommoisesta lorusta? Hänen isänsä kyllä oli aatteiltaan vapaamielinen, mutta aina hän lausui paheksuvansa nuoria ja hurjia intoilijoita, jotka repivät pois, mitä vanhaa on, osaamatta kumminkaan panna mitään uutta sijaan. Semmoisia sanoi hän "maailman parantelijoiksi" eikä lainkaan suosinut heitä. Eiköhän hän sanoisi herra Vigerttiäkin parantelijaksi?

"Oletteko lukeneet Spenceriä, neiti?" jatkoi herra Vigert.

"En, en ole lukenut."

"No, ehkä saan sitte lainata teille hänen Yhteiskunnan-oppinsa?

"Kiitoksia?" vastasi hän innokkaasti, "varmaankin on hyvin hauskaksi tuleva hänen teostensa lukeminen."

Vähäsen matkan astuivat he ääneti. Herra Vigert heilutteli keppiänsä ja seurasi silmillään sen liikettä. Vähitellen katosi taas vakavuus hänen kasvoistansa, ja hyväntahtoinen, leikillinen hymy alkoi leikitä suun seudussa.

"Koska nyt olette, neiti, joutuneet niin alakuloiseksi elämän vääryyksistä ja ihmisten sydämmettömyydestä, niin saanenpa hiukan virkistää teitä", sanoi hän vihdoin katsahtaen sivullensa Ceciliaan. "Kun otetaan kaikki lukuun, niin te ja neiti Agnes kuitenkin olitte oikeassa siinä, ett'ei yleensä ihmiskunta eivätkä erittäin Burströmiläiset olekaan niin halpamaiset, kuin minä olin halukas uskomaan. Herra Burström antoi toispäivänä omin käsin Jonsonille rahasumman korvaukseksi vääryydestä, jonka hän ja hänen vaimonsa saivat kärsiä."

Cecilia huudahti hämmästyksestä ja löi kätensä yhteen, vaikka olikin keskellä vilkkainta pääkatua.

"Mitä sanotte? Sitäpä en olisi uskonut; se oli todellakin odottamatonta ja hauskaa kuulla. Niin, näettekös, herra Vigert, ei pidä liian nopeasti tuomita ihmisiä..."

"Ei, neiti, ei liian nopeasti, siinä olette oikeassa. Mutta vaikkapa tämä kohta kävikin teidän sanainne mukaan, niin kävi toinen kohta niin, kuin minä sanoin! Muistatteko, miten kerran sanoin en uskovani herra Burströmin antavan edes viittä kruunuakaan? Ja miten hyvin minä arvasinkin! Viiteen kruunuun asti hän ei jaksanut kiivetä, se olisi ollut liian tuntuva kolo, mutta neljä kruunua hän antoi Jonsonille lohdutukseksi. Tarkemminhan oli vaikea edeltäpäin arvata vai mitä?"

Cecilian muoto venyi melkoista pitemmäksi.

"Neljä kruunua!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Niin, suuri se summa ei ollut, sen myönnän. Mutta rihkamakauppias Burström on viisas taloudenhoitaja, senpätähden hän onkin kohonnut arvokkaaksi mieheksi."

"Neljä kruunua!" Cecilia ei selvinnyt kummastuksestansa, vaikka häntä samalla suututti herra Vigertin pila. "No, mitä sanoivat Jonsonit runsaasta lahjasta?"

"Mitäkö he sanoivat? Sen minä mielelläni kerron, sillä se hyvin kuvaa luonteita. Jonson itse oli hyvin tyytyväinen ja mielissään, kiitti kaikkein nöyrimmästi ja pisti rahat taskuunsa. Luultavasti mietti hän heti, että neljällä kruunulla saa koko joukon ryyppyjä. Mutta matami Jonson, kuultuaan sen, sanoi, että jos Burström olisi antanut rahat hänelle, ei hän niitä olisi ottanut vastaan. Hän oli tähänkin asti tullut toimeen ilman Burströmien neljää kruunua ja toivoi samoin vast'edeskin pysyvänsä Jumalan avulla leivässä. Kuvaahan se miehen ja vaimon luonteita, vai miten?"

"Kuvaa todellakin."

He olivat nyt päätirehtori Arnellin talon edessä. Cecilia veti päivänvarjonsa kokoon, pani sen olkapäätänsä vasten ja soitti porttikelloa.

"Asutteko te tässä?" kysyi herra Vigert.

"Asun, toisessa kerrassa. Tämä on papan talo."

"Siinä näyttää olevan erinomaisen sieviä asuntoja", jatkoi Vigert, katsellen ylöspäin.

"Hyvin sieviä, varsinkin talvisaikaan. Kesällä ei ole hauska asua kaupungissa, mutta ei mamma eikä pappa huoli kesähuveista; sitä paitsi on tänä kesänä paljo tehty korjauksia."

Hän oli jo noussut alimmalle portaalle ja ojensi puoleksi käsivartensa ulos hänelle puhuessaan.

"Tuo on varmaankin teidän tai neiti Agnesin huone", sanoi Vigert hymyillen ja osoittaen avonaista ikkunaa toisesta kerrasta. "Se näyttää niin runolliselta ja viehättävältä kukkinensa ja linnunhäkki keskellä!"

"Se on meidän huoneemme", vastasi Cecilia nauraen. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli miettiväisesti kenkänsä kärkeä, sitte käänsi hän silmänsä ylös ja sanoi nopeasti.

"Ettekö tahdo syksyllä tulla tervehtimään meitä ja itse näkemään, onko meidän kotimme hauska?"

Herra Vigert kumarsi ja hänen silmänsä kirkastuivat, niin että koko muotokin samalla kirkastui.

"Kiitoksia", vastasi hän innokkaasti, "tahdon kyllä oikein mielelläni, sen vakuutan teille, neiti Cecilia. Saanko pyytää teitä viemään kunnioittavan, vaikka tuntemattoman tervehdykseni isällenne ja äitillenne ja sydämmellisen tervehdykseni neiti Agnesille?"

"Kiitän. Mutta kun joudutte yhteen papan kanssa, ette saa olla niin ankara ihmisiä arvostellessanne; pappa tulee niin tyytymättömäksi aina, kun kuulee niin ankaroita tuomioita; hän luulee aina hyvää ihmisistä."

Herra Vigert naurahti.

"Minä lupaan tulla hyvin kesyksi", sanoi hän, tarttuen käteen, jonka neiti hänelle ojensi.